KUULUMISIA

Allekirjoittanut käymässä läpi St. Georgen Talvipuutarhan drinkkilistaa. Toi paikka on ihana!

Meinasin otsikoida tän "rehellisiä kuulumisia", mutta sehän kuulostaisi ihan siltä, että normaalisti jaan epärehellisiä kuulumisia. Heh.

Mitä oikeasti kuuluu?

Hyvää. Ihan tosi hyvää. Mulla on ollut ihana, hyvällä tavalla kiireinen kesä ja on tullut liihoteltua siellä sun täällä. Olen ylipäätään elämässä tosi onnellinen juuri nyt.

Mitä tapahtuu työrintamalla?

Mulla oli pitkin viime kevättä aikamoinen stressi omasta työtilanteestani. Turhautti paitsi olla ilman töitä, vaikka toki viimeiset kurssit yliopistolla ja gradu veivätkin aikaa, mutta työttömyys aiheutti myös taloudellista stressiä.

Sain kuitenkin toukokuussa töitä konsultoinnin parista eli takana on noin kolme kuukautta täysipäiväistä duunia. Ja mun työpaikka on ihan mieletön! Olen päässyt tekemään vaikka mitä ja kuukausi sitten mua pyydettiin lomatuuraamaan erään asiakkuuden lomalle jäävää projektipäällikköä. Loikkaus proikkarointiin oli melkoinen sukellus pää edellä syvään päähän ja uutta opittavaa oli (ja on edelleen) valtavasti, mutta samalla se on ihan mielettömän antoisaa! Tossa asiakkuudessa on ihana tiimi, joka otti mut heti omakseen ja auttoi pääsemään kärryille kaikesta. Ilmeisesti tein hommani hyvin, koska aloitin tällä viikolla yhden uuden asiakkuuden virallisena projektipäällikkönä. Oon niin fiiliksissä mun duunista ja siitä, että pääsee näyttämään osaamistaan. Töihin on ihana mennä.

Parisuhde/perhe/ystävät?

Haha, parisuhdetta ei ole. Deittailin kyllä kesällä jonkin verran (#villisinkkukesä2019 AHAHAHA) ja tällä hetkellä hengailen satunnaisesti erään kaksilahkeisen kanssa hyvin kevyissä merkeissä. Ja näin on hyvä, ainakin just nyt. Perhe ja ystävät puolestaan on suurinta kultaa päällä maan, aina ja ikuisesti.

Matkat?

Viimeisestä ulkomaan reissusta on jokunen tovi, mutta kotimaanmatkailua olen harrastanut senkin edestä! Tänä kesänä kävin rakkaan ystävän luona Oulussa, perheen kanssa mökkeilemässä Kuopiossa ja työmatkalla Kajaanissa. Eräs tuttava on yrittänyt houkutella mua luokseen Tukholmaan. Mutta mitään varattuja matkoja ei ole tiedossa.

Harrastukset/hyvinvointi?

Kohta tulee vuosi täyteen TFW:llä treenaamista, eikä loppua näy. Toi treenitapa sopii mulle ihan hurjan hyvin ja rakastan meidän koutseja. On ihanaa tuntea olevansa vahvempi ja jaksavansa arjessa paremmin. Lisäksi aloitettiin uintiprojekti mun ystävän kanssa: hän haluaa oppia uimaan kunnolla ja lupauduin opettamaan. Mulla on siis kilpauimari-tausta, niin jotain osaamista siis on, haha. Käytiin ekan kerran uimassa yhdessä aiemmin tällä viikolla ja suunniteltiin jo vähän, mitä kaikkea tullaan harjoittelemaan. Uinnin jälkeen käytiin kylmä-altaassa ja saunottiin, vitsi että teki hyvää!

Ylipäätään voin tosi hyvin. Ajattelin hemmotella itseäni kasvohoidolla nyt lähiviikkoina, kun täytyy pitää töissä kertyneitä saldovapaita pois.

Inspiroi eniten/vähiten?

Eniten inspiroi: onnelliset ihmiset ympärillä, erilaiset keskustelut, vastaantulevat söpöt koirat, mun yhden naisen aamubileet kun valmistaudun töihin, omasta asunnosta haaveilu

Vähiten inspiroi: univaje, puhelimen liika selaaminen

Tällä hetkellä syön/katson/luen?

Oon koukussa lehtikaaliin ja halloum-salaattiin. Aloitin joskus kesäkuussa katsomaan Downton Abbeya Yle Areenasta ja rakastuin kertaheitolla! Mikä ihana sarja, nousi heti ihan lemppariksi! Tällä hetkellä luen paitsi gradua ja gradu-kirjallisuutta, aloitin myös juuri Naomi Aldermanin Voiman.

Mitä odotan?

Töissä keskustelua mun roolin kirkastamisesta. Alkusyksystä on myös tulossa muutamia kivoja juhlia. Sitä, että saan runnottua gradun loppuun ja palautettua sen. Noin muuten en sen kummemmin mitään. Kesä oli ihana, mutta on myös kiva elää just tätä hetkeä, kesän ja syksyn välivaihetta. Kun ulkona tarkenee vielä ilman paksua takkia, mutta illat alkavat pimetä.

Just nyt on hyvä just näin.

xx,

Anna

KUN TÄSSÄ HETKESSÄ ON KAIKKI

Tulin hetki sitten kotiin. En voi uskoa, että kello on yli kahdeksan. Aurinko on vasta laskemassa ja taivas maalautuu sinisillä pastellin sävyillä.

Ja vaikka ilta on alkanut jo viiletä, oli pakko avata ikkuna hetkeksi, jolloin lintujen laulu kuului kirkkaasti sisälle. Mä tuun lintujen laulusta niin onnelliseksi. Mulle lintujen laulu assosioituu keveyteen ja kirkkauteen, raikkaisiin aamuihin ja iltoihin, kevääseen ja kesään. Mulle pikkulinnut ovat aina olleet yhtä keveitä kuin ilma ja jos olisin eläin, olisin varmaan pikkulintu. Oon aina kokenut ilman omaksi elementikseni (osittain myös koska ilma on mun tähtimerkin, kaksosen, elementti) ja mitä vanhemmaksi elän, sitä tärkeämpi ilmasta mun ympärillä on mulle tullut. Ilma ei ole mulle pelkästään happea, jota hengitetään, vaan se on mulle myös tunnelmia, mielentiloja ja fiiliksiä. Kaikki asioita, joita ei oikeastaan voi nähdä, mutta jotka on elintärkeitä ja jokainen tuntee ja aistii.

Toisaalta: gradu on kesken. Työkuviot on ihan auki ja rahatilanne siksi melko kehno. Välillä saattaa stressata. Mutta sitten taas toisaalta: olen tänään haahuillut ympäriinsä ensin yksin ja sitten mun yhden parhaan ystävän kanssa. Olen ihastellut Engelin kädenjälkeä Senaatintorilla. Tulin tosi iloiseksi kun Stockalla soi vanhat ysärihitit ja sai jammailla niiden tahtiin. Törmäsin työkaveriin, jolla oli ihanaa huulipunaa. Eilen söin toisen ystävän kanssa kevään ekat ulkojätskit (no okei, mulla oli smoothie). Huomenna aamulla näen molempia siskoja.

Siinä seisoessani äsken avoimen ikkunan edessä, katsellessani taivasta ja kuunnellessani lintujen laulua pitkän, onnellisen päivän jälkeen, en voinut kuin ajatella, että tällaisina hetkinä elämässä on kaikki. Tässä hetkessä, just nyt, elämässä on ihan kaikki.

Mä olen ollut viime päivinä niin kokonaisvaltaisen onnellinen, että on vaan itkettänyt. Itkettänyt kaikki se onni ympärillä. Itkettänyt oma ylitsevuotava onnellisuuden ja kiitollisuuden määrä omasta elämästä. Itkettänyt se, että mulla oli elämässä kausi, kun en ollut itkuisen onnellinen, mutta nyt olen taas. Itkettänyt se, kun on tajunnut, että sitä osaa ja pystyy yhä edelleen olemaan näin onnellinen. Että en ole "kasvanut siitä yli". On itkettänyt se, että tunnen oloni taas minuksi, kaikkine puolineni.

Maailmassa ja mun elämässä on niin paljon kaunista ja hyvää, että välillä mun sydän meinaa pakahtua ja tulvia yli äyräiden. Ja silti mun sydämessä on aina jotenkin taianomaisesti tilaa uusille, kauniille, hyville asioille. Oma sydän on ihmeellinen asia.

Paljon valoa ja rakkautta jokaisen teidän päivään, muruset.

xx,

Anna

IT'S GOING DOWN, I'M YELLING TINDER

Latasin reilu kaksi viikkoa sitten Tinderin, ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaikkea sitä.

Tinderhän on perustettu vuonna 2012 ja se löi muistaakseni läpi Suomessa loppuvuodesta 2013. Aloin itse seurustella exäni kanssa syksyllä 2015 eli Tinder oli huipussaan yli 1,5 vuotta sinä aikana kun olin vielä iloisesti sinkku. Silloin en kuitenkaan harkinnutkaan sen lataamista. 23-vuotias Anna ei kokenut Tinderiä omakseen millään tavalla. Jo ajatuskin siitä, että pitäisi arvostella tuikituntemattomia ihmisiä ulkonäön ja muutaman sanan perusteella tuntui vaan liian karulta, liian sydämettömältä. En myöskään etsinyt ketään elämääni, olin hyvin onnellinen yksin, eikä deittailu oikeastaan kiinnostanut. Säätöjä ja muita keveitä epämääräisyyksiä oli ihan tarpeeksi ilman Tinderiäkin.

Erosin viimeisimmästä parisuhteestani melkein tarkalleen puoli vuotta sitten. Olen muuttanut uuteen kotiin, kirjoittanut gradua, etsinyt töitä ja samalla opetellut olemaan taas itsekseni ja muistellut, että kuka mä oikein olenkaan. Se on tehnyt hyvää. Oma mieli ja ajatukset ovat selkeämmät ja yleinen olotila onnellinen.

Mutta turha sitä on kieltää: olen ollut utelias Tinderin suhteen. Olen toki seurannut "tinderöintiä" vierestä kavereiden swaippaillessa menemään ja appin perusperiaatteet ja toimintamalli ovat siis tuttuja. Olen kuullut siitä niin hyvää kuin huonoakin. Olen seurannut vierestä, kun eräs läheisimmistä ystävistäni löysi sieltä elämänsä parhaimman parisuhteen, jossa hän edelleen elää hyvin onnellisena. Toisaalta olen ollut avecina Tinder-treffeillä, joissa ystäväni Tinder-deitillä oli myöskin ystävä mukana, mutta kyseessä eivät siis olleet tuplatreffit. Noilla treffeillä ystäväni deitti joi itsensä sellaiseen kuntoon, että konttasi myöhemmin pitkin tanssilattioita.

Mikä sitten on muuttunut? No, olen ensinnäkin päässyt hieman eroon 20-vuotiaalle Annalle tyypillisestä mustavalkoisuudesta ja alkanut ymmärtää, että Tinderissä ei tarvitse kuvitella toisen ottavan ihan sairaan henkilökohtaisesti sitä, swaippaatko jonkun oikealle vai vasemmalle. Meidän jokaisen aika on kuitenkin rajallista ja vaikka haluaisi antaa jokaiselle vastaantulijalle Tinderissä mahdollisuuden, aika harvalla on siihen oikeasti mitään mahdollisuuksia. Saati sitten jaksamista. Ja se on ihan okei.

Iso tekijä omassa mielenmuutoksessa on myös ikä. Ei niinkään sellainen "apua biologinen kello tikittää, nyt äkkiä se loppuelämän parisuhde kehiin" -fiilis, vaan enemmänkin se, että koska en ole enää 23, olen paljon enemmän sinut itseni kanssa ja tiedän mitä haluan. Ei sitä turhaan sanota, että ikä tuo viisautta. Luotan siis myös siihen, että ne miehet, jotka tulevat Tinderissä vastaan, ovat lähtökohtaisesti paitsi samantyyppisessä elämäntilanteessa (lue: koulut about käyty ja työelämässä), myös jo hieman enemmän sinut itsensä ja elämänsä kanssa. Että he ovat hieman aikuisempia kuin mitä ovat vaikkapa 22-vuotiaina olleet.

Latasin Tinderin ollessani kyläilemässä yhden ystäväni luona ja profiilin luomisen jälkeen aloin swaippailla. Käsittääkseni naisten on ehkä lähtökohtaisesti helpompi saada matcheja kuin miesten ja olenpa joskus kuullut, että jotkut kundit swaippaavat kaikki vastaantulevat mimmit oikealle (eli antavat sydämen). Ylipäätään ihmiset varmasti swaippailevat menemään hyvin erilaisin tavoin: osa on valikoivampia ja osalle jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Voin kyllä rehellisesti myöntää, että toki se matchien saaminen vähän boostaa itsetuntoa. Yritän kuitenkin ajatella sen inhimillisenä piirteenä: tietenkin kenelle tahansa tulee mukava olo, kun toinen vaikuttaa olevan kiinnostunut.

Mulla ei ole mitään varsinaisia kriteerejä kun swaippailen, lähinnä kuuntelen omaa mututuntumaa. Kundit aloittavat aika rohkeasti keskustelun, mistä iso plussa heille, arvostan sitä kovasti! Toki Tinderissä keskustelu on aika kevyttä ja ihmiset vastailevat kun ehtivät (mikä on todella ok, teen niin itsekin), joten en ihmettele, että moni ehdottaa aika pian näkemistä, jos keskustelu yhtään soljuu. Ymmärrän sen hyvin: mieluummin mäkin tapaan kasvotusten sen toisen, koska silloin on kuitenkin lähtökohtaisesti vähän helpompi arvioida, toimiiko henkilökemiat millään tasolla. Jos ei, niin ei. Jos kyllä, niin eikun uusia treffejä sopimaan.

En osaa tarkalleen määritellä, mitä itse haen Tinderistä. Lähtökohtanani on yrittää tutustua uusiin ihmisiin ja tsekkailla, että minkäslaisia kaloja siellä meressä nyt onkaan. Ja eihän sitä tiedä, vaikka kävisi hyvä tuuri ja vastaan tulisi joku tosi erityinen tyyppi.

Olen myöskin ehtinyt käydä niillä ihkaensimmäisillä Tinder-treffeillänikin, klassisesti kahvikupposen äärellä. Kokemus oli kaikin puolin positiivinen: kundi oli kiva, hauska ja kohtelias ja juttu luisti. Ehkä uskaltaudun deiteille uudestaankin. Tähänastiset kokemukseni Tinderistä ovat siis kaikin puolin hyvin positiiviset.

Ja ehkä se johtuu koko ajan lähestyvästä keväästä, mutta mä olen aika toiveikkaalla fiiliksellä: en vaan Tinderin, vaan ihmisten ja elämän suhteen ylipäätään.

xx,

Anna

SILLY LITTLE THINGS

* Aina kun lähetän sähköpostia itselleni, kirjoitan saatteeksi jotain kivaa, esimerkiksi:

Wuhuu tässä tää paperi, nyt vaan printteri laulamaan
Oot paras!
xx

Ehkä vähän hölmöä, mutta mua tollaset arjen pienet tsemppiviestit itseltä itselle ilahduttaa ja naurattaa.

* Työnnän joka ilta pään ulos ikkunasta ja tuoksuttelen ja hengittelen raitista ilmaa. Koen, että se ikään kuin puhdistaa kehon ja mielen ja nukahtaminen on helpompaa. Lisäksi rakastan raikkaan ilman hengittämistä, se vaan tuntuu tosi hyvältä. Ylipäätään raitis ilma on mulle tosi tärkeää ja ahdistun tunkkaisessa ilmassa, olin sitten ulkona tai sisällä.

* Aina kun levitän kasvorasvaa (eli joka aamu ja ilta), hieron samalla naaman läpi. Uskon, että rasva imeytyy paitsi nopeammin ja tehokkaammin, hieronta myös vilkastuttaa ihon pintaverenkiertoa, jolloin kasvojen iho näyttää freshimmältä.

* Minulla on iloitessani jostain tapana esittää hassuja tanssiliikkeitä. Myös julkisilla paikoilla. Bailusormet ja käsillä tehdyt sivuaallot ovat bravuurejani. Yleensä tanssiliikkeeseen kuuluu myös joku "laulunpätkä", kuten "oujee-ee-ee". Elämää ei kannata ottaa liian vakavasti.

* "Säästelen" usein ruokatarvikkeita, jotta niistä riittäisi pidemmäksi aikaa eikä koko ajan tarvitsisi ostaa uusia. Ikävä kyllä tämä yleensä tarkoittaa lähinnä sitä, että ko. ruokatarvike meinaa pilaantua ja sitten paniikissa keksin jonkun ruoan, jossa voin sitä käyttää. Nykyään olen onneksi skarpannut tässä!

* Mulla on edelleen henkilökohtaisessa sähköpostissani pinnattuna ne kaksi "Tervetuloa yliopistoon!" -sähköpostia, jotka sain yliopistolta, kun kesällä 2015 pääsin sisään. Ne siis näkyvät aina ylimmäisimpinä, kun avaan saapuneet-kansion. Alkujaan pinnasin ne, koska niissä oli hiukan infoa koulun alkamisesta jne, mutta myös siksi, että muistaisin aina, että mä oikeasti pystyin siihen. Ja näin neljän vuoden jälkeen en ole vieläkään hennonnut poistaa niitä. Tehnen sen sitten kun kesällä valmistun.

* Tulen aina yhtä iloiseksi kun muistan, että ihminen pystyy heiluttelemaan varpaitaan. Ja sen jälkeen heiluttelen aina omia varpaitani. Ihan vaan koska voin.

* Olen todella kilpailuhenkinen. Snäppäsin joskus siskolle näkemästäni uutisesta, jossa kerrottiin olympialais- ja paralympialaisurheilijoiden olympialeiristä, jossa urheilijat myös leikkimielisesti kisailivat joukkueissa. Jokainen haastateltu urheilija kuitenkin totesi omasta kisailuasenteestaan kysyttäessä nauraen, että "Ei tässä mitään himmailla, vaan mennään pieni verenmaku suussa". Siskon kommentti tähän: "Ihan ku sinä". Tunnustan. Ihan sama kuinka suuri tai pieni kilpailutilanne, mun on aina pakko yrittää (voittaa) satasella. Joskus voitan, joskus en. Mutta aina yritän täysillä.

* Muistan 14-numeroisen kirjastokorttini numeron ulkoa.

* Tykkään värikoordinoida asioita. Olen järjestänyt väreittäin sekä kirjahyllyni kirjat että henkarivaatteeni.

Ihanaa päivää tyypit!

xx,

Anna

MUKAVAMPI MAALISKUU

Tjaa.

Oli hiljainen helmikuu. Kaikin puolin.

Mun helmikuu kului oikeastaan siihen, että odottelin monta viikkoa palautetta gradusta, mutta proffasta ei kuulunut merkkiäkään. Lopulta eräänä päivänä viime viikolla läppärini jäi päivittämään itseään käydessäni kaupassa ja yhtäkkiä yliopiston sähköpostiin oli ilmestynyt 95 lukematonta viestiä. Niiden joukossa melkein kolme viikkoa sitten proffalta tullut "gradu luettu, tulisitko juttelemaan siitä?" -viesti. En tiedä, mitä teknologisia tolkuttomuuksia on ollut oikein meneillään.

Olen siis menossa tänään luennon jälkeen gradu-juttutuokioon, vihdoinkin. Vähän jopa jännittää saada kuulla pitkästä aikaa palautetta omasta työstään, mutta tämä tarkoittaa myös, että projekti "The Gradu" pääsee liikahtamaan eteenpäin.

Helmikuussa väkersin myös aika monta työhakemusta, joihin kaikkiin sain vastaukseksi "Kiitos, mutta ei kiitos" tai en mitään. Olen siis edelleen töitä vailla. Vaikka välillä epätoivo on iskenyt ja olen ollut varma, että en työllisty enää koskaan, on olo tällä hetkellä suurimmaksi osaksi luottavainen. Kyllä se mun duuni vielä jostain löytyy. Ja toki osaansa näyttelee myös se, että haen "vain" sellaisia duuneja, joissa pääsen hyödyntämään koulutustani (eli joihin vaaditaan korkeakoulutututkinto), mutta vielä ei tosiaan ole tärpännyt.

On tää silti ollut turhauttavaa. En ole ikinä aikaisemmin ollut näin pitkään ilman töitä.

Ei helmikuukaan kuitenkaan aivan kelvoton ollut. Luin paljon kirjoja, joista jokainen löysi paikkansa Helmetin lukuhaasteeseen. Omat tunnelmat ovat maaliskuun suhteen myös melko odottavat. Ehkä se johtuu siitä, että maaliskuu on ensimmäinen virallinen kevätkuukausi. Rakastan tätä valon määrää.

Kevät, saa tulla.

xx,

Anna

10 X PARASTA

-Oltiin muutama viikko sitten ekaa kertaa Ventunossa erään ystävän kanssa ja tilattuamme ja ruokia odotellessamme meille tuotiin tervehdys keittiömestarilta alkupalojen muodossa. Ilahduin niin paljon! Mikä ihana ele! Siitä saamme todennäköisesti kiittää ystäväni tuttavaa, joka työskentelee kyseisessä ravintolassa ja joka otti meidät saapuessamme vastaan. Emme nähneet häntä enää, joten emme voineet tarkistaa asiaa, mutta näin uskoisin homman menneen. Joka tapauksessa: vitsi miten hyvä mieli tuli! (Etenkin kun ruoka oli todella hyvää. Ihastuin myös kuollakseni paikan Fig-cocktailiin, vahva suositus!)

-Lintujen laulu. Mun mielestä pikkulinnut on tosi söpöjä ja ilahdun aina niiden sirkutuksesta.

-Se, kun pakkasella lumihangissa näyttää kimaltavan miljoonia timantteja.

-Hymiön piirtäminen huurusteeseen vessan peiliin ja sen näkeminen taas myöhemmin, kun oli jo ehtinyt unohtaa edes piirtäneensä sitä.

-Treeneistä tuleva hyvä olo. Ollaan kohta treenattu puoli vuotta siskon kanssa TFW:llä, sadan treenin rajapyykki lähestyy! Olen siitä niiiiiiin innoissani. Mieletöntä on myös, kun treenien jälkeen iskee sellainen endorfiinihumala, että meinaa alkaa kyyneleet valua kun on vaan niin hyvä fiilis. Ihan käsittämätöntä. Tai tavallaan ei, mä oon muutenkin aika herkkä itkeskelemään vaikka mistä. Ihmisen mieli on kyllä jännittävä asia.

-Helmetin lukuhaaste. Parasta bestiä. Olen innostunut vapaa-ajan lukemisesta ihan uudella tavalla ja mulla on listaa varten suunniteltuna jo vaikka kuinka montaa kirjaa, jotka haluan lukea.

-Xylimaxin imeskeltävät (ja hyvänmakuiset) Muumi-ksylitolipastillit. Mun hammaslääkäri "kielsi" multa purkan ja suositteli imeskeltäviä pastilleja, koska mun hampaissa on jälkiä eroosiosta, joka puolestaa lienee aiheutunut öisestä stressi-narskuttelusta. Pastillit it is.

-Kauniit talvipäivät. Vitsi mitkä säät Helsingissä on viime päivinä ollut! Tosi kylmä, mutta niin aurinkoista ja kaunista! Ihana talvi!

-Töölöntorilla sijaitsevan Mamma Rosan superkauniit talvivalot. Toivon, että ne pysyvät paikoillaan ainakin helmikuun loppuun!

-Tilasin itselleni viikonloppu-Hesarin naurettavan edullisesti (opiskelijahinnat woopwoop) ja lehtiä viime ja tänä viikonloppuna lueskellessani ilahduin useampana päivänä toimittajien laajoista sanavarastoista ja suomen kielen rikkaasta käytöstä. Oikeastaan niin paljon, että oli pakko muutamana päivänä ylistää löytämiäni sanoja eräälle suomen kieltä opiskelevalle ystävälle ja tästä syntyi mun hänelle lähettämä "päivän sana" (nauroin myös, että kivat raamatulliset vibat). Viimeisimmät päivän sanat olivat retale, pölähtää ja viheliäinen. Suomi on niin hieno kieli, EN KESTÄ!

xx,

Anna

GRADUTUSKAILUA

Mun piti palauttaa tiistaina valmis seminaariesitelmä (eli yksi osa gradua, en vieläkään ole ihan varma, mikä toi seminaariesitelmä käytännössä on). Pidin pitkän joululoman, ja koska töissä oli loppuvuodesta aika kiire, en ollut koskenut graduun marraskuun jälkeen. Siis yli 1,5 kuukauteen.

Avasin gradu-tiedoston viime viikolla ja selailin saamiani kommentteja ja itse kirjoittamiani huomioita ja yhtäkkiä iski aivan kamala ahdistus. "Tässä on hirveästi hommaa, tää ei tuu ikinä valmiiksi, tää on ihan kesken, apua."

Velloin gradutuskassani monta päivää, vaikka samaan aikaan tiesin kyllä, että ainoa tapa saada gradu valmiiksi on tarttua toimeen ja alkaa näpytellä. Kommentti ja sivu kerrallaan. Mutta olin jotenkin ihan lukossa. Kaikkein eniten mua kuitenkin ahdisti ja ärsytti se, että mua ahdisti. Olin syksyllä vannonut itselleni, että mustahan ei sellaista gradutuskailijaa tule, hyvänen aika, graduhan se vaan on.

Ja voi jukra miten otti päähän, kun tajusin, että olin juuri sellaisessa tilanteessa, johon en todellakaan halunnut päätyä.

Asialle oli pakko tehdä jotain: päivät vaan kuluivat, mä en saanut melkein mitään tehtyä ja ahdistus vaan kasvoi.

Niinpä kirjoitin sähköpostia mun graduohjaajalle, kerroin ahdistuksesta ja siitä, että haluan kuitenkin saada gradun kevään aikana valmiiksi ja pyysin nöyrästi pari viikkoa lisäaikaa seminaariesitelmän palautukselle. Hän vastasi nopeasti ja oli hyvin ymmärtäväinen. Se helpotti omaa oloa. Toinen ainakin omalla kohdalla tehokas keino on pyrkiä tiedostamaan ja kohtaamaan omat pelot ja ahdistus ja se, mistä ne oikeasti kumpuavat. Kun ne sanoo itselle ääneen, on niitä myös helpompi ymmärtää ja käsitellä. Auttaa yllättävän paljon, kun tietää, minkä näköisiä mörköjä vastaan yrittää taistella, sen sijaan, että nuo möröt olisivat vain epämääräistä sumua.

Itse yritän hahmottaa gradun myös niin, että eihän se lopulta ole kuin yksi isompi essee muiden esseiden joukossa. Tää toimii usein mulle, koska oon yliopisto-aikanani kirjoittanut paljon enemmän esseitä kuin tehnyt perustenttejä.

Sähköpostikeskustelun jälkeen tein itselleni päiväkohtaisen aikataulun kaikesta siitä, mitä haluaisin saada valmiiksi ennen seminaariesitelmän palautusta. Yritin aikatauluttaa itseäni mahdollisimman realistisesti, arvioida omaa ajankäyttöäni ja sitä, miten kauan esimerkiksi teorian lukemiseen menee.

Ja kun gradusta kerran puhutaan, niin päätin myös deadlinen gradulle.

Kuten jokainen Game of Thrones -fani tietää, HBO julkisti vihdoin sarjan viimeisen kauden alkamispäivän. Viimeisen kauden ensimmäinen jakso nähdään kolmen kuukauden päästä, sunnuntaina 14.4. (HBO Nordicille jakso tulee maanantaina). Olen viimeisestä kaudesta aivan järisyttävän innoissani! Oikeasti haluaisin katsoa sarjan vielä kertaalleen läpi ennen viimeistä kautta, mutta gradun kirjoittelu ei ehkä taida sallia sitä, haha. Päätin nimittäin, että kyseinen päivämäärä, 14.4., toimikoon deadlinena omalle gradulleni. Gradun on siis oltava valmis ennen kuin viimeinen kausi alkaa. Tutkin juuri yliopiston sivuja ja siellä sanottiin, että jos gradun palauttaa 23.4., saa arvosanan toukokuun loppupuolella. Mun viimeinen kurssi päättyy huhtikuun lopussa, joten heti kun olen saanut arvosanan siitä, voin tarkistaa, että kaikki tarvittavat arvosanat löytyvät opintosuoritusotteesta ja lähettää toukokuun lopussa(?) tutkintotodistuspyynnön ja näin ollen valmistua kesän aikana, riippuen miten kiire opintotoimistossa on.

Huh, aikamoista. Nyt kuitenkin takaisin gradun pariin.

Jos siellä on kanssagraduilijoita, tsemppiä! Me pystytään tähän! 

xx,

Anna

MITEN MUN YLIOPISTO-OPISKELUT SUJUVAT?

On jotenkin hassu fiilis. On tiistai-iltapäivä ja päätin karata hetkeksi velvollisuuksien hoitamisista blogin pariin. Joululoma tuli ja meni, samoin uusi vuosi. Samalla loppui virallisesti mun työharjoittelu, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että olen töitä vailla. Virallisestihan opiskelija ei voi olla työtön, koska opinnot toimivat pääasiallisena "työnä". Mutta koska itse janoan työelämän pariin, olen viime päivinä selaillut LinkedIniä ja kirjoittanut työhakemuksia. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta, ettei elämässä ole juuri nyt mitään säännöllistä aikataulua tai työpaikkaa, jonne joka aamu mennä. Yritän kuitenkin nousta suhteellisen aikaisin ja pitää yllä säännöllistä rytmiä, syödä hyvin ja treenata, ettei lähde homma ns. laukalle. 

Näitä mun kirjallisuudentutkimuksen opintojakin kyllä olisi vähän tehtävänä: mä en ole vilkaissutkaan graduun päin sitten marraskuun. Jaiks ja heh. Pitäisi kirjoittaa työharjoittelu-raportti loppuun ja lisäksi mulla alkaa yksi kurssi tammikuun lopussa. Kokonaiset kaksi tuntia luentoja kerran viikossa. Mutta siinä se sitten olisi, mun yliopisto-opinnot paketissa. Melkein naurattaa, miten vähiin ne käy. Mihin tää aika oikein on mennyt? Justhan mä vasta pääsin sisään ja justhan mä olin vaihdossa Uppsalassa ja justhan mä vasta aloitin maisteriopinnot. Aikamoista.

Ajatuksena olisi pakertaa gradun parissa nyt tammikuussa, ennen kuin löydän uuden duunin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että en millään jaksa kirjoittaa gradua täysipäiväisesti koko kevään ajan, siksi haluan uuden työpaikan niin pian kuin mahdollista. Ja mitä sitä suotta valehtelemaan, myös kunnollinen palkka ja taloudellinen vakaus kiinnostaa. Näin ollen koitan työstää gradua nyt vuoden alussa mahdollisimman reippaasti eteenpäin ja viimeistellä sitten töiden ohessa loppukeväästä. Haluaisin palauttaa gradun ennen kesää ja täten valmistua kesän aikana, niiden virallisten maisteripapereiden saamiseen kun menee kuitenkin kuukausi tai pari.

Oletan myös, että jos tuleva työni ei jousta/salli mun poissaoloa keskellä päivää kerran viikossa yllämainitun kurssin vuoksi, pystyn sumplimaan kurssin suorittamisen jollain muulla tavalla. Käsittääkseni (ja opiskelijatovereiden kokemuksia kuunnelleena) yliopistossa ollaan valmiita olemaan hyvinkin joustavia, jos kyseessä on valmistumisen kynnyksellä oleva opiskelija. Yliopistot saavat nimittäin osan rahoituksestaan perustuen valmistuneiden opiskelijoiden määrään. "Mä oon valmistumassa ja tää on viimeinen kurssi, jonka tarvitsen" - ne kuuluisat taikasanat!

Yliopisto-opiskelu sujuu siis hyvin ja hyvässä tahdissa. Mä en ole kovin kiinnostunut ylimääräisestä yliopistolla roikkumisesta vuosi toisensa perään, etenkin kun mulla ei ole siihen mitään syytä. Lisäksi, nyt kun valmistun ajallaan, Kela maksaa reilun kolmasosan mun opintolainoista pois. Se on ihan sievoinen summa allekirjoittaneen kohdalla se, mä kun olen kuitenkin nostanut palttiarallaa kaikki mahdolliset opintolainat.

Ajatus valmistumisesta on samaan aikaan kihelmöivän ihana ja hitusen jännittävä. Se tarkoittaa kuitenkin erään ajanjakson loppumista ja yliopisto-nimisestä "turvasatamasta" luopumista. Mutta aika aikaansa kutakin. Ja eihän sitä turhaan sanota, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Olen ajatellut järjestää jonkinlaiset pienimuotoiset valmistujaisjuhlat kesällä ja koska täällä mun Töölön yksiössä tulisi aika nopeasti ahdasta, pitänee pohtia jonkin tilan vuokraamista! Voisin ehkä pitää yhdistetyt syntymäpäivä-maisterijuhlat! Katsotaan. Mutta vitsi miten kivaa on pohtia juhlia ja sitä, että saisi mahdollisimman monta rakasta ihmistä saman katon alle. Sehän juhlissa on aina parasta. :)

xx,

Anna


P.S. Tuntuu hassulta kirjoittaa tää tähän, koska tää tuntuu itsestäänselvältä, mutta kirjoitan kuitenkin, ikään kuin varmuuden vuoksi: jos herää mitään kysymyksiä tai kommentteja (eikä niiden välttämättä tarvitse liittyä opiskeluun), niin kysykää/kommentoikaa ihmeessä :) On ihan superkivaa lukea muiden ajatuksista ja mietteistä!

THANK U (2018), NEXT

On vuoden 2018 viimeinen päivä.

Ja hitsi vie mikä vuosi se onkaan ollut. Haastava ja paikoin hyvin raskas. Vaikka jokainen meistä on aika ajoin hukassa, en ole koskaan ollut niin eksyksissä itseni kanssa kuin mitä olen tänä vuonna ollut. Kaikuja tästä oli jo aistittavissa vuonna 2017, mutta tänä vuonna malja lopultakin tulvi yli äyräiden. Soitin alkusyksystä YTHS:lle ja kerroin, etten voi hyvin ja että mun pitäisi varmaan jutella jonkun kanssa. Painin pitkään sen kanssa, onko minulla oikeutta pyytää apua, koska en kuitenkaan ollut masentunut saati sitten itsetuhoinen. "Mullahan on kaikki ihan hyvin." Paitsi ettei kuitenkaan ollut.

Kun kerroin toiselle siskolleni, että olen miettinyt juttelua jonkun asiantuntijan kanssa, hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että jos olen edes harkinnut asiaa, mun pitäisi mennä.

Niinpä kävin syksyn mittaan viidesti juttelemassa erään YTHS:n psykologin kanssa. Se teki hyvää, vaikka suurimmat prosessoinnit tapahtuivatkin oman pääni sisällä.

Halusin apua, koska kun katsoin peiliin, en enää tunnistanut itseäni. Peilistä katsoi sellainen Anna, joka en kokenut olevani, ja mikä tärkeämpää, joka en halunnut olla. En nähnyt enää sitä Annaa, joka syvällä sisimmässäni olen, mutta en tiennyt mitä tehdä. Tunsin itseni avuttomaksi. Omat työkalut loppuivat, jolloin näin ainoaksi vaihtoehdoksi pyytää apua. Ja onneksi pyysin.

Myös parisuhteeni päättyminen oli minulle iso asia. Vaikka ajatus luopumisesta tekee minut edelleen välillä surulliseksi, päällimmäinen tunnetilani on kuitenkin tyyneys ja varmuus. Emme yksinkertaisesti olleet toisillemme sitä mitä toinen tarvitsi, eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa, päinvastoin. On hyvä, että ymmärsimme sen.

Sain loppuvuodesta kuulla huolestuttavia uutisia muutaman tärkeän ihmisen terveydentilasta. Vaikka mua pelottaa, uskon ja toivon, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

Eron jälkeen muutin uuteen kotiin Töölöön. Rakastan tätä asuntoa, täällä on hyvät vibat. Täällä tunnen olevani kotona.

Ja vaikka vuosi on ollut kiperä, on siinä ollut paljon hyvääkin.

Aloitin syksyllä treenit TFW-salilla Hermannissa toisen siskoni kanssa ja se on ollut yksi koko vuoden parhaita päätöksiäni. Jo pelkästään se, että saan joka viikko treenata monta kertaa siskoni kanssa, riittäisi tekemään mut onnelliseksi ja nostamaan yleistä hyvinvointiani. Mutta sen lisäksi nautin aivan hurjasti myös itse treeneistä ja inspiroidun jatkuvasti salin valmentajien alkutarinoista. Mulle TFW:n kannustava ja yhteisöllinen ilmapiiri sopii kuin nakutettu. 

Vietin paljon hyviä hetkiä mulle rakkaiden ihmisten kanssa: lojuin sohvalla sisarusten kanssa landella, join punkkuglögiä ja paransin maailmaa rakkaan ystävän kanssa Espoossa. Kävin juoksemassa faijan kanssa, monta kertaa. Suunnittelin synttäriyllätykset molemmille siskoilleni. Vietin työntäyteisen ja huikean viikon Ruissalossa Ruisrockin parissa. Sain vanhimman ystäväni luokseni yökylään. Katsoin leffoja äidin kanssa. Olin juhlimassa kummilapseni 1-vuotissynttäreitä. Söin nachoja tärkeän ystävän kanssa. Kävin toisen tärkeän ystävän kanssa Tallinnassa, jonne puimme tarkoitukselle samanlaiset housut. 

Kävimme viime torstaina siskojen kanssa kuvaamassa Talvipuutarhassa. Postauksen kuva on satoa kyseiseltä päivältä. Halusin laittaa sen tähän, koska kaikesta huolimatta olen vuoden päättyessä onnellinen, kuten olin kuvaushetkellä. Onnellisuuden lisäksi tunnen olevani myös seesteinen, rauhallinen. Vaikka edessä on paljon risteyksiä, tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen matkalla sinne minne kuuluukin. 

Arianakin sen tiesi:

I've got so much love (love)
Got so much patience (patience)
I've learned from the pain (pain)
I turned out amazing (turned out amazing)
I've loved and I've lost (yeah, yeah)
But that's not what I see (yeah, yeah)
'Cause look what I've found (yeah, yeah)
Ain't no need for searching
And for that, I'll say

Thank you, next 

Onnellista uutta vuotta kamuset!

xx,

Anna 

ETELÄ-HELSINGISSÄ ASUMISEN AUTUUS

Kävelin bussipysäkiltä kotiin ja oli jotenkin ihanaa, kun satoi vähän lunta. Vaikka lumi osaltaan hankaloittaakin elämää, on se kuitenkin niin kaunista, että toivon kovasti, että saamme valkoisen talven. Toivon kyllä valkoista joulua myös tänne etelään, vaikka en itse vietäkään joulua Helsingissä. Isän luona Etelä-Savossa satoi viime viikonloppuna meidän siellä ollessamme runsaasti lunta eli saanen ainakin siellä nauttia valkoisesta joulusta.

Olen asunut uudessa kodissani nyt melkein tarkalleen kuukauden. Yksi hyvä puoli siinä, kun muuttaa isommasta asunnosta pienempään, on esimerkiksi se, että mitään uutta ei oikeastaan tarvitse hankkia, ainakaan siksi, että olisi niin paljon tyhjää tilaa täytettävänä.

Isommat huonekalut löysivät nopeasti paikkansa, mutta yksityiskohtia pyörittelin uudelleen ja uudelleen. Nyt tuntuu, että nekin ovat ehkä löytäneet paikkansa.

Etsin keittiöön messinkistä tarjoiluvaunua lasisilla tasoilla ja ehkä pientä mattoa. Sitten on kaikki paikoillaan.

Mulla on aika tarkka visio siitä, miltä haluan kotini näyttävän. Haluaisin, että se näyttää viimeistellyltä. Tyylikkäältä. Tietyllä tapaa ajattomalta. Samoja adjektiiveja, joihin pyrin myös pukeutumisellani. (Vaikka joo, on mullakin niitä päiviä, kun käyn lähikaupassa tukka nutturalla meikittömänä vanhat treenihousut ja tennarit jalassa, mutta eiköhän niitä ole ihan kaikilla.)

En kuitenkaan halua kodistani liian kliinistä. Kodista tekee kodin mielestäni nimenomaan se, että se näyttää siltä, että siellä asutaan: siellä on löydettävissä persoonallisia yksityiskohtia, jotka kertovat asukkaasta jotain.

Musta tuntuu, että hoen sitä jatkuvasti sekä täällä että omille ystävilleni, mutta musta on ihanaa asua Töölössä. Olen myös todennut, että mulle henkilökohtaisesti asuinalueella on ihan hirveän suuri merkitys. Tai siltä musta ainakin nyt tuntuu, voihan olla, että kolmen vuoden päästä olen aivan eri mieltä.

Rakastin aikoinani palavasti Punavuorta ja asuinkin siellä kuusi onnellista vuotta. Sitten muutimme parin vuoden seurustelun jälkeen entisen poikaystäväni kanssa Itä-Pasilaan, johon en ikinä onnistunut ihastumaan, en vaikka kuinka yritin. Mä haluan kauniita asioita ympärilleni ja ne Pasilan harmaat betonimöhkäleet eivät ole mulle kauniita. Jollekulle toiselle ne varmasti sitä ovat, mulla on muutamakin ystävä, jotka tykkäävät juuri Pasilan kaltaisesta, tietyllä tapaa teollisen karusta arkkitehtuurista. Mä puolestani voisin elää ja hengittää klassista taidetta ja arkkitehtuuria, se vaan miellyttää lähes poikkeuksetta mun silmää ihan todella paljon. Niinpä kun ero tuli ja oli aika laittaa lusikat jakoon ja etsiä uusi asunto vain minulle itselleni, ei ollut epäilystäkään, etteikö Etelä-Helsinki kutsuisi lastaan kotiin. Vaikka isä yritti (järkevästi) toppuutella ja muistutti, että ydinkeskustan ulkopuolellakin on asuntoja ja vaikka mä sanoin että "joo joo", oikeasti mun ainoat vaihtoehdot olivat Töölö, Kruna, Kamppi, Punavuori ja Kaartinkaupunki. Ehkä joskus tulee se aika, kun mä suostun (ja haluan!) muuttaa kauemmaksi keskustasta, mutta juuri nyt mä olen enemmän kuin valmis maksamaan useita kymppejä kuussa lisää siitä, että saan asua Töölössä. Mä arvostan kauniita asuinalueita ja keskustan läheisyyttä. Uskon, että tulen aina arvostamaan, mutta eihän sitä tiedä. Mutta sellainen mä olen, juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa ja sen mukaan haluan elämääni elää.

Lopputuloksena asun kauniilla kadulla, kauniissa talossa, kauniissa asunnossa. Ja olen onnellisempi kuin aikoihin.

En toki pelkästään uuden kodin johdosta, mutta asiaa tietenkin auttaa paljon se, että tää on yksinkertaisesti ihana. Mun on tosi hyvä olla täällä.

Ihanaa kun on joulukuu.

xx,

Anna


P.S. Musta tuntuu, että aika moni onkin ehkä arvannut ja lukenut rivien välistä, mitä kaikkea tässä on tapahtunut, mutta koska tajusin, etten ole sanonut sitä vielä täällä blogissa suoraan (paitsi tossa muutaman rivin ylempänä äsken), niin sanon sen nyt: parisuhteeni päättyi muutama kuukausi sitten, yhteisestä päätöksestä ja sulavassa yhteisymmäryksessä. Eroon ei siis liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa, me vain kasvoimme erillemme. Eroaminen ei tietenkään ikinä ole kivaa, mutta se oli oikea päätös. Vaikka olenkin elämässä monen uuden asian äärellä, mulla on kaikki hyvin ja nautin joulun odotuksesta täysin rinnoin uudessa sinkkukodissani.

PELKKIÄ HYVIÄ VIBOJA

Kävelin tänään sporapysäkiltä kotiin ja vaikka oli jo pimeää ja satoi pientä tihkua, kääntyessäni uudelle kotikadulleni olin onnellisempi kuin mitä hetkeen olen ollut.

Elämä on pyörittänyt kuin pesukone konsanaan ja vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, että joku osa musta on matkan varrella unohtunut jonnekin. Olen alkanut etsiä sitä hämärään jäänyttä osaa itsestäni ja alkanut taas löytää sen, vähän kerrallaan.

Yritän taas tulla sellaiseksi Annaksi, joka haluan olla. On yllättävän helppoa kysyä itseltään: haluanko olla ihminen, joka puhuu noin? Haluanko olla ihminen, joka käyttäytyy noin? Haluanko olla ihminen, joka ajattelee noin? Paljon vaikeampaa on pysähtyä niin pitkäksi ajaksi, että ehtii kyseenalaistaa ja kysyä noita asioita itseltään. Yritän opetella siihen.

Kävin tänään hierojalla. Varasin ajan aika viime tipassa, puoli tuntia ennen hieronnan alkamista, mutta onneksi täältä Töölöstä on aika lyhyt matka joka paikkaan. Yläkroppa oli niin tukossa, että tuntui, ettei päässä kierrä enää veri. Nyt kiertää taas. Varasin uuden ajan ensi viikolle. Ei sitä kovin rentouttavaksi voi sanoa, kun noita kivikovia lihaksia runnotaan auki, mutta lopussa kiitos onneksi seisoo.

Tapasin tänään myös erään vanhan tutun. Yritin äsken miettiä, miten "asemoisin" hänet omassa elämässäni ja päädyin siihen, että hän on ikään kuin eno minulle. Ihminen, jolla on paljon minua enemmän elämänkokemusta ja viisautta ja joka suhtautuu minuun lämmöllä ja välittäen.

Olemme aikoinaan, vuosia sitten, tutustuneet baaritiskillä. Minä asiakkaana, hän baarimikkona. Hän oli vakiopaikkani isoimman tiskin baarimikko ja kaikki lähti siitä, kun eräänä lauantai-iltana lähestyin jälleen hänen tiskiään, hän nosti kätensä ja moikkasi. Käännyin katsomaan taakseni ja tajusin vasta sitten, että hän todella moikkasi minua. Minä kyllä tunnistin hänet, mutta en ikinä ajatellut, että minun kasvoni jäisivät hänen mieleensä, ravasihan tiskillä illan aikana kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Siitä se kuuluisa ajatus sitten lähti. Jatkoin hänen tiskillään käymistä, moikkailimme ja vaihdoimme pintapuolisia kuulumisia. Lopulta esittäydyin ja kysyin hänen nimeään, koska "musta on hassua jutella sun kanssa, kun en tiedä edes sun nimeä". Kun kävin ystävien kanssa ulkona, kävin aina ensin tarkistamassa, onko hän töissä.

Kerroin hänelle Lontooseen lähdöstä ja yliopistoon pääsystä. Hän kertoi omasta elämästään puolisonsa kanssa. Hän tapasi poikaystäväni. Törmäilimme välillä myös kadulla ja vaikka tapaamisten välillä saattoi kulua paljonkin aikaa, hän on aina suhtautunut minuun todella lämpimästi ja kannustavasti. Tänään kerroin hänelle elämäni viimeisimmistä vaiheista: parisuhteen päättymisestä, uudesta kodista, työkuvioista. Puhuimme myös tulevaisuuden toiveista. On ihanaa kuunnella toisten unelmia, ne inspiroivat itseäkin unelmoimaan.

Hän on niitä ihmisiä, joiden näkemisestä saa aina hurjasti energiaa ja hyvää mieltä. Hän yksinkertaisesti uskoo minuun ja kaikkeen mitä teen. Se tuntuu erityisen hyvältä, koska viime aikoina on ollut välillä vaikea uskoa itse itseensä. Hän sanoo "Tietenkin sä pystyt" aivan kuin hän vain toteaisi arkipäiväisen faktan ääneen: "Maapallo on pyöreä. Helsinki on Suomen pääkaupunki. Mustikka on marja. Anna pystyy mihin vaan."

Hän ei koskaan naura haaveilleni, mutta moittii kyllä jos kokee minun vähättelevän itseäni ja saavutuksiani. "Ei toi oo mikään pikkujuttu, toihan on ihan huikeeta!" Tänään lähtiessäni kotiin tuntui siltä, että voisin vaikka valloittaa maailman.

Se on aika ihana fiilis se.

xx,

Anna

KUN EI OIKEIN TIEDÄ MITÄ SANOA

Tässä sitä taas istutaan, läppärin edessä, blogin "Uusi blogiteksti" -sivu edessä.

Tavallaan tuntuu, että päivät vain kuluvat, eikä mulla ole mitään sanottavaa. Aivan kuten ei mulla ole mitään sanottavaa yhteenkään uuteen Youtube-videoon. Ja totuus kuitenkin on, että mun elämässä tapahtuu tosi paljon just nyt.

Asioita tapahtuu mun pään sisällä niin paljon, että mä en oikein itsekään pysy kärryillä. Valtaosa niistä asioista on vielä niin uusia jopa mulle itselleni, että mun on vaikea sanoittaa niitä edes mun lähimmille ystäville, blogista nyt sitten puhumattakaan.

Musta tuntuu, että mä elän jonkinlaista murroskautta. En osaa sanoa, milloin tää on alkanut ja vielä vähemmän voin vain arvailla milloin tää ehkä loppuu. Mun pääkopassa risteilee niin paljon juttuja, että jos voisin painaa "pause"-nappulaa, mä tekisin niin. Lähimmäksi sitä pääsen, kun meen treenaamaan. Salilla sen yhden treenin ajan mä en ehdi miettiä mitään ja se on tosi virkistävää. Eihän se pitkässä juoksussa oikeasti mitään auta, ei asiat helpotu sillä, että niitä ei mieti tai että ne työntää pois. Asiat pitää käsitellä, että voi joskus päästä eteenpäin.

Hassuahan tässä on se, että päällisin puolin mikään ei ole muuttunut. Ei ihmissuhteiden, ei asuinpaikan, ei yliopiston suhteen. Toki joo, mulla on uusi työ, mutta sen verran tiedän, että se on vain yksi pieni lusikka tässä valtavassa sopassa.

Mä olen myös huomannut, että mua vähän ahdistaa tää blogspotin blogipohja, etenkin tää alusta, jolla näitä tekstejä kirjoitetaan. Oon miettinyt, pitäisikö siirtää blogi esimerkiksi Lilyn sivuille. Mä tykkään valtavasti Lilyn blogien ulkonäöstä ja fakta on se, että koodaamisen opettelu niin, että voisin luoda itselleni nätimmän blogisivun, ei todellakaan ole prioriteettilistan kärkipäässä. Mutta sitten oon myös miettinyt, että onko tää vaan jotain ahdistuksen projisointia tähän blogialustaan. Toisaalta, ehkä bloggauskin on jollain tasolla välineurheilua. On kivempi "treenata" kun välineet on kunnossa. Samalla vaihtuisi kyllä varmaan blogin nimikin, ehkä. Todennäköisin vaihtoehto on mun oma nimi, sellaset "by Anna" -tyyppiset nimet ei oikein ole mua varten.

Mä en tiedä tarkalleen, miten paljon teitä siellä on, mutta mä ajattelin joka tapauksessa tulla hieman avaamaan ajatuksiani, ikään kuin kunnioittaakseni sitä, että käytte täällä edelleen. Mä arvostan sitä. 

Mua myös jotenkin aina lohduttaa, kun muistan, että täällä tää pikkuinen blogi edelleen on, kaiken myllerryksen keskellä.

xx,

Anna

12 KYSYMYSTÄ KESÄSTÄ

1) Lippis vai lierihattu?

Ehdottomasti lierihattu. Voinko vastata niin, vaikka en omista yhtään lierihattua? Lippikset ei oikein sovi mulle ja lierihattujen kanssa suurin ongelma on mun ronkeli (paras sana!) luonne. Ja iso pää. Tosi usein lierihatut ei vaan mahdu mun päähän. Etenkään ketjuliikkeissä.

2) Pehmis vai jäätelöpallo?

APUA ÄÄ. Jäätelöpallo.

3) Herneet vai mansikat?

APUA ÄÄ vol 2. Nyt kyllä sanon, että molemmat!

4) Palju vai järvivesi?

Järvivesi. Palju on mulle enemmän sellainen bileisiin/juhliin liittyvä aktiviteetti, kun taas järvivesi on ollut iso osa mun kesiä lapsuudesta saakka.

5) Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut! Mulla on pienet traumat kesäkeitosta, koska joskus eskari-ikäisenä käytiin meidän lekarilla (=leikkipuistossa) syömässä sisarusten kanssa kesäarkipäivisin. Äitikin saattoi olla mukana? Olisko se ollut joku kaupungin tarjoama ilmainen kesäruoka, tms.? Siellä oli usein keittoa ja vielä useammin kesäkeittoa, josta en tykännyt silloin yhtään. Pitäisi ehkä ruveta aikuiseksi ja maistaa sitä uudestaan, tuskin se enää niin pahalta maistuisi.

6) Mökki vai teltta?

Tääkin oli helppo! Mökki ehdottomasti! Meidän suku omistaa ihanan mökkitontin Pohjanmaalla järven rannalla ja siellä olen melkein asunut kaikki lapsuuden kesät. Teltat ei ole yhtään mun juttu.

7) Varjo vai auringonpaiste?

Varjo. Musta on näin vanhemmiten (haha) tullut vähän herkkä auringolle. En myöskään ole kovin innostunut ruskettamaan itseäni, koska ihosyöpä taikka kurttuinen iho sitten 30 vuoden päästä eivät juurikaan kiinnostele. On ihanaa kun aurinko paistaa, mutta etenkin nyt kesällä, kun täällä Suomessakin on ollut varsinainen sexihelle, pysyttelen mieluusti varjossa.

8) Kesäsade vai kesätuuli?

Kumpikin on tavallaan ihanaa. Molemmat ovat leutoja ja pehmeitä tavalla, joka on vain kesäisin mahdollista.

9) Lavatanssit vai festarit?

Festarit (lue: Ruisrock ja Flow), joskin lavatanssit herättävät mussa paljon lämpimiä tunteita. Kun vasta ujosti tapailtiin nykyisen poikaystäväni kanssa, yksi tapaamisistamme sijoittui lavatansseihin. En kutsu niitä treffeiksi, vaikka tanssimmekin muutamaan otteeseen yhdessä, koska poikaystävä oli paikalla työtehtävissä muutaman kollegansa kanssa, mutta tuosta illasta on yhtä kaikki jäänyt meille kaunis muisto. Myös ensimmäinen yhteiskuvamme otettiin tuona iltana.

Festareillakin olen tosin itse yleensä töissä, Ruississa en ole itseasiassa ollut koskaan festariasiakkaana, vaan aina työtehtävissä, viime vuodet olen pyörittänyt erään lavan backstagea. Ruissi on kyllä maailman paras kesätyö.

10) Roadtrip vai riippumatto?

Roadtrip. Ajettiin mun lapsuudessa paljon perheen kanssa ja autossa istuminen on musta edelleen kivaa. Se tuntuu myös jollain tapaa turvalliselta.

11) Hiirenkorvat vai syreenin tuoksu?

Molemmat ovat painonsa arvosta kultaa, mutta jos on pakko valita, valitsen syreenit. Mä ra-kas-tan niiden tuoksua ja meinasin pakahtua onnesta kun tänä keväänä tajusin, että meidän talon sisäpiha on täynnä syreenipensaita. Niitä tulikin nuuskuteltua huolella "koko rahan edestä".

12) Mato-onki vai golfmaila?

Mato-onki. Mä en ole koskaan tainnut golfata, ellei minigolfia lasketa. Eikä sitä oikein taideta laskea. Lapsena sen sijaan tuli ongittua paapan eli mun toisen isoisän kanssa runsain määrin.


Mä istun paraikaa junassa matkalla yllämainitulle mökille iskän ja tämän vaimon seuraksi. Ihanaa olla lomalla.

xx,

Anna

ONNELLINEN

Tässä olen onnellinen omissa syntymäpäiväjuhlissani, itseaskarreltu pavlova käsissä.

Mä olen niin onnellinen. On maanantai-ilta ja mä istun kotisohvalla, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Onnellisena. Poikaystävä seuraa vieressä Tunisia - Englanti -fudismatsia. Aurinko ei laske vielä puoleentoista tuntiin.

Voitin Tickle Your Fancy -blogin Saran erään instagram-kisan reilu viikko sitten ja sain kesäjäsenyyden TFW-salille itselleni ja toiselle siskolleni. Käytiin tänään ekoissa treeneissä ja voi vitsi! En ihmettele enää yhtään, jos nyt olen ikinä sitä ihmetellyt, että miksi joku treenaa PT:n kanssa. TFW:llä toki treenataan ryhmässä, mutta paljon juttuja tehdään pareittain ja kaikkia kannustetaan, koko ajan. Valmentaja kertoo päivän treenin, laskee toistoja ja kertoo seuraavan liikkeen. Itse ei siis tarvitse kuin "ainoastaan" toistaa liikkeet. On jotenkin tosi vapauttavaa kun ei itse tarvitse miettiä, että mitä seuraavaksi tai "no jätän tän sarjan tekemättä kun en nyt ihan jaksais". Ryhmässä ainakaan mulla ylpeys ei todellakaan anna periksi luovuttaa kesken. Loppuun asti painetaan vaikka vähän hampaat irvessä, haha.

En ollut liian sippi treenin jälkeen, mutta nyt pari tuntia myöhemmin on mukavan raukea olo. Tein kasvistortilloja ja syöminen tuntui niin hyvältä. En muista olenko puhunut tästä blogissa aikaisemmin, mutta mä olen vasta ehkä viimeisen vuoden aikana sisäistänyt, mitä oman kehon kuunteleminen oikeasti tarkoittaa ja myös opetellut kuuntelemaan omaa kehoani. Tänään treenin jälkeen oli nälkä ja oikein odotin ruokailua, että saisin tankata kehoon hyvää, ravintorikasta ja terveellistä ruokaa, jota koin sen kaipaavan ja haluavan. Ja syömisen jälkeen oli hyvä olo, ei tukkoinen tai täyteenahdettu, vaan mukava, sellainen "oikeanlainen".

Odottelen vielä viimeisiä kurssiarvosanoja, mutta vapaapäivät kuluvat lueskellen, tosin tällä kertaa niitä omavalintaisia kirjoja. Oh joy, sanon vaan! Iltaisin olen istunut sohvalla Gilmoren tyttöjen parissa. Ihanaa tehdä ei-oikeastaan-mitään.

En ole vieläkään pessyt meidän ikkunoita. En aio ottaa stressiä, kyllä mä ne jossain vaiheessa pesen. Vaikka sitten heinäkuun puolivälissä kesälomalla.

Faija juoksi viikonloppuna perinteiseen tapaan Jukolassa ja kun sattumalta olin kotosalla miesten lähdön aikaan, katsoin sen telkkarista ja olihan se vaikuttava. Faija itse juoksi osuutensa vasta yöllä ja seuraavana aamuna herättyäni oli pakko päivittää Jukolan sivuja ja katsoa miten faijalla ja koko joukkueella oli mennyt. Paljonkohan tästä tuli kerättyä Vuoden tytär -pisteitä (haha)?

Lähdetään juhannukseksi poikaystävän perheen luo landelle. Sitä ennen vähän töitä ja parit treenit. Elämä on niin hyvää just nyt.

Toivottavasti just sullakin on kiva viikko edessä! Pus.

xx,

Anna

VIIKKO-OHJELMANI

Maanantai 28.5.

Viikko alkaa aamutreenillä toivottavasti ei-kipeällä selällä. Mä heräsin sunnuntaiaamuyöstä kiukuttelevaan selkään ja hain just sunnuntai-illan ratoksi siskolta pari lihasrelaksanttia. Toivon ihan tosi paljon, että ne aukaisisi  yön aikana ton jumin. Mulla siis tykyttää oikean lapaluun "alla" joku lihas- tai hermojumi. Musta tuntuu, että oikeasti siihen auttaisi se, että joku asiantuntija painelisi/hieroisi sen auki, mutta katsotaan, mikä on maanantaiaamun fiilis.

Mulla on myös maanantaina yksi essee-dedis, joten yritän saada sen aamupäivällä naputeltua.

Iltapäivällä puolestaan on luvassa autoreissu Plantageniin. Autollinen ystäväni lupautui lähtemään mun kanssa kasviostoksille, mikä on superjees, koska ei jotenkin huvittaisi raahata yli metrin korkuista kasvia julkisissa. Etenkään tän selän kanssa.

Iltasella pesen ehkä ainakin osan meidän ikkunoista. Ja varmaan viimeistelen sitä samperin esseetä, haha.

Tiistai 29.5.

Aamuvuoro töissä. Töiden jälkeen on viikottaisten uintitreffien aika. Käydään rakkaan ystäväni kanssa uimassa kerran viikossa. Ollaan molemmat vanhoja kilpauimareita ja tavattiinkin itseasiassa osumalla samaan uintiryhmään ala-asteen loppupuolella. Uiminen on ihanaa! Ja nää meidän uintitreffit on kaksi kärpästä yhdellä iskulla: tulee urheiltua ja samalla pystyy vaihtamaan kuulumiset ja toisen "pakollinen" näkeminen joka viikko on ihan parasta!

Keskiviikko 30.5.

MUN 28-VUOTISSYNTYMÄPÄIVÄ! Hurraa!

Mä olen aina tosi innoissani omista synttäreistäni. Varattiin poikaystävän kanssa Basbasista pöytä täksi illaksi. En malta odottaa!

Käyn todennäköisesti myös ostamassa vähän koristeita juhlia varten ja haluaisin kovasti otattaa itsestäni pari synttärikuvaa. Muutoin ajatuksena on viettää rento ja kiva syntymäpäivä.

Torstai 31.5.

Treffataan faijan ja siskojen kanssa Tornissa aamupalan merkeissä, kuulemma juhlitaan mun synttäreitä samalla (en valita!). Faija käy (meidän onneksi) töiden puolesta melko usein Helsingissä, jolloin siis myös nähdään aika usein.

Iltapäivällä toivon ehtiväni Ikeaan.

Pesen vihdoin meidän ikkunat, jos en ole maanantaina ehtinyt tai jaksanut.

Perjantai 1.6.

Kesäkuun eka. Ihan kreisiä. Vaikka toukokuu kyllä tuntui aika pitkältä, hyvällä tavalla.

Kalenteri näyttää tyhjää. Herään kuitenkin aikaisin ja teen varmaan aamutreenin. Tykkään treenata aamuisin heti herättyäni tyhjään vatsaan, on jotenkin keveämpi olo, eikä tarvitse odottaa aamupalan sulamista. Lisäksi päivä on vasta aluillaan, mutta treeni jo tehty! Olen alkanut tehdä aika paljon ulkotreenejä, meillä on tässä lähellä ulko"punttis" ja lisäksi tykkään juosta portaita. Aamuisin on rauhallista ja vitsi miten hyvin ulos mennessä herää!

Aion myös käydä ostamassa kukkia, leipoa ja siivoilla, koska....

Lauantai 2.6.

...vihdoin on mun synttärijuhlien aika! Jee! Olen kutsunut kourallisen kavereita kylään (ja katsastamaan meidän asunto, ei olla nimittäin vieläkään pidetty tupareita), ihanaa nähdä kaikkia ja vaan olla ja hengailla. Multa on, taas vaihteeksi, lähtenyt vähän lapasesta tää omien juhlien suunnittelu niin koristeluiden kuin tarjoiluidenkin osalta. Katsotaan mitä päätyy lopulliseen toteutukseen.

Mulla ei ole kovinkaan tarkkoja suunnitelmia jatkojen osalta. Joku terde varmaankin kiinnostelisi. Ja kesäyönä tanssimisille en koskaan sano ei!

Sunnuntai 3.6.

Aion varmaan nukkua myöhään ja juoda hitaasti aamukahvia poikaystävän kanssa. Ja syödä juhlien tähteitä. Iltapäivällä voisi varmaan käydä ulkoilemassa ja nuuskuttelemassa syreenien tuoksua (joka on muuten ehkä maailman paras!). Ihanaa kun on kesä!

Musta tän tyyppisiä viikkokatsauksia on kiva lukea muiden blogeista, mikä fiilis teillä on näistä?

xx,

Anna

FINALLY MAY

Mä rakastan toukokuuta. Paitsi, että se on mun kuukausi, eli mulla on kuun lopussa synttärit eli saan koko kuukauden fiilistellä omaa lähestyvää juhlapäivää, on toukokuu ylipäätään aivan ihana kuukausi. Luonto herää taas eloon. Etenkin viime vuosina pitkälle jatkuneen talven jälkeen toukokuu on yleensä se kuukausi, kun kevät lopulta, vihdoinkin alkaa.

Toukokuussa on vielä raikkaan vihreää, kun kasvit puskevat hiirenkorvia ja jonain toukokuun aamuna sitä vain herää ja toteaa, että kaikki on yhtäkkiä puhjennut kukkaan.

Toukokuussa on enää muutamat yliopisto-dedikset jäljellä ja suurin osa, elleivät kaikki luennot jo loppuneet. Aamut ovat raikkaita, mutta eivät kylmiä ja valoa riittää pitkälle iltaan.

Mä en ole vielä yliopisto-vuosieni aikana aloittanut täysipäiväisiä kesäduuneja toukokuussa, vaan 40 tunnin työviikot ovat aina alkaneet vasta kesäkuussa. Toukokuu on siis ollut mulle jo pidemmän aikaa sellainen pre-kesälomakuukausi. Raapustelen kasaan viimeisiä kouluesseitä ja nautin pitkistä, melko vapaista päivistä. Odotan synttäreitäni.

Nytkin toukokuussa olen, kyllä vain, raapustellut kasaan viimeisiä esseitä ja lueskellut. Mulla on yksi kirja kesken erästä esseetä varten ja sen jälkeen pinossa taitaa olla palttiarallaa kymmenisen kirjaa, joiden lukemista odotan. Sieltä löytyy Oneiron, Kadotettu paratiisi, Tarina vailla loppua sekä Veljeni Leijonamieli, muutaman mainitakseni.

Lisäksi olen spurtannut tän meidän kodin sisustuksen kanssa. Löysin ja tilasin meille vihdoin yöpöydät makuuhuoneeseen ja löysin ehkä meille uuden pöytälampun olkkarin ikkunalaudalle. Olohuoneessa on tyhjä kohta, johon olen kaavaillut joko yhtä suurempaa tai kolmea pienempää kasvia. Lisäksi olkkariin pitäisi hakea harsoverhot ja ehkä yksi vähän kevyempi viltti sohvalle. Tää koti kaipaa siis lähinnä viimeistelyä ja koska aion kesäkuun alussa järjestää pienimuotoiset synttärit, toimii se hyvänä syynä fiksata vihdoin mahdollisimman moni asia kuntoon. Poikaystävä totesi luottavansa mun makuun, kun esittelin viimeistelyehdotuksiani hänelle.

Ja koska mulla on tavallista enemmän vapaa-aikaa, johon en ole oikeastaan tottunut, yritän myös välillä ottaa rennosti. Katson Gilmoren tyttöjä tai luen parvekkeella. Suunnittelen synttäreiden menua tai käyn jätskillä ystävien kanssa. Käyn lenkillä tai teen porrastreenejä ulkona.

Havahduin myös talvikenkiä huoltaessani ja laatikoihin pakatessani, että kävelin viime kesänä kahdet kesäkenkäni puhki. Uudet mustat loaferit löysin onneksi jo, mutta mustat perus-baltsut on edelleen hakusessa. Edelliset olivat Wondersin ja tykkäsin niistä kovasti, joten jos muita varteenotettavia ei löydy, pitänee ostaa uudet samanlaiset.

Marella Takki

Gina Tricot Teeppari

Gina Tricot Farkut

Furla Laukku

Converse Kengät

Toukokuu, olet ihana.

xx,

Anna

Photos by Emma Ranne

SIVU YSTÄVÄKIRJASTA

Mä olen viime aikoina nähnyt tällaisen parissakin eri blogissa ja idea oli mun mielestä niin kiva, että halusin tehdä sen itsekin! Mulla oli lapsena useampi ystäväkirja, aina piti ostaa uusi kun vanha täyttyi ja tietenkin välillä niitä vanhoja sivujakin piti "päivittää" kun yhtäkkiä sitä olikin niin paljon vanhempi ja ihan erilainen, haha. Niiden täyttäminen oli ihan parasta ja musta oli aina ihanaa lukea, mitä muut ovat kirjoittaneet. Joten pitemmittä puheitta, tältä näyttäisi mun täyttämä sivu ystäväkirjasta: 

Nimeni on Anna Elviira Mattila

Lempivärini on vaaleanpunainen.

Lempiruokani on pasta ja tacot. Oon voimaton hiilarien edessä, ne vaan maistuu niiiiiiin hyviltä. 

Lempinimeni on vanhempieni keskuudessa Ansku tai neiti Kesäheinä. Yhden pienen kaveriporukan kesken olen Mansikkaprinsessa tai jälkiruokakuningatar. Nimet ovat tulleet sisäpiirivitseistä, kuten kuvitella saattaa :D Noita lukuun ottamatta mulla ei oikeastaan ole mitään sellaista yleistä lempinimeä. 

Suosikkivuodenaika on kevät, koska rakastan kukkaan puhkeavaa luontoa ja sitä että aurinko lämmittää, mutta ilma on raikas.

Paras juoma on vesi, kahvi ja kuiva valkkari. 

Hajuvesi jota käytän eniten on D&G:n 3 L'Impératrice. Ihana ja aivan mun "näköinen" tuoksu. Musta on myös ihanaa, että mun hajuveden nimi on "Keisarinna". Tulee aina ihan girl boss -olo, kun suihkautan tota!

Elokuva joka on jäänyt mieleen Koskemattomat. Se itkettää ja naurattaa, tarina on mieleenpainuva ja kiinnostava ja siinä on ihanat ja moniulotteiset henkilöhahmot. Mitä muuta hyvään elokuvaan edes tarvitsee?

Lempieläin on pupu. Ja delfiini. Ja hevonen. Ja koira. Jajaja.

Horoskooppimerkkini on kaksonen. Mulla onkin kohta synttärit! Woopwoop!

Viimeksi itkin perjantaina, kun oltiin toisen siskon kanssa after workeillä ja hän sparrasi mua töihin liittyvissä asioissa. Mun sisko on yksi niistä ihmisistä, joka tuntee mut läpikotaisin ja tietää mun vahvuudet ja heikkoudet ja mä yksinkertaisesti liikutuin kyyneliin, koska hän puhui musta niin kauniisti ja rehellisesti. 

Viimeksi kehuin rakasta ystävää, joka viettää synttäreitään tänään.

Viimeksi nauroin tänään päivällä poikaystävän jollekin jutulle. 

Paras paikka on sohvalla viltin alla, puoliso vieressä ja läheisiä ympärillä.

Seksikkäintä minussa ovat silmäni ja huumorintajuni.

Jos uskaltaisin niin irtisanoutuisin työstäni ja laittaisin kaikki paukut somen tekemiseen: tubeen ja tähän blogiin. Mä oikeasti uskon sopivani tekemään etenkin videoita ja että mulla olisi jotain annettavaa tube-maailmalle. Mutta mä olen liian järkevä ottaakseni noin suurta taloudellista riskiä, ainakaan juuri nyt. 

Mottoni on "Kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan" ja "Asioilla on tapana järjestyä". 

Karmein paheeni on sokeri.

Parhaat ominaisuuteni ovat lojaalius, suorasanaisuus, huumorintaju ja lämmin sydän.

Keksintö jota ilman en voi elää on internet.

Tämä vie minulta jalat alta: itsevarmuus, huumorintaju ja älykkyys samassa paketissa.

Kun olen stressaantunut, minua auttaa tehtävälistojen tekeminen, urheilu ja tauot, jolloin en ajattele stressiä aiheuttavaa asiaa (esimerkiksi kouluhommia).

Paras hetki päivässä on kun herään ja on vielä koko päivä edessä tai kun menen nukkumaan ja höpötellään poikaystävän kanssa sängyssä päivän kuulumisista.

Lempijuttujani ovat rakkaat ihmiset, nauraminen, hyvä kahvi, leikkokukat ja irtokarkit.

Kadun hyvin vähän mitään. En oikeastaan mitään, koska jos yksikin asia olisi mennyt toisin, en välttämättä olisi tässä tilanteessa, jossa nyt olen, enkä olisi se, joka nyt olen. Uskon, että asioiden katuminen on tietyllä tapaa turhaa. Se ei tietenkään poista sitä, etteikö jokin asia voisi harmittaa tai siitä voisi olla pahoillaan. Mutta tehty mikä tehty tai jätetty tekemättä mikä jätetty tekemättä, eihän sille enää mitään voi. Mielestäni on parempi keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen ja esimerkiksi välttää tekemästä samoja virheitä. 

Haluaisin tulevaisuudessa löytää entistä paremmin omat vahvuuteni ja kehittyä niiden markkinoimisessa. Ja vaikka en yleensä tee sen kummemmin uudenvuoden lupauksia, tämän vuoden alussa lupasin itselleni uskaltaa enemmän ja olen pitänyt lupaukseni. Haluan toteuttaa sitä myös tulevaisuudessa: haluan uskaltaa enemmän. 

xx,

Anna

P.S. Käytiin kuvailemassa taitavan Emman kanssa, joka pyörittää myös visuaalisesti kaunista Inlace-sivustoa parin muun mimmin kanssa. Lisää kuvia tulossa!

ON SIIS KEVÄT

Hassua, minkälaisen fiiliksen yksi ainoa postaus voi aiheuttaa. Ihan kuin kivi olisi vierähtänyt harteilta. Mulla on ollut ikävä blogin pariin, mutta kynnys kirjoittaa on kasvanut niin suureksi, että on tuntunut, että pitäisi vähintäänkin mennä naimisiin tai saada lapsi, että olisi jotain mistä kirjoittaa (ja kumpaakaan ei ole omalla kohdalla tapahtunut). Musta on myös tuntunut, että en osaa enää kirjoittaa. Että kaikki kirjoittaminen on ollut sellaista tönkköä "no mulle kuuluu ihan hyvää, jee moikka".

Mitä mulle sitten kuuluu? Hyvää (hehe). Yliopiston viimeinen periodi on käynnissä ja opinnot etenevät suunnitelmien mukaan. Tämä tarkoittaa suomeksi sitä, että ensi syksynä minulla on edessäni yksi ainokainen kurssi ja gradusemma eli gradun kirjoittaminen ja sen jälkeen valmistun. Tuntuu hullulta. Hullun mahtavalta ja pelottavalta. Kesän aikana pitäisi yrittää hahmotella jonkinlainen aihe gradua varten ja toivon, että kukkiva luonto antaa inspiraatiota, koska tällä hetkellä pää lyö aika tyhjää sen suhteen. Gradusta varoitellaan aika paljon, mutta toistaiseksi ei juurikaan pelota. Minulla oli hyvin samanlaiset fiilikset kandista. Meni ikä ja terveys, että keksin aiheen, mutta sen jälkeen loppu menikin aika omalla painollaan. En ole asettanut valmistumistavoitetta kuin vasta ensi keväälle, niin onpahan koko lukuvuosi aikaa rustata sitä, jos siltä tuntuu. Silloin valmistuisin neljässä vuodessa, mikä on tosi hyvä ja mihin olisin itse hyvin tyytyväinen.

Viime syksy puolestaan oli mulle henkisesti hieman raskasta aikaa. En jaksanut kirjoittaa blogia tai ylipäätään olla kovin aktiivinen missään sosiaalisessa mediassa. Painin omien opintojen tarkoituksettomuuden tunteen kanssa ja mua on vaivannut yliopistovuosien myötä kasvanut ja kasvanut tunne siitä, että mä en oikein tunne humanistista tiedekuntaa omakseni. Viime syksynä istuin useammalla eri kurssilla, joiden luentojen aikana mietin lähinnä, että miten helkkarissa tämä luennolla käsitelty asia auttaa mua työllistymään. Surullisintahan oli, että vastasin itselleni kerta toisensa jälkeen "ei yhtään mitenkään". Tietenkään asia ei oikeasti ole noin mustavalkoinen, vaan totuushan on se, että kaikesta oppii jotain ja melkein mitä tahansa tietoa ja taitoa voi soveltaa työelämässä. Minä vain valitsin olla näkemättä asiaa noin. Mutta kuten niin monissa muissakin jutuissa, myös tässä aika on auttanut näkemään asioita vähän pehmeämmästä kulmasta. Olen myös välillä moittinut itseäni opiskeluvalinnastani, vaikka tiedän, että se on ihan turhaa. Olen erilainen ihminen nyt kuin olin vajaa kolme vuotta sitten aloittaessani yliopistossa. Olen sitäpaitsi jo niin pitkällä opinnoissani, että olisi hölmöä jättää opinnot kesken.

Osittain myös viime syksyn fiilisten takia olen tehnyt joitain lisäsuunnitelmia opintojen suhteen. Aloin haaveilla tuplamaisterista eli kahdesta maisterintutkinnosta ja hain itseasiassa erääseen maisteriohjelmaan nyt talvella, johon en kuitenkaan suureksi harmikseni päässyt. Asia olisi korjattavissa ensi vuoden hakua varten, joten pohdiskelen asiaa. Tietenkin ensi talven työtilanne vaikuttaa paljon asiaan, sillä pääsyy toiseen maisterintutkintoon on omalla kohdallani nimenomaan varmemman työllistymisen mahdollistaminen.

 Keväinen Helsinki. Parasta. 

 Innostuin poke bowleista ja askarreltiin sellaiset eräs lauantai siskon kanssa.

 Olen etsiskellyt kevättakkia ja sovitin mm. tätä Lindexin trenssiä. En vain ole ihan varma sopiiko mulle 1) noin pitkä malli 2) trenssit ylipäätään. #firstworldproblems

Lankalauantaina juhlittiin mun rakkaan kummitytön 1-vuotissynttäreitä. Stockmannin lastenosasto ja siellä työskentelevä ihana Minna pelastivat, jälleen kerran, mut lahjakriisiltä. #annasuosittelee

Sitten eräs jännittävä uutinen!

Toteutin erään pitkäaikaisen haaveeni ja aloitin muutama viikko sitten oman Youtube-kanavan, joka kantaa nimeä Anna Mattila. Tämä on yksi niistä asioista, joita olen lykännyt ja lykännyt, kunnes vihdoin otin itseäni niskasta kiinni. Tiesin, että jos en koskaan kokeilisi, se jäisi harmittamaan. Kanavalle olisi tarkoitus tehdä my day -tyyppisiä kevyitä videoita, samaten välillä ihan puhtaita sit down -höpöttelyvideoita, jakaa omia suosikkijuttuja ja sen sellaista. Todennäköisesti aion kokeilla vähän kaikkea maan ja taivaan väliltä, että ne omat jutut ja tyyli löytyy. Pyrin julkaisemaan videon keskimäärin kerran viikossa (joskin viime viikolla video jäi välistä, koska sairastin seitsemän päivää potien jotain versiota influenssasta) ja latasin kanavalle juuri kolmannen videoni. Jos seuraatte mua instassa ja tykkäätte mun mystoryista, niin todennäköisesti tykkäätte myös mun videoista. Eli jos kiinnostaa seurata mua Youtuben puolella, niin käykää ihmeessä kurkkaamassa. En ole vielä päättänyt, linkkaanko videoita myös tänne blogiin. Jo näiden parin videon kuvaaminen on ollut tosi kivaa ja videolle höpöttely tuntuu tosi luonnolliselta.

Pinnallisempien asioiden puolelta päällimmäisenä mielessä on meneillään oleva hiustenkasvatusprojekti. Leikkasin aika lailla tasan vuosi sitten pitkän polkan, jota lyhensin vielä viime kesänä entisestään hartiamittaiseksi. Minulla on ollut pitkä tukka niin pitkään kuin muistan ja pitkä polkka, long bob, kiinnosti kovasti. Se on ollut ihana ja huoleton, mutta joulun tienoilla tajusin, että se ei sittenkään ole minua. En tunne itseäni itsekseni noin lyhyillä hiuksilla. Niinpä helmikuussa kävin leikkaamassa huonot latvat pois ja kerroin kampaajalleni, että nyt kasvatetaan. Luovuin samaan aikaan myös ripsienpidennyksistäni. Mietin yli puolet viime syksystä, että nekään eivät oikein tunnu enää minulta, mutta silti kuukaudesta toiseen varasin huollon, kunnes viimein tammikuussa kerroin ihanalle ripsihuoltajalleni, jolla olen käynyt kaikki nämä vuodet, että pidän taukoa. Hän suhtautui ihanan ymmärtäväisesti ja lupasi olla käytettävissä, jos joskus haluan palata pidennyksiin.

Olen ollut tosi tyytyväinen molempiin päätöksiin. Pidän hiuksistani ja peilikuvastani päivä päivältä enemmän, koska päivä päivältä yhä enenevissä määrin sieltä katsoo se Anna, jonka tunnen ja joka haluan olla.

Toisaalta taas olen viime aikoina haaveillut kulmien microbladingista. Kulmista on tullut minulla paljon tärkeämpi osa ulkonäköä kuin ripsistä ja voi vitsi miten ihanaa olisi, jos ei tarvitsisi meikata kulmia joka päivä. Voi olla, että toteutan tämän haaveeni vielä ennen kesää. Katsotaan.

Nyt mä palaan perheeni seuraan. Tulin eilen tänne iskän luo landelle ja palataan kaupunkiin vasta huomenna äidin ruokapöydän kautta.

Nauttikaa ihanista pääsiäissäistä ja rentouttavaa viikonloppua!

xx,

Anna

TÄMÄ ON SE PÄIVÄ

Olen avannut blogin monta kertaa näiden viikkojen ja kuukausien aikana. Avannut sen, joskus jopa aloittanut postauksen ja sitten kuitenkin antanut sen olla. Jäädä luonnoksen asteelle.

"Ei, ei tää päivä oo hyvä, eihän tässä päivässä ole mitään erikoista. Liian tavallinen päivä, jotta voisin juhlavasti torvet soiden julistaa palanneeni blogini pariin."

Sitten se iski. Istuin kotisohvalla, hiljaisessa asunnossa ja tajusin, että tämä päivä on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin päivä. Jos jään odottamaan sitä täydellisen hyvää päivää, sitä ei välttämättä koskaan tule. Ja miksei tuikitavallinen sunnuntai olisi aivan yhtä hyvä päivä kuin mikä tahansa muukin? Sitähän se elämäkin pääosin on, niitä aivan tavallisia arkipäiviä ja viikonloppuja.

Minä julistan aina kovaan ääneen (lähinnä tosin itselleni), että minähän en elä elämääni odotellen viikonloppua tai kesää tai parempia aikoja, ehei, minä elän elämääni juuri nyt. Vaan enpäs eläkään.

Olen löytänyt itseni moneen otteeseen miettimästä ja perustelemasta jonkin asian lykkäämistä, "koska vielä ei ole hyvä hetki/en oo vielä kesäkunnossa/ehkä pian on oikeampi fiilis". Anna hei, nyt herätys pahvi! Sitä oikeaa, parempaa hetkeä ei tule! Se ainoa, paras hetki on NYT.

En tiedä teistä, mutta minusta tuntuu, että omalla kohdalla suurin este on ollut oman pään sisällä ja sen suurimman esteen nimi on pelko. Pelko siitä, ettei olekaan tarpeeksi hyvä. Pelko siitä, että epäonnistuu. Pelko siitä, että muut nauravat.

Jännittävintähän tässä on se, että kukaan muu ei ajattele ja tuomitse sinua itseäsi yhtä paljon kuin sinä itse. Kaikilla muilla on kiire ajatella itseään, aivan kuten sinullakin.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Monen uuden asian äärellä. Ja yhden vanhan tutun. Tämän.

Hei vain, blogi.

xx,

Anna

Miljoona miljoona miljoona vuotta oon onnellinen

Moi blogi.

Tänään poikaystävä löysi netistä "Muistatko nämä ysärin lopun/milleniumin alun Suomi-bändit?" -keskustelun. Eka biisi alkoi soida ja mä totesin ihan ohimennen, että "Ai! The Rasmusta, kiva!". Poikaystävä katsoi hetken pitkään.

"Siis tota biisiä ehti soida joku kolme sekuntia..."

"Joo, mutta mun ala- ja yläasteen paras kaveri rakasti The Rasmusta ja se soi aina Novalla."

"Mutta siis mä en ymmärrä, että sä silti tunnistit sen noista alkubiiteistä?!"

Tämän jälkeen sain arvailla loputkin biisit. Oli Poets of the Fallia ja Technicolouria. Ja tietenkin Lordi. Ysärin loppu ja 2000-luvun alku oli huikeeta aikaa. (Hehe, jonnet ei muista. Pus vaan!)

Me kuunneltiin mun nuoruudessa aina kaikilla, siis kaikilla perheen automatkoilla aina Radio Novaa, koska sieltä tuli aina kaikki mahdolliset liikennetiedotteet, jotka luonnollisesti kiinnosti kuskina lähes poikkeuksetta toimivaa iskää. Novalla soivat myös paitsi päivän hitit, kaikki vanhat klassikot. Ajatuskin naurattaa.

Istua naputtelen meidän sohvalla vilttiin kääriytyneenä. Ulkona sataa lunta. Meidän uusi koti on ihana. Tai no, eihän tää enää niin kovin uusi ole. Mutta ihana kyllä. Vietetään tosi paljon aikaa olkkarin uudehkolla kulmasohvalla, johon mahdutaan molemmat lojumaan (tai vaihtoehtoisesti touhuamaan omia juttujamme, kuten nyt). Sain poikaystävältä suostumuksen sisustaa myös vähän joulua tänne meille. Mitään jouluräjähdystä ei täällä tulla mun sisustusmaulla näkemään. Suosin klassisen minimalistista sisustusta, joka sopii myös talouden kaksilahkeiselle. Muutama uusi sohvatyynynpäällinen, villaviltti ja lampaantalja sohvalle, joulukuusi kultaisilla joulupallokoristeilla. Laitoin vuosia mukanani kulkeneen paperisen joulutähden makuuhuoneen ikkunaan. Olkkarin pöydälle ajattelin hankkia joulutähden (sen kukan). Ajatuksena on lähinnä tuoda kotiin lämpöä sekä mukavaa ja kodikasta fiilistä.

Huomaa kyllä, että tällaista vähän isompaa asuntoa on niin paljon kivempi sisustaa kuin yksiötä. Meidän alkuperäisvärityksessä ollut, kammottavan myrkynvihreä kylppäri maalattiin muutama viikko sitten valkoiseksi ja nyt olen alkanut haaveilla olkkarin maalaamisesta. Vuokra-asunnossa kun asumme, niin tästä pitäisi luonnollisesti keskustella vuokranantajan kanssa. Pitää makustella. Ehkä yritän ensin sisustaa olkkarin loppuun ja malttaa mieleni.

Yliopistolla opinnot etenevät suunnitelmieni mukaisesti. Odotan kyllä jo joululomaa ja sitä, ettei tarvitsisi hetkeen kirjoittaa esseitä (vielä 10 jäljellä) ja että saisin lukea "omia" kirjoja. Joululomalla olen suunnitellut lukevani Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Gretchen Rubinin The Happiness Projectin. Ainakin.

Ylipäätään mulle kuuluu hyvää. Tavalliseen, jokavuosittaiseen tapaan ollaan ystävien kanssa päivitelty, miten nopeasti tää syksy on taas mennyt. Mutta syksy on aina paljon lyhyempi kuin kevät. Tai selkeämmin sanottuna, syyslukukausi on lyhyempi kuin kevätlukukausi. Ihan loogisestikin. Elokuu on kuitenkin vielä kesäkuukausi. Syyskuussa on yleensä kaunista ja ilma kirpeää eli kaikilla on kivaa eli so far, so good. Loka- ja marraskuu alkavat olla jo pimeitä ja välillä hyisiäkin, mutta lokakuussa on syysloma (mulla yliopiston väli-/tenttiviikko). Ja marraskuun puolivälin jälkeen voi jo riehua ihan joulufiiliksissä. Lisäksi joulukuun alussa on itsenäisyyspäivä, jonka jälkeen jouluun on pari viikkoa. Sitten tulevat joulun välipäivät ja kas, yhtäkkiä onkin jo uusivuosi.

Kevät sitten taas. Tammikuu: talvi. Helmikuu: talvi. Maaliskuu: talvi, mutta pientä ylioptimista toivoa joskus saapuvasta keväästä. Huhtikuu: Virallinen kevät. Ja silloin on vappukin! Toukokuu: Kevät, vihdoin.

Ai niin, ja jossain välissä on pääsiäinen. Mä en jostain syystä ikinä muista milloin se on. Maaliskuun lopulla ehkä? Mutta siis. Keväällä noita kuukausia ei katkaise lomat ja muut asiat yhtä usein kuin syksyllä. Toisaalta sitten taas keväällä mennään valoa päin, which is nice.

Loppuun pari biisisuositusta, koska mulla soi nää biisit vuorotellen päässä. Postauksen otsikko on J. Karjalaisen biisi. Ihana, ihana, ihana. Toinen kova on JVG:n poikien ja Elias Gouldin Revolveri. Ollaan mun ystävän kanssa käyty joka viikko uimassa tänä syksynä ja samassa altaassa on usein samaan aikaan vesijumppa. Siellä soi kuulkaa vanhaa Antti Tuiskua (Hyökyaalto anyone?) ja myös toi Revolveri. Ai että.

Good times, sanon vaan.

xx,

Anna