perjantai 30. syyskuuta 2016

Välivuosista



Tässä se nyt vihdoin on. Teksti, jota mä olen pohtinut ja luonnostellut pidempään kuin ehkä mitään muuta postausta koskaan, yksinkertaisesti koska aihe on mulle tärkeä ja tiedän, että se mietityttää myös monia siellä ruudun toisella puolella. Mun lähipiiri hoki mulle just näitä asioita omien välivuosieni aikana aina silloin kun stressasin asiasta. Ja nyt on mun vuoro puhua tästä teille. Kuvituksena pieni kuvakimara omien välivuosieni varrelta.

Välivuosi. Mikä ihana kamala sana.

Näin syksyn pyörähtäessä käyntiin monella on edessään välivuosi. Osalla ihan omasta tahdosta ja osalla pakon edessä, jos esimerkiksi jonkin oppilaitoksen ovet eivät tänä syksynä auenneetkaan.

Ennen kuin avaan ajatuksiani välivuosista, kerron hieman omasta opiskelu-/välivuositaustastani.

Mä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2010, vuoden myöhemmin kuin muut omanikäiset (that is: 1990-syntyneet), koska asuttiin perheen kanssa vuosi Saksassa mun yläasteen ja lukion välissä. Aloitin siis lukion vuotta itseäni nuorempien kanssa samaan aikaan. Lukion jälkeen opiskelin vuoden mittaisen radiotoimittaja-koulutuksen Laajasalon Opistossa.

Sitten alkoi haahuilu. Välivuodet. Kuka niitä miksikin haluaa kutsua. Vietin yhteensä neljä välivuotta. Tein töitä, aupparoin Lontoossa ja palasin Helsinkiin, tein lisää töitä. Melkein joka kevät kävin tai ainakin harkitsin vakavasti yliopistoa ja pääsykokeita. Mielessä pyöri englantilainen filologia, viestintä, yleinen historia ja lopulta oma pääaineeni, yleinen kirjallisuustiede. Pohdin myös ammattikorkeaa, mutta en oikein löytänyt sieltä mitään itselleni sopivaa opintolinjaa.

Aloitin yliopiston "vasta" nyt, koska aikaisemmin en vielä tiennyt mitä tahtoisin opiskella. Ja vaikka aikaisemmin koin välillä kovaakin painetta siitä, että mun pitäisi jo opiskella jossain, nyttemmin ymmärrän, että näin tän piti mennä. Paine muodostui ihan vain minusta itsestäni, ei niinkään ulkopuolisista tekijöistä. Tai no. Voiko yhteiskunnan laskea ulkopuoliseksi tekijäksi? Koin epäonnistuneeni ihmisenä, koska en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja se jos mikä oli kuluttavaa. En voinut kuvitellakaan hakevani opiskelemaan jotain sattumanvaraista alaa vain voidakseni sanoa opiskelevani. Silloin ei paljon lohduttanut ylläkin mainittu "kaikella on tarkoituksensa", jälkiviisastelu kun on paljon helpompaa.

Tärkein hetki itselleni, näin jälkikäteen ajateltuna, oli se, kun omaksi onnekseni ymmärsin jossain vaiheessa, että vaikka oma polkuni ei ehkä olekaan se perinteisin (en mennyt suoraan lukiosta yliopistoon vaan pidin "poikkeuksellisen" monta välivuotta), se ei tee minusta epäonnistunutta tai jotenkin huonoa ihmistä. Paine ja huonommuuden tunne pääni sisällä muodostuivat siitä, että en toiminut niin kuin yhteiskunnassamme yleensä toimitaan. Vaikka näitä ei koskaan sanota ääneen, niin noinhan se on. Yhteiskunta haluaa meidät nopeasti kouluun ja vielä nopeammin ulos sieltä, että pääsemme töihin ja alamme maksaa veroja. Eivät yliopistojen sisäänpääsy-kiintiöt ihan sattumalta ole kääntyneet ensikertalaishakijoiden eduksi.


Osalla teistä saattaa olla fiilis, että nyt pitäisi äkkiä tietää, mihin kouluun haluatte tai millaista työtä haluatte tehdä. Riippuen toki vähän, minkä ikäisiä olette. Teistä ehkä tuntuu, että perhe tai yhteiskunta ei ole ylpeitä teistä, ellette lähde opiskelemaan. Kerron yhden jutun: teidän ei ihan oikeasti tarvitse vielä tietää. Mä uskon vakaasti, että jokainen löytää sen oman polkunsa silloin kun aika on oikea. Välivuosi tai parikin on ihan okei. Välivuoden viettämisessä ei ole mitään väärää.

Mulle itselleni välivuodet olivat niitä nuoruuden hölmöilyvuosia, jolloin tuli tehtyä yhtä sun toista, niin hyvässä kuin pahassakin. Tein virhearviointeja, kokeilin siipiäni ja elämää. Joskus suunnitelmat kosahtivat pahemman kerran, mutta aina siitä selvisi. Joskus taas elämä laittoi sun eteen punaisen maton ja kohteli kuin kuninkaallista. (Tosin elämän arvaamattomuus ei loppunut välivuosiin, eikä se taida loppua koskaan.) Kasvoin paljon ihmisenä. Ja nyt on monta hauskaa tarinaa, joille nauraa ja joita muistella sillä tavalla rakastavan lempeästi. "Voi nuori hölmö Anna. Sä et ole vielä aikuinen, vaikka ehkä kuvittelet olevasi. Eikä susta ehkä koskaan kasvakaan täydellisen aikuista. Mutta onneksi ei tarvitsekaan."

Jos välivuosi on niin sanotusti "pakko" pitää, kannattaa se käyttää johonkin hyödylliseen, kuten työkokemuksen kartuttamiseen tai esimerkiksi opiskeluun avoimessa yliopistossa. En kannusta ketään viettämään välivuotta makaamalla kotona aloillaan, mitään järkevää tekemättä. Terveydelliset ongelmat ja se, ettei töitä yksinkertaisesti saa, ovat tietenkin asia erikseen.


Mä olen ollut siitä onnekkaassa asemassa, että mä en ole koskaan joutunut kokemaan painostusta perheen tai suvun puolelta liittyen yhtään mihinkään elämäni osa-alueeseen. Mua ei koskaan painostettu vakiintumaan, eikä ole kyselty "no milloinkas Anna löytää sulhasen?". Sama pätee koulutukseen ja työelämään. Mä en ole koskaan tuntenut painetta tehdä jotain työtä tai päästä johonkin tiettyyn oppilaitokseen, koska perheeni toivoo niin. Kuitenkin tiedän, että kaikilla ei ole näin. Uskon kuitenkin lujasti, että nekin vanhemmat jotka toppuuttelevat jälkikasvunsa valintoja tai kevyesti tönivät johonkin suuntaan, tekevät sen rakkaudesta. Jokainen vanhempi haluaa lapsilleen vain parasta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että sä elät tätä elämää itseäsi, et yhteiskuntaa tai vanhempiasi varten. Tee ja etsi asioita, joista tulet onnelliseksi ja jotka haastaa sua. Elä elämää itsellesi, älä muille. Tee mitä itse haluat tehdä, älä sitä mitä muut haluavat tai odottavat sun tekevän. Kehitä unelmia ja tavoittele niitä.

Etenkin nuorempana voi olla vaikea tehdä jotain, mitä muut eivät näe tavoittelemisen arvoisena. Samaten voi olla vaikea ymmärtää, jos joku tekee jotain erilaista. Etenkin pikkukaupungeissa. Asuin koko lukioajan vanhempieni luona, siis tuolloisessa kotikodissani Riihimäellä. Jo ensimmäisenä lukiosyksynä sain harmikseni kuulla paikallisten ikätovereideni suusta, kuinka olin "nykyään niin hesalainen ja muka meitä muita parempi". Vain siksi, että olin valinnut käydä lukion muualla. Vain siksi, että olin tahtomattanikin omaksunut helsinkiläisen puheenparren. Vain siksi, että käytin puheessani sanaa "spora".

Ymmärsin kuitenkin pian, että muiden puheet eivät kertoneet niinkään minusta kuin mitä ne kertoivat puhujista itsestään. Kuten eittämättä monen muunkin pikkukaupungin asukas, myös valtaosa yläasteen ikäkavereistani uhosi kovaan ääneen, kuinka vielä joskus he "jättävät tuon pikkukaupungin taakseen eivätkä koskaan palaa". Kuitenkin totuus ainakin omien yläaste-aikaisten tovereideni kohdalla on se, että valtaosa ei koskaan lähtenyt. Ehkä he huutelivat minulle, koska heitä kismitti, että minä "uskalsin" lähteä ja he eivät. Tai ehkä he ymmärsivät, etteivät oikeasti edes tahdo lähteä. Eikä siinä ole mitään väärää. Lähtemisen julistamisessa lienee kuitenkin aina pohjalla teini-iän uhoa ja tietynlaista suuruudenhulluutta, tunnistan noita piirteitä myös teini-ikäisessä Annassa. Polku, jonka he ovat valinneet, ei ole yhtään minun valitsemaani polkua huonompi. Ei, vaikka en koskaan itse ole tuntenut Riihimäkeä kotikaupungikseni, en sen enempää kuin mitään muutakaan kaikista niistä kaupungeista, jossa olin siihenastisen elämäni aikana asunut (Helsingistä tuli myöhemmin poikkeus tähän sääntöön). Tästä johtuen en koskaan kuvitellut tulleeni Riihimäelle jäädäkseni. Niinpä minun oli nuorempana vaikea ymmärtää ja muistaa, että jotkut asuvat yhdessä ja samassa kaupungissa koko elämänsä eivätkä edes halua lähteä muualle. Mutta se, etten täysin ymmärrä jonkun toisen valintaa, ei suinkaan tee siitä automaattisesti huonompaa. Me olemme kaikki erilaisia ja tahdomme elämältä erilaisia asioita.

On kuitenkin turha elää jonkun toisen sinulle käsikirjoittamaa elämää. Se, että on rehellinen itselleen, tavoitteilleen ja unelmilleen, yleensä loppupeleissä inspiroi ympärillä olevia ihmisiä ja myös vetää puoleensa samankaltaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka tukevat päätöksiäsi, jotka inspiroivat sinua ja joita ehkä sinä inspiroit.

Koitan itse ajatella ja elää niin, ettei sitten joskus vanhempana harmittaisi että jäi jotain tekemättä. Uskon, että enemmän sitä katuu asioita, joita ei koskaan tehnyt kuin niitä asioista, joita teki. Vaatii myös ihan hirveästi rohkeutta ja uskallusta hypätä tuntemattomaan ja jättää ne tutut ympyrät, mutta mä uskon, että omalta mukavuusalueelta poistuminen on aina uskaltamisen arvoista. Jos ei mitään muuta, niin se ainakin kasvattaa henkisesti ja antaa itseluottamusta. Näin mä ajattelin kun lähdin Lontooseen ja näin mä ajattelin myös Uppsalaan lähtemisestä. En ole katunut Lontooseen lähtemistä hetkeäkään ja toivon ja uskon, etten myöskään tule katumaan syksyäni täällä Uppsalassa.

Mielestäni tärkeintä kaikessa, oli kyseessä sitten välivuosi, aupparoimaan lähteminen tai uusi ihmissuhde, on kuunnella sydäntään. Tee niitä juttuja, jotka sisimmässä tuntuvat oikeilta. Mutu-tuntuma on yllättävän usein oikeassa. Ja kannattaa muistaa, että töitä ehtii tehdä melkein koko loppuelämän. Jos haluat reppureissata tai lähteä au pairiksi, tee niin. Kotiin pääsee kuitenkin aina takaisin. Ainakin sä hei yritit!


Ja jos on jonkinlainen fiilis siitä, mitä tahtoisitte opiskella, hakekaa opiskelemaan. Mun mielestä on aivan turhaa ottaa stressiä siitä, että jos kouluttaudun nyt alalle x, joudun tekemään alan x hommia lopun ikäni. Toki esimerkiksi lääkäreillä ja lakimiehillä homma menee ainakin osittain noin (en ole perehtynyt, joten don't shoot the messenger, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan), mutta oikeastaan mikä tahansa muu ala ainakin yliopistossa antaa mahdollisuuksia työskennellä vaikka missä.

Multa kysytään usein, että mihin mä oikein sitten opintojen jälkeen tahtoisin työllistyä. Jotain suuntaviivoja mullakin on, mutta rehellinen vastaus on myös "en tiedä". En ole kuitenkaan elänyt päivääkään opiskellen yliopistossa ajatuksella "no mä nyt vähän opiskelen tätä kirjallisuustiedettä, mutta en varmaan ikinä saa töitä". Ehei. Minä olen päättänyt työllistyä koulutuksellani. Voi olla, että päädyn tekemään jotain, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa, taivas tietää, mutta mä aion joka tapauksessa työllistyä. Yksi mun suurimmista haaveista on päästä luomaan uraa ja sen mä aion myös toteuttaa. Palaan yliopisto-opintoihini tarkemmin vielä omassa postauksessaan.


Musta mikään ei ole hienompaa kuin nähdä ihmisen puhuvan jostain silmät loistaen, oli kyseessä sitten harrastus, työpaikka, graduaihe tai ihmissuhde. Tai mikä tahansa. Se on hurjan inspiroivaa ja noina hetkinä tulee ajatelleeksi, että mäkin haluan elämääni vain sellaisia asioita, joita kohtaan tunnen aitoa, vilpitöntä innostusta ja kiinnostusta. Koska se on kaiken ydin.

"Things you are passionate about aren't random. 
They are your calling."

xx,

Anna

ps. taisin vähän innostua ja eksyä aiheesta, mutta long story short: välivuodet on ihan oikeasti ihan okei.

pps. jos postaus herätti fiiliksiä tai kysymyksiä, heittäkää niitä kommenttiboksiin, olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksia!

tiistai 27. syyskuuta 2016

VISBY



Vietin pari viikkoa sitten viikonlopun Visbyssä. Olen tutustunut täällä aika moneen vaihtariin ja tosi moni meistä halusi käydä Gotlannissa. Eikun tuumasta toimeen. Ostimme liput eräänä maanantaina, tapasimme porukalla torstaina ja viikko siitä olimmekin jo matkalla kohti suurta tuntematonta.

Matkasimme junin ja lautoin ja ratkaisu osoittautui paitsi taloudelliseksi, myös muuten hyväksi. Toki melkein kuuden tunnin matkustamisen jälkeen sitä saattoi yksi jos toinenkin olla aika sippi, eikä väsyneeltä huumorilta vältytty, etenkään menomatkalla kun oltiin liikenteessä jo aamuseitsemän jälkeen.

Visby-viikonloppu oli allekirjoittaneen neljäs viikonloppu Svea-mamman hoivissa, eikä matka olisi voinut osua parempaan saumaan. Kolme päivää ajanviettoa huipputyyppien kanssa, joita nyt uskallan jo kutsua ystäviksikin. Vasta lauantai-iltana sohvalla lojutessamme tajusin, että just tätä mä olin Uppsalassa ollessani kaivannutkin. Päämäärätöntä, rentoa olemista ja höpöttelyä kavereiden kanssa.

Suurin osa matkaseuralaisistani oli minulle lähes ennestään tuntemattomia: tapasimme kaikki toisemme vasta kun liput oli ostettu ja keräännyimme suunnittelemaan matkaa. En tiedä oliko kyseessä sattuma vai myötämielinen karma, mutta me tultiin kaikki erinomaisesti keskenämme toimeen ja meistä hioutui viikonlopun saatossa aika tiivis ryhmä.

Vuokrattiin porukalla mökki Gustavsvik-nimiseltä leirintäalueelta, josta löytyi neljä kahden hengen makkaria, saniteettitilat, olohuone ja keittiö. Meillä oli sen verran lääniä käytössämme, että saatoimme viettää aikaa myös ihan sisätiloissa, mikä etenkin iltaisin oli aivan huikea juttu. Myöhemmin lauantaina seuraamme liittyi vielä joukkion yhdeksäskin jäsen.

Viikonlopun aikana muun muassa:

käytiin yöuinnilla Itämeressä, pelattiin korttipelejä, käyskenneltiin Visbyssä ja ihasteltiin suloisia taloja ja pikkukatuja, ihmeteltiin monia raunioita, haisteltiin ruusuja, syötiin (usein ja paljon), katseltiin maailman kauneinta auringonlaskua, eksyttiin vähän, pelattiin juomapelejä, tehtiin paluumatkalla mun saksanläksyjä, ajeltiin kerran taksilla meidän leirintäalueelle, koska ei jaksettu kävellä ja koska kahdeksalle ihmiselle se maksoi vain 2,5e per henkilö, kuunneltiin toisiamme kun joku halusi avautua itselle tärkeästä asiasta, soitettiin kitaraa ja laulettiin mukana, naurettiin vatsat kipeiksi.












Tämä oli juuri sellainen reissu, jota muistelee lämmöllä sekä nyt että kymmenen vuoden päästä. Mulla oli aivan hirmuisen kivaa.

Ja mikä parasta, sain matkalta kahdeksan uutta ystävää.

xx,

Anna

perjantai 23. syyskuuta 2016

QUOTES OF THE DAY



Täällä sataa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ilma tuntuu raikkaalta ja iloitsin hieman saadessani paeta sisätiloihin kuuntelemaan ikkunoihin osuvaa sateenropinaa.

Ihanaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

4 x kyllä kelpaa


Neljä arkista juttua, jotka ovat tehneet meikämandariinin viime päivinä hyvin iloiseksi. 

Kymmenen uutisten loppukevennykset. Olen täällä Uppsalassa yrittänyt ottaa tavaksi katsoa uutiset kerran päivässä. Silmäilen toki Hesaria puhelimelta, mutta muuten ei tule juuri lehtiä tai muita uutissivustoja selailtua ja kuitenkin sitä tahtoisi edes yleissivistyksen vuoksi pysyä kärryillä maailman menosta. Lisäksi tuntuu kivalta kuulla suomea. Niinpä yleensä aamuisin katson läppäriltä edellisillan Maikkarin kympin uutiset ja mutustan samalla aamupalaa. En tiedä muiden kanavien menosta, mutta Maikkarilla tulee uutisten lopuksi aina pieni loppukevennys. Tänään aamulla (lue: tiistai-illan uutisissa) loppukevennyksenä oli Sauli-siili muuttopuuhissa! Meinasi sydän haljeta söpöysyliannostuksesta!

Suomenkielinen kurssikirja. Käyn tosiaan tällä hetkellä kahta ruotsinkielistä aineopintokurssia saksan kurssin lisäksi. Molemmille kursseille on joka viikko rutosti luettavaa ja mulla kuluukin hyvä tovi, kun metsästän kirjoja netistä englanninkielisinä pdf-versioina. Molempien kurssien kirjallisuus on 1900-luvulla kirjoitettuja teoksia, joten ihan kovin helposti niitä ei esimerkiksi e-kirjoina löydy. Gutenberg-sivusto onkin ollut mun pelastava enkeli! Sieltä löytyy tajuttomasti englanninkielistä kirjallisuutta ilmaiseksi. Ja mikä parasta, nyt sieltä löytyi myös yksi kurssikirja SUOMEKSI. Aamen ja hallelujaa ja kiitos! Toki englanninkielisen aineiston lukeminen onnistuu aikalailla ilman ongelmia, mutta ei se ikinä ole niin nopeaa ja helppoa kuin omalla äidinkielellään lukeminen.

Onnistunut ripsihuolto. Kävin tänään ensimmäistä kertaa ripsihuollossa täällä ja lähtiessäni olin hyvin tyytyväinen ja toivottavasti olen myös kuukauden päästä (ettei varisisi kaikki karvat irti heti ekan viikon aikana = horror! Vaikka mulle ei ole onneksi ikinä käynyt niin, mutta olen kuullut kauhutarinoita ystäviltä). Toki kaipaan omaa vakkari-ripsitaituriani Helsingissä, mutta enköhän mä muutaman kuukauden täällä pärjää, haha!

Entistä terveellisempi ruokavalio. Mä en oikein tiedä mistä se johtuu, mutta mä kokkaan täällä aika paljon. Tai no siis, pakkohan mun on. Tai no ei olisi, mutta jotenkin ajatus valmis-/einesruoalla elämisestä vähän etoo. Niinpä olen sitten googlaillut erilaisia, helpohkoja kasvisruokaohjeita ja voi veljet, nehän maistuu hyviltä! (Koko mun perhe kohottaisi tässä kohtaa kulmakarvojaan, hehe.) Mä olen myös ollut aika laiska kokki aikaisemmin, sillä Helsingissä poikaystävä hoiti usein ruoanlaiton ja mä sitten tiskaamisen. No mutta, parempi innostua ruoanlaitosta myöhään kuin ei milloinkaan! Ehkä osasyynä on myöskin lähes päivittäinen reilu kuuden kilometrin pyöräily. Kotitreenailun lisäksi toi on ihan mielettömän arvokasta hyötyliikuntaa ja musta tuntuu, että ruokahalukin on ihan eri kaliiberia! Tuntuu, että koko ajan saa olla syömässä, vaikka en syö kuin aamiaisen, lämpimän lounaan, lämpimän iltaruoan ja toisinaan iltapalan. Tosin proteiinin saannin kanssa saa näin kasvissyöjänä olla tarkkana, mutta yritän käyttää soijarouhetta, tofua tai kvinoaa päivittäin.

Kuvassa vihannes-nuudeli-wokki soijakastikkeella, taustalla puoliksi tehdyt saksan läksyt ja ikuisuuslemppari eli Sinkkikset. Aloitin sen katsomisen alusta pari viikkoa sitten. SATC on mulle sitä mitä Frendit on monille muille: sitä voi katsoa aina uudelleen ja uudelleen. (Toki siis Frendejä voi katsoa myös! Mutta mulla SATC ajaa Frendien ohi. Siis jos pitäisi valita.)

Ja tässä yksi onnellinen naama.

xx,

Anna

lauantai 17. syyskuuta 2016

Sitä kivointa fiilistelymusaa


Ah, syksy. Punaviinin, pimenevien iltojen, peittoon kääriytymisen ja fiilistelyn luvattu vuodenaika.

Mä en oikeastaan ole mikään kova musiikki-ihminen. En esimerkiksi yleensä kuuntele musiikkia, jos pyöräilen, kävelen tai ylipäätään liikun paikasta toiseen. Tykkään säästää tuon ajan omille ajatuksilleni tai ympäristön tarkastelemiselle. En myöskään ole taustamusiikki-ihmisiä, noin yleisesti ottaen. Nautin hiljaisuudesta ja siitä rauhasta, josta yksin ollessani saan nauttia.

Yleensä liitänkin musiikin kuuntelun muiden ihmisten seuraan. Poikaystäväni on aikamoinen musadiggari, joten hän soittaa minulle usein uusia tai vanhoja biisejä. Etkoilla soi aina jokin musa. Samoin useamman ystäväni residenssissä, joista useammastakin löytyy ihakoikea vinyylisoitin. (Haaveilen toisinaan, että vielä joskus hankin sellaisen. Ostaisin muutaman tarkkaan valitun levyn ja soittaisin niitä silloin tällöin. Ehkä sitten mun ja poikaystävän tulevaisuuden yhteiseen kotiin, vaikkei avopuolisoelämä ihan vielä ajankohtainen olekaan.)


Mullakin on kuitenkin joitain sellaisia artisteja, joita tykkään kuunnella, kun haluan ihan vaan fiilistellä, yksin tai yhdessä. Ja jostain syystä harrastan fiilistelyä musiikin tahtiin nimenomaan syksyisin.

Miles Davies (ja all that jazz). Tähän en kyllästy koskaan. Jazz ja etenkin Miles toimivat niin pitkien sunnuntai-brunssien taustalla, pimeiden iltojen lämmittäjänä kuin valoisana iltapäivänäkin, etenkin kahvikupillisen kanssa.

Frank Sinatra. Iloa ja hyvää fiilistä aamupäivään. Tai oikeastaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Kaikessa vanhanaikaisuudessaan Sinatra viehättää mua kovasti.

Death Cab for Cutie. Rauhallista, paikoitellen aavistuksen surumielistä iltamusaa. Etenkin yli vuosikymmen sitten äänitetyt levyt Plans ja Transatlanticism sisältävät monia suurenmoisia kappaleita. Ja niin, moni biisi on myös soinut nuoruuden ajan suosikkisarjassani O.C.:ssä, pari nostalgiapistettä siis siitä hyvästä. Kyseinen bändihän oli Sethin lempibändi, mutta itse ymmärsin bändin hienouden vasta aivan viime vuosina. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Seth Cohen for the win! SYDÄN)

Bon Iver. Ihana, ihana Bon Iver. Näin useamman vuoden jälkeen harmittaa edelleen, että missasin herran Flow-keikan. Vahva suositus etenkin miehen nimikkoalbumille. Se soi, kun tahdon fiilistellä syksyisiä, utuisia iltapäiviä, jolloin aurinko suodattuu ruskaan puhjenneiden lehtien läpi.

Amy Winehouse.  Faija vaimoineen kuuntelee Amya usein. Ehkä siinä on syy sille, miksi vahvaäänisen naisen kappaleet tuovat mukanaan turvallisuuden tunnun. Amy sopii pitkän, hitaan aamiaisen yhteyteen, kun ihmiset ovat jo vähän hajantuneet ympäri asuntoa lukemaan sanomalehtiä ja kahvi tuoksuu vahvasti.



Nämä artistit ja heidän musiikkiinsa liittyvät ihan pienetkin arkiset tilanteet, muistot ja tunnelmat saavat sydämeni sykähtämään ja mielen täyttymään onnellisuudella.

Onnenhippuja (ja ehkä uusia musiikkilöytöjä) teidän kaikkien päivään, ihanat!

xx,

Anna

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

On Wednesdays we wear pink



Oltiin eilen vaihtariporukalla Snerikesin (Södermalmlands-Nerikes -osakunta, johon meikäläinenkin kuuluu) tiistai-bileissä. Melkein jätin menemättä.

Olin nimittäin sunnuntaina ja maanantaina ja vähän vielä tiistainakin aika allapäin. Varmaan hormonit, tää jatkuva nuhailu ja väsymys ovat tehneet yhteistyötä, koska mitään erikoista ei ole tapahtunut. Oon potenut koti-ikävää, tuntenut oloni yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Ja se on ollut aika raskasta. Toki osansa on myös varmasti sillä, että olin koko viikonlopun neljän seinän sisällä parantelemassa vointiani, enkä siis oikeastaan nähnyt ketään, kämppiksiä lukuunottamatta. Puhuin maanantai-iltana äidin kanssa ja kun surkeana kerroin fiiliksistäni, äiti lohdutti sanomalla, että mulla oli samoja tuntemuksia myös aikanaan Lontoo-ajan alkupuolella. En itse oikeastaan muista sitä, mutta tieto lohdutti. Jos se meni ohi Lontoossakin, se menee ohi täälläkin. 

Oon ollut täällä tänään tasan kolme viikkoa, vaikka tuntuu, että olisin ollut täällä jo paljon pidempään. Tän fiiliksen muistan kokeneeni myös Lontoossa. 

Maanantaina alkoi uusi aineopintokurssi ja tiistaina saksa. Oon nyt tullut siihen tulokseen, että noi mun molemmat ruotsinkieliset aineopintokurssit on mitä ilmeisimmin maisteritason kursseja. Meitä on molemmilla kursseilla tosi vähän, suunnilleen 15, joten ollaan ekan luennon aluksi esittäydytty ja molemmilla kursseilla kaikki kertovat opiskelevansa bachelor-tasolla. Paitsi että hetkinen. Ehkä se tarkoittaakin vasta kandi-tasoa. Nää ei tosin siinä tapauksessa käytä kandidat-sanaa. Ehkä nää onkin kaikki kandi-opiskelijoita. Maanantain luennolla maikka kysyi jonkin asian x aiheesta ja jotenkin kuvittelin, että puhutaan gradusta, mutta ehkä hän tarkoittikin kandi-tutkielmaa. 

Saksan kurssi on melko alkeistasoa, mikä on ihan hyvä. En ole lukenut saksaa, hetkinen, kuuteen vuoteen, joten pientä kertausta tässä on kaivattukin. Ja noi kaksi aineopintokurssia on niin työläitä, että kyllä kelpaa päästä vähän helpommalla edes yhden kurssin suhteen. 

Kävin maanantaina paikallisessa tanssikoulussa ilmoittautumassa baletin jatkokurssille, joka alkoi samana iltana. Aika erilaista oli verrattuna Unisportiin, mutta en toki myöskään ole aikaisemmin ollut jatkokurssilla, alkeiskursseilla vain. Oli kuitenkin kivaa. Liikkeet olivat tuttuja, opettaja energinen ja tuli hiki. Ja seuraavana aamuna pohkeita jomotti. Nenä valuu edelleen ja yskänpuuskia tulee, mutta en tunne itseäni kipeäksi, joten päätin, että urheilu on taas sallittua.

Eilen oltiin tosiaan Snerikesin bileissä. Onneksi lopulta lähdin, vaikka tekikin mieli jäädä kotiin peiton alle. Olen tutustunut tosi kivoihin tyyppeihin täällä ja meillä oli porukalla tosi hauska ilta. Tanssittiin paljon, otettiin hölmöjä kuvia ja laulettiin mukana aina kun tunnistettiin biisi. Mulla oli tosi hyvä olo. Ja oli kivaa polkea yhden jälkeen kotiin yhdessä erään islantilaistytön kanssa, joka myös asuu täällä Flogstassa, viereisessä talossa. Hän kertoi Islannista ja mä kuuntelin ihastuneena. Keskusteltiin myös Islannin jalkapallojoukkueesta. Mielettömän kiva mimmi. 






Tänään olen laiskotellut koulun suhteen, mutta pesin aika paljon pyykkiä, joten se kompensoikoon. Huomenna sitten ahkerammin, etenkin kun perjantaiaamuna otetaan joukolla suunnaksi Gotlanti. Munhan pitää siis huomenna pakata!

Kuvituksena yksi mun viileämpien säiden vakkariasuista. Toi neule on oikeasti v-aukkoinen neuletakki, jossa on isot napit, mutta mä käytän sitä väärinpäin, koska en oikein osaa käyttää neuletakkeja. Ja mun mielestä ne napit selkäpuolella on hauska yksityiskohta.

Neule: Rules By Mary (vuosikertakamaa, toisen siskon kaapista mun omistukseen joskus siirtynyt)

Farkut: Gina Tricot

Kengät: Dune

Hiukset: kuivashampoolla ehostettu

Seuraavaksi vähän iltajumppaa, venyttelyä, lämmin suihku ja Netflixiä puhtaissa lakanoissa.

xx,

Anna

lauantai 10. syyskuuta 2016

Flunssan kourissa



Täällä yskitään ja niiskutetaan menemään jo kuudetta päivää. Heräsin tosiaan maanantaina melko flunssaiseen olotilaan ja uskon tän nuhan johtuvan vahvasti vain ja ainoastaan siitä, että poikaystäväni oli juuri edellisenä päivänä tullut kylään. Ei niinkään, että hän olisi tartuttanut mut vaan enemmänkin koska ensimmäistä kertaa hetkeen sain olla jonkun oikeasti tutun ja turvallisen ihmisen kanssa, jolloin stressitaso laskee eli vastustuskyky romahtaa. Eli sitten saa flunssan.

Poikaystävä saapui tosiaan sunnuntaina iltapäivällä Arlandaan, josta yhdessä suuntasimme hengailemaan Tukholmaan. Olin vuosipäivämme kunniaksi päättänyt yllättää hänet ja ostin meille hotellihuoneen Tukholman keskustasta.

Parhaiten käytetyt eurot pitkään aikaan. Viimeksi olen ollut näin iloinen rahojeni käytöstä, kun kävimme poikaystävän kanssa illallistamassa Fredrikinkadun Muru-raflassa hieman ennen lähtöäni.

(Muru oli IHANA. Tilattiin päivän menu eli neljä ruokalajia ja otettiin kylkeen viinipaketti, eli aterioinnin yhteishinnaksi tuli n. 100 euroa per henkilö. Mentiin ihan sokkona eli emme halunneet tietää etukäteen, minkälaisia annoksia meille tarjoillaan. Mainitsimme toki omista, tai no lähinnä allekirjoittaneen ruokarajoitteista lihan ja kanan suhteen. Ja no. Ruoka oli niin hyvää, että melkein itketti ja ensimmäistä kertaa koskaan tajusin, mitä tarkoitetaan kun sanotaan että ruoka ja viini oikeasti täydentävät toisiaan. Tai kun sanotaan, että viini on täyteläinen ja hunajainen ja sitten se ihan oikeasti on. Ravintolan henkilökunta oli mitä sydämellisintä ja paikan sommelier Samuil aivan huipputyyppi! Meillä oli niin kivaa ja olin mitä onnellisin tyttö, kun kävelimme iltamyöhällä yhdessä kotiin. Iso sydän ja vahva suositus Murulle!)

Tutkiskelin tosiaan hyvän aikaa Tukholman hotellitarjontaa ja luin paljon arvosteluita. "Ainoat" vaatimukset olivat keskeinen sijainti, hyvä hinta-laatu -suhde ja hotelliaamiainen, tietenkin. Minä ja poikaystävä rakastetaan aamiaisia, joten sen skippaaminen ei tullut kuuloonkaan. Lopulta päädyin Sveavägenin ja Kungsgatanin lähellä, Hötorgetin metroaseman kieppeillä olevaan, pienehköön Best Western and hotel -hotelliin.





Valinta osui ihan nappiin. Hotelli oli kauniisti sisustettu ja sijaitsi rauhallisella sivukadulla. Ja meidänkaltaiselle pariskunnalle huone oli täydellinen. Neliöiltään huone oli pienehkö, mutta emme oikeastaan kaivanneet tilaa. Pääsin myös ensimmäistä kertaa kokeilemaan sadevesisuihkua, joka kyllä näytti ja tuntui kivalta. "Mutta sullehan kaikki suihkut on sadevesisuihkuja, kun oot niin lyhyt", totesi poikaystävä, kun hihkaisin suihkusta ensimmäisen kerran. Tässä välissä tahtoisin huomauttaa, että mä en ole lyhyt! Oon ihan kokonaista 168,5 cm pitkä.

Kävimme huoneessa jättämässä laukut sinne ja lähdimme pienelle iltakävelylle Tukholman keskustaan. Haimme ruokaa ja pientä naposteltavaa, jonka jälkeen käperryimme yhdessä lakanoiden väliin, katselimme dokkareita taulutelkkarista tai Netflixiä huoneesta löytyneeltä tabletilta. Pussailimme ja juttelimme. Tukholmassa ilta oli sateinen, joten yhteisen ajan viettäminen sisällä ei haitannut meitä lainkaan.

Maanantaina aamiaisen ja huoneen luovutuksen jälkeen kiertelimme Gamla Stanissa ja Södermalmilla. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Käytiin kahvilla Drop Coffeessa, jossa maisteltiin kahta eria ruandalaista, pour overilla valmistettua suodatinkahvia (mä olen vahingossa tehnyt poikaystävästäkin pienen kahvihifistelijän, haha). Ja illalla saavuttiin tänne Uppsalaan. Mun flunssa yltyi, mutta raahauduin silti tiistaina kahdelle luennolle. Muuten otettiin aika iisiä, tehtiin yhdessä ruokaa ja sen sellaista.

Lienee sanomattakin selvää, että oli ihanaa.

Loppuviikon olen oikeastaan vain lepäillyt, katsonut leffoja Netflixistä ja tehnyt koulujuttuja. Joita kyllä riittää. Torstai-iltana käytiin pienellä porukalla Smålands Nationissa yksillä ja pidettiin suunnittelupalaveri: ollaan lähdössä ensi viikon viikonloppuna Gotlantiin! Oon aika innoissani, en ole koskaan käynyt Visbyssä ja tän intiaanikesänkin pitäisi mitä ilmeisimmin jatkua vielä koko ensi viikon! Huraa!


Tässä teille flunssainen ja meikitön Anna. Oon myös viime viikkoina alkanut pohtia, pitäisikö mun leikata pitkä polkka eli "long bob". Mulla on nyt aika kauan ollut pitkät hiukset ja taas tuntuu, että nää ovat kasvaneet hurjaa vauhtia eli nopeastihan se tukka sieltä kasvaisi takaisin. Hmm.

Mä taidan lukea vielä pari lukua ensi viikon luennon romaania Uusi uljas maailma (ensi viikon luennon aiheena dystopia-romaanit) ja sitten siirryn Netflixin pariin.

Ihanaa ja toivottavasti teille muille vähemmän köhäistä viikonloppua!

xx,

Anna

ps. teitä on käynyt täällä viime aikoina TOSI paljon. Mikä on ihan mieletöntä ja mä oon ihan että vau ja what ja ää ja siistiä, mutta mä vaan mietin, että mistä te kaikki tuutte ja löydätte tänne? tv. yks hämmentynyt Anna

lauantai 3. syyskuuta 2016

WHERE IS THE LOVE?


Joskus tulee hetkiä, kun tietää, että tästä mä haluan kirjoittaa, tän mä haluan jakaa teille.

Tän videon näkeminen oli sellainen hetki.


Kuten osa muistaneekin, biisi julkaistiin alunperin jo vuonna 2003. Mä kuuntelin sitä yläasteen ja lukion välissä paljon, erityisesti vuonna 2006 kun me asuttiin Saksassa.

Mä liitin tän alkuperäisen biisin aina WTC:n terrori-iskuun, vaikka todellisuudessa se käsittelee paljon muitakin kipeitä aiheita. Mä muistan kun 9/11 tapahtui. Mä olin yksitoista. Mä piirsin sekavan piirrustuksen, joka käsitteli kyseistä tapahtumaa. Kai se oli mun tapa käsitellä sisälle patoutuneita tunteita. Mä en voinut ymmärtää, että maailmassa saattoi olla ihmisiä, jotka halusivat tehdä toisille niin paljon pahaa. 15 vuotta myöhemmin oon edelleen samassa tilanteessa: en ymmärrä vieläkään. Ja maailman pahuus satuttaa edelleen yhtä paljon.

Tää video liikutti mua myöhään eilen illalla kun näin ja kuulin sen ensimmäisen kerran ja se liikuttaa mua edelleen. Alkuperäinenkin biisi oli musta aika koskettava, mutta tämä uusi versio, sen viesti ja surullista kyllä, ajankohtaisuus, vetävät hiljaiseksi.

Toivotaan, että kymmenen vuoden päästä ei ole enää tarvetta kysyä "missä on kaikki rakkaus?".

EDIT//

Olen nähnyt allaolevan videon aikaisemminkin, mutta se tuli tänään vastaan, kun eräs tuttu linkkasi sen fb:ssä. Mun mielestä se sopii tän postauksen kontekstiin hyvin, siksi lisään sen tähän. Mulle se toi hyvän mielen, toivottavasti teillekin.

(Toki kyseessä on mainos ja sikäli tilanne ei ole aito, mutta se ei mun mielestä vähennä tän videon sanoman arvoa.)




Ei unohdeta, että me ollaan kaikki lopulta samasta puusta veistettyjä. Ja ei unohdeta rakastaa.

xx,

Anna

torstai 1. syyskuuta 2016

Alku aina hankala


Mulla oli tiistaina ensimmäinen ruotsinkielinen luento täällä ja voi elämä, miten mua jännitti. Vatsaa kipristeli, mua huimasi ja tärisytti. Olin paikalla kampuksella puoli tuntia ennen luennon alkua, etten vain myöhästyisi. En muista koska viimeksi mua on jännittänyt noin paljon.

Istuin ulkona auringossa ja hengittelin. Ja rauhoituin. (Jossain paniikkimielikuvissani mä olin kuvitellut, kuinka meidän luennoitsija tajuaa, että en puhu sujuvaa ruotsia ja heittää mut ulos luokasta. Yllättäen näin ei kuitenkaan käynyt.)

Ja kaikki menikin hyvin. Meidän kyseisen, modernismin ajan romaaneja käsittelevän kurssin ryhmä on tosi pieni, meitä on vain 14. Luennoitsija esittäytyi ja pyysi sen jälkeen meitä jokaista esittäytymään vuorotellen (ja kertomaan, mikä on viimeisin lukemamme kirja kurssikirjallisuuden ulkopuolelta). Kerroin olevani vaihtari Helsingin yliopistosta (ja lukeneeni Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulon). Olin itselleni hieman epätyypilliseen tapaan valmistautunut luennolle tekemällä muistiinpanoja Marcel Proustista ja hänen Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksestaan ruotsiksi ja onneksi olin! Siitä oli itselleni ihan hurjasti apua.

Tehtiin pieni ryhmätyö ja vaikka jouduin hakemaan joitain sanoja englannista, kurssikaverini puhuivat silti jatkuvasti mulle vain ruotsia. Kykenin osallistumaan keskusteluun sekä ryhmässä että koko luokan kesken. Kukaan ei kysynyt ymmärränkö mä tai pysynkö perässä. Paitsi luennoitsija luennon loppuvaiheessa, mutta kysymys esitettiin kyllä koko luokalle kertojatekniikoihin liittyen.

Kyllä, aika paljon multa menee edelleen ohi ja joudun pinnistämään keskittymiseni äärimmilleen, etten hukkaa aiheen punaista lankaa. Ehkä on ihan hyvä, että mun ainoa englanninkielinen kurssi alkaa vasta tokassa periodissa. Pää edellä avantoon ja niin pois päin.

Mua vähän harmitti, etten ainakaan toistaiseksi kykene sujuvampaan ruotsiin, koska toi Proustin romaani, josta me keskusteltiin, on tosi mielenkiintoinen ja mulla olisi ollut siitä paljon enemmän sanottavaa.

Ostin myös tiistaina luennon jälkeen pyörän. Se on käytetty, mutta ajaa (hehe) asiansa. Muuten olenkin oikeastaan istunut sisällä läppärin edessä kirjoittamassa. Mulla oli erään esseen dedis eilen (sen saman, josta puhuin jo, krhm, kesäkuussa) ja kolme päivää putkeen sisällä istuttuani ja 18 sivua tekstiä myöhemmin vihdoin eilen illalla palautin sen.

En kyllä ollut miettinyt tota kesä-esseetä ihan loppuun asti. Toukokuussa luin useampaan tiedekuntatenttiin ja kävin parina päivänä töissä. Kesäkuussa aloitin täysipäiväiset duunit, joita sitten riittikin niin paljon, etten jaksanut ajatellakaan esseen rustaamista työpäivän jälkeen. Saati sitten käyttää harvinaisia vapaapäiviäni siihen. Heinäkuun alussa oli Ruissi ja sitten alkoikin kesäloma. Arvatkaa, kiinnostiko lomalla käyttää sekuntiakaan koulujuttuihin? Eipä juuri. Sitten oltiinkin yhtäkkiä elokuun alkupuolella. Mulla oli 1,5 viikkoa töitä ja viimeiset kaksi viikkoa Suomessa jäljellä. Tein töitä aivan tuhottomasti, joinain päivinä melkein kellon ympäri ja halusin kuitenkin myös parhaani mukaan viettää aikaa ystävien ja miehen kanssa. Ei paljon jäänyt esseelle aikaa. Sitten olinkin jo täällä Uppsalassa ja dedikseen oli viikko.

Hups.

No mutta, nyt se on tehty ja palautettu eli loppu hyvin, kaikki hyvin.

Yliopiston suhteen täällä on sikäli samanlaista kuin Stadissa, eli mulla on tosi vähän luentoja. Luennon ulkopuolella tehtävää kyllä sitten riittääkin.

Tänään aion vihdoin liittyä nationiin ja käydä samalla pyörimässä keskustassa. Ja käydä ruokakaupassa. Tosiaan viimeiset kolme päivää oon istunut sisällä, elänyt jogurtilla, hedelmillä, leivällä, juustolla ja puurolla. Ja kahvilla. Ja parilla pakasteaterialla. Hitsi mulla on ikävä oikeaa ruokaa.

xx,

Anna