lauantai 30. tammikuuta 2016

Kotona olemisen autuudesta


Kuluneet pari viikkoa ovat hujahtaneet ohi kuin vettä vaan. Olen ollut yliopiston jatkumisen jälkeen niin kiireinen, että yllätyin itsekin. Luennot, ainejärjestön kokoukset, sitsit, tentti jos toinenkin, tapaamiset ystävien kanssa, sisko(je)n majoittaminen, balettitunnit, duunit, poikaystävän kainalossa lojuminen.

Tänään on ensimmäinen hetki naismuistiin, jolloin ehdin istua kaikessa rauhassa kotona ilman, että on tarvetta lähteä mihinkään. Olen ollut viime päivinä hieman väsähtänyt. Osasyynä nuupahtaneisuudelleni on varmasti keskiviikkoinen Imagine Dragonsin keikka, jolla olimme siskojen kanssa ja sen jälkeiset, aamuun asti venähtäneet jatkot. Tiedän kuitenkin tarvinneeni jo jonkin aikaa tätä nimenomaista hetkeä: kun pääsen vihdoin kotiin ja tiedän, ettei mun välttämättä tarvitse liikahtaa yhtikäs mihinkään seuraavaan 12 tuntiin. Tällaista hetkeä ei ole vähään aikaan ollut.

Lienen sanonut tämän monesti aikaisemminkin, mutta tässä se taas tulee: olen vuosien saatossa muodostanut syvän kiintymyssuhteen tähän pieneen Punavuoren kotiini. Viihdyn kotona ja kutsun tänne mielelläni ystäviäni. Koti on mulle paikka, jossa voin rentoutua ja rauhoittua. Tää on mun oma kotipesäni ja turvapaikkani, täällä on hyvä ja lämmin olla.

Kun aikoinani etsin asuntoa Helsingistä, mulla ei ollut kuin kaksi kriteeriä: asunnon täytyi sijaita etelä-Helsingissä ja sen täytyi tuntua oikealta. Etelä-Helsingissä (vedin rajat Pitkäänsiltaan ja Etu-Töölöön), koska olin viimeiset kolme vuotta kulkenut päivittäin junalla lukioon ja asunnon etsimisen aloittaessani päätin, että asuntoni täytyy olla sellaisella paikalla, josta voin halutessani kävellä joka paikkaan. Kallioon en tahtonut, olin juuri viettänyt siellä kolme lukiovuotta enkä osannut tuolloin, enkä osaa tosin vieläkään kuvitella asuvani siellä, haha.

Jälkimmäinen kriteereistäni oli kuitenkin kaikkein tärkein. Asunnon piti tuntua omalta, halusin sen sellaisen "tämä se on, mun tuleva kotini" -fiiliksen. Kävin useammassa näytössä ja kieltäydyinkin parista asunnosta, koska ne eivät vain tuntuneet hyvältä. En halunnut asuntoa, johon astuessani ensimmäinen fiilikseni on "njaah".

Ja sitten, parin viikon etsimisen jälkeen, näin ilmoituksen nykyisestä asunnostani. En ollut koskaan kulkenut täälläpäin Punavuorta, tai Punavuoressa melkein ollenkaan ja muistan edelleen, kuinka hieman eksyneenä kävelin tänne. Asunto oli kalustamaton ja hieman pölyinen, koska taloyhtiön remontoinnit olivat loppusuoralla. Mutta minä tunsin sen: tämä se on. Tämän haluan, tämä mun on saatava.

Ja loppu onkin historiaa. Onneksi.

Toki mulla oli jonkin sortin budjettiraja ja minimineliömäärä ja muita järkeviä juttuja, joita jouduin asunnonmetsästyksessä miettimään. Mutta kuten monessa muussakin asiassa elämäni aikana, menin tässäkin sydän edellä ja järki perässä. Tähän mennessä se on kannattanut.

Ja uskokaa tai älkää, viisi vuotta sitten Helsingin vuokra-asuntojen hintataso, jopa täällä kantakaupungin huudeilla, oli aivan eri luokkaa kuin mitä se on näinä päivinä. Lisäksi olin kuten moni muukin parikymppinen ensimuuttaja: huonekaluja oli sieltä sun täältä, eikä mikään oikein sopinut yhteen. Asunnon sisustus kuvasti hyvin omistajaansa (tai no, vuokralaistaan): se etsi pitkään omaa suuntaansa ja haahuili vähän missä sattuu.

Mutta ehkä ne ovat tietynlaisia ikuisuusprojekteja molemmat: sekä kodin sisustaminen että oman itsen kasvu ja kehitys. Molemmissa muuttuminen on kuitenkin enemmän kuin okei.

xx,

Anna

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Fun facts about me




*Mä syön aina Polly-karkit pareittain. Siis aina. Joko tumma-tumma, vaalea-vaalea tai yksi molempia.

*En tapa sisälle eksyneitä hyönteisiä (kärpäsiä, ampiaisia jne.). Pyydystän ne aina lasin sisälle ja huiskutan ulos ikkunasta välttääkseni huonoa karmaa.

*Olin yläasteella maailman pahin nörtti, jolla oli maailman rumimmat silmälasit (näytin Harry Potterilta, jolla oli Hermione Grangerin luonne ja aivot. Enkä edes liioittele). Osasin koulukirjat suunnilleen ulkoa ja tiesin muutenkin kaikenlaista turhaa Trivial Pursuit -tyyppistä nippelitietoa.

*Olin yläasteella myös hiukan kontrollifriikki. En oikeastaan ikinä tykännyt ryhmä- tai paritöistä, koska kukaan muu ei kuitenkaan osannut tehdä mitään niin hyvin kuin minä. Ehkä överein esimerkki on, kun mun nuoruuden aikojen bestiksen kanssa tehtiin posteri (muistatteko ne ajat, kun koulussa vielä tehtiin postereita? Ei yliopistolla vaan enää..), johon minä kirjoitin kaiken tekstin lyijykynällä (valmiiksi vedettyjen viivojen päälle, tietenkin), jonka jälkeen ystäväni kirjoitti tussilla mun käsialan päälle, koska mulla oli nätimpi käsiala. Ja voitteko kuvitella, että tää samainen neiti, jonka kanssa ollaan nyt tunnettu 14 vuotta, puhuu mulle edelleen ja on yksi rakkaimmista ystävistäni!

*Olen myös aavistuksen taikauskoinen höppänä. Hukkasin torstaina, päivää ennen erästä tenttiä, lempilyijytäytekynäni ja heräsin perjantaiaamuna tuntia aikaisemmin kuin olisi tarvinnut, jotta ehtisin kirjakauppaan ostamaan uuden samanlaisen kynän. Olin täysin vakuuttunut, että tenttini menisi aivan penkin alle, jos en saisi kirjoittaa sitä lempikynälläni. Ehdin onneksi ostamaan täsmälleen samanlaisen kynän ja lähdinkin tentistä hyvällä fiiliksellä.

*Olen krooninen myöhästelijä ja mulla on todella huono ajantaju. Vapaa-ajalla olen myöhässä hävettävän usein aina ja kaikkialta. Yritän jatkuvasti kehittää täsmällisyyttäni ja kehitystä onneksi tapahtuukin (pienin askelin, mutta kuitenkin). Lähipiirin onkin hyvin vaikea uskoa kun kerron, että jokaisella työpaikallani olen saanut esimiehiltä kiitosta täsmällisyydestäni.

*Epäilen syntyneeni ilman viherpeukaloa. Olen vahingossa tappanut neljä kaktusta ja yhden rahapuun, enkä tiedä yhtään kuinka onnistuin, etenkään kaktusten kohdalla. Tosin nykyinen rahapuuni on pysynyt hengissä jo monen monta vuotta!

*Mä tykkään ilmeillä pienille lapsille. Viimeksi eilen näin sporassa pienen, ehkä kaksivuotiaan tytön isänsä kanssa ja koko matkan hymyilin ja välillä menin "piiloon", niin että tyttö joutui liikkumaan vähän nähdäkseen mut.

*Kävin riparin vaellusriparina, jolloin vaelsimme Lapissa viisi päivää ja vietimme viisi päivää leirintäkeskuksessa. Käveleminen ei ollut lainkaan inhottavaa, etenkään kun innostunut faija oli hankkinut mulle kunnolliset vaelluskengät ja rinkan ja mitäköhän kaikkea. Inhottavaa oli se, että viidestä vaelluspäivästä kolmena satoi enemmän tai vähemmän kaatamalla vettä. Nykyään ajatus vetisestä riparista onneksi vaan naurattaa.

*Olen niin yltiöpositiivinen ihminen, että jopa kavereilla meinaa välillä mennä hermo. Muistaako kukaan sitä parin vuoden takaista mainosta, jossa sataa kaatamalla vettä ja mainoksen nainen toteaa miehelle, että "tänään ei sada enää yhtään niin paljon kuin eilen". Mä oon just sellanen.

xx,

Anna

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Sunnuntaihauska, koska Adele on mieletön


Osalle teistäkin konsepti nimeltä Carpool Karaoke saattaa olla tuttu. Siinä brittiläinen James Corden (joka mm. juontaa omaa The Late Late Show -ohjelmaa Jenkeissä) ajelee erinnäisten artistien kanssa autolla ja samalla kaksikko juttelee ja mikä parasta, duetoi kyseisen artistin kappaleita.

Video Adelesta on saanut internetin viime päivinä kuhisemaan. Vastaavaa kuhinaa ovat aiheuttaneet vain mietteet ja toiveet siitä, saisiko Leonardo DiCaprio vihdoinkin sen parhaan miespääosan Oscarin, jonka koko maailman hänelle tahtoisi antaa. Se nähdään sitten helmikuussa.

Alla olevan videon katsomisen jälkeen julistin James Cordenin olevan uusin idolini ja toteemieläimeni. Mies on hauska, eikä pelkää antaa palaa vaikka yksi maailman huippuartisteista istuu hänen vieressään. Ja se brittiaksentti!

Ja no, Adele nyt on juuri niin mahtava kuin voisi odottaakin. Ja hän nauraa paljon sitä tunnettua ja niin tunnistettavaa omaa nauruaan.

Video hymyilyttää, naurattaa ja saa hyvälle fiilikselle. Se on siis juuri täydellinen tähän sunnuntai-iltapäivään.



Lokoisaa sunnuntaita!

xx,

Anna

perjantai 15. tammikuuta 2016

Taiteessa piilee totuus


Sitä voisi jotenkin luulla, että näin kypsässä 25 vuoden iässä suloinen ja kepeä purkkapoppi ei enää iskisi. Mutta kyllä se iskee.



Lucas on 16-vuotias ja laulaa kuinka "oot täydellisen virheellinen, enkä tahdo yhtään enempää" ja vaikka teksti lähes tihkuu juustoa, niin eikö se pohjimmiltaan kerro kuitenkin juuri siitä, mistä me kaikki salaa haaveilemme: että joku tahtoisi meidät juuri tällaisinä kuin olemme, virheinemme kaikkinemme.

Katson myös paraikaa ikivanhaa rainaa nimeltä Good Will Hunting (olenko ainoa, jonka mielestä nuoret Matt Damon ja Leonardo diCaprio ovat tosi samannäköisiä?). Siinä puhuttiin juuri hyvin samankaltaisesta asiasta.

"On sinullakin ohjenuorat. Saatat jopa selvitä elämästä tutustumatta ikinä kehenkään."

Robin Williamsin (RIP, silti ihana) esittämä psykiatri Sean Maguire toteaa Matt Damonin (ihan vaan ihana) esittämälle Will Huntingille, että tämän pitäisi uskaltaa yrittää ja antaa itsestään jotain toiselle.

Vaikka elokuva on vasta puolessavälissä, olen jo melkoisen lumoutunut siinä piilevistä viisauksista.

Ihanaa perjantaita tyypit!

xx,

Anna


maanantai 11. tammikuuta 2016

Köh köh


Täällä on niiskutettu koko viime viikko. Onneksi mulla ei ole juurikaan ollut työvelvoitteita ja olenkin tunnollisena opiskelijana ja työntekijänä saanut ja voinut sairastaa lomalla.

Tuntuu siltä, etten muista viime viikosta juuri mitään. Poikaystävä lähti aamuisin töihin ja jäin itse nukkumaan tokkuraisia unia. Päivät kuluivat jotenkin hiukan sumussa, enkä oikein tahtonut lähteä ulos. Osin paukkupakkasten, osin flunssaisen olotilani takia.

Eräänä nuhaisena päivänä makasin hieman tylsistyneenä sängyssä ja muistin yhtäkkiä, että en ole vieläkään nähnyt jakson jaksoa Downton Abbeysta. Useampi ystäväni on todennut minulle suoraan, että siinä on sarja, joka on kuin minulle tehty, mutta kuten olen aikaisemminkin todennut, olen yksinkertaisesti huono katsomaan sarjoja yksin. Nyt päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja katsoin sarjan ensimmäisen jakson! (Siis kyllä, ihan kokonaisen jakson. Se on mulle jo aika hyvä suoritus.)

Ollakseni täysin rehellinen, en ollut aluksi kovin vakuuttunut. Sarjan ensimmäisessä jaksosssa eletään vuotta 1912 ja miehet riiavat ja kosiskelevat naisia aivan samalla tavalla kuin Jane Austenin kirjoissa, jotka kuitenkin sijoittuvat, toki kirjasta riippuen, aikaan noin sata vuotta ennen Downton Abbeya. Oltiinko 1910-luvullakin oikeasti vielä noin järisyttävän jälkijunassa? Lisäksi musta oli aika kamalaa, miten kurjasti muu palveluskunta kohteli talon uutta palvelijaa Batesia. Joo, kyseessä on fiktiivinen tv-sarja, mutta mulle tuli vähän paha mieli sen puolesta. Onneksi jakson lopussa asiat kääntyivätkin hyväksi. Aionkin siis jatkaa sarjan katsomista.


Tiistai-iltana katsoimme pikku-Leijonien finaalipeliä jännittyneinä kuin viulun jouset ja onneksi lopulta pääsimme hurraamaan Kapasen ratkaisumaalille ja Suomelle. Nuorten Leijonien energisiä pelejä oli ilo katsoa, vaikka en mikään hockey-pro olekaan.

Kävin myös Ikeassa ystäväni kanssa loppiaisena ja muistin taas, miten paljon mukavampaa olisi poistua kantakaupungista omalla autolla julkisen liikenteen sijaan, vaikka muuten en yksityisautoilua koe itselleni ajankohtaisena oikein millään tasolla.

Flunssa alkoi vihdoin lauantaina hellittää ja kävimmekin poikaystävän kanssa yhteisen ystävän luona pienen porukan illanistujaisissa.

Aamuisin on keitetty kahvia ja kuunneltu Spotifysta Pyhimystä tai muuta kotimaista ug-räppiä. Ikkunan takana lumi on leijaillut hiljalleen alaspäin monena aamuna peräkkäin. Aika on tuntunut kuluvan hyvin hitaasti. Tuntuu hassulta elää tuikitavallista elämää, joka ei kuitenkaan ole sitä tavallista elämää. Tietyllä tapaa odotan jo hiukan koulun jatkumista ja rutiineihin kiinnipääsemistä. Myös balettitunnit jatkuvat parin viikon päästä, hurraa!

Sunnuntai-iltana, siis eilen, suuntasin skumppapullo kainalossa kohti Kalliota. Brunssiryhmämme, kuten minä viiden hengen ystäväporukkaamme kutsun, ei ole ehtinyt tavata koko syksynä, mutta onneksi asia korjaantui eilen. Kokoonnuimme yhden jäsenemme luo ja jokaisen tehtävä oli tuoda mukanaan pullo skumppaa ja jotain syötävää. Allekirjoittanut oli vastuussa hedelmistä ja jälkiruoasta.


Sekoitimme mimosoja ja hullaannuimme bataattiranskalaisista. Nauroimme ja välillä puhuimme toistemme päälle. Niin käy kun on paljon asioita, jotka haluaisi jakaa toisten kanssa. Olin kotona vasta maanantain puolella. Avainta kaivaessa sormia nipisteli, mutta sydämessä läikehti lämpimästi. Miten hassua onkaan ajatella, miten pienestä oli lopulta kiinni, että esimerkiksi meidän ryhmämme muodostui silloin vuosia sitten. Niin monen asian on pitänyt osua nappiin juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Todennäköisyys siihen on häviävän pieni ja silti se toteutui. Välillä ihmettelen, miten joku voi kuvitella asioiden olevan puhdasta sattumaa. Musta se vain tuntuu liian absurdilta. Maailmassa on liikaa kauneutta, että se kaikki voisi olla vain sattumalta syntynyttä.

It must be something like fate.

xx,

Anna

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

New year, new fun


Vau. Niin se vain tuli, vuosi 2016.

Vietin uudenvuodenaaton melko rauhallisesti. Chillailimme vanhojen lukioaikaisten ystävien kanssa ja joimme skumppaa. Siellä vanhalla sohvalla, vinyylilevyjen ja ystävien ympäröimänä, tuntui hyvältä olla. Keskiyöllä kävimme katselemassa hiukan raketteja ja yksi joukon pojista oli ostanut tähtisädetikkuja ja tulin iloiseksi saadessani yhden, jota sitten nauraen heiluttelin.

Vuoden ensimmäisenä päivänä katsoin Netflixistä Philomenan ja söin avocado-leipiä. Yksinkertaista, mutta toimivaa. Kiitin myös mielessäni itseäni siitä, että päädyin sittenkin ostamaan valkoiset puuvillasatiini-lakanat. Mukavampaa (ja kauniimpaa) petivaatemateriaalia en nimittäin tiedä. Myöhemmin illalla poikaystävä saapui kaupunkiin ja sain virallisen uudenvuodenpusuni.

Seesteinen fiilikseni pysyi yllä vuodenvaihteen yli ja pysyy toivottavasti jatkossakin. Pidän nimittäin tästä tunteesta kovasti.

Olen pohdiskellut jonkinlaisen vuosikatsauksen tekemistä, samaten työn alla on myös postaus, jossa kerron ajatuksiani välivuodesta. Onko teillä jotain postaustoiveita?

Ja koska tänään on sunnuntai, enkä ole hetkeen postannut mitään varsinaista sunnuntaihauskaa, saanen esitellä alla olevan videon. Olen itse katsellut näitä Lip Sync Battle -videoita Youtubesta ja The Rockin Shake It Off on ehkä yksi hauskimpia näkemiäni esityksiä. (Jos joku innostuu näistä, suosittelen myös Anne Hathawayn Wrecking Ballia!)


Onnellista ja hauskaa uutta vuotta!

xx,

Anna