maanantai 20. marraskuuta 2017

Miljoona miljoona miljoona vuotta oon onnellinen


Moi blogi.

Tänään poikaystävä löysi netistä "Muistatko nämä ysärin lopun/milleniumin alun Suomi-bändit?" -keskustelun. Eka biisi alkoi soida ja mä totesin ihan ohimennen, että "Ai! The Rasmusta, kiva!". Poikaystävä katsoi hetken pitkään.

"Siis tota biisiä ehti soida joku kolme sekuntia..."

"Joo, mutta mun ala- ja yläasteen paras kaveri rakasti The Rasmusta ja se soi aina Novalla."

"Mutta siis mä en ymmärrä, että sä silti tunnistit sen noista alkubiiteistä?!"

Tämän jälkeen sain arvailla loputkin biisit. Oli Poets of the Fallia ja Technicolouria. Ja tietenkin Lordi. Ysärin loppu ja 2000-luvun alku oli huikeeta aikaa. (Hehe, jonnet ei muista. Pus vaan!)

Me kuunneltiin mun nuoruudessa aina kaikilla, siis kaikilla perheen automatkoilla aina Radio Novaa, koska sieltä tuli aina kaikki mahdolliset liikennetiedotteet, jotka luonnollisesti kiinnosti kuskina lähes poikkeuksetta toimivaa iskää. Novalla soivat myös paitsi päivän hitit, kaikki vanhat klassikot. Ajatuskin naurattaa.

Istua naputtelen meidän sohvalla vilttiin kääriytyneenä. Ulkona sataa lunta. Meidän uusi koti on ihana. Tai no, eihän tää enää niin kovin uusi ole. Mutta ihana kyllä. Vietetään tosi paljon aikaa olkkarin uudehkolla kulmasohvalla, johon mahdutaan molemmat lojumaan (tai vaihtoehtoisesti touhuamaan omia juttujamme, kuten nyt). Sain poikaystävältä suostumuksen sisustaa myös vähän joulua tänne meille. Mitään jouluräjähdystä ei täällä tulla mun sisustusmaulla näkemään. Suosin klassisen minimalistista sisustusta, joka sopii myös talouden kaksilahkeiselle. Muutama uusi sohvatyynynpäällinen, villaviltti ja lampaantalja sohvalle, joulukuusi kultaisilla joulupallokoristeilla. Laitoin vuosia mukanani kulkeneen paperisen joulutähden makuuhuoneen ikkunaan. Olkkarin pöydälle ajattelin hankkia joulutähden (sen kukan). Ajatuksena on lähinnä tuoda kotiin lämpöä sekä mukavaa ja kodikasta fiilistä.

Huomaa kyllä, että tällaista vähän isompaa asuntoa on niin paljon kivempi sisustaa kuin yksiötä. Meidän alkuperäisvärityksessä ollut, kammottavan myrkynvihreä kylppäri maalattiin muutama viikko sitten valkoiseksi ja nyt olen alkanut haaveilla olkkarin maalaamisesta. Vuokra-asunnossa kun asumme, niin tästä pitäisi luonnollisesti keskustella vuokranantajan kanssa. Pitää makustella. Ehkä yritän ensin sisustaa olkkarin loppuun ja malttaa mieleni.

Yliopistolla opinnot etenevät suunnitelmieni mukaisesti. Odotan kyllä jo joululomaa ja sitä, ettei tarvitsisi hetkeen kirjoittaa esseitä (vielä 10 jäljellä) ja että saisin lukea "omia" kirjoja. Joululomalla olen suunnitellut lukevani Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat ja Gretchen Rubinin The Happiness Projectin. Ainakin.

Ylipäätään mulle kuuluu hyvää. Tavalliseen, jokavuosittaiseen tapaan ollaan ystävien kanssa päivitelty, miten nopeasti tää syksy on taas mennyt. Mutta syksy on aina paljon lyhyempi kuin kevät. Tai selkeämmin sanottuna, syyslukukausi on lyhyempi kuin kevätlukukausi. Ihan loogisestikin. Elokuu on kuitenkin vielä kesäkuukausi. Syyskuussa on yleensä kaunista ja ilma kirpeää eli kaikilla on kivaa eli so far, so good. Loka- ja marraskuu alkavat olla jo pimeitä ja välillä hyisiäkin, mutta lokakuussa on syysloma (mulla yliopiston väli-/tenttiviikko). Ja marraskuun puolivälin jälkeen voi jo riehua ihan joulufiiliksissä. Lisäksi joulukuun alussa on itsenäisyyspäivä, jonka jälkeen jouluun on pari viikkoa. Sitten tulevat joulun välipäivät ja kas, yhtäkkiä onkin jo uusivuosi.

Kevät sitten taas. Tammikuu: talvi. Helmikuu: talvi. Maaliskuu: talvi, mutta pientä ylioptimista toivoa joskus saapuvasta keväästä. Huhtikuu: Virallinen kevät. Ja silloin on vappukin! Toukokuu: Kevät, vihdoin.

Ai niin, ja jossain välissä on pääsiäinen. Mä en jostain syystä ikinä muista milloin se on. Maaliskuun lopulla ehkä? Mutta siis. Keväällä noita kuukausia ei katkaise lomat ja muut asiat yhtä usein kuin syksyllä. Toisaalta sitten taas keväällä mennään valoa päin, which is nice.

Loppuun pari biisisuositusta, koska mulla soi nää biisit vuorotellen päässä. Postauksen otsikko on J. Karjalaisen biisi. Ihana, ihana, ihana. Toinen kova on JVG:n poikien ja Elias Gouldin Revolveri. Ollaan mun ystävän kanssa käyty joka viikko uimassa tänä syksynä ja samassa altaassa on usein samaan aikaan vesijumppa. Siellä soi kuulkaa vanhaa Antti Tuiskua (Hyökyaalto anyone?) ja myös toi Revolveri. Ai että.

Good times, sanon vaan.

xx,

Anna

perjantai 18. elokuuta 2017

Pottereiden lukemisen ihanuudesta


Ai ettien että, rauhallinen perjantaiaamu. Tätä on kaivattu. Ja tarvittu.

Poikaystävä heräsi aikaisin töihin ja vaikka mulla on vapaapäivä, noustiin yhtä aikaa. Keitin meille kahvia, tein aamupalaa ja käperryin aamiaisineni olohuoneen sohvalle lukemaan, kun poikaystävä poistui töihin. Aloitin pari viikkoa sitten Pottereiden lukemisen alusta. En edes muista, milloin viimeksi olen lukenut kaikki kirjat. Kirjoitin niistä yhdelle johtamisen kurssille esseen vuosi sitten keväällä, mutta silloinkin lähinnä selailin opuksia. Mutta voi miten helppo niitä oli silloinkin unohtua lukemaan.

Nyt olen neljännen kirjan puolivälissä. Ai hitsi, miten ärsyttävä Rita Luodiko edelleen on! Argh!

Mutta itse sarjan lukeminen monen vuoden tauon jälkeen on ollut ihanaa. Aivan kuin olisi palannut kotiin. Lukeminen on sujuvaa ja nopeaa ja joka kerta kun vastaan tulee jokin pieni asia, jonka olemassaoloa en muistanut, ilahdun hurjasti. Sarja myös edelleen saa mut nauramaan ääneen. Olen monta kertaa kikatellut puoliääneen lukiessani sporassa matkalla töistä kotiin. Pottereiden lukeminen on niin kivaa, että joka kerta harmittaa, kun joudun lopettamaan ja esim. menemään töihin. Tai nukkumaan.

Oltiin siskon ja ystävien kanssa viime viikonloppuna Flowssa ja tänään lähden viettämään viikonloppua faijan luo landelle. Ja pian sen jälkeen alkavatkin jo tuutorin velvollisuudet (niitä tosin on hoidettu jo monta päivää kun fiksataan fuksien orientaatioviikon ohjelmaa) ja maisteriopinnot.

Kotona aiotaan maalata meidän vessa, joka on siis aivan karmean värinen. Kiitos 70-luku, että sun jäljiltä ollaan nyt reilu kuukausi saatu nauttia myrkynvihreistä vessanseinistä. Siis ihan oikeasti. Ne on niin kamalan väriset, että jokaikinen tuttu, joka täällä on käynyt, on joutunut toteamaan, että "siis kyllähän sä sanoit, että teidän vessa on ruma mutta siis toihan on ihan oikeasti aivan kamala". Naurattaa ja itkettää samaan aikaan. Mä itse asiassa sanoin poikaystävälle, kun oltiin ekan kerran käyty katsomassa tätä, että kysytään samantien saadaanko maalata vessa. Vuokraisäntä onneksi suostui eikä meidän tarvitse edes maalata sitä itse! Nyt vaan kunhan saadaan aikataulut sopimaan rakennusmiehen kanssa, niin vessa muuttuu esittelykelpoiseksi alta aika yksikön!

Viime aikoina on ollut tosi paljon asioiden hoitamista ja järjestelemistä, mutta toisaalta mä tykkään hurjasti siitä, että mulla on kaikki langat käsissäni sekä siitä tehokkuuden tunteesta, kun saan asioita hoidettua.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

HELLO, IT'S ME

I was wondering if after all these months you'd like to read (my stuff again)


Mistäköhän sitä alottaisi.

Mun ei ollut alunperin tarkoitus pitää taukoa blogista, saati sitten venyttää sitä näin pitkäksi. Loppukeväästä oli kuitenkin hitokseen hommaa (Putous ja Jussi Vatasen Antsku SYDÄNSYDÄNSYDÄN. Joojoo on vanha juttu, mutta silti. Hitokseen hauska!) ja vuorokaudessa rajallisesti tunteja. En voinut himmata yliopiston suhteen, koska mun oli yksinkertaisesti pakko valmistua, joten sosiaalinen elämä ja blogi jäivät hieman sivuun.

Blogi on kuitenkin käynyt useasti mielessä. Ja nyt kun vihdoin elämä alkaa tasaantua hieman, tuntuu vihdoin siltä, että voisin taas antaa aikaa tälle pienelle aarteelleni.

Kolme kuukautta on ehtinyt kulua ja kaikennäköistä on tapahtunut. Oikeastaan onneksi vain hyviä juttuja!

(Jouduin tässä välissä kurkkaamaan vanhoja omia tekstejä tsekatakseni mistäs olenkaan viimeksi kirjoittanut, hehe)

- kävimme siskoreissulla Espanjassa vapun jälkeen ja oli ihanaa. Aurinkoa, haahuilua, molemmat siskot vierellä ja paljon jäätelöä.

- palautin kandidaatin tutkielmani toukokuun puolessä välissä ja sain sen hyväksytyin arvosanoin takaisin

- olen juhlinut toukokuussa ensimmäisen kummilapseni ristiäisiä ja ollut maailman onnellisin pikkutytön kummitäti! Ollaan jo hengailtu ystäväni ja pikkutytön kanssa ja tytsy jokeltelee jo ihan suuna päänä!

- vietimme nuorimman siskon lakkiaisia kesäkuun alussa ja itkeä paruin Savoy-teatterissa kun sisko opiskelutovereineen lauloi meille Nuoruustangon. Luonnollisesti lauloin itse hiljaa mukana, niin nostalgista sen kuuleminen kaikkien näiden vuosien jälkeen oli. Osasin sanatkin edelleen ulkoa. Pikkusiskoni kirjoitti ylioppilaaksi Kallion lukiosta, jota myös siis myös itse kävin vuosia sitten, siksi nostalgiaryöppy :)

- minulle tarjottiin kirjallisuudentutkimuksen maisteripaikkaa Helsingin yliopistolta, jonka luonnollisesti otin vastaan, jee!

- muutimme heinäkuun alussa poikaystävän kanssa saman katon alle isoon, valoisaan kaksioon ja olenkin siis tätä nykyä avovaimo. Vaikka olemme asuneet yhdessä alle kuukauden, josta siitäkin olleet pari viikkoa reissussa, tuntuu vaikealta muistaa, miten oikein jaksoimme rampata kahden asunnon välillä niinkin pitkään. Tai no, poikaystävä jaksoi, hän taittoi sitä matkaa paljon mua useammin. On ihanaa asua yhdessä.

- reppureissasimme heinäkuussa pari viikkoa Balkanin niemimaalla. Kävimme Unkarissa, Serbiassa, Bosnia ja Hertsegovinassa sekä Sloveniassa. Matkustimme paljon junilla ja busseilla, uimme Adrianmeressä ja nautimme jatkuvasta auringosta ihan satasella.

- valmistuin humanististen tieteiden kandiksi heinäkuun puolivälissä, jee!

- ja tilattiin HBO, no koska Game of Thronesin seiskakausi tatataaaaaaa! Tietenkin. Plussana myös se, että voin vihdoin katsoa Big Little Liesin loppuun JA tsekata kohutun The Handmaid's Tale -sarjan! Poikaystävä puolestaa katselee tyytskärinä Californicationia, joten kaikki voittavat.

Mun kesälomani loppui viikko sitten ja palasinkin viime lauantaina töihin. Nyt edessä onkin muutama viikko täysipäiväistä työntekoa, kunnes elokuun lopussa alkavat tuutor-velvollisuudet ja pian sen jälkeen ensimmäiset maisteriopinnot!

Lähden tulevaksi viikonlopuksi rakkaan ystäväni luo "landelle" (lue: kehä kolmosen ulkopuolelle, hehe). Lisäksi lähitulevaisuudessa edessä on reissua niin sohvakaupoille, Ikeaan kuin Porvooseenkin. Yritän myös parhaani mukaan nauttia kesästä: lukea hömppäkirjoja, tutustua uuteen asuinalueeseeni lähiseutuineen ja hengittää kesä-hesaa sisuksiini täysin siemauksin.

Mulle kuuluu siis ihan tosi hyvää just nyt.

Mitä teille kuuluu?

xx,

Anna

perjantai 21. huhtikuuta 2017

MITÄ MULLE KUULUU?

Hei rakas pikku blogini.

Mulla on ollut aika haipakka kevät. Olenkin tainnut mainita siitä edellisissä postauksissa, että koulujuttuja on aika paljon. No, juttu on niin että niitä on joo aika paljon. Totuudenmukaisempaa kyllä olisi ehkä sanoa että niitä on AIVAN SAAKELISTI.

Mun olisi tosiaan tarkoitus valmistua kandiksi alkukesästä, mikä tietenkin tarkoittaa, että tutkinto pitää saada kasaan. Mikä puolestaan tarkoittaa, että hommaa riittää. Mun pitäisi palauttaa kandin lopullinen versio alle kuukauden päästä ja tässä on ihan pari muutakin pientä koulujuttua työn alla.

Koulu ei ole varmaan koskaan vienyt multa niin paljon aikaa ja energiaa, kuin mitä se on tänä keväänä tehnyt. Välillä joudun tinkimään yöunistakin, kun hommat eivät vaan ota loppuakseen. Ei siis liene vaikea uskoa, ettei blogin näpyttelyyn ole ollut kauheasti vapaita hetkiä. Se harmittaa mua, mutta totesin myös, että en tarvitse yhtä lisästressin aihetta, enkä siis ole juurikaan stressannut blogia, vaikka se usein mielessä onkin.

1. Meitsi toisessa kodissa aka yliopistolla (uusi lyhyempi fledakin näkyy!) 2. Posti toi terveisiä rakkaalta vaihtarikaverilta!
3. Opiskelukäytössä on tällä hetkellä n. 20 kirjaa. #truestory 4. Maailman kaunein Rööperi


Kuuluu mun elämään onneksi vähän jotain muutakin kuin vaan jatkuvaa opiskelua. :)

Yksi mun parhaista ystävistä sai vauvan ja kävin pari viikkoa sitten tervehtimässä tuoreita vanhempia ja viikon ikäistä tulevaa kummityttöäni. Sain pitää pikkuista sylissä ja voi vitsi sitä pienen hymyilyn määrää! Käsittääkseni noin pienet vauvat eivät "oikeasti" hymyile, mutta itku siinä meinasi silti tulla. Ja hän oli niin käsittämättömän pikkuinen ja suloinen! Vauvat on vaan niin ihmeellinen asia, miettikää nyt. Ne on pieniä ihmisen ja ennen kaikkea elämän alkuja. Se on vaan niin uskomatonta, että mä saan siitä kylmiä väreitä! (Mutta ne ovat sellaisia hyviä kylmiä väreitä!) Mä olen jotenkin edelleen ihmetyksen ja kunnioituksen sekaisessa tilassa aina kun mietin tätä.

Toinen ihana juttu tässä keväässä on se, että parin viikon päästä lähdetään juniori-siskon kanssa vajaaksi viikoksi Espanjaan moikkaamaan meidän kolmatta siskoa, joka suorittaa vaihtoaan siellä! Lennetään Istanbulin kautta ja näillä näkymin ollaan menomatkalla yksi yö Istanbulissa, joten ehditään mahdollisesti hieman ihmetellä Istanbuliakin! Mun hartaimpana toiveena olisi, ettei mun tarvitsisi ajatella saati sitten tehdä kouluhommia tolla reissulla laisinkaan (menomatkaa ehkä lukuunottamatta), mutta katsotaan kuinka käy. Deadlineja tosiaan riittää toukokuun loppuun asti, mutta pieni breikki kouluarjesta tekee toivottavasti ihan hyvää.

Lisäksi toukokuussa on edessä peräti kolmet juhlat: rakkaan ystävän maisteriskemut, tulevan kummityttöni ristiäiset ja nuorimman siskon ylppärit! Ai niin! Ja tietenkin omat toukokuun lopussa olevat syntymäpäivät!

Mun ja poikaystävän muuttosuunnitelmatkin etenevät pikkuhiljaa. Tosin päätettiin yhteistuumin, että jos vaan mahdollista, muutetaan "vasta" aikaisintaan kesäkuun alussa. Ihan vaan, koska se on meille molemmille helpompaa. Asuntoa ei vielä ole, mutta toivotaan, että pian lykästää. Mua vähän jännittää, sillä mä en ole koskaan asunut kenenkään kanssa, mutta samalla olen tosi innoissani ja onnellinen siitä, että mulla on vierelläni ihminen, jonka kanssa suunnitella ja haaveilla yhteisestä kodista.

Tänä viikonloppuna käyn yhden yön pikavisiitillä äidin luona ja huomenna suunnataan pitkäaikaisen ystäväni kanssa todennäköisesti Helsinki Coffee Festivaleille. Ja sitten olisi niitä koulujuttujen näpyttelyjä, yllätys allatus.

Vaikka itsekin usein hehkutan hetkessä elämisen puolesta, niin tällä hetkellä totuus, tai ainakin puolikas sellainen on, että mä odotan jo aika malttamattomana kesäloman alkua (lue: sitä, että yliopisto-hommat on tältä keväältä paketissa).

Meinasin lopettaa postauksen tähän, mutta siis ai kauhia, multahan jäi melkein mainitsematta yksi tuore ilon aihe:

SKAMin neljäs (ja viimeinen, nyyh) tuotantokausi on alkanut! HURRAA! Ensimmäinen jakso oli oikein lupaava ja hihkuin lähes ääneen jakson soundtrackille: vitsi mitä tykitystä! Odotan myös malttamattomana uutta Game of Thronesin kautta ja luenkin jokaisen Nyt-liitteen laatiman analyysin tulevasta kaudesta. Toki analyysit ovat pelkkää spekulaatiota, mutta en tiedä onko hullua vai siistiä (vai hullun siistiä), miten paljon lyhyestä trailerista ja ensimmäisistä kuvista saa irti.

Nyt vielä pari hetkeä koulujuttujen naputtelua ja iltatsufet ja sitten nokka kohti Rixbyä!

Aurinkoista viikonloppua, tyypit!

xx,

Anna

torstai 23. maaliskuuta 2017

Mielessä nyt


Haluaisin palapelin. Jonkun monipalaisen, jossa on kiva kuva. Ehkä joku taideteos, vaikka Fragonardin Keinu, siinä on tosi kauniit värit ja ihana valo. Voisin sitten itsekseni rakennella sitä mun ja poikaystävän yhteisessä asunnossa, joka toivottavasti löytynee ennen syksyä. "Joo moikka, tervetuloa tänne meidän uuteen kotiin! Jätä takki vaan tähän naulakkoon. Tuolla on keittiö ja tossa olohuone ja sitten tuolla on toi Annan palapelinurkkaus." Poikaystävä haluaa työpöydän, joten ehkä mä voin sit saada palapelinurkkauksen, haha.

Olen useampaan otteeseen harkinnut niitä jossain vaiheessa supertrendikkäitä värityskirjoja, mutta mä en oikeastaan ole kovin hyvä värittämään. En osaa rentoutua, jos pitää miettiä, että millä värillä seuraavaksi ja sopiiko nää nyt yhteen ja pitäiskö tätä varjostaa. Koska minähän nimittäin miettisin. No mutta ei sun tarvi! toteatte siellä yhteen ääneen. Tiedän, tiedän, mutta se on varmaan se sisäinen pieni perfektionisti, joka ei millään tykkää tehdä asioita muuta kuin no, niin hyvin kuin mahdollista.

Osin siksi kandikin on ollut mulle vähän hankala prosessi. Palautin juuri kandini ensimmäisen version ja ensi viikolla saan palautetta siitä. Olin aivan hajalla ennen kuin painoin "Lähetä"-namiskaa, sillä vaikka pyrin näpyttämään kandin mahdollisimman valmiiksi, tiedän ettei se ole vielä valmis. Ja sekös turhauttaa! En ole yliopistolla tottunut palauttamaan keskeneräisiä töitä.

Tosiaan, täällä on naputeltu kandia ja muita kouluhommia ja käyty välillä töissäkin, siksi pienet hiljaiset hetket. Työskentelin kandin kanssa koko alkuviikon niin intensiivisesti, etten tiedä mitä olisin tehnyt (tai rehellisemmin: syönyt), jos poikaystävä ei olisi ollut täällä ja todennut, että nyt tehdään ruokaa. Toi kandin alustavan version palautus kyllä helpotti oloa. On siinä vielä tekemistä, mutta melkein uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan!

Eilen pidin kuitenkin hyvin ansaitun paussin ja kävin ystäväni kanssa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön uuden filmatisoinnin ja voi vitsi miten IHANA se oli! Visuaalisesti tosi kaunis ja paljon kaikkia samoja lauluja kuin mitä siinä alkuperäisessä piirretyssäkin. Mä olen aina tykännyt siitä piirretystä ja oon nähnyt Bellessä paljon itseäni. Belle on itseasiassa ollut aina mun lempi-Disney-prinsessa. Pienempänä jo pelkästään siksi, että Belle oli ainoa, jolla oli ruskeat hiukset ja joka siis näytti samalta kuin minä. Ja sitten hieman vanhempana siksi, että Belle on aina näyttäytynyt mulle vahvana ja itsenäisenä (ja itsepäisenä) nuorena naisena. Naisena, joka on viisas, joka lukee paljon ja jota pilkataan sen takia, mutta joka ei suostu taipumaan muiden asettamaan muottiin. Belle on ollut mulle tietynlainen omakuva. Mä luin pienenä aivan käsittämättömän paljon. Raahasin kirjastosta kasakaupalla kirjoja kotiin ja aina kun oli mahdollisuus lukea, mä luin. Ihan niin kuin Bellekin.

Elokuva myös itketti mua ihan valtavasti, tihrustin itkua vaikka kuinka monessa kohdassa, mutta en siksi, että kohtaukset olisivat olleet surullisia. Itkin puhtaasti nostalgiasyistä. Yksi mun kaikkien aikojen lempipiirretyistäni heräsi eloon ja oli juuri sellainen kuin olin toivonut sen olevan. Eihän siinä voinut tällainen herkkis kuin itkeä onnesta. Emma Watson oli täydellinen Bellen roolissa.

Emma on myös yksi mun ikuisista girl crusheista. Ensin Hermione Granger, sitten Belle. Se on esittänyt kahta mun lempihahmoa, eihän siitä voi olla kuin tykkäämättä!

Fun fact: mä pääsin itseasiassa aikaa myöhään mukaan Harry Pottereihin, koska luin aikoinani pari ensimmäistä sivua ja totesin, että onpas tylsä. Niinpä kirja jäi lukematta. Ilmeisesti kaikki muut kyllä olivat ko. kirjan lukeneet, koska ei mennyt kovinkaan kauan kun kirjoista puhui koko koulu. Vaikka kirja vaikutti tylsältä, vielä tylsempää oli, etten voinut osallistua keskusteluun, enhän tiennyt yhtään mistä muut puhuivat. Niinpä otin kirjan uudelleen esiin ja kuinkas sitten kävikään? Harry Potterin taikamaailma vei 10-vuotiaan Annan täydellisesti mukanaan. Kirjoja oli ilmestynyt tuolloin jo kolme ja luin tietenkin ne kaikki. Hermionesta kasvoi nopeasti mun suosikkihahmo, olinhan elävä versio Hermionesta. Kuten Hermione, mäkin tykkäsin hurjasti koulusta ja uuden oppimisesta, siitä, että tiesin asioita. Olin läpi koko peruskoulun aina luokan parhaimpia oppilaita ja en todellakaan epäröinyt kertoa, jos tiesin jotain mitä muut eivät. Ja Hermionen kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa koskaan siltä, että olin vihdoin löytänyt veroiseni ja itseni kaltaisen fiktiivisen hahmon.

Olin aika näsäviisas ja teräväkielinen ja etenkin yläasteella sain välillä kuulla olevani hikari tai nörtti. En oikeastaan osannut loukkaantua muiden heittelyistä, koska ajattelin salaa itsekseni, että niitä vaan harmittaa kun ne eivät ole yhtä fiksuja kuin minä. Kuten huomata saattaa, itsetuntoni ei siis ollut kovin huono. Mua ei myöskään koskaan kiusattu vakavasti, hikariksi ja rillirouskuksi nimitteleminen oli "pahinta" mitä jouduin kuulemaan. Tulin kuitenkin hyvin toimeen kaikkien, myös näiden satunnaisten nimittelijöiden kanssa, joten no hard feelings.

Ehkä mun pitäisi postata tänne kuva mun vanhasta passista, jossa olen 10-vuotias, se varmasti riemastuttaisi monia. En nimittäin liioittele yhtään kun sanon, että näytin naispuoliselta Harry Potterilta. Voi pientä Annaa. :')

Tulin tässä just miettineeksi, että mikäköhän tän postauksen punainen lanka oli. Hyväksytäänkö tajunnanvirta, hehe?

Ai niin. Mun tekisi myös ihan hurjasti mieli käyttää sellaista 1900-luvun alun vanhanaikaista kieltä (varmaankin koska mun kandin kaunokirjallinen teos, Annan nuoruusvuodet, on kirjoitettu sellaisella vanhanaikaisella kielellä, kaikki kirjan lukeneet tietävät kyllä mistä puhun). Mä haluaisin todeta kaikkeen, että ihastuttavaa ja hurmaavaa ja suloista ja "voi ajattele xxxx". Ja myös käyttää sanaa "himphamppua". Voi ikikultaiset L.M. Montgomeryn tyttökirjat.

xx,

Anna

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Allt som är underbart



Tiedättekö sen fiiliksen, kun on vaan aivan yltäkylläisen onnellinen?

Mulla on ollut ihana viikonloppu. Perjantaina tein iltapäivään asti töitä kandin kanssa ja hoidin juoksevia asioita ja erästä omaa pientä proggista, joka toivottavasti ensi viikon aikana etenee sen verran, että voin intoilla siitä täälläkin. Illalla tapasin erästä vanhaa ystävää bissen merkeissä, mutta hipsin kuitenkin jo ennen puoltayötä nukkumaan poikaystävän viereen.

Lauantaiaamuna heräsin yhdeksän jälkeen, keitin kupillisen kahvia ja siivoilin hieman. Aurinko vilkutteli kaihtimien välistä. Päivä enteili pelkkää hyvää.

Kävellessäni kauppaan aurinko häikäisi silmiä, kirkkaasti mutta hellästi. Päätin ottaa kaiken irti pienestä ulkoilusta, enkä vaihtanut kadun varjoisalle puolelle. Ostin kaupasta mehuja ja tulppaanikimpun. Kassalla oli lämpimästi hymyilevä nainen, joka toivotti ihanaa viikonloppua. Matkalla kotiin oli pakko kävellä hitaammin, hengittää raitista kevätilmaa keuhkot täyteen ja imeä aurinkoa kaikkiin sielun syvimpiin sopukoihin asti.

Yhden jälkeen pieni joukko ystäviä saapui yksi kerrallaan. Oven avaus, lämmin rutistus, "tuu peremmälle, ihana nähdä!". Brunssipöytä oli katettu skagen toasteilla, skumpalla, hedelmillä, kahvilla, kolmella eri mehulla, juustoilla ja neljällä mulle kovin rakkaalla ihmisellä.

Puhuttiin vakavia, puhuttiin keveitä. Heitettiin huonoja vitsejä ja naurettiin sille, kuinka kukaan meistä ei lämmennyt suklaapatukka-juomalle. Välillä nojasin taaksepäin ja katselin onnellisena, kun ystäväni ja komeampi puoliskoni keskustelivat vilkkaasti keskenään. Sillä hetkellä en ajatellut kandia, en valmistumista, en tulevaisuuden haaveita. Sillä hetkellä mun elämässä kaikki oli siinä ja kaikki oli hyvin.

Kun ovi sulkeutui ilta-yhdentoista jälkeen ja istuin hetken itsekseni keitiön pöydän ääressä, ajattelin kuluneita vuosia, elämää ja sitä, että jos on mahdollista syntyä onnellisten tähtien alla, mulle on tainnut käydä just niin.

Muistan yöllä sanoneeni unisena poikaystävälle: "Noi tyypit mä haluaisin kutsua meidän häihin sitten joskus."

Tänään töissä oli aika kiire, mutta oma olo oli silti kovin rauhallinen. Puhuin kotimatkalla molempien vanhempieni kanssa ja myöhemmin intoiltiin poikaystävän kanssa tulevasta kesästä ja yhteisestä lomasta. Tehtiin suunnitelmia samalla kun mä keitin meille kahvia.

Mä olen niin onnellinen. Niin onnellinen, että haluaisin hukuttaa poikaystävän jatkuvasti suudelmiin ja rutistaa kaikkia ystäviäni niin lämpöisesti kuin vain pystyn. Haluaisin vaan jatkuvasti kikattaa ja nauraa ja hymyillä ja katsoa ihmisiä mun ympärillä rakkaudella. Niin onnellinen, etten voi kuin kiitollisena hämmästellä, miten hyvä elämä mulla on.

xx,

Anna

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

K niin kuin kandi




Heipä hei, sinä elektroninen päiväkirjani!

Oltiin viime viikonloppu poikaystävän ja pikkuveljen kanssa faijan luona landella ja ai jösses, että tuli tarpeeseen! Nyt on nimittäin sellainen juttu, että kandin kirjoittamisen kanssa pitää ottaa aika hillitön spurtti tässä tulevien viikkojen aikana.

Kandin alkutaipale ehtikin jo aiheuttaa pienehkön tukon harmaita hiuksia. Käytän kandini kaunokirjallisena lähteenä L.M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäistä osaa, Annan nuoruusvuodet -teosta. Kandi on siis kandidaatin tutkinnon loppuvaiheessa tehtävä kirjallinen tutkielma ja yleensä monen yliopisto-opiskelijan ensimmäinen tieteellinen tutkimus. I know, tieteellinen tutkimus kuulostaa aika pelottavalta, mutta ei kandia tarvitse jännittää. Riippuen opiskelualasta, kandit voivat olla esimerkiksi kirjallisuuskatsauksia, eli oikeastaan silloin kirjoitetaan ja tutkitaan lähinnä, mitä omasta tutkimusaiheesta on aiemmin kirjoitettu: miten sitä on tutkittu ja mihin tuloksiin päädytty. Näin tehdään usein ainakin kauppiksessa (tämä on toisen käden tietoa kauppisystäviltäni), mutta me tehdään humanistisessa jo kandissa ihan omaa tutkimusta.

Tarkoituksenani oli aluksi kirjoittaa mielikuvituksesta, muistoista ja identiteetin muodostumisesta. Olin aiheesta hyvin innoissani, mutta parin viikon lähteiden etsinnän jälkeen jouduin toteamaan, että voihan itku, ei löydy tutkimuskysymykseeni sopivaa teoreettista lähdemateriaalia, ei sitten millään. Lisäksi meillä yleisessä kirjallisuustieteessä kandit ovat tosi lyhyitä, vain parinkymmensivuisia, joten tutkimuskysymys on rajattava hyvin, ettei tutkimus lähde rönsyilemään ja ettei itse ylitä tuota tarkoin määriteltyä 20 sivun siistääonaivanehdotonmaksimikylmääkyytiätuleejostonylimeette -ylärajaa.

Niinpä eilen tiistaina, kun kandisemmassa käsittelimme ryhmäläisten, eli myös minun, viikko sitten palauttamia tutkimussuunnitelmia, kerroin omalla vuorollani, että olen kuluneen viikon aikana päättänyt vaihtaa tutkimusaihetta ja -kysymystä lähteiden puutteen vuoksi. Nyt aion lähestyä teosta romantiikan representaatioiden kautta. Lähdekirjallisuutta löytyy niin paljon enemmän (ja vihdoin ne oikeasti koskevat tutkielmani aihetta!), mikä on aivan superhyvä, koska mulla on kandin ensimmäisen version palautuspäivä jo kolmen viikon päästä.  KOLMEN VIIKON. Vähän tuli rytmihäiriöitä semmassa, kun kuulin päivämäärästä, mutta onhan tässä ennenkin todettu, että deadline on paras motivaatio. Lähinnä itseni kohdalla huolettaa, että ehdinhän paneutua teoreettisiin teoksiin huolella ja löytää sieltä näkökulman, johon kaunokirjallista teosta peilata, koska ennen sitä en voi oikeastaan aloittaa varsinaista kirjoittamista. Kävin tänään hakemassa neljä lähdeteosta kirjastosta ja kunhan olen saanut tämän postauksen naputeltua, aion perehtyä niihin.

Välillä sitä tulee kyllä vakavissaan mietittyä, että olenkohan haukannut liian suuren palan taas vähän kaikesta. Tässä on kuitenkin kevääksi suunnitteilla viimeisten kurssien, parin akvaariotentin ja kandin kirjoittamisen lisäksi ainakin yksi ulkomaanreissu ja vähän uusia tuulia yliopiston ulkopuolellakin. Toisaalta olen huomannut, että pieni stressi saa mut vaan toimimaan tehokkaammin ja kaikki yllämainitut jutut ovat sellaisia, joista olen hyvin innoissani!

Koska kyllä ne asiat aina järjestyy ja kyllä se aina siitä.

Tuntuu myös vähän hullulta, että mun kandiksi valmistuminen lähestyy kovaa kyytiä. Justhan mä vasta olin fuksi ja ensimmäistä viikkoa yliopistolla.

Sen olen kyllä huomannut, että aika harva yliopisto-opiskelija valmistuu "vahingossa" ajallaan. Ei sitä turhaan sanota, että yliopisto-opiskelu on tosi itsenäistä. Opiskelijan on itse huolehdittava, että käy kaikki pakolliset kurssit ja että vaadittu noppamäärä (kandissa 180 op) tulee täyteen. Ja se vaatii suunnittelua. Mä oon itse tosi järjestelmällinen ihminen ja mullahan oli kandisuunnitelma (eli missä järjestyksessä, mitkä kurssit ja missä periodissa ne kanditutkintoni aikana käyn) laadittuna viikko yliopiston alkamisen jälkeen. Toki yliopistosta selviää varmasti hyvin ilman noin pikkutarkkaa pipertelyä, mutta kuten tossa totesin, mä olen tosi järjestelmällinen. Ja olin aivan hyperinnoissani yliopiston alkamisesta.

Uu ja hei! Loppuviikosta on luvassa jotain uutta täällä bloginkin puolella!

xx,

Anna

P.S. UU AINIIN VOL 2! Tasa-arvoinen avioliittolaki astui tänään voimaan! Eläköön rakkaus ja taas hieman tasa-arvoisempi Suomi!

tiistai 21. helmikuuta 2017

Kaukosuhteesta, ja vähän rakkaudestakin



Me oltiin poikaystäväni kanssa seurusteltu suunnilleen vuosi, kun lähdin vaihtoon Uppsalaan. Kyllähän se lähteminen ja erossa oleminen jännitti. Itse asiassa paljon enemmän kuin mitä olin valmis myöntämään, edes itselleni.

Poikaystävä onneksi suhtautui mun lähtemiseen tosi kannustavasti, mikä oli erityisen tärkeää niinä hetkinä kun teki itse mieli jänistää ja perua koko homma. Toisen positiivinen suhtautuminen antoi myös luottoa siihen, että lyhyt ajanjakso kaukosuhteessa ei ole maailmanloppu ja että meidän suhteemme ei kaadu siihen. Niin kuin ei se kaatunutkaan.

Syksyn aikana huomasin, että on muutama sellainen (omasta mielestäni) hyvin oleellinen seikka, jotka helpottivat kaukosuhde-arkea ja ajattelinkin nyt jakaa niitä teidän kanssa.

1. Puhu, puhu ja vielä kerran puhu!
Ei sitä turhaan hoeta joka paikassa, että kommunikointi on kaiken a ja o. Koska se on.
Toinen ei voi tietää, millä fiiliksellä olet, etenkään pelkkien whatsapp-viestien perusteella. Jos kaipaat enemmän jotain, oli se sitten mitä tahansa, sano se ääneen.

Ja sitten sellanen juttu, että jos ikinä teet sitä surullisenkuuluisaa, (ikävä kyllä) naismaiseksi miellettyä "Kulta, mikä sulla on?" "EI MIKÄÄN (vaikka oikeasti ärsyttää x, y ja z)", niin lopeta. Lopeta se heti. Miksi pitää teeskennellä, että kaikki on hyvin, jos ei kerran ole? Sano suoraan, jos joku hiertää tai kaivelee, ei kukaan meistä ole ajatustenlukija. Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ihmissuhteessa on aina parempi puhua liikaa kuin liian vähän.

Ei myöskään kannata aliarvioida puhelimessa puhumisen/skypeilyn ihanuutta. Mä esimerkiksi huomasin, että mulle oli tosi tärkeää saada kuulla toisen ääni ja olla edes puhelimen kautta läsnä toinen toisillemme. Keskustelu on myös puhuessa aika erilaista verrattuna viestittelyyn, silloin on paljon helpompi uppoutua keskusteluaiheisiin ja puhua vakavammista jutuista, jos niikseen tulee.

2. Näe vaivaa
Me käytiin molemmat puolin ja toisin toistemme luona, vaikka kyseessä olikin melko lyhyt ajanjakso, mutta ymmärrän, että aina se ei toki onnistu. Me myös kirjoitettiin kirjeitä, läheteltiin postikortteja ja tägäiltiin toisiamme hassuihin eläinkuviin (sitä me tosin ollaan aina tehty) tai ihan vaan viestiteltiin päivän mittaan ilman mitään ihmeellistä/varsinaista asiaa. Kaikille ei kaikki edellämainitut jutut tunnu luonnolliselta, mutta kannattaakin miettiä ja pohtia sitä, mikä olisi itselle ominaisin tapa antaa huomiota toiselle arjen keskellä. Ne pienet jutut on usein yllättävän tärkeitä.

3. Luota
Luota teihin, luota häneen, luota siihen että pystytte siihen, että selviätte siitä.

Meidän kohdalla kaukosuhde sujui aika mutkattomasti ja helposti. Suorastaan yllätyin positiivisesti, miten hyvin kaikki meni. Mutta se lienee johtunut osaksi siitä, että tavoistani poiketen ajattelin aika paljon kaikkia niitä kurjia juttuja, joita kaukosuhde voi suhteelle aiheuttaa. Ja jos olen ihan rehellinen, niin kyllä mua myös pelotti. Tai en ainakaan ajatellut, että tulee varmasti suhteen kannalta helppo syksy. Pessimisti ei pety ja en pettynyt kyllä minäkään, päinvastoin.

Ei se toki aina helppoa ja kivaa ollut, mutta suurimmaksi osaksi kaikki meni tosi hyvin, neljä kuukautta kun on loppupeleissä kuitenkin tosi lyhyt aika. Ja kyllähän se oma asennekin ratkaisee paljon.


***

Toisen lähtiessä vaihtoon/pidemmäksi aikaa ulkomaille korostuu mun mielestä nimenomaan se, miten tärkeää on, että molemmilla on oma elämä myös parisuhteen ulkopuolella. Näin se, joka jää kotiin, ei jää tyhjän päälle, vaan voi elää sitä omaa arkeaan, jolloin myös sopeutuminen hetkelliseen erossa olemiseen helpottuu. Meillä on poikaystävän kanssa tosi paljon omia vapaa-ajan harrastuksia ja juttuja, joita tehdään erikseen. Mä olen kuitenkin henkilökohtaisesti kokenut tärkeäksi, että vaikka toinen ei osallistu kaikkeen mitä itse teet, aivan kuten minäkään en osallistu kaikkeen mitä hän tekee, molemmat voivat kuitenkin aina höpötellä omista jutuistaan. Musta on aina kiva kertoa balettitunneista tai ainejärjestön kokouksista tai työpäivistä ja vastavuoroisesti tykkään kuunnella kun poikaystävä kertoo omista menoistaan.

Kun kirjoitin tätä postausta, ajattelin ja pohdiskelin, yllättäen, melko paljon rakkautta. Ammoisina sinkkuvuosinani ajattelin usein, että rakkaus on jotenkin hankalaa ja vaikeaa. Ja ehkä se joskus onkin. Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni ja huomasin, että harva asia maailmassa oikeastaan on niin yksinkertaista kuin mitä rakkaus on. Muistan suhteemme alkuaikoina olleeni jopa paniikinomaisessa tilassa, koska poikaystäväni kanssa kaikki oli niin helppoa, niin luontevaa, niin yksinkertaista. Olin aivan varma, että jokin on pielessä, eihän rakkaus voi olla näin simppeliä, ei mitenkään. Kesti aikansa ennen kuin hoksasin, että sitä se nimenomaan parhaimmillaan on. Yksinkertaista.

Ehkä ne olivat ne monet sinkkuvuodet, ehkä osin populaarikulttuuri, joka oli saanut minut ajattelemaan niin kuin ajattelin ennen. Mene ja tiedä. Nyt tiedän (vähän) paremmin.

Sitä sanotaan, että tietyllä tavalla ajatteleva ihminen vetää puoleensa samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Tiedättehän, ilo vetää puoleensa iloa ja negatiivisuus puolestaan negatiivisuutta. Jos uskoo tähän ajatukseen (minusta se on varsin looginen), voi päätellä että rakkaus ja rakastaminen vetävät puoleensa lisää rakkautta.

Joka taas minun korviini kuulostaa siltä, että

rakkaus lisääntyy rakastamalla. Se on ehkä yksinkertaisin, kaunein ja samalla oivaltavin sydämen asioihin liittyvä neuvo, jonka olen koskaan lukenut. Eikä se minusta tarkoita pelkästään toisen ihmisen rakastamista. Minulle se tarkoittaa myös itsensä rakastamista, ympäröivän maailman ja elämän rakastamista. Kaikkien niiden pienten ja suurten asioiden rakastamista.

Mutta mikä tärkeintä, rakkaus tulee ihmisestä itsestään. Tämän ymmärsin aikoja sitten, mutta sen varsinainen sisäistäminen on edelleen käynnissä. Ei ole olemassa kuorma-autoa, joka yhtenä aamuna ilmestyy ja kippaa täyden laidallisen rakkautta sisäpihalle, josta sitä voi sitten käydä poimimassa. Rakkaus ei tule ulkoa, se tulee syvältä sisältä.

Se on jo meissä, sussa ja mussa.

xx,

Anna

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Sauna-sunnuntai: ihan 5/5


Mä en tiedä miten mä niin usein ajaudun siihen tilanteeseen, että teen vähän niin kuin puolivahingossa ihan tuhottomasti töitä. Tai siis tuhottoman paljon ottaen huomioon, että mä olen olevinani päätoiminen opiskelija. Tällä viikolla kävi taas niin, mutta no, onneksi alkavalla viikolla olen töissä vain yhtenä päivänä, sehän on melkein kuin lomalla olisi. Mikä on kyllä ihan hyvä juttu, etenkin kun kandin tutkimussuunnitelman palautus on tiistaina ja kyseinen pamfletti on mulla vielä melko lailla alkutekijöissään. Sen parissa olisikin tarkoitus askarrella huominen (ja jos rehellisiä ollaan, niin varmaan myös tiistai-iltapäivä).

Eilen vietin villin lauantain ja pesin illalla töiden jälkeen neljä koneellista pyykkiä, muun muassa kaikki meidän petivaatteet. Ja koneen pyöriessä katsoin Skamia (neljä jaksoa enää jäljellä!!). Nyt on kuulkaa pöyhkeät untuvatyynyt ja mun ihana untuvapeittokin on taas yhtä suurta hattaramerta. Mä olen aina tykännyt kotoilusta ja kodin laittamisesta (ja oman kotini siivoamisesta, SIIS EHKÄ MAAILMAN TERAPEUTTISIN ASIA), mutta Uppsalasta paluun jälkeen se tuntuu siirtyneen ihan uudelle tasolle. Ajattelin kirjoittaa tästä erikseen, niin innostunut mä kotona touhuamisesta olen, haha.

Mulla on hektisen viikon päätteeksi ollut tosi kiva sunnuntai. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon en ollut töissä, mikä mahdollisti sen, että voitiin jäädä balettitunnin jälkeen Helenan kanssa saunomaan UniSportin tiloihin. Me suunniteltiin tätä monta viikkoa ja nyt vihdoin päästiin toteuttamaan meidän sauna-sunnuntai! Ulkona oli harmaata ja kosteaa, joten mikäpä sen antoisampaa kuin sukeltaa lämpimän saunan huomaan aivan huipun balettitunnin päätteeksi. Olin aamulla niin fiiliksissä, että ostin meille saunajuomatkin, sitä sellaista Novellen Sinkki + E Aprikoosi ja jasmiini -kivennäisvettä. Se on niin hyvää! Faija tykkää siitä myös ja niillä on aina kotona tölkkikaupalla sitä jääkaapissa ja jouluna kun oltiin siellä niin mäkin sitten koukutuin. Toki limun hörppiminen on aina joskus paikallaan, mutta tota Novellea litkiessä on sellainen fiilis, että se tekee hyvää paitsi makuhermoille, myös muulle kropalle. En tiedä miten paljon se pitää oikeasti paikkansa, mutta hyvää se on silti.

Kuten vähän ounasteltiinkin, suihkutiloissa oli tosi tyhjää ja saatiin saunoa ja suihkutella oikeastaan lähes kaksistaan. Hitsi miten kivaa oli, päivä-sauna menee ehdottomasti jatkoon! Tuntui, että kireät lihakset ja väsymys ja stressi suorastaan sulivat sinne saunan lauteille.

En ole saunonut aikoihin ja tuntuikin, että naama suorastaan hehkui kun suuntasin myöhemmin iltapäivällä kotiin. Posket rusottivat kuumien löylyjen jäljiltä ja iho näytti niin kivalta, ettei tullut mieleenkään meikata. Äitikin kävi tänään kylässä, hoidettiin yhdessä yksi huonekalu-proggis pois alta ja käytiin sen kunniaksi "remppa"-pizzalla.

Seuraavaksi mä ajattelin laittaa jonkun rauhallisen listan soimaan taustalle ja venytellä hiukan ennen nukkumaanmenoa. Ja ehkä katsoa yhden jakson Skamia.

xx,

Anna

tiistai 14. helmikuuta 2017

Näitä asioita rakastan itsessäni



Ystävänpäivän ajatellaan usein olevan päivä, jolloin juhlistetaan omassa elämässä olevia ystäviä ja rakkaita ihmisiä. Kuitenkin joskus tuntuu, että se tärkein jää kokonaan unholaan: sinä itse. Rakkaiden ihmisten lisäksi tänään on mielestäni hyvä päivä pohdiskella, miksi just mä (ja sä) ollaan loppupeleissä aika kelpoja tyyppejä.

Vaikka joka paikassa usein hehkutetaankin terveen itsetunnon ja itsetuntemuksen puolesta, on omien vahvuuksien tunnistaminen ja tunnustaminen välillä vaikeaa. Liekö se vaatimattomuus kulttuuriperinnäistä, mutta omien vahvuuksien ääneen sanominen nähdään edelleen aivan liian usein itsekehuna ja itsensä jalustalle nostamisena.

Olen itse saanut kasvaa ympäristössä, jossa minulle on vakuutettu pienestä saakka, että pystyn ihan mihin vain ikinä haluan ja että kukaan ei ole minua parempi, mutta samalla minua on muistutettu, että en myöskään itse ole muita parempi. En koe olevani tulevan Miss Universumin näköinen (tai no helkkari, miksipäs ei?) ja olen teinivuosien epävarmuustaisteluiden jälkeen ollut yleisesti ottaen tyytyväinen ulkonäkööni. Mielestäni näytän kauniilta. 

Ulkonäöllä brassailu on kuitenkin eri asia kuin omien luonteenpiirteiden rakastaminen. Minusta on kuitenkin tärkeää hyväksyä itsensä paitsi sisäisesti, myös ulkoisesti, mutta kuten joku joskus sanoi, ulkonäkö rapistuu, mutta luonne ei vanhene. 

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että jokainen, joka on kaunis sisältä, on automaattisesti myös kaunis ulkoa. Kauneus on toki subjektiivinen käsite, mutta minusta kauneimmat ihmiset ovat juurikin niitä, jotka ovat hyviä ihmisiä, jotenkin se luonteen kauneus vaan hohkaa ihmisestä myös ulospäin. Tämän takia sanon usein, ettei minulla ole rumia ystäviä. Ystäväni ovat kaikki hyviä ihmisiä ja pelkästään se riittää tekemään heistä minun silmissäni kauniita.

Mutta mitkä sitten ovat sellaisia omia luonteenpiirteitäni, joista pidän? Mietiskelin asiaa hetken jos toisenkin, mutta lista muodostui lopulta aika helposti. 

* Positiivisuus
Olen perusluonteeltani melko ehtymätön optimisti. Toki pyrin ottamaan elämän realiteetit huomioon, mutta yritän aina nähdä asioiden valoisan puolen ja ajatella, mitä hyvää asioista voi seurata. 

* Usko siihen, että elämä ja maailma kantavat 
Tämä liittynee paitsi edelliseen kohtaan, myös tietynlaiseen itsevarmuuteen. Puhuimme tästä juuri erään opiskelukaverini kanssa. Kun pystyy luottamaan itseensä ja siihen, että lopulta kaikesta selviää, että maailma todella kantaa, pystyy myös katselemaan maailmaa paljon avoimemmin. En koe, että mikään ovi olisi koskaan sulkeutunut sen takia, että olen luottanut itseeni ja maailmaan, päinvastoin. Kun ei tarvitse epäillä ja kyräillä ja huolehtia, että mitä jos, ehtii avata ovia, jota saattaisivat esimerkiksi pelkäämisen takia jäädä avaamatta. 

* Itsenäisyys
Tässä lienee perimmäisenä syynä se, että asuin ja elin useamman vuoden yksin. Noina sinkkuvuosina opin selviytymään arjessa itse. Osaan vaihtaa lamput, puhdistaa ja avata tukkoisen viemärin ja selvittää byrokratia-paperisota-asioita. Olen edelleen hieman huono pyytämään apua ja olen hyvin paljon sellainen "minä ite" -tyyppi. Suurin mustavalkoisuus on tämän(kin) asian suhteen hioutunut vuosien mittaan ja ihan hyvä niin.

* Herkkyys ja empaattisuus
Mun mielestä nämä ruokkivat toisiaan. Reagoin ja eläydyn vahvasti erilaisiin tilanteisiin ja muiden ihmisten tunteisiin, niin hyvässä kuin pahassa. Liikuttuessani usein myös itken, sillä se on minulle tapa ilmaista tunteitani. 

* Itselleen nauraminen/huumorintaju
Olen oman lähipiirini se tyyppi, joka kertoo aina ne huonoimmat läpät. Kerron mielelläni anekdootteja ja sattumuksia, joita olen kohdannut, enkä pelkää itseni nolaamista (kun on kansallisella tv-kanavalla kertonut kolhineensa host-perheen autoa, on rima aika korkealla). Tykkään hassutella ja höpsöillä sekä kotona että julkisilla paikoilla. Vaikka toki jotkut tilanteet vaativat asiallista ja korrektia käytöstä, suurimmaksi osaksi ajattelen, että elämä on liian lyhyt jotta sen voisi ottaa turhan vakavasti.

* Seikkailunhalu/tietynlainen uskaliaisuus
Pyrin elämään niin ettei tarvitsisi vanhana kiikkustuolissa sitten harmitella, että jäi jotain tekemättä. Olen sanonut kyllä pilkunjälkeiselle yöuinnille Kaivarin rannassa, tv-sarjaan osallistumiselle, Lontoolle ja aupparoinnille sekä ihmissuhteelle, jota pelkäsin, mutta jonka suhteen vielä enemmän pelkäsin mitä saattaisin menettää, jos en uskaltaisi edes yrittää. Eikä ole tarvinnut katua. Myös oma lähipiiri inspiroi tosi paljon uskaltamaan ja yrittämään.

* Ulospäinsuuntautuneisuus
Tämä kuulostaa ehkä vähän asialta, joka kirjoitetaan työhakemuksiin, mutta mä olen niitä ihmisiä, jotka tulevat toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa, kaikenlaisessa seurassa. Olen puhelias, tarkkaavainen ja koitan aina kuunnella, mitä toinen oikeasti yrittää sanoa.

* Hetkessä elämisen taito
Osaan nauttia pienistä ja isoista asioista, jotka ovat tässä ja nyt. Sateenropinsta ikkunaa vasten myöhäisenä iltana, kun saa kääriytyä peiton alle rakkaan kainaloon tai aamuisesta auringonpaisteesta päivänä, jolloin piti olla pilvistä. Siitä, että Keskuskadulla on neljä viulistia katusoittamassa. Siitä, että saan ystävältä hauskan viestin.

* Luovuus
Blogin kirjoittaminen ja kauniilla äidinkielellämme leikittely ovat minulle kovin rakkaita tapoja ilmaista itseäni. Toinen, hieman itseäni aikoinaan yllättänyt tapa "olla luova", on baletti. Pidän baletin kurinalaisuudesta, hienostuneisuudesta, sen "säännöistä" ja siroudesta. En ole koskaan kokenut olevani tanssija-luonne, mutta puolitoista vuotta sitten alkanut baletin tanssiminen on tainnut tulla jäädäkseen. Minulla on myös aina ollut vilkas mielikuvitus, jota yritän ylläpitää ja ruokkia muun muassa kirjojen lukemisella. Lisäksi pidän hurjasti taidemuseoista ja etenkin klassinen taide saa sydämeni sykkimään.

* Kiltteys ja hyväsydämisyys
Kiltti-sanalla on usein hieman negatiivinen kaiku. Jostain syystä koetaan, etteivät kiltit ihmiset osaa sanoa vastaan tai pitää puoliaan. Lähipiirini tietää, että ainakaan minun kohdallani tämä ei pidä paikkaansa. Tulistun, jos todistan vääryyttä, oli kohteena sitten joku lähipiiristäni tai minulle täysin tuntematon ihminen. Pyrin kohtelemaan muita niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. En itse halua kohdata ilkeyttä tai epäystävällisyyttä, tämän takia pyrin välttämään sitä myös muiden ihmisten (ja eläinten) kohdalla. Ei ole kovin suuri vaiva olla kiva toiselle, vaikka aina ei vastakaikua saisikaan ja siitä tulee vähintään itselle hyvä fiilis, ja jos käy hyvin, niin molemmille.

Kokeilkaa tätä myös itse, pieni itsetutkiskelu tuskin on koskaan haitaksi.

Ja hei, hyvää ystävänpäivää, kaikki te ihanat tyypit siellä!

xx,

Anna

lauantai 4. helmikuuta 2017

Sarjasuositus: Skam




Kyllä.

Kuten palttiarallaa puolet koko maailmasta, myös minä olen täydellisen koukuttunut norjalaiseen nuortensarja Skamiin.

Ja miksipä en olisi. Skam kertoo Oslossa elävistä lukion ekaluokkalaisista eli 16-17-vuotiaista nuorista ja on ehdottomasti realistisin nuorisokuvaus pitkään, pitkään aikaan. Ei siis mikään ihme, että sarja uppoaa paitsi meihin "aikuisiin", myös sen varsinaiseen kohdeyleisöön: teineihin ja nuoriin.

Skam käsittelee kasvukipuja, paineita sopeutua ja kuulua joukkoon, rakastumista, seksuaalisuutta ja ystävyyttä, muutaman teeman mainitakseni. Kaikki edellämainitut ovat asioita, joiden parissa on itsekin tullut painittua, etenkin silloin teini-ikäisenä. Mutta ennen kaikkea sarja tuo teemat esille hienovaraisesti ja ilman sitä sellaista "tässä on nyt aikuiset tehneet sarjan teille teineille, näin teidän kuuluisi kasvaa" -vibaa. Asioita käsitellään hienovaraisesti, mutta suoraan, turhia kiertelemättä.

Hahmoihin on jopa meikäläisen, päähenkilöitä vuosikymmenen verran vanhemman tsirbulan, aika helppo samaistua. Hahmot ovat teinejä, kyllä, mutta yhtä kaikki kovin inhimillisiä ja minusta rakastettavia. Ja ehdottomasti sarjan parasta antia on, kun ymmärrät hahmon sanomatta sanaakaan, mitä hänen päässään juuri sillä hetkellä liikkuu. Usein sarjaa katsoessani ajattelen, kuinka nuorilla pitäisi olla jokin kanava tai paikka, josta nähdä että tätäkin asiaa x voi käsitellä noin ja tosta näkökulmasta ja nyt he näkevät sen Skamista! Hurraa! Tämä aiheuttaa sen, että lähes joka jaksossa tekeekin mieli hihkua ja hurrata sille, että todella moni teini on nähnyt ko. jakson ja siinä käsitellyn aiheen/teeman.

Lähtien siis niinkin pienistä asioista kuin rehellisyys, minä-kuvan rakentuminen ja käyttäytyminen erilaisissa tilanteissa. Jos mulla olisi teini-ikäisiä lapsia lähipiirissä, mä toivoisin, että he katsoisivat Skamia.

Sarjaa on tehty kolme tuotantokautta ja kaikki kaudet löytyvät tekstitettyinä Yle Areenasta. Itse menen tällä hetkellä kakkoskauden puolessa välissä.

Ja toisin kuin lähes kaikki jenkkisarjat, Skam kertoo oikeasta ja ihan tuikitavallisesta elämästä, jota ei ole turhaan siloteltu. Inho-realistinen se ei kuitenkaan ole, eikä synkkä, vaikka pohjoismaalaisilla sarjoilla sellaiseen ehkä taipumusta onkin.

Katso ensimmäiset pari-kolme jaksoa ja muodosta mielipiteesi vasta sitten. Mutta sanon vaan, että ei tästä sarjasta ihan turhaan kohkata.

Ja tossa on vielä ihan killeri soundtrackikin.

xx,

Anna

maanantai 30. tammikuuta 2017

Sateisen maanantain juttuja


Sitä huomaa laiskistuneensa, kun neljän kuukauden rilluttelun (lue: töissä käymättömyyden) jälkeen kolme työpäivää viikossa tuntuvatkin niin kovin raskailta. No jaa, onhan sitä tässä tullut tehtyä ylitöitä ja sen semmoista. Liekö ehkä sittenkin ainoastaan niin, että työrytmiin tottuminen vie vain oman aikansa. Jalkani ainakin ovat sitä mieltä. "Siis mitä? Ensin lööbailtiin neljä kuukautta Ruattissa ja nyt sitte taas ollaan ja kävellään ja seisotaan ja ryntäillään eessuntaas ja vielä monena päivänä viikossa! Ai kauhia!"

Urhoollisesti eteenpäin, jalkakullat, kyllä se siitä.

Päivä päivältä vahvistuvien jalkojeni lisäksi muita iloisia juttuja taivaanrannassa on ollut muunmuassa se, että keksin ehkä itselleni kandiaiheen! En vielä kerro sitä, koskan tapaan kandiohjaajani loppuviikosta ja tahdon ensin kuulla hänen suustaan, että ollaanko tässä menossa kohti pöpelikköä vai maaliviivaa.

Viime viikko meni suureksi osaksi kandin pauloissa. Jouduin siirtämään edellistä tapaamistani ja tuskailin aiheiden puuttumattomuuden kanssa päivästä toiseen. Ei kauheasti auta, kun sanotaan, että kandin voi kirjoittaa melkein mistä vaan (oman pääaineen raameissa, toki). "Melkein mistä vaan" on kirjallisuustieteessäkin aika helkkarin iso laatikko kahlattavaksi. Viime torstaina lopulta kyllästyin ja päätin lakaista koko pohdinnan maton alle. Ja kappas, kuusi tuntia myöhemmin sain koko kandi-prosessini ensimmäisen orastavan älynväläyksen aiheen valintaan liittyen. Niinhän sitä on kai joku viisas ihminenkin joskus sanonut, että harva (hyvä) asia syntyy pakottamalla.

Tänään Helsingissä satoi melkein koko päivän jotain, jota voisi nimittää lumen ja veden kompromissiksi. Juuri näitä päiviä varten ostin aikoinani Hunterit, viralliset (ja ainoat) citykumpparini, enkä voinut olla hymyilemättä kun kiskoin niitä jalkaan. Töiden jälkeen puhuin äidin kanssa puhelimessa ja tihkuisesta sateesta huolimatta päätin sporan sijaan kävellä kotiin. En osannut päättää reittiä, joten haahuilin menemään. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Aivan kuten ei ollut viime lauantainakaan, jolloin myös muistin miten paljon pidänkään isoissa ruokakaupoissa haahuilusta. Haahuiluun sisältyy aina ostoslista, mutta kulutan varmaan puolet ostosreissuistani, no, siihen haahuiluun. Bulevardin S-Market on tähän täydellinen. Kivasti pitkiä ja lyhyitä hyllyjä, joiden tuotteita jaksan edelleen ihmetellä, vaikka olen käynyt siellä ostoksilla jo kuusi vuotta.

Iltaisin katsomme poikaystävän kanssa Westworldia ja ei mene jaksoakaan, ettemmekö pysäyttäisi kuvaa ja spekuloisi hetken mahdollisia tulevia juonenkäänteitä. Samaisen (ja kovin lämpöisen) poikaystävän vieressä nukkuminen on yksi elämäni suuria pieniä ilonaiheita.

Samoin on myös Toton Africa-biisi. Pitkän tauon jälkeen kollega soitti sen tuossa iltana eräänä töissä ja oli kuulkaa meikäläisen soitettava se heti seuraavana päivänä. On se vaan melkoisen hyvä kappale ja sitä on kiva laulaa mukana, vaikka oma ääniala ei riitä lähellekään. Mutta kuulkaa, ei se oo niin justiinsa. (Tämä sanomisesta ehkä saan ehkä pahoja katseita, mutta jossain syvällä sisimmässäni fiilistelen myös sitä uutta Africa-remix-jumputusta. Joku siinäkin vaan viehättää.)

xx,

Anna

maanantai 23. tammikuuta 2017

Neljä kuukautta Uppsalaa lukuina



Yksi soluasunto.

Yksi 11 ihmisen kanssa jaettu keittiö.

Yksi turhauttava käytävä-kämppis.

Lukematon määrä ruotsinkielisiä keskusteluja, joista alussa noin 40 prosenttia meni ohi.

30 suoritettua opintopistettä.

Kahdeksan reissua lähelle ja kauas.

17 päivän flunssaputki.

14 tuntia balettia.

Viisi kyläilijää Suomesta.

Lukemattomia tunteja puhelimessa.

Monta itkua.

Mutta vielä enemmän naurua ja onnellisia hetkiä.

Yhdet vaalivalvojaiset.

Neljä elokuva-iltaa.

Tolkuton määrä Pekka Töpöhäntä -liikennemerkin ihmettelyä ja ihastelua.

Monituisia fika-hetkiä tyttöjen kesken. 

Lukuisia pyöräiltyjä kilometrejä käytetyllä, mutta uskollisella mummo-pyörällä.

Kaksi lempiklubia. (Snerikesin tiistai- ja Värmlandsin perjantai-illat.)

Kolme lempikahvilaa. (Café Linné Hörnan, Storken ja Café Årummet fikailua ja rentoa olemista varten, Hugo's Kaffe med Flit silloin, kun halusin ostaa kahvipapuja/oikeasti hyvää kahvia kotiin.)

Kourallinen tuosta pikkukaupungista löytyneitä, niitä kaikkein tärkeimpiä lemppari-ihmisiä.

Yksi rakas Uppsala.


xx,

Anna

torstai 19. tammikuuta 2017

Hektistä hommaa



Ei taas mennyt asioiden suunnittelu niin kuin Strömsössä. Mun oli tosiaan tarkoitus palauttaa viimeiset Uppsala-esseet 6.1., jolloin mulle olisi jäänyt kokonainen viikko aikaa lomailuun ja rentoiluun ennen yliopiston ja töiden jatkumista. Kuitenkin maanantaina 9.1. sain mailia mun proffalta, joka huomautti mun lähettäneen väärät vastaukset yhteen korjattuun esseeseen ja muistutti, että ko. esseen retake löytyy Studentportalenista. JAA ETTÄ RETAKE MIKÄ?

Kävi ilmi, että olin korjannut erästä esseetä melko lailla turhan takia. Ei siis muuta kuin uutta esseetä rustaamaan. Voin kertoa, että olin aika valmista kauraa kun torstai-iltana sain mokoman esseen valmiiksi. Onneksi arvosana tuli nopeasti ja vihdoin Uppsalan opintosuoritusotteessani lukee 30 noppaa suoritettuja opintoja. Enää täytyy hoitaa opintojen hyväksiluku ja sen jälkeen Uppsalan-vaihtoni onkin kokonaan taputeltu. Aika hullua, justhan mä vasta sinne lähdin.

Pari viimeistä viikkoa ovatkin olleet pientä härdelliä. Ylimääräisen esseen lisäksi tavaroiden purkaminen muuton jäljiltä on edelleen vähän kesken. Kotona on siistiä ja kodikasta, mutta varastossa lojuu edelleen pari laatikkoa astioita, ja aika monta kenkälaatikkoa. Vaatehuoneessa on tosi paljon tavaroita, joista nyt yritän hankkiutua eroon. En ole edes lukenut Kon Maria (kuulemma pitäisi, on ilmeisesti hauska ja ihan asiapitoinenkin), mutta täällä sitä vaan konmarinoidaan menemään intoa puhkuen. Mä olen laittanut "pois"-pinoon tavaroita, jotka eivät tunnu omilta tai "tuota iloa" kuten Kon Marissa käsittääkseni sanotaan. Tuntuu tosi puhdistavalta päästä kaikesta turhasta ja ylimääräisestä eroon. Vaatteiden kanssa pohdin edelleen, että jaksaisinko kirppistellä niitä vai vienkö suoraan esimerkiksi Forumin Seppälään, josta löytyy Seppälän ja myös kotimaisen Reccin yhteinen vaatekeräyspiste. Sinne saa viedä käytöstä poistuneita vaatteita, kenkiä ja laukkuja ja kaikki ne pyritään saamaan mahdollisimman hyvään uusiokäyttöön. Ihan mieletön idea!

Mulla alkoi eilen kandisemma ja eikä mua sinänsä jännitä saati ahdista itse kandin kirjoittaminen, etenkin kun ne ovat meillä tosi lyhyitä, maksipituus on kuulemma 20 sivua, mutta aiheen valintaa tuskailen. Menen ensi viikon loppupuolella juttelemaan mun kandiohjaajan kanssa ja tein itseni kanssa diilin, että siihen mennessä mulla on oltava yksi tai useampi mahdollinen aihe, joita voin ohjaajalleni esittää. Tämä taas tarkoittaa sitä, että on paneuduttava hommiin viikonlopun aikana.

Koko kevään jatkuvaa kandisemmaa lukuunottamatta mulla on tosi vähän varsinaisia luentokursseja. Joitain akvaario-/tiedekuntatenttejä pitäisi tenttiä ja parista kurssista keskustella luennoitsijoiden kanssa, jos haluan valmistua kandiksi tänä keväänä. Toi yliopiston Iso Pyörä 2017 on kyllä laittanut monta asiaa aika hyrskynmyrskyn. ....ja niin tuota joo, tajusin tässä, että eihän kovin moni ei-yliopistolainen välttämättä edes tiedä mikä homma toi Iso Pyörä on. Kyseessä on siis Helsingin yliopiston iso tutkintouudistus, joka astuu voimaan ensi syksynä, eli tänä vuonna yliopistoon hakevat ja sisäänpäässeet pääsevät ensimmäisinä kokemaan uudet kandi- ja maisteriohjelmat. Allekirjoittanut siinä joukossa, jos ja kun pääsen sisään hakemaani kirjallisuuden tutkimuksen maisteriohjelmaan. Sen haku ei tosin ole vielä edes alkanut, joten katsellaan sitä sitten myöhemmin.

Löysin vihdoin kalenterin itselleni ja taas kerran fb-kirppariryhmät pelastivat. Kiersin palttiarallaa kaikki mahdolliset keskustan ja eteläisen Helsingin paperikaupat, kävin Akateemisessa ja Suomalaisessa. Ihan yhtä tyhjän kanssa. Moni kalenteri oli liian isokokoinen, mutta ollakseni rehellinen, suurin osa oli vaan yksinkertaisesti liian rumia. Mä käytän kalenteriani niin paljon, että tylsä kalenteri ei vaan sovi. Eikä toivoakaan, että oppisin käyttämään puhelimen kalenteria, nope nope nope. Mä tykkään kun voin konkreettisesti selailla viikko kerrallaan, että mitä tuleman pitää.

Mua muuten nauratti, kun törmäsin kalenterinmetsästykseni aikana useamman kerran tähän uudehkoon "bullet journal" -trendiin, jossa siis askarrellaan itse eräänlainen päivyri, joka on sekoitus kalenteria, muistikirjaa ja päiväkirjaa ja jonka tarkoitus olisi saada elämä hallintaan. Luin myös tämän mainion Nyt-liitteen jutun samasta aiheesta.

Mähän olen siis ratsastanut trendien aallonharjalla ja bujoillut tietämättäni useamman vuoden. Tosin itsetehtyjä kalentereita en ole harrastanut. Laiska mikä laiska, mutta mulle itselle on helpointa kun kalenteri on jo valmiiksi nätti. Mutta siis mä juurikin teen muistiinpanoja kalenteriin, laadin listoja, isoja ja pieniä, ja siirrän asioita listasta toiseen, jos tarve vaatii. Aivan kuten bullet journalia ohjeistetaan käyttämään. Melkein nauroin ääneen, kun tajusin asian. Ai toiko on joku iso keksintö? Voi hyvänen aika. En mä ole ikinä kokenut tekeväni mitään ihmeellistä, mutta sen olen tiennyt, että onhan toi hirmuisen kätevää. Musta on ihanaa kun kaikki on yhdessä ja samassa paikassa, joskin pienen poikkeaman tähän tekee se, että harrastan listojen ja muistiinpanojen rustaamista myös puhelimeen muistioon. Ihan vaan koska kalenteri ei vaan aina ole mukana.

Upouuden ja ihanan kalenterin kera kelpaakin nyt laittaa arki järjestykseen. Yritän tsempata etenkin nukkumaanmenemisen ja ajoissa heräämisen kanssa. Yhdessä päivässä ehtii tekemään yllättävän paljon, kun vaan suunnittelee ja etenkin omalla kohdallani, kirjoittaa menonsa ylös etukäteen, olen tässä huomannut. Ja kas kummaa, yhtäkkiä sitä ehtiikin taas treenata, hoitaa asioita, nähdä ystäviä, opiskella ja blogata.

xx,

Anna

lauantai 7. tammikuuta 2017

Viime aikoina on hymyilyttänyt


-HSL:n "Aforismeja raiteilla" eli niissä sporien sisällä olevissa näytöissä näkyvät aforismit/riimittelyt/runot (kulkeekohan se vielä tolla nimellä?)

-keskustan jouluvalot JA STOCKAN JOULUIKKUNA (en kestä miten söpö se joka vuosi on! Kaikki ne eläimet ja niiden kotimökit!)

-se, ettei ole enää vuosiin tarvinnut yrittää tehdä vaikutusta kavereihin kulkemalla paukkupakkasessa liian vähissä vaatteissa ja takki auki

-poikaystävän olemassaolo

-se, miten kaunista joka paikassa on kun on lunta

-kun lähijunassa laitapuolen kulkijan näköinen mies alkoi jutella sujuvalla englannilla vastapäätä istuneelle, englantia lapselleen puhuneelle naiselle ja kaksikko keskusteli iloisesti koko matkan

-tulppaanikausi on täällä taas!! #parasta

-omissa lähikaupoissa käyminen. Tekee mieli vaan jutella kaikille kassatyöntekijöille ja kertoa miten ikävä mulla näitä putiikkeja on ollut

-ihan megaonnistuneet, itsetehdyt (!!!! true story) bataattiranet

-Pokemon Gon pelaaminen, nappasin tällä viikolla Gyaradoksen!

-se, kun oltiin poikaystävän kanssa Tennarissa katsomassa Rogue 1 ja voitettiin ennen leffan alkua jostain HTC Plus1:n onnenpyörästä/kymppitonnista/arvonnasta jättipopparit ja korillinen cokista. Me ei edes tiedetty, että tollanen arvontahässäkkä oli ja eikä me ikinä voiteta mitään! Voitto-cokiksia juodaan edelleen.

-se, kun palautin eilen kaksi (toivottavasti) viimeistä Uppsalan vaihtari-opintoihin liittyvää esseetä, joiden parissa olen ahertanut viimeiset kolme päivää

-ylipäätään elämä ja Helsinki

xx,

Anna