perjantai 27. toukokuuta 2016

Liikuttavia juttuja


Kaikin mahdollisin tavoin.


Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan viimeiset sivut. Palautin pari tuntia sitten pitkänpitkän esseen, jossa käsittelin Potter-kirjasarjaa (tämä ja ylimääräiset duunivuorot syynä hetken hiljaisuuteen täällä blogissa). Olen kahlannut kirjoja läpi monta päivää ja ajoittain unohtunut lueskelemaan niitä. Juuri ennen esseen palautusta luin viimeisen osan loppuun alkaen Harryn ja Dumbledoren kohtaamisesta King's Crossilla ja kyllä "Kaikki oli hyvin." sai kananlihalle ja silmät kostumaan, yhä edelleen kaikkien näiden vuosien ja kaiken tämän jälkeen. (Aina.)

Ylen tekemä artikkeli elämän tärkeimmistä paikoista, rakkaudesta ja muistisairaudesta. Muistuttaa oivasti, mihin kaikkialle rakkaus ulottuu ja kuinka vahva se pystyy olemaan.

Korkeasaaressa asuvan amurintiikerin kolme poikasta. Parin viikon ikäiset pennut voivat hyvin ja emo huolehtii niistä esimerkillisesti.


Auringonlaskun värjäämä Punavuori. Mä rakastan tätä paikkaa.

Ne hetket, kun poikaystävä ottaa mut unissaan kainaloon. Niistä on onni tehty.

Ville-Galle henkilönä, hänen Hartwallin keikkasnäppinsä ja niiden myötä JVG:n Paluu tulevaisuuteen -biisi.

Game of Thronesin The Red Wedding -jakso. Tähän mennessä pahinta mitä olen sarjassa nähnyt. (Ollaan vasta neloskauden puolessa välissä, älkää spoilatko!)

Kukkien vieminen tuparilahjaksi ja rakkaan ihmisen iloiset kasvot. Sisko muutti kesäksi Stadiin. Parasta.


Kun poikaystävä kokkaa mulle supermaistuvia pelmenejä ja blinejä. Ja huolehtii, että onhan mulle varmasti jääkaapissa kasvistäytteitä.

The Perks of Being a Wallflower -elokuva ja siinä soivat biisit. Katsomisen ja kuuntelemisen arvoisia.

xx,

Anna

perjantai 20. toukokuuta 2016

QUOTES OF THE DAY


The one thing I know for sure is that feelings are rarely mutual, 

so when they are, drop everything, forget belongings and expectations, 

forget the games, the two days between texts, the hard to gets 

because this is it, this is what the entire world is after 

and you’ve stumbled upon it by chance, by accident––so take a deep breath, 

take a step forward, now run, collide like planets in the system of a dying sun, 

embrace each other with both arms and let all the rules, 

the opinions and common sense crash down around you. 

Because this is love kid, and it’s all yours. 

Believe me, you’re in for one hell of a ride, after all––this is the one thing I know for sure.
- Beau Taplin



I'm not interested in competing with anyone. 
I hope we all make it.
- Erica Cook


In religion we call it spirits.
In science we call it energy.
In the street we call it vibes.
All I'm saying is trust it.

- Unknown


xx,

Anna

tiistai 17. toukokuuta 2016

Tuesday mode


Hipsin anivarhain töihin lähteneen poikaystävän luota kotiin tossa puoli kymmeneltä ja ai vitsi kun raitis ulkoilma tuntui ihanan virkistävältä! Mä olen tosi huono aamuherääjä, eikä mulla ole mitään mahdollisuuksia saada itseäni ylös kahdeksalta ellen ole sopinut jotain tai ellen ole menossa töihin/luennolle. Ihan sama mihin aikaan menen nukkumaan, mutta klo 8-jotain alkavat herätykset ovat vaan tosi tuskallisia mulle. Yhdeksältä herääminen on jo paljon helpompaa. Ehkä se sitten on se mun kehon luontainen unirytmi/heräämisaika, mene ja tiedä.


Mulla olisi aika paljon kouluhommia, mutta tentteihin lukeminen ei rehellisesti sanottuna kiinnosta yhtään. Mulla on vielä rästissä kolme tenttiä ja kaksi esseetä, joista yksi tentti ja yksi esseepalautus ovat tosin "vasta" kesäkuun puolessä välissä. Roikkumaan jääneet hommat ovat suurimmaksi osaksi juuri niitä harvoja yliopiston pakkopulla-suorituksia, joita en mitä luultavimmin kävisi ellei olisi pakko.

Yritän kuitenkin tsempata! Hetki enää ja sitten edessä on ansaittu kesäloma!

Laitoin eilen asuntolahaun menemään Uppsalaan ja sain hommaan kulumaan yli kaksi tuntia, kun innostuin googlailemaan ja lueskelemaan Uppsalassa vaihdossa olleiden ihmisten blogeja. Kovin informatiivisia ne eivät olleet, mutta niiden kautta välittyi hyvin positiivinen fiilis Uppsalasta, mikä tietenkin ilahdutti allekirjoittanutta kovasti!



Kävin myös eilen illalla vanhassa lukiossani Kalliossa katsomassa pikkusiskon kouluproggista. En käy Kalliossa kovin usein, ehkä pari kertaa vuodessa nimenomaan katsomassa siellä opiskelevan siskon koulujuttuja. Mutta joka kerta Kallion ovista sisään astuminen ja jo ala-aulassa palloilu aiheuttavat valtavan nostalgiaryöpyn! Ei Kallio ollut täydellinen, mutta 16-vuotiaalle Annalle se oli paras mahdollinen paikka. Aika lienee ehkä kullannut muistoja, mutta minulle lukiovuodet olivat suurimmaksi osaksi mitä ihaninta aikaa. Suurin syy tähän ovat tosin ne ihmiset, jotka Kalliosta löysin. Kourallinen ihmisiä, jotka ovat edelleen läheisimpiä ystäviäni.

Joskus tulee mietittyä, miten pienestä moni asia elämässä on kiinni. Olisinko ikinä tutustunut yhteen rakkaimmista ystävistäni, jos emme olisi sattuneet tanssimaan wanhoissa peräkkäin? Olisinko koskaan päätynyt opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä, ellei eräs ystävistäni olisi kehottanut minua tutustumaan humanistisen tiedekunnan muuhun opintotarjontaan historian lisäksi?

Niin moni yksittäinen asia on oikeastaan monen asian summa. Mutta sattumaa ei ole mikään, sitä en suostu uskomaan. Mielestäni ei ole mahdollista, että niin moni asia loksahtaisi paikalleen sattumalta. 

"If it's meant to be, it will be."

Ihanaa ja toiveikasta tiistaita!

xx,

Anna

perjantai 13. toukokuuta 2016

Uutisia


No niin. Olen monta päivää miettinyt, miten muotoilisin asian, jonka kohta kerron. Kertoisinko vain epämuodollisesti jonkun postauksen lomassa? Omistaisinko sille oman postauksen ja paljon huutomerkkejä ja capslockilla kirjoitettuja sanoja?

(Ei hätää, teille tämä ei ole iso juttu, mutta minulle henkilökohtaisella tasolla on.)

Jokainen idea on tuntunut hiukan väärältä, jotenkin tilanteeseen sopimattomalta. Niinpä tänä aamuna totesin, että jospa vain kertoisin asiasta omana itsenäni, ilman tarvetta korostaa mitään tai jättää mitään sanomatta.

Juttu on nyt nimittäin niin, että mulle on tarjottu vaihtopaikkaa ensi syyslukukaudeksi Uppsalan yliopistosta. Olen ottanut paikan vastaan ja tehnyt kurssisuunnitelman. Asuntohaku aukeaa tulevana viikonloppuna.

Olen luonnollisesti hyvin, hyvin innoissani, sillä vaihtopaikka Ruotsissa on ollut unelmani jo ennen kuin olin edes sisällä yliopistossa. Valitsin maaksi Ruotsin, koska ensisijainen tavoitteeni (opintopisteiden keräämisen lomassa, hehe) on kehittää oma ruotsin kielen taitoni mahdollisimman sujuvaksi.

Hain pelkästään Uppsalaan, vaikka yliopiston vaihtokoordinaattori suosittelikin pohtimaan myös pienempiä yliopistoja, koska onhan aivan selvää, että isommat yliopistot (kuten Uppsala, Tukholma ja Göteborg) ovat myös suosituimpia eli sisäänpääsy on vaikeampaa kun hakijoita on enemmän.

Kahlasin läpi jokaikisen mahdollisen hakuohjelmassa olevan ruotsalaisyliopiston ja totesin, että ensinnäkin pienissä yliopistoissa opintotarjonta oman pääaineeni kohdalla on melko olematon ja toiseksi kunnianhimoni koputteli takaraivossa. Uppsala on yksi Ruotsin vanhimpia ja arvostetuimpia yliopistoja, miksi en siis hakisi parhaimpaan mahdolliseen? Niinpä otin riskin ja laitoin kaiken yhden kortin varaan (dramatic much?) ja se onneksi kannatti. Olen kuullut Uppsalasta paljon hyvää, sekä ystäviltäni että blogin lukijoilta. Itseasiassa yhden lukijan kommentti sai minut alunperin edes miettimään Uppsalaa, koska suunnittelin tuolloin hakemavani pelkästään Göteborgiin. Mutta sitten Göteborg sai rinnalleen Uppsalan. Mietin pitkään, hakisinko molempiin (Nordlys-ohjelma, jonka kautta lähden, sallii haun maksimissaan kahteen eri yliopistoon), mutta lopulta alkuperäinen vaihtoehtoni Göteborg tippuikin kokonaan pois.

Ja hyvin kävi. Kiitos siis sille ihanalle ja avualiaalle lukijalle, joka talvella mainitsi mulle Uppsalasta!

Mutta mua myös jännittää. Aivan saakelisti, to be honest.

Jännittää lähtö uuteen, tuntemattomaan paikkaan. Jännittää, löydänkö sieltä kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa ystävystyä. Jännittää, paraneeko ruotsin kielen taitoni ollenkaan. Jännittää, pärjäänkö ruotsinkielisillä luennoilla.

Mutta ennen kaikkea mua jännittää olla erossa poikaystävästäni. En pelkää sitä, etteikö suhteemme kestäisi erossa olemista. Pelkään omaa ikävääni, siihen hukkumista.

Koska olemme tavallaan yhä melko tuore pari, elän edelleen sitä vaihetta jossa haluaisin viettää mahdollisimman paljon aikaa poikaystäväni kanssa. Toki on mahdollista, että syksyllä olen jo "itsenäisempi", mutta on myös hyvin mahdollista, että en ole. Tällä hetkellä jo muutaman päivän erossa oleminen tuntuu sietämättömältä ja pelkään siksi ajatella, miltä monen viikon tai jopa kuukausien erossa oleminen tulee tuntumaan.

Jossain syvällä sisimmässäni on myös pieni ääni, joka sanoo, että huoleni on naurettava. Paitsi siksi, että ikävä on ulkomailla ollessa varmasti erilaista, koska silloin ei ole samanlaista mahdollisuutta viettää aikaa yhdessä fyysisesti samassa paikassa.

Mutta myös siksi, että tuntuu hölmöltä valittaa tällaisestä asiasta, jos mietitään kuinka kokonaisvaltaisen onnekkaassa asemassa kuitenkin olen. Olen länsimaalaisessa hyvinvointivaltiossa elävä nuori nainen, joka saa opiskella valtion tuella Suomen parhaassa yliopistossa ja joka on saanut mahdollisuuden suorittaa osan opinnoistaan ulkomailla. Mutta on se niin rankkaa, kun joutuu olemaan vähän aikaa erossa poikaystävästä kun samaan aikaan maailmassa on edelleen nuoria tyttöjä ja naisia, joilla ei ole minkäänlaista sananvaltaa mihinkään ja jotka naitetaan ennaltavalitulle miehelle.

Yritän kuitenkin ajatella niin, että ei se, että minä koen pahaa mieltä jostain paljon pienemmästä asiasta, vähennä noiden naisten ja tyttöjen ongelmia.



Olen valtavan kiitollinen siitä, että mulle on suotu mahdollisuus lähteä vaihtoon Ruotsiin ja siksi kaikki nämä negatiiviset tunteet tuntuvat jotenkin vääriltä. Ikään kuin mulla ei olisi oikeutta ja lupaa tuntea niitä, vaikka tietenkin mulla on. Mäkin olen vain ihminen. Tunteineni kaikkineni.

Olen täysin rehellinen, jos sanon, että joinain hetkinä ajatus vaihtoonlähtemisestä saa vatsan muljahtamaan hieman ikävällä tavalla, mutta onneksi useammin on niitä hetkiä kun ajatus syksystä Uppsalassa saa hymyni ulottumaan korvasta korvaan.

Mutta sellaista siis. Vaihtojuttuja ja -pohdiskeluita on siis varmaan kesän mittaan luvassa ja tietenkin kirjoitan Uppsalasta ja arjesta siellä, jahka sinne asti päästään. Tässä on kuitenkin koko kesä edessä ennen sitä.

Kuvituksena minä Arlandan lentokentällä. Paikka käynee syksyn aikana entistä tutummaksi.

Ja hei, Uppsala-vinkkejä ja yliopisto/amk-vaihtokokemuksia otetaan ilolla vastaan!

xx,

Anna

ps. Myös postaus koskien mun yliopisto-opiskelujani ja ajatuksiani välivuosista on viimeistelyä vaille valmis!

lauantai 7. toukokuuta 2016

Miksi?




Miksi läppärini luulee olevansa Briteissä, vaikka oikeasti olen junassa matkalla Saimaan rannalta Stadiin?

Miksi pakkaan aina liikaa vaatteita mukaan, ihan sama kuinka pitkälle tai lyhyelle reissulle lähden?

Miksi junan roskis on täynnä outoja siemenen kuoria?

Miksi jonkun toisen keittämä kahvi maistuu lähes poikkeuksetta tosi hyvältä?

Miksi en ole aikaisemmin tajunnut, kuinka aivot tyhjentävä ohjelma Temptation Island Suomi 2 on?

Miksi molemmat mua miellyttävät värit laukusta, jonka ajattelin ostaa seuraavaksi, on myyty loppuun?

Miksi Game of Thrones on niin hyvä?

Miksi mulla on läppärin kuva-arkistoissa kuva pölypussipakkauksesta?

Miksi panikoin aina kun vahingossa aktivoin Sirin (puhelimen ääniohjausominaisuuden)?

Miksi olen ollut viime aikoina kovin mieltynyt hempeän vaaleanpunaisiin vaatekappaleisiin?

Miksi ensi syksyn Vain Elämää -tähtiä ei ole vielä paljastettu?

xx,

Anna