lauantai 31. joulukuuta 2016

2016 pähkinänkuoressa


Vuosi 2016 on ollut hyvä vuosi. Paikoin haastava, mutta yhtä kaikki kovin onnellinen.

Sain torstaina Punavuoren asuntoni avaimet ja olenkin eilen ja tänään oikeastaan vain siivonnut täällä. Purkanut matkalaukkuja ja muuttolaatikoita ja pala palalta koonnut asuntoa taas itseni näköiseksi. On ihanaa olla kotona. Laatikoita on edelleen neljä varastossa, mutta niiden purkaminen jääköön ensi vuoteen. Aluksi iski pieni ahdistus keskeneräisestä kodista vuoden vaihtuessa, mutta käänsin ajatusmallin päälaelleen ja kuten siskollenikin eilen selitin,

"mun koti on niin kuin mun elämä. Kesken, koska milloin elämä muka on valmis, mutta just nyt hyvällä mallilla ja menossa oikeaan suuntaan."

Siskoa nauratti, mutta ajatus sai hyväksyvän nyökkäyksen.

Juuri nyt täällä on puhdasta ja siistiä. Jääkaapissa on pari pulloa kuohuvaa, juustoja ja, rumpujen pärinää, purkkicroissantteja! Iloitsin suunnattomasti kun niitä löytyi lähikaupastani. Ne olkoon vuoden ensimmäinen aamiainen.

Juhlin vuoden vaihtumista pienessä ystäväpiirissä tapas-nyyttärien äärellä. Luvassa on, no niitä tapaksia ja vähän kuplajuomaa. Myös sana "tähtisädetikut" on mainittu.

Vuodenvaihde on myös perinteisesti sitä aikaa, kun tarkastellaan mennyttä vuotta ja kaikkea sitä, mitä siitä onkaan jäänyt käpälään. Kuluneena vuonna olenkin oppinut

muun muassa sen, että apua saa yleensä aina, jos vain uskaltaa pyytää.

Jääkaapissa oleva samppanjapullo ei koskaan mene hukkaan.

Kuuntele intuitiota. Se usein tietää oikean suunnan jo silloin, kun itse vasta näet risteyksen edessäsi.

Luovu niistä, jotka eivät tunnu hyvältä. Tavaroista, huonekaluista, tottumuksista, vaatteista ja ihmissuhteista.

Kerro tunteistasi. Jos jokin asia vaivaa, on parempi sanoa siitä heti kuin jäädä odottelemaan, josko se vaikka haihtuisi pois mielestä. Mieltä vaivaavat asiat eivät nimittäin kovin usein noin vaan katoa. Eikä toisen ihmisen voi olettaa olevan ajatustenlukija.

Ilman puhelinta ja jatkuvaa sosiaalisen median kyttäämistä pärjää yllättävän kauan.

Opin, että parasta ja pahinta elämässä on sen arvaamattomuus. Koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä kaikkea on vielä edessäpäin.

Että kaikesta huolimatta maailmassa on vielä paljon hyvää.

Katso eteenpäin, koska se on ainoa mahdollinen suunta on eteenpäin.

***

Vuoden vaihtuminen saa mun varpaat kipristelemään ja suupielet kaartumaan ylöspäin. Uusi tuleva vuosi! Niin paljon mahdollisuuksia, haaveita, unelmia toteutettavaksi ja uusia keksittäväksi! Niin paljon elämää elettäväksi. Niin paljon, mistä olla joka päivä kiitollinen. Niin paljon, mistä olla joka päivä onnellinen.

Ihanaa uutta vuotta 2017, kaikki te tyypit siellä!

xx,

Anna

lauantai 24. joulukuuta 2016

Iloista joulua


On jouluaatto.

Me ollaan sisarusten kanssa faijan hoivissa täällä Saimaan rannalla. Me aloitettiin joulun vietto jo oikeastaan eilen. Syötiin hyvin, käytiin vähän urheilemassa, pelailtiin lautapelejä, katsottiin leffaa. Ihan vain oltiin perheen kesken. Samalla kaavalla aiotaan jatkaa tänäänkin.

Huomenna ajellaan takaisin etelään äidin ruokapöydän ääreen ja alkuviikosta palaan Helsinkiin.

Olen odottanut joululomaa hetken jos toisenkin. Olen odottanut sitä, kun vihdoin pääsee pitkästä aikaa vain olemaan ja rauhoittumaan. Sitä, ettei koko ajan ole kiire jonnekin.

Odotan (ja toivon) myös:

Pitkiä hetkiä kirjojen parissa. Aion vihdoinkin lukea loppuun Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka on seissyt yöpöydällä useita viikkoja koulukiireiden mennessä sen edelle. Aion myös mahdollisesti hankkia itselleni jonkun uuden kirjan joululukemiseksi. (God bless kirjastot!)

Pysähtymistä ja pienistä asioista nauttimista.

Rentoutumista ja hengittelyä. Kireiden hartioiden oikenemista.

Joulumielen pysymistä omassa mielessä.

Ajan viettämistä pehmeissä kotivaatteissa.

Mun ja poikaystävän omaa, kahdenkeskistä jouluhetkeä.

Sitä, ettei tarvitse syödä kuin hyviä suklaita.

Harrasta ja onnellista tunnelmaa itselleni ja muille.

***

Rauhallista ja seesteistä joulua, rakkaat blogin lukijat. Mä siirryn nyt katsomaan Lumiukkoa.

xx,

Anna

maanantai 19. joulukuuta 2016

Home sweet home


Pahoittelut totaalisesta katoamisesta täällä blogin puolella. Ja terveisiä äidin sohvan uumenista.

Mun ystävä oli kylässä mun viimeisenä Uppsala-viikonloppuna ja muu vapaa-aika menikin sitten viimeisten koulujuttujen pakertamiseen ja asioiden hoitamiseen. On ollut pyörän myymistä, huonetarkistuksen varaamista (tyyppi kävi kierroksella päivää ennen mun lähtöä ja läpi meni eli olin siivonnut tarpeeksi hyvin), viimeisen esseen palauttamista, sen sellaista.

Pääsin toisella yrittämällä sen hitsin saksan kielioppi-kokeen läpi ja vielä heittämällä! Ja viime keskiviikkona kun mulla oli viimeinen saksan tunti tästä toisen semesterin puhe- ja ääntämisosuudesta, aloin vähän vetistellä. Tykkäsin meidän puheosuuden opettajasta tosi paljon ja vaikka kirjoitinkin hänelle pienet terveiset palautelomakkeeseen, olo oli silti haikea.

Tiesin olleeni stressaantunut, mutta kun viime viikon tiistaina sen saksan kielioppi-kokeen jälkeen aloin tuntea orastavaa päänsärkyä ja Saharan kehittymistä kurkkuun ja kun seuraavana aamuna herätessäni olo oli kuin rekan alle jääneellä, ymmärsin vasta, miten todella stressaantunut sitä oikein olikaan. Heti kun stressin syyt katosivat, vastustuskyky sai vihdoin hengähtää ja tulin kipeäksi. Olo on edelleen tukkoinen, väsynyt ja köhäinen. Olen kuluneen viikon aikana myös aivastellut enemmän kuin koko vuonna yhteensä.

Flunssa siis jyllää edelleen.

Lensin lauantai-aamuna Helsinkiin. Matka-aamu oli sanalla sanoen katastrofaalinen: matkalaukussa oli ylipainoa melkein 10 kiloa. Ei muuta kuin laukku sivuun ja kuumeisesti pohtimaan, mitä ja miten mä sieltä mitään puran, etenkin kun käsimatkatavarani olivat jo valmiiksi ääriään myöten tukossa.

Päädyin ottamaan kainaloon kaksi vakuumipussia täynnä vaatteita. Onneksi olin Uppsalassa bussipysäkillä sattumalta törmännyt suomalaiseen tyttöön, joka oli tulossa mun kanssa samalla lennolla Suomeen. Tää enkelimäinen nuori nainen pelasti mun matkan, hän mm. auttoi mua selviämään tavaroiden sekasorrosta ja esti mua vajoamasta täyteen epätoivoon. Maailmassa on edelleen paljon hyvää, sen olen saanut huomata.

Poikaystävä oli kentällä vastassa ja molempien hymy ulottui korvasta korvaan. Myöhemmin iltapäivällä treffasin kahta rakasta ystävääni myöhäisen lounaan merkeissä ja illalla juhlittiin toisen pikkusiskon kaksvitosia. Olen myös ehtinyt käydä istumassa Tuomaan markkinoiden ihanassa joulukarusellissa, hihkua Biiffin tanssilattialla ja käydä ihastelemassa Kampin yläkerran Korttelia.

Tänään ajettiin Stadista äidin luo ja huomenna suunnataan kohti Pohjanmaata. Käydään moikkaamassa mummeja molempien siskojen kanssa ja joulu ollaan ja rauhoitutaan Saimaan rannalla faijan hoivissa. Pienimuotoista maakuntamatkailua siis tiedossa.

Mulla on luonnoksissa joitain postauksia Uppsalaan, siellä asumiseen ja opiskeluun liittyen, joten niistä lisää tuonnempana.

Kuluneiden päivien pääajatus on kuitenkin ollut tämä:

vitsi miten ihanaa on olla kotona taas.

xx,

Anna

tiistai 6. joulukuuta 2016

Rakas Suomi


Tämä taitaa olla itselleni toinen itsenäisyyspäivä, jonka vietän ulkomailla.

Vaikka elänkin ihan vaan täällä naapurissa Svea-mamman hoivissa, eikä kulttuuri sikäli eroa koti-Suomesta, on kuitenkin tullut tavattua ihmisiä ympäri maailmaa ja sitä kautta on tullut usein ajatelleeksi, että millaista kuvaa sitä itse antaa Suomesta. Etenkin kun koen, että se sellainen "suomalaiset on ujoja ja äksyjä ja saatanan kylmäkin täällä on ja pimeää ympäri vuoden" -esittelytapa alkaa hiljalleen väistyä.

Kaikki tapaamani ihmiset, ovat he sitten Brasiliasta, Kanarian saarilta tai Saksasta, ovat lähtökohtaisesti suhtautuneet Suomeen hyvin positiivisesti, mikä jaksaa joka ikinen kerta ilahduttaa suuresti.

Niinpä itsenäisyyspäivän kunniaksi pohdin, mistä asioista tykkään itse puhua, kun puhun Suomesta ulkomaalaisille ystävilleni.

Kerron valoisista, lämpimistä kesäöistä, jolloin olo kuin linnunmaidossa kylpevällä.

Kerron kuinka pulla ja korvapuusti ovat lähes kansallisaarteitamme. Ja käsken kuuntelijan aina maistaa, jos hän koskaan vierailee Suomessa.

Hymyillen kerron kotikaupunkini jatkuvasta kehityksestä ja kuvailen sitä, miten kaunista siellä on. Miten meillä on vieri vieressä klassista ja modernia arkkitehtuuria, sulassa sovussa.

Kerron puhtaasta ilmasta. Avuliaista ja rehellisistä ihmisistä.

Kerron hiljaisuudesta, jonka voi kokea vain talvisessa lumisateessa, jopa keskellä hälisevää kaupunkia.

Että minun ei tarvitse pelätä kävellessäni öisin kotikaupunkini kaduilla.

Miltä tuoksuu meri Helsingin eteläisimmässä kolkassa.

Että meillä juodaan kahvia eniten maailmassa ja kaltaiseni kahvihifistelijäkin iloitsee siitä, että jopa kaikkein syrjäisimmässäkin pikkukioskissa tarjoillaan aina oikeaa kahvia, eikä koskaan tarvitse tyytyä pikakahviin. Kunnon kahvi on kuitenkin kunnon kahvia, vaikka maku ei aina ehkä ihan miellytäkään. (Saan edelleen väristyksiä Puolaa ja sen pikakahvikulttuuria ajatellessani.)

Kerron, että astiankuivauskaappi on suomalainen keksintö, jonka pitäisi olla pakollinen kaikkialla (myös täällä Ruotsissa) ja kuinka Suomessa keksittiin myös ne pussilakanoiden pienet aukot, joihin saa kädet ja joiden avulla voi vetää peiton pussilakanan sisään helposti ja vaivattomasti.

Että meillä on ihan hyväksyttävää olla hiljaa, jos siltä tuntuu.

Kerron, että vaikka kotimaani ei olekaan täydellinen, en silti olisi halunnut syntyä minnekään muualle.

Hyvää 99-vuotissyntymäpäivää, rakas Suomi!

xx,

Anna

perjantai 2. joulukuuta 2016

Göteborg kind of morning


Me ollaan tosiaan pienellä tyttöporukalla viikonloppu Göteborgissa. Minä ja lempparisuomityttöni tultiin jo eilen ja kaksi muuta saapuvat tänään iltapäivällä. Kierreltiin päivällä keskustassa ja aherrettiin koulutöiden parissa eilisilta ja oltiinkin tosi tehokkaita. Nyt on kiva ottaa viikonloppu iisisti.

Käytiin just syömässä aamupalaa ja napattiin vielä kaakaot mukaan. Nyt istutaan täällä meidän superkotoisessa mökissä, kuunnellaan Michael Bublén joululevyä, lakataan kynsiä ja iloitaan siitä, että ulkona paistaa aurinko. Aa, siellä on ihana ilma!

Kohta lähdetään haahuilemaan Göteborgin keskustaan.

Ihanaa alkavaa viikonloppua!

xx,

Anna

P.S. Miten fiiliksissä voi ihminen olla siitä, että on joulukuu? Ostin eilen paluulipun kotiin ja on niin jouluinen olo. Koko ajan hymyilyttää ja on vaan tosi kiva fiilis kaikesta. Voi joulu!

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Happy times


Mä olen muutaman kuluneena päivänä ollut tosi onnellinen. Mä meinasin kirjoittaa, että en minkään erityisen syyn takia, mutta toisaalta sitten, tarvitseeko onnellisuuteen olla jokin erityinen syy? Kyllä ne pienetkin jutut on ihan riittäviä ja ehkä niiden on myös hyvä olla. Ei kai sitä turhaan sanota, että loppujen lopuksi kukin meistä huomaa, että just ne pienet asiat olivatkin niitä isoja asioita.

Mulle pieniä isoja asioita ovat viime aikoina olleet

*se, että mun rakkaimmat ystävät täällä käyttivät hyvän tovin keskustellakseen Whatsapp-ryhmässämme siitä, pitäisikö kirahvin käyttää kravattia kaulansa ylä- vai alaosassa.

#trulyimportant #eläimetonparasta #jeesaakirahvia

*se, että yksi mun tärkeimmistä ystävistä oli viikonloppuna kylässä täällä ja vaikka me ei olla aikaisemmin vietetty putkeen noin montaa päivää yhdessä, se oli ihanaa. Ja helppoa. Pystyttiin olemaan hiljaa ja pohtimaan omia juttujamme kun siltä tuntui, eivätkä puheenaiheet ottaneet loppuakseen. Helena on ihana, vähän hassu ja niin viisas ystävä. Ja nyt meillä on samanlaiset villapaidatkin! Ensimmäistä twinning-päivää odotellessa!

*tänpäiväinen saksan tunti. Saksa on aina ollut mulle hiukan hankala kieli ja tässä periodissa meillä on ääntämis- ja puheosuus koko syksyn kestävästä kurssistamme. Ensimmäisellä tunnilla joitain viikkoja sitten teki mieli itkeä, kun sekoilin sanoissa ja vahingossa puhuin ruotsia, vaikka yritin miettiä sanomaani saksaksi. Tunsin itseni surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Onneksi meillä on kuitenkin tosi kiva pieni ryhmä ja mitä ihanin opettaja. Pidin tänään kurssiin kuuluvan lyhyen, matka-aiheisen esitelmän (kerroin Lontoosta ja host-perheestäni ja kohteliaista ihmisistä) ja se meni tosi hyvin. Muutenkin tunti oli tosi kiva. Vaikka en sitä olisi ensimmäisen tunnin perusteella uskonut, olen lähtenyt kaikilta muilta tunneilta suu korvissa.

*mulla on jonkun verran koulujuttuja jäljellä, mutta just nyt ne ei stressaa mua juurikaan. En mä oikein itsekään tiedä, johtuuko tää kaikki lähenevästä joulusta vai mistä, mutta jotenkin mä en vaan jaksa käyttää aikaani stressaamiseen. Mä saan kaiken tehtyä, kyllähän mä sen tiedän. Ja asiat järjestyy aina, ihan aina.

*Gilmoren tytöt. Olen vasta ensimmäisessä tuotantokaudessa, mutta pikkuhiljaa olen ihastunut tuohon höpsöön tv-sarjaan. Ja niilläkin on kohta joulu Star's Hollowssa.

*perhe ja poikaystävä. Ne ovat mulle niin tärkeitä ja niin hyviä ihmisiä. Ja kovin rakkaita.

*no se joulu. IHANAA, kun tulee joulu. Mä olen totta puhuen vähän huono polttamaan kynttilöitä ja soittamaan joululauluja, mutta mielessäni mä kyllä fiilistelen joulua ja sen odotusta ihan kybällä. Aion myös tänä vuonna etsiä "ugly christmas sweaterin" itselleni. Mieluiten punaisen. Muutama ehdokas löytyi jo. Ne ovat niin kauheita, että ovat jo hauskoja ja tavallaan jopa vähän siistejä.

*uusi kausi-Blossa. Maultaan hieman savuinen ja aavistuksen jopa tujakka, mutta etenkin lämpimänä jotenkin ihanan turvallinen. Ja pullo on niin kaunis. Kuten aina.

Mä olen tosi tosi onnellinen juuri nyt. Mietin tossa aikaisemmin, että olisipa helppoa olla kissa. Kun on hyvä olo, voisi vain kehrätä ja purista kovaan ääneen. Mutta ehkä mä sit vaan jatkan hymyilyä ja onnellista huokailua.

xx,

Anna

P.S. Kirahvin kuva täältä

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Kotona taas


Saavuin eilen takaisin Uppsalaan. Vaikka laukku painoi käsivarsia bussista kotipysäkillä jäädessäni, tuntui hyvältä nähdä oma lähikauppani, ICA. Se on saanut koristeekseen kauniit jouluvalot, joista tulin tosi iloiseksi. Lämpimän keltaisen sävyiset jouluvalot ovat yksi kauneimmista asioista, joita tiedän.

Eilen kävellessäni ICAn ohi kohti kotitaloani, havahduin erääseen seikkaan: niin se vaan on, että juuri nyt koti on täällä. On ollut jo hyvän aikaa. Tässä pienessä huoneessa, josta en aluksi tykännyt yhtään.

Ehkä joskus vain tarvitsee lähteä kauas nähdäkseen lähelle.

Koti on täällä vielä seuraavat kolme viikkoa ja sitten suuntaan eteenpäin, väliaikaiseksi avovaimoksi ja vuodenvaihteessa syleilen jälleen Punavuoren kotiani.

Ehkä koko syksyn minussa oirehtineet rauhattomuus ja levottomuus ovat olleetkin kasvukipuja. Puhuin aiheesta hyvän tovin lauantai-iltana rakkaan ystäväni kanssa, joka itse palasi kesällä vaihdosta. Meillä molemmilla on samankaltainen tausta: kumpikin on asunut jo ennen vaihtoa ulkomailla, joten sitä sellaista "ekaa kertaa yksin ulkomailla, wuhuu" -fiilistä ei enää samalla tavalla ole. Me molemmat olemme jo useamman kerran selvinneet ja itsenäistyneet ulkomailla, joten ehkä tämä vaihto oli enemmänkin sellaista "oman paikan ja itsen etsimistä", kuten ystäväni asian ilmaisi.


Helsingissä oli ihanaa. Tapasin ystäviä ja silitin kummikissojani Punavuoressa, join kahvia Krunassa, kävin puolikkaan perheen kanssa katsomassa nuorimman siskon tanssiproggista Kalliossa vanhassa ja niin rakkaassa lukiossani, siemailin värikkäitä drinkkejä keskustassa ja söin pullaa Ullanlinnassa. Olisin myös voinut vain seistä Aleksilla tapittamassa jouluvaloja tunteja putkeen.

Suunnittelin myös pieniä muutoksia Punavuoren asuntooni, mutta ne ovat ajankohtaisia vasta kun olen taas päässyt kotiutumaan sinne. En myöskään malta odottaa, että pääsen taas kampaajan tuoliin.

Juuri nyt olo on kovin rauhallinen ja seesteinen. Tää on ihanaa.

Viimeiset viikot täällä tulevat olemaan melko hektisiä. Dediksiä ja tekemistä on vaikka muille jakaa, saan muutaman ystäväni tänne kylään ja paluulentokin on varaamatta. Mutta juuri nyt luotan entistä vahvemmin siihen, että asioilla on tapana järjestyä. Stressi tulee jos on tullakseen. Mutta siinähän tulee.

Koska kyllä se aina siitä, jotenkin.

xx,

Anna

maanantai 14. marraskuuta 2016

Joskus riittää että pärjää


Mä en tänä iltana kokenut kykeneväni kuin valitsemaan, otanko falafelit ranskiksilla vai rullana.

Kun iltakahdeksalta saavuin kotiin koulun ja balettitunnin jälkeen, koko päivän tunnevyöryn vallassa velloneena, ei toivoakaan, että olisin kuvitellut käyväni vielä kaupassa ja tekeväni ruokaa.

Tulin falafelrullan kanssa kotiin, laitoin urheiluvaatteet kuivumaan ja vedin äidin kutomat villasukat jalkaan ja poikaystävän hupparin päälle.

Sitten istuin alas, laitoin Ed Sheerania soimaan ja haukkasin ekan haukun ruoastani. Ja annoin koko päivän vastusteluille periksi. Annoin periksi niille kuumille kyyneleille, jotka yrittivät vyöryä esiin iltapäivällä kampuksella, etsiessäni kynttilöitä Clas Ohlsonilta, venytellessämme balettitunnin loppupuolella, mutta jotka joka kerta tiukasti pyyhin pois.

Antauduin kaikelle sille, mikä mun sisällä velloi. Hengitin ja itkin.

Itkin valtavaa, loputtomalta tuntuvaa koti-ikävää. Itkin sitä, etten vielä moneen viikkoon pääse Punavuoren asuntooni, omaan turvapaikkaani, omaan kotiini. Itkin sitä, etten ole osannut hyväksyä omaa kykenemättömyyttäni kotiutua täysillä tähän kolkkoon huoneeseen. Itkin sitä, että olen moittinut itseäni, koska tunnen niin paljon ja vahvasti. Itkin sitä, että rakkaat ihmiset ovat puhelimen päässä, eivätkä luonani. Itkin sitä, miten vaikeaa mun on ollut hyväksyä olevani keskeneräinen.

Ja lopulta se solmu sisälläni löystyi.

Ja nyt on hyvä näin. Mä oon hyvä just näin.

Aina ei tarvitse loistaa, joskus riittää että pärjää. Se on ihan okei. Silloin kun ei pysty muuhun, se riittää.

xx,

Anna

Jälkihuomio:
Tän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaiseminen ei niinkään. Blogimaailma on mun silmissä edelleen sellainen paikka, joissa vaikeampien tunteiden käsittelemiselle ei oikein tunnu olevan sijaa. Ja ymmärränhän mä sen. Jokainen meistä kohtaa haasteita jo omassa elämässään, ei kovin moni välttämättä halua vielä lukeakin sellaisista. Mutta mä en toivoisi tän olevan teille ahdistavaa tai kurjaa, koska ei se ole sitä mulle itsellenikään, vaan enemmänkin voimaannuttavaa. Jotain sellaista, mihin ehkä joku voisi samaistua. "Hei, mustakin on tuntunut tolta."

Vaikka se somen seassa joskus pääseekin unohtumaan, me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Vaikka instagram siltä vaikuttaisi, ei kukaan ole täydellinen eikä kenenkään elämä ole täydellistä. Ei pidä eikä todellakaan tarvitse olla. Ja sitä epätäydellisyyttä, inhimillisyyttä mä koitan välillä tuoda itsestäni esiin, en väkisin, vaan silloin kun siltä tuntuu. Tv-sarjasuositusten, auringonsäteistä ja kukista iloitsemisen lomassa. Koska mä olen tuota kaikkea. Iloinen, itkevä, paljon tunteva, keskeneräinen ihmissekamelska.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Sarjasuositus: House of Cards


Meillä oli eilen käytäväbileet täällä meidän corridorissa, joten tämä lauantai on kulunut aika väsyneissä tunnelmissa. Kävin hakemassa pizzaa ja tuli samalla testattua ensimmäistä kertaa toi meidän lähirafla, joka sijaitsee parin talon päässä. Löysin omaa nimeäni kantavan vege-pizzan, joka osoittautui lottovoitoksi. Ah näitä elämän pieniä iloja.

Pienen ulkoilun, i.e. pizzanhakureissun lisäksi olen oikeastaan lähinnä tapittanut Netflixiä.

Ensi alkuun kerrottakoon, että mä olen tuhottoman huono katsomaan yhtään mitään. Mä oon mieleltäni aika levoton, etenkin kun pitäisi pysähtyä esimerkiksi katsomaan jotain sarjaa itsekseen. Tiedä sitten, onko levottomuuteen syynä nykyaika ja kännykällä jatkuvasti vaihtuvat ja ohivilahtavat sivustot, kuvat ja appit, jotka eivät vaadi pitkäjänteisyyttä, en olisi yllättynyt. Mun on vaikea keskittyä, etenkin jos koen, että ko. sarja ei vaadi multa mitään. Yritin aloittaa Frendit alusta ja hädin tuskin sain katsottua edes ensimmäisen jakson. Tuskastuin, koska aivoton hömppä ei vaadi multa mitään, ei keskittymistä, ei siis yhtään mitään. Samasta syystä multa jäi aikoinaan HIMYM katsomatta (toki katsottiin se myöhemmin läpi poikaystävän kanssa ja pidin siitä kyllä lopulta kovasti).

Toki kevyelle hömppäkomedialle on aikansa ja mielentilansa, mutta yleisesti ottaen ne eivät sovi mulle yksin katsottavaksi. Seurassa niiden katsominen on helpompaa, koska silloin seuralainen ikään kuin "pakottaa" pysähtymään, rauhoittumaan ja katsomaan sarjaa.

Musta olisi kuitenkin kiva välillä katsella jotain, joten olen vähän epätoivoisesti etsiskellyt sarjaa itselleni. Game of Throneskin on katsottu (uutta kautta odotellessa, voi morjens miten mieletön sarja, VAHVA SUOSITUS jos ette ole katsoneet). Yksin en pysty katsomaan mitään liian pelottavaa, mikä on tosi harmi, koska esimerkiksi Stranger Things kiinnostaisi. Mä eläydyn tosi vahvasti katsomiini sarjoihin ja leffoihin ja esimerkiksi katsottuani GoT:n "The Red Wedding" -jakson yksin (major mistake), itkin hysteerisesti vielä puoli tuntia jakson päättymisen jälkeen. Se oli ihan kamalaa. Siksi on kivaa, että on vieressä joku, jonka kanssa käsitellä näkemäänsä, olkoonkin fiktiivistä. (Mainitsemani jakson nimi on epävirallinen, joten älkää huoliko spoilausvaarasta. Mutta jakson nähneet tietänevät varmasti, mistä puhun.)

Sitten muistin poikaystävän puhuneen House of Cardsista. Mitä vanhempi olen, sitä kiinnostuneemmin olen alkanut suhtautua politiikkaan. Niinpä annoin sarjalle mahdollisuuden. Pääsin juuri ekan kauden loppuun ja voi veljet! Kokonaisuudessaan mieletön paketti. Sarja kertoo jenkkien politiikan pyörittämisestä kongressissa ja Valkoisessa talossa. Kiinnostavat hahmot, monipuolinen ja ajoittain yllättävä, mutta kuitenkin realistinen juoni ja tietenkin sokerina pohjalla sukellus politiikan sisäpiiriin. Mä tykkään siitä, että sarja vaatii keskittymistä ja omien päätelmien tekemistä, mukana pysymistä.

Lisäksi sarjassa käsitellään mielenkiintoisesti myös ihmissuhteita, ihmisen moraalia ja sen horjumista sekä vallan käyttöä, sen määrittelemistä ja vallan etsimistä. Sarjaa katsottuani en voi olla miettimättä, kuinka paljon tai pikemminkin vähän siinä lopulta on käytetty värikynää. Minulle sarja näyttäytyy realistisena ja siksi kovin jännittävänä. Pintapuolisemmin pidän myös sarjan tyylikkäästä puvustuksesta.

Kahlattuani House of Cardsin loppuun kiinnostuslistan kärkipäästä löytyy esimerkiksi uusi Westworld, josta on kohkattu paljon ja jonka on ennustettu nousevan GoT:n kaltaiseksi huippusarjaksi. Myös Breaking Badista ja The Wiresta olen kuullut paljon hyvää.

Kuten kirjojenkin kanssa, olen huono katsomaan useaa sarjaa yhtä aikaa. Siksi muiden sarjojen on odotettava omaa vuoroaan. Yksi kerrallaan, haha.

Muita hyväksi havaittuja sarjoja, joita olen katsonut:

-Suits
Laki- ja bisnesmaailmaa käsittelevä sarja ripauksella huumoria. Etenkin eka kausi on täyttä kultaa.

-Game of Thrones
Tarviiko tästä edes sanoa mitään? Sarjaan mukaan pääseminen vaatii parin ekan jakson katsomisen, älä tyrmää tai skippaa ekan jakson perusteella! Moniulotteinen ja yksinkertaisesti huikean hyvä sarja.

-The Newsroom
Uutistoimitusta ja mediaa käsittelevä, ajoittain kepeä ja aiheiltaan aina ajankohtainen sarja. Hauskat, kiinnostavat hahmot.

Onko teillä omia lempisarjoja tai löytyykö yhteisiä suosikkeja?

xx,

Anna

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Kolme asiaa x 16




 3 asiaa, joista pidän...
eläinvideot, hyvin valmistettu suodatinkahvi, kukat
3 asiaa, joista en pidä...
kylmyys, sotku, levottomuudet maailmalla
3 asiaa, joita tein viikonloppuna...
söin superhyviä vohveleita GH:lla, puhuin pikkusiskon kanssa puhelimessa, tanssin Beyoncen tahtiin
3 asiaa, jotka osaan...
liikkua ja rullata skeittilaudalla, olla hyvä ihminen, syödä kokonaisen sokerimunkin nuolaisematta huulia
3 asiaa, joita en osaa...
kunnollinen kärrynpyörä, puhua sujuvaa saksaa, olla santsaamatta jälkiruokaa
3 asiaa, jotka haluaisin osata...
spagaati, kunnollinen käsilläseisonta, olla kärsivällisempi
3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä...
juoda enemmän vettä päivässä, mennä aikaisemmin nukkumaan, imuroida
3 asiaa, joista stressaan...
deadlinet, etäisyys, pyöräily lumessa (:D)
3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan...
venytteleminen, kirjojen lukeminen, ajan viettäminen rakkaiden ihmisten kanssa
3 asiaa, joista puhun useasti
unelmat, söpöt eläimet, asioiden hyvät puolet
3 asiaa, jotka puen mielelläni päälle
paksu neule, culottes-housut, loafer-malliset kengät
3 asiaa, joita en pue päälleni...
valkoiset saappaat, farkkupaita (näyttää superkivoilta muilla, mutta ei vaan sovi mulle), vajaamittaiset legginssit
3 asiaa, jotka haluaisin hankkia...
kaunis pöytälamppu JA pari taulua Punavuoren kotiini, uusi laukku


3 asiaa, joista unelmoin...
onnellinen tulevaisuus, oma asunto, silmien laserleikkaus
3 asiaa, joita pelkään...
kauhuelokuvia, läheisen menettämistä, lentäviä ötököitä
3 asiaa, joiden toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa...
kandiksi valmistuminen, blogin kehittyminen, pieni hiusmuodonmuutos

xx,

Anna

ps. Vaatespeksit ja kuvat sitsietkoilta ja paikallisilta sitseiltä, joihin osallistuttiin ystävien kanssa jokunen tovi sitten
Mekko: Zara
Kengät: Bianco
Laukku: Furla
Sukkahousut: Lindex (näissä on aivan killeri hinta-laatu-suhde! Setti, jossa on kahdet sukkikset, maksaa alle kympin ja nää kestää tosi hyvin käyttöä. TYKKÄÄN)

lauantai 5. marraskuuta 2016

Lauantaiaamupäivän ajatuksia




Huomenta maailma.

Mä olen nyt parina aamuna sallinut itseni nukkua niin pitkään kun nukuttaa, ilman herätyskelloa. Heräämisen jälkeen olen vain loikoillut sängyssä ja ajatellut. Välillä paljonkin, välillä en melkein mitään. Nauttinut siitä, että saa vain olla ja laiskotella.

Suomi on ilmeisesti saanut ensilumensa, meillä täällä se antaa vielä odottaa itseään. Tosin keskiviikkona maa oli hetken valkoinen, mutta aika pian lumi suli pois. Nyt maassa on paikkapaikoin kuuraa. Onneksi harmaus on ehkä vihdoin takanapäin ja aurinko on pilkahdellut monena päivänä.

Vaihto on yli puolessa välissä, ei mulla ole kuin alle 1,5 kuukautta jäljellä täällä. Vaikeimmat kurssit ovat jo ohi, tässä seuraavassa periodissa opiskelen kirjallisuusteoriaa englanniksi ja saksan ääntämistä ja lausumista. Tosin saksan kielioppi-tentin joudun uusimaan, kun jäin muutaman pisteen päähän hyväksymispistemäärästä. Oma mokahan se. Saksan kielioppi on aina ollut mulle haastavaa kaikkien niiden taivutusten takia, enkä ehtinyt opiskella tenttiä varten niin paljon kuin mitä oma taso olisi vaatinut.

Odotan edelleen tuloksia "Den moderna romanen" eli "Moderni romaani" ja "Genusperspektiv vid textanalys eli "Sukupuoliperspektiivi tekstianalyysissa/sen kautta" -kursseista. Uskon pääseväni molemmista läpi, mutta toki odotan mielenkiinnolla kurssien arvosanoja. Ruotsinkieliset kurssit olivat haastavia, mutta kyllä jotain onneksi jäi takataskuunkin. Päällimmäisenä kokemus siitä, että kaikesta selviää ja muistutus itselle siitä, ettei se ole niin haudanvakavaa. Loppupeleissä harva asia elämässä on.

Listattiin eilen kavereiden kanssa, mitä nationeja meillä on vielä vierailematta. Itse olen käynyt seitsemässä, eli kuusi vielä kokeilematta. Aina ei siis lähdetä bailaamaan kun käydään jossain nationissa: me myös lounastetaan tai käydään ihan vaan bissellä. Tai kuten tänään, kun suunnataan illemmalle GH:n belgialaisiltaan. Luvassa on kuulemma belgialaisia oluita, joita asiantuntijana toimiva belgialaisvahvistuksemme on luvannut meillä maistattaa. Itse kyllä odotan hieman enemmän ranskalaisia ja vohveleita, joita pitäisi myös olla tarjolla.

Kokonaisvaltaisesti oma fiilis vaihdosta, elämästä, kuluneesta syksystä ja lähestyvästä talvesta on tosi hyvä.

Ja koska on jo marraskuu, olen pohdiskellut ostavani tänne muutaman kynttilän. Tahtoisin nimittäin vähän aloittaa joulufiilistelyä. Lienee siis pian aika puhaltaa pölyt joululaulusoittolistojen päältä ja laittaa Michael Bublé soimaan.

xx,

Anna

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ota minut tällaisena kuin oon


Vaikka ulospäin, ja varmaan etenkin täällä blogissa, vaikuttanen enimmäkseen aika itsevarmalta, on mullakin omat epävarmuuden hetkeni. Niin kuin meillä kaikilla joskus.

Suurin osa niistä liittyy itselle tärkeisiin ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet, oli kyseessä sitten ystävyys tai romanttinen rakkaus, ovat kuitenkin niitä, joissa sä päästät toisen tosi lähelle. Ja sitten sitä välillä miettii, että entä jos se hylkääkin, entä jos se ei tykkääkään musta kun se näkee mun kaikki puolet, myös ne vähemmän valoisat. Entä jos se katsoo halveksivasti, nauraa ja työntää pois? Että ihanko tosissaan se on valinnut minut? Että se haluaa olla mun elämässä ja päästää minut omaansa?

Mä olen kipuillut asian suhteen välillä paljonkin. Kai sitä vaan pelkää tuottavansa pettymyksen toiselle. Mä olen itse useiden omien ihmissuhteideni alussa ajatellut, että mitä sitten, kun se toinen jossain vaiheessa saakin selville, etten mä olekaan aina se iloinen ja nauravainen Anna (olkoonkin että valtaosan ajasta olen just sellainen), jollaisena ulkomaailma mut näkee. Että mitä tapahtuu sitten, kun se toinen tajuaa, että mullakin on heikkouksia. Että mä en olekaan täydellinen ystävä tai puoliso.

Ihminen on hullu, kun se päästää toisen lähelle, koska silloin sitä vapaaehtoisesti antaa toiselle sen oman itsen tunnuslukukortin, jossa kerrotaan tarkasti, mikä suhun sattuu eniten. Ja samalla se hulluus on kuitenkin, ainakin itselle, yksi suurimmista syistä siihen, miksi tällä pallolla edes kannattaa tallustaa.

Mitään ei voi saada, jos ei anna. Oman itsen avaaminen, henkisesti paljaana oleminen toisen ihmisen edessä on mun mielestä yksi rohkeimmista asioista, joihin me ihmiset kyetään. Olen myös huomannut, että avoimuus usein ruokkii avoimuutta. On helpompi olla auki toisen edessä, kun se toinenkin on.

Noina oman epävarmuuden hetkinä pitäisi osata miettiä, että milloin ikinä sitä on itse odottanut tai edellyttänyt täydellisyyttä tai virheettömyyttä siltä toiselta? Niin, eipä oikeastaan koskaan, ihmisiähän me tässä vaan ollaan. Inhimillisiä, virheellisiä ja juuri siksi täydellisiä.

Miten sitä sitten kuvittelee, että se toinen odottaa sun olevan täydellinen, vaikka itse ei koskaan vaatisi sitä toiselta? Ihmismieli, se on hölmö ja kummallinen.

Mä katsoin just Vain Elämää -sarjan Anna Puun jakson. Aika moni niistä vedoista sai silmät kyyneliin, mutta tämä ehkä kaikkein eniten. Olenhan mä tämän kuullut, joskus aikoja sitten, mutta sittemmin unohtanut sen olemassaolon. Mutta tässä se taas on. Jos mä osaisin kirjoittaa biisejä, tää on sellainen kappale, jonka ehdottomasti olisin halunnut kirjoittaa.


Koska sehän se usein pelottaa: että kelpaanko mä tällaisena kuin oon.

Omien kokemusteni rohkaisemana mä vastaan:

kyllä kelpaat.

xx,

Anna

torstai 27. lokakuuta 2016

Viime aikoina


Kävin noin viikonlopun mittaisella visiitillä kauniissa pääkaupungissamme. Poikaystävä oli kentällä vastassa, eikä katseiden kohtaamisen jälkeen tarvittu sanoja. Se, kun toinen otti syliin, piti kiinni ja antoi loputtomasti suukkoja, puhui enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet.

Sain myös kukkakimpun. Vaalean vadelmanpunaiset teko-neilikat ilahduttavat mua vielä täällä Uppsalassakin. Kaivoin yhteiskeittiöstä niille lasiastian ja asettelin ne tuohon työpöydälle. Ja joka kerta kun silmä osuu niihin, ilostun suunnattomasti. En tiedä miten en ollut tajunnut aikaisemmin, että tämä melko persoonaton huoneeni kaipasi vain jotain pientä, joka tekisi siitä enemmän minun näköiseni. Kukat ovat hyvä alku.

Ehdin myös Helsingissä ollessani kuljeskella itsekseni keskustassa ja jalat veivät Akateemiseen kirjakauppaan. Pidän Akateemisen tunnelmasta kovasti (pieni kirjakauppa Nide Fredalla on toinen suosikkini!) ja silitellessäni kirjojen kansia tuli sellainen olo, että haluaisin ostaa jonkun kirjan. Ensimmäisenä mieleen pälkähti Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Kirja voitti viime vuoden Pulitzerin ja on saanut valtavasti kehuja osakseen. Ja mä en ole lukenut sitä. En oikeastaan tiedä siitä juuri mitään, aiheen tunnen päällisin puolin. Mutta kirjan nimi on ehkä kaunein, jonka olen pitkään aikaan kuullut.

Etsiskelin sitä hetken, mutta lopulta pyysin apua eräältä myyjältä. Hän etsi kirjaa hetken kanssani ja lupautui lopulta tarkistamaan saldo-tilanteen koneelta. Kirjaa ei ollut kuin pokkarina, joten päätin, että toivon sen vaikkapa joululahjaksi. Omistan toki monia pokkareita, mutta suurin osa niistä on kevyttä tyttöhömppää: "Paholainen pukeutuu Pradaan" ja muita vastaavia. Jostain syystä tuntuisi väärältä lukea Doerrin teos (tai oikeastaan mikä tahansa "vakavammin otettava" kirja) pokkarina. Kovakantinen, nidottu kirja on kuitenkin aina kirja ja tuntisin jotenkin väheksyväni teosta, jos lukisin sen pokkarina. Jotenkin koen, että suuret teokset ansaitsevat tulla luetuiksi oikeina kirjoina.

Onhan se vähän hölmöä. Sama teksti se on pokkarissakin, ja se olisi paitsi pienempi, myös halvempi. Ehkä nää on näitä kirjallisuuden opiskelijan höpsöjä mielenliikkeitä.

Ostin lopulta Jussi Valtosen He ei eivät tiedä mitä tekevät. Ehdin jo aloittaa sitä ja tuntuu hyvältä lukea jotain sellaista, mikä ei ole kurssikirjallisuutta. Ja suomen kieli tuntuu niin ihanalta, rikkaalta ja elävältä.

Suomalaisten hiljainen kohteliaisuus on ilahduttanut ihan hurjasti. Sekä meno- että paluumatkalla yritin itse nostaa isompaa laukkuani hattuhyllylle ja molemmilla kerroilla vieressäni seisoneet miehet tarjoutuivat auttamaan ja nostivat laukkuni hyllylle ennen kuin ehdin "Vitsi, ihanaa" sanoa. Molemmat nyökkäsivät vaatimattomasti kun kiitin heitä. Voi ihanat suomalaismiehet!

Helsinki näytti ja tuntui samalta. Tutulta, turvalliselta. Kodilta. Kävimme sunnuntaina lempikahvilassani, Andantessa, Fredalla sekin. Siellä oli edelleen kukkia, kirjoja ja kaupungin parasta kahvia. Kysykää aeropressia tai kalitaa (molemmat ovat siis suodatinkahvin valmistustapoja), omistajat osaavat kyllä suositella niihin sopivia kahveja. Mä juon yleensä etiopialaisia kahveja, joku niissä vaan osuu tosi hyvin yksiin mun makuhermojen kanssa.

Yhtenä aamuna heräsin joskus anivarhain kun poikaystävä lähti töihin. Annoin unisen suukon, toivotin hyvää työpäivää ja nukahdin uudelleen.

Herättyäni ajattelin ensin, että menisin käymään HAM:ssa, katsastamassa Yayoi Kusaman näyttelyn (juuri sen värikkään, josta kaikki postaavat sosiaalisiin medioihin). Sitten muistin, että museothan ovat maanantaisin kiinni. Oli pakko googlata ja tarkistaa, koska loppuun asti hiukan toivoin muistavani väärin. En muistanut, kiinni ovat. Mutta onneksi näyttelyt jatkuvat pitkälle tammikuuhun.

Samaisena päivänä miehen ollessa töissä (ja niiden museoiden ollessa kiinni ja kavereiden ollessa töissä), mä päätin leikkiä kotia. Siivosin keittiön, katoin pöydän ja tein meille ruokaa. Mä en ole ikinä ajatellut, että musta tulisi kotiäiti, koska pelkään että tylsistyisin, mutta joku tossa puuhailussa vähän viehätti. Toki helppohan se on kuvitella, kun ei oikeasti ole kotivaimo, saati sitten kotiäiti.

Olen pikkuhiljaa päässyt takaisin arkeen täällä Uppsalassa. Kävin eilen luennolla ja loppuviikko pitäisi pakertaa tenttikysymysten ja luentomateriaalien parissa.

xx,

Anna

torstai 20. lokakuuta 2016

Uusi lemppari: culottes-housut




Kun aloin viime keväänä bongailla vajaamittaisia, leveitä housuja sekä blogeista että kaupungilta, ensimmäinen ajatus oli luokkaa "ai että, leveät caprit on tehny comebackin. HYI!". Mä, kuten ehkä moni muukin mun ikäluokkaa edustava tyttöihminen, käytin capreja nuorena tosi paljon. Muistelisin, että etenkin peruskoulu oli niiden kulta-aikaa. Kun jossain vaiheessa lopetin niiden käyttämisen, en voinut kuvitellakaan pukevani moisia enää jalkaan. Ei, ei, ei ja ei. Samat fiilikset mulla on myös leveistä housuista, etenkin farkuista. Miss Sixty -fläsärit iskee vaan liian kovaa. Kapeat housut, kyllä kiitos. 

Ehkä se on tää blogien aivopesu, mene ja tiedä, mutta aloin pikkuhiljaa tykästyä kyseisiin housuihin. Viimeinen niitti mun vastusteluille oli, kun näin eräällä ystävälläni täällä Uppsalassa jalassa aivan superhienot culottesit. Ne olivat farkkuja siistimmät, mutta eivät mitkään pukupöksyt. Ne olivat juhlavat, mutta samalla yksinkertaisen tyylikkäät. Mä tiesin, että vähintä mitä saatoin tehdä, oli etsiä moiset jostain ja sovittaa niitä. Olin hieman epäileväinen sen suhteen, sopisivatko tasaisen leveät housut mun vartalolleni. Mulla on aika leveä lantio ja kapea vyötärö suhteessa muuhun kroppaan ja suurin kysymys oli, näytänkö housut jalassa laatikolta. 

Löysin housut Zarasta, vieläpä tosi edullisesti ja melkein hypin ilosta kun sovituskopissa housut istuivat mielestäni mulle hyvin. Housujen korkea vyötärö korostaa, no, just sitä vyötäröä, jolloin laatikkomainen mielikuva katoaa. Ja nyt noi on ihan lempparit. Ne on niin mukavat, että tekisi mieli käyttää niitä joka päivä, mutta ne päällä olo on tyylikäs ja paljon huolitellumpi kuin mitä farkkujen kanssa. Joku on myös erehtynyt luulemaan housuja hameeksi!

Neule on Samsoen&Samsoen tän syksyn mallistoa. Musta tuntuu, että oon nähnyt sen melkein kaikissa mahdollisissa blogeissa, mutta minkäs teet kun se on vaan niin pehmeä päällä. Ainoa miinuspuoli on, että neule on alkanut snadisti nukkaantumaan. Se on toki villan perusominaisuus, ja onneksi paita on elävän värinen, jolloin mahdollinen nukkakin hukkuu meleerauksen sekaan. 

Äiti oli tosiaan käymässä täällä ja meillä oli niin kivaa yhdessä. Käveltiin ja ihmeteltiin paljon ja käytiin tietenkin fikailemassa. Ja juteltiin loputtoman paljon. Äiti myös kärsivällisesti otti nämä kuvat musta, kun pyörittiin Tukholmassa. 





Neule: Samsoe&Samsoe
Housut: Zara
Kengät: Converse
Takki: Zara
Huivi: Acne
Laukku: Furla

Äiti lähti eilen ja vaikka mun olisi kotiin päästyäni pitänyt opiskella saksan tenttiin, mä olin niin poikki, etten kyennyt kuin käymään kirjastossa (pakon edestä, koska oli palautuspäivän dedis), nukkumaan päikkärit ja hakemaan yhden paketin postista. Jouduin aamupäivällä junassa istuessani miettimään pidemmän hetken, että mikäs viikonpäivä tänään oikein onkaan. Onneksi uni auttaa.

Tänään rakas ystäväni tulee kylään ja lauantaina suuntana Helsinki. Jee!

xx,

Anna

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Aamu Arlandassa


Huomenta. Ja uniset terveiset Arlandan kakkosterminaalista.

Herätyskello soi 5.45. Enkä todellakaan ollut kymmeneltä nukkumassa. Onneksi bussit Flogstasta Uppsalan rautatieasemalle kulkevat hyvin ja kun asemalla hyppäsin lentokentälle menevään bussiin, optimistisesti ajattelin nukkuvani koko 40 minuuttia kestävän matkan. Optimistisesti indeed. Taisin kyllä torkahtaa, mutta hieman unetti edelleen kun kävelin terminaalin ovista sisään. Äidin pitäisi laskeutua vartin päästä.

Samalla hetkellä huomasin, että äidiltä oli tullut viesti. Lento on myöhässä, eikä ole vielä edes lähtenyt Helsingistä. Jaahas. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Sen ainoan kerran kun neiti Mattila on enemmän kuin ajoissa, saapuvan vieraan lento on myöhässä. Onhan se nyt aika hauskaa.

Mutta mikäs tässä odotellessa. Sisääntuloaulasta löytyy Johan&Nyström, eli mulla on kaikki hyvin. Tilasin kupillisen etiopialaista kahvia, joka maistuu loistavalta. Pehmeältä ja just sopivan lempeältä tällaisiin aamutunnelmiin.

Terminaaliin on ripustettu kauniita jouluisia kransseja, joissa on lämpimän väriset punosvalot ja punaista nauhaa. Niistä tuli hyvä fiilis. Eihän jouluun ole kuin reilu kaksi kuukautta aikaa. Musta noi koristeet ei ole yhtään liian aikaisessa. Olen itse ehkä herännyt joulunodotukseen viime vuosina aika myöhään ja on usein tuntunut, että joulu ehtii mennä ennen kuin sitä ehtii edes fiilistellä. Siksi tulin tosi iloiseksi noista kransseista.

Näin sunnuntaiaamuna täällä on aika rauhallista. Ihmisiä on vähän liikkeellä ja ilmassa leijuu sellainen hieman hidas ja lämminhenkinen tunnelma. Mä oon aina tykännyt tosi paljon lentokentistä. Tom Hanksin tähdittämä Terminal iski muhun aikoinaan tosi kovaa. Pitäisi ehkä katsoa se uudelleen. Olen huomannut, että en kovin usein muista, mitä elokuvissa tapahtuu, mutta mulle jää hyvin tarkka muistijälki elokuvan aiheuttamista tunnetiloista. Terminaali liikutti ja muistelisin, että olin sen jälkeen hyvillä mielin.

Puhuttiin illalla pitkään puhelimessa poikaystävän kanssa ja menin nukkumaan tyynin ja onnellisin mielin. Ja niissä fiiliksissä myös heräsin.

"Saapuvat lennot" -taulu ilmoittaa, että äidin lento on juuri laskeutunut. Tää J&N:n kahvikuppi oli juuri sopivan kokoinen. Hitsi miten hyvä fiilis voi pienistäkin asioista tulla.

Seuraavaksi kohti Tukholmaa.

Ihanaa sunnuntaita (mun piti hetki miettiä, että mikäs päivä tänään olikaan)!

xx,

Anna

perjantai 14. lokakuuta 2016

Ihan(an) tavallisia päiviä


Havahduin tällä viikolla siihen, miten arkiseksi elämä on täällä muuttunut. Ja nimenomaan hyvällä tavalla. Mä rakastin arkeani Helsingissä ja vihdoin mun ajoittain sekava vaihtarielämäni täällä Uppsalassa on muuttumassa arkiseksi. I-HA-NAA.

Ihan kuten Helsingissäkin, mulla on luentoja aika vähän, yleensä kahtena päivänä viikossa. Niinpä esimerkiksi maanantait ovat mulle aika rauhallisia päiviä. Tässä ekassa periodissa olen yleensä herännyt melko aikaisin, koska meillä on erään kurssin viikkotehtävien deadline aina maanantai-aamuisin. Niinpä lauantait ja sunnuntait kuluvat ainakin osittain noiden romaani-analyysien parissa. Herään maanantai-aamuisin kahdeksalta, oikoluen ruotsinkielisen tekstini ja lähetän opettajallemme. Sen jälkeen menen yleensä takaisin nukkumaan.

Tän viikon maanantaina palautin moderni romaani -kurssin viimeisen tehtävän, joten nyt pitäisi tsempata vielä saksan tentin ja toisen aineopintokurssin tenttimateriaalien kanssa. Sitten helpottaa vähän. Tentteihin lukemisen parissa onkin kulunut koko viikko. Etenkin saksan kielioppi-tentti nostattaa pieni hikikarpaloita otsalle. On adjektiivien taivutusta, verbien taivutusta, pronominien taivutusta, substantiivien taivutusta. Mä en ole ihan varma, onko tossa kielessä mitään, mikä ei taipuisi. Huhheijaa, mä sanon vaan.

Maanantai-iltaisin mulla on myös balettitunti. Olen myös viime aikoina huomannut, että ymmärrän tosi paljon kun kuulen ruotsia, mutta en aina osaa kääntää kuulemaani suomeksi. Mä en tiedä teistä, mutta mulla on usein, halusin tai en, tapana kääntää kuulemani päässäni esimerkiksi ruotsista suomeksi ja sitten vasta reagoida siihen suomenkieliseen. Englannin kanssa en enää tee noin, mutta se johtunee varmaan suhteellisen hyvästä kielitaidosta. Mutta esimerkiksi balettitunnilla kun venyttelemme ja opettaja sanoo "Böj", tiedän heti mitä tehdä, mutta mulla menee hetki ennen kuin yhdistän sen sanaan "Taivuta". Se on tosi hassua, koska taivutan jalkojani, mutta joudun hakemaan sitä itse "taivuta"-sanaa. "Siis tää on se vastakohta kun ei oo enää suorat jalat, öö, mä siis, öö, AA taivutan!"

Arki-iltoina me käydään kerran-pari viikossa sekalaisella vaihtariporukalla fikailemassa. Vaikka mä yhdistän fikailun kahvilla käymiseen, täällähän fika oikeastaan tarkoittaa "kahvia ja pullaa", eli kahvin kanssa myös napostellaan jotain. "When in Rome..", mietti allekirjoittanut, kun päätin tilata taas yhden kakkupalan kahvin kaveriksi. Täällä ollaan muuten aivan omalla tasolla noiden kakkujen kanssa. Ihan tavallisestakin kahvilasta löytyy vähintään kymmentä (10!!) eri kakkua. Me ollaan tyttöjen kanssa yhtä suurta sydänsilmäemojia aina kun ihmetellään kahviloiden vitriinejä.

Ja käydään me myös ulkona. Yleensä joko tiistaisin, jolloin on meidän nationin Snerikesin klubi-ilta, tai sitten perjantaisin, jolloin Värmlandsilla on kemut.

Iltapäivisin yritän ahertaa koulujuttujen kanssa. Olen myös täällä ollessani innostunut taas kotitreenailusta ja HIIT-treeneistä. Näin hieman malttamattomana naisihmisenä alle puoli tuntia kestävä, mutta hien pintaan nostattava treeni on kuin taivaan lahja. Lisäksi tulee pyöräiltyä aika paljon kampukselle ja keskustaan, se on nyt toistaiseksi riittänyt mulle kestävyysliikunnaksi.

Loppu-lokakuu meneekin sitten aika hälinässä. Äiti tulee sunnuntaina kylään ja viipyy keskiviikkoon, jonka jälkeen torstaina suosikkisuomenruotsalaisystävättäreni ilmestyy luokseni. Lennämme molemmat ensi viikon lauantaina Helsinkiin ja viivyn kotona neljä päivää. Sitten onkin jo pian marraskuun alku. Tässä välissä pitäisi kyetä opiskelemaan saksan tenttiin, joka mulla on ensi viikon perjantaina. Pitänee siis käyttää huominen siihen.

Ihanaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Dancing in September


Sinne se syyskuu meni, mun ensimmäinen kokonainen kuukauteni täällä. Hurjaa ja samalla kuitenkin aika helpottavaa.

Valehtelisin jos väittäisin, että syyskuu meni kuin tanssien. Ei helkkarissa mennyt. Kuun ensimmäinen puolikas oli kuin olisi tervassa tarponut. Onneksi jähmeät askeleet ovat melko lailla takanapäin ja on paljon kevyempi ja jotenkin helpompi olo. Tätä tunnetta olen odottanut.

Syyskuun viimeisenä päivänä, viime perjantaina, me lähdettiin tyttöjen kanssa ulos. Istuttiin ensin iltaa keskustassa ja lopulta lähdettiin tanssimaan Värmlandsille.

Kävin esittämässä kainon toiveen dj:lle. Kirjoitin sen puhelimeni muistioon ja näytin ystävällisen näköiselle miekkoselle laitteiden takana. Tämä siksi, koska dj-koppi oli niin korkealla, että olisin tarvinnut jakkaran yltääkseni samalle levelille (heh).

"Hej! Kan du spela "September" från Earth, Wind & Fire eftersom det är den sista dagen i September? Tack i alla fall!"

Mies luki viestini, naurahti, katsoi kelloa ja nyökkäsi. Hymyilin ja muodostin huulillani sanan "tack", jonka jälkeen poistuin takaisin ystävieni seuraan.

Ja kun illan loppupuolella kuulin kyseisen kappaleen alkutahdit, sydän heitti voltin. Tuntui kuin aika olisi hidastunut. Valot välkkyivät, minä tanssin ystävieni kanssa musiikin soidessa taustalla. Tajusin silloin, miten hyvin kaikki on. Miten onnekas ja onnellinen olin, juuri silloin, siinä hetkessä.

Sen jälkeen hymyilin lisää, entistä leveämmin, enkä välittänyt näytinkö hölmöltä. Näytin. Varmasti. Mutta sitähän minä olen. Onnellinen hölmö. (Ja totta puhuen, tuskinpa kovin montaa ihmistä kiinnosti, miltä minä näytin.)

xx,

Anna

P.S. Liekö syynä vaihtunut kuukausi vai mikä, mutta tuli hirveä draivi vähän uudistaa blogin ulkoasua. Tein uuden bannerin ja fiksailin vähän pikkujuttuja. Lopputuloksena mielestäni paljon mukavampi, yksinkertaisempi ja silmäämiellyttävämpi ulkoasu.

perjantai 30. syyskuuta 2016

Välivuosista



Tässä se nyt vihdoin on. Teksti, jota mä olen pohtinut ja luonnostellut pidempään kuin ehkä mitään muuta postausta koskaan, yksinkertaisesti koska aihe on mulle tärkeä ja tiedän, että se mietityttää myös monia siellä ruudun toisella puolella. Mun lähipiiri hoki mulle just näitä asioita omien välivuosieni aikana aina silloin kun stressasin asiasta. Ja nyt on mun vuoro puhua tästä teille. Kuvituksena pieni kuvakimara omien välivuosieni varrelta.

Välivuosi. Mikä ihana kamala sana.

Näin syksyn pyörähtäessä käyntiin monella on edessään välivuosi. Osalla ihan omasta tahdosta ja osalla pakon edessä, jos esimerkiksi jonkin oppilaitoksen ovet eivät tänä syksynä auenneetkaan.

Ennen kuin avaan ajatuksiani välivuosista, kerron hieman omasta opiskelu-/välivuositaustastani.

Mä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2010, vuoden myöhemmin kuin muut omanikäiset (that is: 1990-syntyneet), koska asuttiin perheen kanssa vuosi Saksassa mun yläasteen ja lukion välissä. Aloitin siis lukion vuotta itseäni nuorempien kanssa samaan aikaan. Lukion jälkeen opiskelin vuoden mittaisen radiotoimittaja-koulutuksen Laajasalon Opistossa.

Sitten alkoi haahuilu. Välivuodet. Kuka niitä miksikin haluaa kutsua. Vietin yhteensä neljä välivuotta. Tein töitä, aupparoin Lontoossa ja palasin Helsinkiin, tein lisää töitä. Melkein joka kevät kävin tai ainakin harkitsin vakavasti yliopistoa ja pääsykokeita. Mielessä pyöri englantilainen filologia, viestintä, yleinen historia ja lopulta oma pääaineeni, yleinen kirjallisuustiede. Pohdin myös ammattikorkeaa, mutta en oikein löytänyt sieltä mitään itselleni sopivaa opintolinjaa.

Aloitin yliopiston "vasta" nyt, koska aikaisemmin en vielä tiennyt mitä tahtoisin opiskella. Ja vaikka aikaisemmin koin välillä kovaakin painetta siitä, että mun pitäisi jo opiskella jossain, nyttemmin ymmärrän, että näin tän piti mennä. Paine muodostui ihan vain minusta itsestäni, ei niinkään ulkopuolisista tekijöistä. Tai no. Voiko yhteiskunnan laskea ulkopuoliseksi tekijäksi? Koin epäonnistuneeni ihmisenä, koska en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja se jos mikä oli kuluttavaa. En voinut kuvitellakaan hakevani opiskelemaan jotain sattumanvaraista alaa vain voidakseni sanoa opiskelevani. Silloin ei paljon lohduttanut ylläkin mainittu "kaikella on tarkoituksensa", jälkiviisastelu kun on paljon helpompaa.

Tärkein hetki itselleni, näin jälkikäteen ajateltuna, oli se, kun omaksi onnekseni ymmärsin jossain vaiheessa, että vaikka oma polkuni ei ehkä olekaan se perinteisin (en mennyt suoraan lukiosta yliopistoon vaan pidin "poikkeuksellisen" monta välivuotta), se ei tee minusta epäonnistunutta tai jotenkin huonoa ihmistä. Paine ja huonommuuden tunne pääni sisällä muodostuivat siitä, että en toiminut niin kuin yhteiskunnassamme yleensä toimitaan. Vaikka näitä ei koskaan sanota ääneen, niin noinhan se on. Yhteiskunta haluaa meidät nopeasti kouluun ja vielä nopeammin ulos sieltä, että pääsemme töihin ja alamme maksaa veroja. Eivät yliopistojen sisäänpääsy-kiintiöt ihan sattumalta ole kääntyneet ensikertalaishakijoiden eduksi.


Osalla teistä saattaa olla fiilis, että nyt pitäisi äkkiä tietää, mihin kouluun haluatte tai millaista työtä haluatte tehdä. Riippuen toki vähän, minkä ikäisiä olette. Teistä ehkä tuntuu, että perhe tai yhteiskunta ei ole ylpeitä teistä, ellette lähde opiskelemaan. Kerron yhden jutun: teidän ei ihan oikeasti tarvitse vielä tietää. Mä uskon vakaasti, että jokainen löytää sen oman polkunsa silloin kun aika on oikea. Välivuosi tai parikin on ihan okei. Välivuoden viettämisessä ei ole mitään väärää.

Mulle itselleni välivuodet olivat niitä nuoruuden hölmöilyvuosia, jolloin tuli tehtyä yhtä sun toista, niin hyvässä kuin pahassakin. Tein virhearviointeja, kokeilin siipiäni ja elämää. Joskus suunnitelmat kosahtivat pahemman kerran, mutta aina siitä selvisi. Joskus taas elämä laittoi sun eteen punaisen maton ja kohteli kuin kuninkaallista. (Tosin elämän arvaamattomuus ei loppunut välivuosiin, eikä se taida loppua koskaan.) Kasvoin paljon ihmisenä. Ja nyt on monta hauskaa tarinaa, joille nauraa ja joita muistella sillä tavalla rakastavan lempeästi. "Voi nuori hölmö Anna. Sä et ole vielä aikuinen, vaikka ehkä kuvittelet olevasi. Eikä susta ehkä koskaan kasvakaan täydellisen aikuista. Mutta onneksi ei tarvitsekaan."

Jos välivuosi on niin sanotusti "pakko" pitää, kannattaa se käyttää johonkin hyödylliseen, kuten työkokemuksen kartuttamiseen tai esimerkiksi opiskeluun avoimessa yliopistossa. En kannusta ketään viettämään välivuotta makaamalla kotona aloillaan, mitään järkevää tekemättä. Terveydelliset ongelmat ja se, ettei töitä yksinkertaisesti saa, ovat tietenkin asia erikseen.


Mä olen ollut siitä onnekkaassa asemassa, että mä en ole koskaan joutunut kokemaan painostusta perheen tai suvun puolelta liittyen yhtään mihinkään elämäni osa-alueeseen. Mua ei koskaan painostettu vakiintumaan, eikä ole kyselty "no milloinkas Anna löytää sulhasen?". Sama pätee koulutukseen ja työelämään. Mä en ole koskaan tuntenut painetta tehdä jotain työtä tai päästä johonkin tiettyyn oppilaitokseen, koska perheeni toivoo niin. Kuitenkin tiedän, että kaikilla ei ole näin. Uskon kuitenkin lujasti, että nekin vanhemmat jotka toppuuttelevat jälkikasvunsa valintoja tai kevyesti tönivät johonkin suuntaan, tekevät sen rakkaudesta. Jokainen vanhempi haluaa lapsilleen vain parasta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että sä elät tätä elämää itseäsi, et yhteiskuntaa tai vanhempiasi varten. Tee ja etsi asioita, joista tulet onnelliseksi ja jotka haastaa sua. Elä elämää itsellesi, älä muille. Tee mitä itse haluat tehdä, älä sitä mitä muut haluavat tai odottavat sun tekevän. Kehitä unelmia ja tavoittele niitä.

Etenkin nuorempana voi olla vaikea tehdä jotain, mitä muut eivät näe tavoittelemisen arvoisena. Samaten voi olla vaikea ymmärtää, jos joku tekee jotain erilaista. Etenkin pikkukaupungeissa. Asuin koko lukioajan vanhempieni luona, siis tuolloisessa kotikodissani Riihimäellä. Jo ensimmäisenä lukiosyksynä sain harmikseni kuulla paikallisten ikätovereideni suusta, kuinka olin "nykyään niin hesalainen ja muka meitä muita parempi". Vain siksi, että olin valinnut käydä lukion muualla. Vain siksi, että olin tahtomattanikin omaksunut helsinkiläisen puheenparren. Vain siksi, että käytin puheessani sanaa "spora".

Ymmärsin kuitenkin pian, että muiden puheet eivät kertoneet niinkään minusta kuin mitä ne kertoivat puhujista itsestään. Kuten eittämättä monen muunkin pikkukaupungin asukas, myös valtaosa yläasteen ikäkavereistani uhosi kovaan ääneen, kuinka vielä joskus he "jättävät tuon pikkukaupungin taakseen eivätkä koskaan palaa". Kuitenkin totuus ainakin omien yläaste-aikaisten tovereideni kohdalla on se, että valtaosa ei koskaan lähtenyt. Ehkä he huutelivat minulle, koska heitä kismitti, että minä "uskalsin" lähteä ja he eivät. Tai ehkä he ymmärsivät, etteivät oikeasti edes tahdo lähteä. Eikä siinä ole mitään väärää. Lähtemisen julistamisessa lienee kuitenkin aina pohjalla teini-iän uhoa ja tietynlaista suuruudenhulluutta, tunnistan noita piirteitä myös teini-ikäisessä Annassa. Polku, jonka he ovat valinneet, ei ole yhtään minun valitsemaani polkua huonompi. Ei, vaikka en koskaan itse ole tuntenut Riihimäkeä kotikaupungikseni, en sen enempää kuin mitään muutakaan kaikista niistä kaupungeista, jossa olin siihenastisen elämäni aikana asunut (Helsingistä tuli myöhemmin poikkeus tähän sääntöön). Tästä johtuen en koskaan kuvitellut tulleeni Riihimäelle jäädäkseni. Niinpä minun oli nuorempana vaikea ymmärtää ja muistaa, että jotkut asuvat yhdessä ja samassa kaupungissa koko elämänsä eivätkä edes halua lähteä muualle. Mutta se, etten täysin ymmärrä jonkun toisen valintaa, ei suinkaan tee siitä automaattisesti huonompaa. Me olemme kaikki erilaisia ja tahdomme elämältä erilaisia asioita.

On kuitenkin turha elää jonkun toisen sinulle käsikirjoittamaa elämää. Se, että on rehellinen itselleen, tavoitteilleen ja unelmilleen, yleensä loppupeleissä inspiroi ympärillä olevia ihmisiä ja myös vetää puoleensa samankaltaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka tukevat päätöksiäsi, jotka inspiroivat sinua ja joita ehkä sinä inspiroit.

Koitan itse ajatella ja elää niin, ettei sitten joskus vanhempana harmittaisi että jäi jotain tekemättä. Uskon, että enemmän sitä katuu asioita, joita ei koskaan tehnyt kuin niitä asioista, joita teki. Vaatii myös ihan hirveästi rohkeutta ja uskallusta hypätä tuntemattomaan ja jättää ne tutut ympyrät, mutta mä uskon, että omalta mukavuusalueelta poistuminen on aina uskaltamisen arvoista. Jos ei mitään muuta, niin se ainakin kasvattaa henkisesti ja antaa itseluottamusta. Näin mä ajattelin kun lähdin Lontooseen ja näin mä ajattelin myös Uppsalaan lähtemisestä. En ole katunut Lontooseen lähtemistä hetkeäkään ja toivon ja uskon, etten myöskään tule katumaan syksyäni täällä Uppsalassa.

Mielestäni tärkeintä kaikessa, oli kyseessä sitten välivuosi, aupparoimaan lähteminen tai uusi ihmissuhde, on kuunnella sydäntään. Tee niitä juttuja, jotka sisimmässä tuntuvat oikeilta. Mutu-tuntuma on yllättävän usein oikeassa. Ja kannattaa muistaa, että töitä ehtii tehdä melkein koko loppuelämän. Jos haluat reppureissata tai lähteä au pairiksi, tee niin. Kotiin pääsee kuitenkin aina takaisin. Ainakin sä hei yritit!


Ja jos on jonkinlainen fiilis siitä, mitä tahtoisitte opiskella, hakekaa opiskelemaan. Mun mielestä on aivan turhaa ottaa stressiä siitä, että jos kouluttaudun nyt alalle x, joudun tekemään alan x hommia lopun ikäni. Toki esimerkiksi lääkäreillä ja lakimiehillä homma menee ainakin osittain noin (en ole perehtynyt, joten don't shoot the messenger, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan), mutta oikeastaan mikä tahansa muu ala ainakin yliopistossa antaa mahdollisuuksia työskennellä vaikka missä.

Multa kysytään usein, että mihin mä oikein sitten opintojen jälkeen tahtoisin työllistyä. Jotain suuntaviivoja mullakin on, mutta rehellinen vastaus on myös "en tiedä". En ole kuitenkaan elänyt päivääkään opiskellen yliopistossa ajatuksella "no mä nyt vähän opiskelen tätä kirjallisuustiedettä, mutta en varmaan ikinä saa töitä". Ehei. Minä olen päättänyt työllistyä koulutuksellani. Voi olla, että päädyn tekemään jotain, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa, taivas tietää, mutta mä aion joka tapauksessa työllistyä. Yksi mun suurimmista haaveista on päästä luomaan uraa ja sen mä aion myös toteuttaa. Palaan yliopisto-opintoihini tarkemmin vielä omassa postauksessaan.


Musta mikään ei ole hienompaa kuin nähdä ihmisen puhuvan jostain silmät loistaen, oli kyseessä sitten harrastus, työpaikka, graduaihe tai ihmissuhde. Tai mikä tahansa. Se on hurjan inspiroivaa ja noina hetkinä tulee ajatelleeksi, että mäkin haluan elämääni vain sellaisia asioita, joita kohtaan tunnen aitoa, vilpitöntä innostusta ja kiinnostusta. Koska se on kaiken ydin.

"Things you are passionate about aren't random. 
They are your calling."

xx,

Anna

ps. taisin vähän innostua ja eksyä aiheesta, mutta long story short: välivuodet on ihan oikeasti ihan okei.

pps. jos postaus herätti fiiliksiä tai kysymyksiä, heittäkää niitä kommenttiboksiin, olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksia!

tiistai 27. syyskuuta 2016

VISBY



Vietin pari viikkoa sitten viikonlopun Visbyssä. Olen tutustunut täällä aika moneen vaihtariin ja tosi moni meistä halusi käydä Gotlannissa. Eikun tuumasta toimeen. Ostimme liput eräänä maanantaina, tapasimme porukalla torstaina ja viikko siitä olimmekin jo matkalla kohti suurta tuntematonta.

Matkasimme junin ja lautoin ja ratkaisu osoittautui paitsi taloudelliseksi, myös muuten hyväksi. Toki melkein kuuden tunnin matkustamisen jälkeen sitä saattoi yksi jos toinenkin olla aika sippi, eikä väsyneeltä huumorilta vältytty, etenkään menomatkalla kun oltiin liikenteessä jo aamuseitsemän jälkeen.

Visby-viikonloppu oli allekirjoittaneen neljäs viikonloppu Svea-mamman hoivissa, eikä matka olisi voinut osua parempaan saumaan. Kolme päivää ajanviettoa huipputyyppien kanssa, joita nyt uskallan jo kutsua ystäviksikin. Vasta lauantai-iltana sohvalla lojutessamme tajusin, että just tätä mä olin Uppsalassa ollessani kaivannutkin. Päämäärätöntä, rentoa olemista ja höpöttelyä kavereiden kanssa.

Suurin osa matkaseuralaisistani oli minulle lähes ennestään tuntemattomia: tapasimme kaikki toisemme vasta kun liput oli ostettu ja keräännyimme suunnittelemaan matkaa. En tiedä oliko kyseessä sattuma vai myötämielinen karma, mutta me tultiin kaikki erinomaisesti keskenämme toimeen ja meistä hioutui viikonlopun saatossa aika tiivis ryhmä.

Vuokrattiin porukalla mökki Gustavsvik-nimiseltä leirintäalueelta, josta löytyi neljä kahden hengen makkaria, saniteettitilat, olohuone ja keittiö. Meillä oli sen verran lääniä käytössämme, että saatoimme viettää aikaa myös ihan sisätiloissa, mikä etenkin iltaisin oli aivan huikea juttu. Myöhemmin lauantaina seuraamme liittyi vielä joukkion yhdeksäskin jäsen.

Viikonlopun aikana muun muassa:

käytiin yöuinnilla Itämeressä, pelattiin korttipelejä, käyskenneltiin Visbyssä ja ihasteltiin suloisia taloja ja pikkukatuja, ihmeteltiin monia raunioita, haisteltiin ruusuja, syötiin (usein ja paljon), katseltiin maailman kauneinta auringonlaskua, eksyttiin vähän, pelattiin juomapelejä, tehtiin paluumatkalla mun saksanläksyjä, ajeltiin kerran taksilla meidän leirintäalueelle, koska ei jaksettu kävellä ja koska kahdeksalle ihmiselle se maksoi vain 2,5e per henkilö, kuunneltiin toisiamme kun joku halusi avautua itselle tärkeästä asiasta, soitettiin kitaraa ja laulettiin mukana, naurettiin vatsat kipeiksi.












Tämä oli juuri sellainen reissu, jota muistelee lämmöllä sekä nyt että kymmenen vuoden päästä. Mulla oli aivan hirmuisen kivaa.

Ja mikä parasta, sain matkalta kahdeksan uutta ystävää.

xx,

Anna

perjantai 23. syyskuuta 2016

QUOTES OF THE DAY



Täällä sataa ensimmäistä kertaa viikkoihin. Ilma tuntuu raikkaalta ja iloitsin hieman saadessani paeta sisätiloihin kuuntelemaan ikkunoihin osuvaa sateenropinaa.

Ihanaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

4 x kyllä kelpaa


Neljä arkista juttua, jotka ovat tehneet meikämandariinin viime päivinä hyvin iloiseksi. 

Kymmenen uutisten loppukevennykset. Olen täällä Uppsalassa yrittänyt ottaa tavaksi katsoa uutiset kerran päivässä. Silmäilen toki Hesaria puhelimelta, mutta muuten ei tule juuri lehtiä tai muita uutissivustoja selailtua ja kuitenkin sitä tahtoisi edes yleissivistyksen vuoksi pysyä kärryillä maailman menosta. Lisäksi tuntuu kivalta kuulla suomea. Niinpä yleensä aamuisin katson läppäriltä edellisillan Maikkarin kympin uutiset ja mutustan samalla aamupalaa. En tiedä muiden kanavien menosta, mutta Maikkarilla tulee uutisten lopuksi aina pieni loppukevennys. Tänään aamulla (lue: tiistai-illan uutisissa) loppukevennyksenä oli Sauli-siili muuttopuuhissa! Meinasi sydän haljeta söpöysyliannostuksesta!

Suomenkielinen kurssikirja. Käyn tosiaan tällä hetkellä kahta ruotsinkielistä aineopintokurssia saksan kurssin lisäksi. Molemmille kursseille on joka viikko rutosti luettavaa ja mulla kuluukin hyvä tovi, kun metsästän kirjoja netistä englanninkielisinä pdf-versioina. Molempien kurssien kirjallisuus on 1900-luvulla kirjoitettuja teoksia, joten ihan kovin helposti niitä ei esimerkiksi e-kirjoina löydy. Gutenberg-sivusto onkin ollut mun pelastava enkeli! Sieltä löytyy tajuttomasti englanninkielistä kirjallisuutta ilmaiseksi. Ja mikä parasta, nyt sieltä löytyi myös yksi kurssikirja SUOMEKSI. Aamen ja hallelujaa ja kiitos! Toki englanninkielisen aineiston lukeminen onnistuu aikalailla ilman ongelmia, mutta ei se ikinä ole niin nopeaa ja helppoa kuin omalla äidinkielellään lukeminen.

Onnistunut ripsihuolto. Kävin tänään ensimmäistä kertaa ripsihuollossa täällä ja lähtiessäni olin hyvin tyytyväinen ja toivottavasti olen myös kuukauden päästä (ettei varisisi kaikki karvat irti heti ekan viikon aikana = horror! Vaikka mulle ei ole onneksi ikinä käynyt niin, mutta olen kuullut kauhutarinoita ystäviltä). Toki kaipaan omaa vakkari-ripsitaituriani Helsingissä, mutta enköhän mä muutaman kuukauden täällä pärjää, haha!

Entistä terveellisempi ruokavalio. Mä en oikein tiedä mistä se johtuu, mutta mä kokkaan täällä aika paljon. Tai no siis, pakkohan mun on. Tai no ei olisi, mutta jotenkin ajatus valmis-/einesruoalla elämisestä vähän etoo. Niinpä olen sitten googlaillut erilaisia, helpohkoja kasvisruokaohjeita ja voi veljet, nehän maistuu hyviltä! (Koko mun perhe kohottaisi tässä kohtaa kulmakarvojaan, hehe.) Mä olen myös ollut aika laiska kokki aikaisemmin, sillä Helsingissä poikaystävä hoiti usein ruoanlaiton ja mä sitten tiskaamisen. No mutta, parempi innostua ruoanlaitosta myöhään kuin ei milloinkaan! Ehkä osasyynä on myöskin lähes päivittäinen reilu kuuden kilometrin pyöräily. Kotitreenailun lisäksi toi on ihan mielettömän arvokasta hyötyliikuntaa ja musta tuntuu, että ruokahalukin on ihan eri kaliiberia! Tuntuu, että koko ajan saa olla syömässä, vaikka en syö kuin aamiaisen, lämpimän lounaan, lämpimän iltaruoan ja toisinaan iltapalan. Tosin proteiinin saannin kanssa saa näin kasvissyöjänä olla tarkkana, mutta yritän käyttää soijarouhetta, tofua tai kvinoaa päivittäin.

Kuvassa vihannes-nuudeli-wokki soijakastikkeella, taustalla puoliksi tehdyt saksan läksyt ja ikuisuuslemppari eli Sinkkikset. Aloitin sen katsomisen alusta pari viikkoa sitten. SATC on mulle sitä mitä Frendit on monille muille: sitä voi katsoa aina uudelleen ja uudelleen. (Toki siis Frendejä voi katsoa myös! Mutta mulla SATC ajaa Frendien ohi. Siis jos pitäisi valita.)

Ja tässä yksi onnellinen naama.

xx,

Anna

lauantai 17. syyskuuta 2016

Sitä kivointa fiilistelymusaa


Ah, syksy. Punaviinin, pimenevien iltojen, peittoon kääriytymisen ja fiilistelyn luvattu vuodenaika.

Mä en oikeastaan ole mikään kova musiikki-ihminen. En esimerkiksi yleensä kuuntele musiikkia, jos pyöräilen, kävelen tai ylipäätään liikun paikasta toiseen. Tykkään säästää tuon ajan omille ajatuksilleni tai ympäristön tarkastelemiselle. En myöskään ole taustamusiikki-ihmisiä, noin yleisesti ottaen. Nautin hiljaisuudesta ja siitä rauhasta, josta yksin ollessani saan nauttia.

Yleensä liitänkin musiikin kuuntelun muiden ihmisten seuraan. Poikaystäväni on aikamoinen musadiggari, joten hän soittaa minulle usein uusia tai vanhoja biisejä. Etkoilla soi aina jokin musa. Samoin useamman ystäväni residenssissä, joista useammastakin löytyy ihakoikea vinyylisoitin. (Haaveilen toisinaan, että vielä joskus hankin sellaisen. Ostaisin muutaman tarkkaan valitun levyn ja soittaisin niitä silloin tällöin. Ehkä sitten mun ja poikaystävän tulevaisuuden yhteiseen kotiin, vaikkei avopuolisoelämä ihan vielä ajankohtainen olekaan.)


Mullakin on kuitenkin joitain sellaisia artisteja, joita tykkään kuunnella, kun haluan ihan vaan fiilistellä, yksin tai yhdessä. Ja jostain syystä harrastan fiilistelyä musiikin tahtiin nimenomaan syksyisin.

Miles Davies (ja all that jazz). Tähän en kyllästy koskaan. Jazz ja etenkin Miles toimivat niin pitkien sunnuntai-brunssien taustalla, pimeiden iltojen lämmittäjänä kuin valoisana iltapäivänäkin, etenkin kahvikupillisen kanssa.

Frank Sinatra. Iloa ja hyvää fiilistä aamupäivään. Tai oikeastaan mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Kaikessa vanhanaikaisuudessaan Sinatra viehättää mua kovasti.

Death Cab for Cutie. Rauhallista, paikoitellen aavistuksen surumielistä iltamusaa. Etenkin yli vuosikymmen sitten äänitetyt levyt Plans ja Transatlanticism sisältävät monia suurenmoisia kappaleita. Ja niin, moni biisi on myös soinut nuoruuden ajan suosikkisarjassani O.C.:ssä, pari nostalgiapistettä siis siitä hyvästä. Kyseinen bändihän oli Sethin lempibändi, mutta itse ymmärsin bändin hienouden vasta aivan viime vuosina. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Seth Cohen for the win! SYDÄN)

Bon Iver. Ihana, ihana Bon Iver. Näin useamman vuoden jälkeen harmittaa edelleen, että missasin herran Flow-keikan. Vahva suositus etenkin miehen nimikkoalbumille. Se soi, kun tahdon fiilistellä syksyisiä, utuisia iltapäiviä, jolloin aurinko suodattuu ruskaan puhjenneiden lehtien läpi.

Amy Winehouse.  Faija vaimoineen kuuntelee Amya usein. Ehkä siinä on syy sille, miksi vahvaäänisen naisen kappaleet tuovat mukanaan turvallisuuden tunnun. Amy sopii pitkän, hitaan aamiaisen yhteyteen, kun ihmiset ovat jo vähän hajantuneet ympäri asuntoa lukemaan sanomalehtiä ja kahvi tuoksuu vahvasti.



Nämä artistit ja heidän musiikkiinsa liittyvät ihan pienetkin arkiset tilanteet, muistot ja tunnelmat saavat sydämeni sykähtämään ja mielen täyttymään onnellisuudella.

Onnenhippuja (ja ehkä uusia musiikkilöytöjä) teidän kaikkien päivään, ihanat!

xx,

Anna