perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kesällä kerran


"Musta vähän tuntuu, että sun pitäis blogata", totesi poikaystäväni ohimennen eilen illalla.

Ajatukset ovat käyneet blogissa lähes päivittäin, mutta viime päivät tai no, oikeastaan melkeinpä viime viikot ovat olleet hyvällä tavalla melkoista hulinaa ja hälinää. Sellaista aikaa, kun ollaan ulkona, valvotaan myöhään, nauretaan, maistellaan lettuja (Lätty-torikahvila Fredrikintorilla on the best thing ever), veneillään, tehdään roadtrippejä, ihaillaan auringonlaskuja ja -nousuja ja käydään kotona lähinnä nukkumassa, vaihtamassa vaatteet ja ehkä jopa syömässä.


Kävin tuossa eräänä lauantaina juuri ennen kesälomani alkamista katsomassa Kerro minulle jotain hyvää. Ihan vain itsekseni, koska jokin sisimmässä kertoi sen olevan hyvä idea. Ja se olikin. Salissa oli niin tyhjää, ettei kummallakaan puolellani istunut ketään. Niinpä saatoin heittää jalat käsinojan yli ja nojautua nauttimaan elokuvasta.

Itkin, aika paljonkin. Itse elokuvan ja sen liikuttavien kohtausten lisäksi itkin ehkä myös vähän väsymystä, stressiä ja lähestyvää lähtöä. Mutta voi veljet miten hyvältä ja puhdistavalta tuntui itkeä, kyynel ja niiskutus toisensa perään. Kyyneltulvan vastapainoksi myös nauroin monessa kohtaa, jopa ihan ääneen. Kuvailisin filkkaa hyvän mielen elokuvaksi.

Rakastin rainan soundtrackia ja sitä fiilistä, joka minulle jäi kun kävelin ulos Kinopalatsista pimenevään Helsingin yöhön. Meinasin ottaa sporan kotiin, mutta onneksi päätin kävellä. Kun pääsin Bulevardin ja Fredan risteykseen, hidastin vauhtiani. Hitain askelin kävelin Punavuoren ytimessä ja tajusin, miten hurjan paljon tulen tätä paikkaa kaipaamaan kun noin kuukauden päästä lähden. Hengitin syvään ja jokaisella henkäyksellä koitin imeä itseeni niin paljon Punavuorta kuin suinkin kykenin. Ja kun viimein käännyin kotikadulleni, silmiä vetisti taas.

Viidessä ja puolessa vuodessa Punavuoresta on tullut minulle koti. Se ikioma, turvallinen paikka, johon aina palata ja jonne aina tahtoo palata. Ja tuona iltana tajusin, että pian katselen näitä kadunkulmia viimeistä kertaa moneen kuukauteen.


Lähestyvä lähtö jännittää. Asuntooni muuttaa alivuokralaiseksi eräs kaverini, joten vaihdon aikana ei tarvitse stressata ainakaan siitä, muuttuuko kämppäni esimerkiksi crack-luolaksi. Olen jo pakannut pois lähes kaikki sellaiset varastoon menevät tavarat, joita en tämän viimeisen kuukauden aikana tarvitse. Isi toi pari isoa matkalaukkua ja olen jo lajitellut vaatehuoneessani mukaan lähtevät ja Helsinkiin jäävät vaatteet. Se oli yllättävän helppoa, etenkin kun muistelin, kuinka paljon turhia vaatteita otin aikoinani mukaan Lontooseen. Kai senkin asian suhteen olen hiukan kasvanut ja aikuistunut, oppinut tuntemaan itseni paremmin.

Pakkaaminen ja tavaroiden inventointi tuntuu hyvältä, etten jopa sanoisi puhdistavalta. Olen surutta heittänyt tai antanut pois tavaroita ja papereita, joita en enää tarvitse. En ole lukenut KonMaria, mutta olen tietoinen sen perusajatuksesta ja liikun oman siivoamiseni kanssa hyvin paljon samoilla linjoilla. Vähemmän on enemmän. Olen myös karsinut kaikenlaista esillä olevaa pikkuroinaa. Joskus yläasteikäisenä olin juuri niitä tyttöjä, joilla oli hyllyllinen posliiniesineitä (?! miksi, SIIS MIKSI mä olen haalinut itselleni jotain 50 pientä posliinieläintä ja -asiaa, haha). Nyt kodistani löytyy muutama kasvi, parit valokuvakehykset kuvineen, maljakko koruille ja hiukan kynttilöitä. Jostain syystä pikkusälä omassa kodissa tekee mut levottomaksi.

Aika ajoin mulle tulee kuitenkin hetkiä, kun ajatuskin lähtemisestä tuntuu sietämättömältä. Yksi sellainen hetki oli eilen illalla, kun katsoimme ennen nukkumaanmenoa jakson Billionsia (löytyy HBO:lta, suosittelen jos bisnesmaailma ja Wall Street kiinnostavat!) ja makasin poikaystävän kainalossa. Katselin sarjaan keskittynyttä miestä vieressäni ja ajattelin, miten hyvin kaikki on. Miten onnellinen olen, tässä ja nyt. Mistä kaikesta luovun neljäksi kuukaudeksi. Vaikka se on lyhyt aika, noina hetkinä se tuntuu pieneltä ikuisuudelta.

Mutta en myöskään ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos en lähtisi. Jos en edes yrittäisi.

Niinpä yritän olla ajattelematta lähtöä sen kummemmin ja pyrin nauttimaan jäljellä olevista Helsinki-päivistä parhaani mukaan.





Kävin juhannuksen jälkeen kampaajalla ja yhteistuumin saksimme kuontalostani lähes 10cm pois. Kampaajani lähes hihkui saksiessaan tukkaani, vaikka muutosta huomaa tuskin kukaan muu kuin minä itse, sen verran pituutta tukkaan kuitenkin vielä jäi.

Olen myös totaalisen koukuttunut Pokemon Go -peliin. Ysärilapsena Pokemon oli yksi suosikkipiirretyistäni, mutta en nuorempana ollut kovin innokas pelailija, oli kyseessä sitten Game Boy, Nintendo, Pleikkari tai X-box (broidi piti lippua korkealla meidän muiden puolesta, haha). Niinpä nyt jahtaan pokemoneja ympäri Stadia aivan superinnoissani! Olen jo levelillä 14 ja käytän sujuvasti sanoja evolvaaminen ja lurepartyt. En tosin ole vieläkään valinnut itselleni joukkuetta, joten se pitänee tehdä seuraavaksi että pääsen valtamaan gymejä. On jotenkin ihanaa olla taas hetki kuin pieni lapsi ja iloita vilpittömästi kun vihdoin onnistuu nappaamaan esimerkiksi Ponytan. Terkkuja niille, jotka pääsivät viime viikolla todistamaan kun allekirjoittanut hyppi ja hihkui ääneen keskellä kirkasta päivää ja vilkasta Manskua, kun onnistuin nappaamaan en enää edes muista minkä uuden Pokemonin. Äiti nauroi ja pudisteli päätään vieressä. Mä olen tosiaan aika kilpailuhenkinen, mutta onneksi tässä ei voi oikeastaan kisata kuin itseään vastaan. (Ja todellakin aion napata kaikki 150 Pokemonia!)

Mitä teidän kesään kuuluu? Nappaako Pokemon Go vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Onko paras kesäherkku jätski, mansikat vai herneet?

xx,

Anna

perjantai 15. heinäkuuta 2016

Väsyttää


Mä olen just nyt aika loppu. Painettiin kollegan kanssa Ruississa neljän päivän aikana yhtä paljon duunia kuin mitä tavallisesti tehdään kahdessa viikossa eli yöunille ei jäänyt ihan hirveästi aikaa. Tähän olin toki valmistaunutkin, mutta väsymystä ei minkäänlainen henkinen valmistautuminenkaan vähennä, harmi vain. Kun maanantai-iltana saavuttiin sateiseen Helsinkiin ja raahasin pölyisen itseni ja tavarani kotiovesta sisään, ainoa toiveeni oli saada ruokaa ja nukkua kaksi viikkoa putkeen.

Niinpä tilattiin poikaystävän kanssa ruokaa kotiin ja katsottiin Netflixiä. Ikävä kyllä kahden viikon yöunet tai edes parin yön yöunet eivät ihan natsanneet. Palasin tiistaina normitöihin ja pari ensimmäistä yötä kotona nukuin levottomasti ja heräillen useita kertoja yössä, koska aivot kävivät niin ylikierroksilla. Voinette ehkä kuvitella, että aamulla peilistä ei ole katsonut maailman pirtein pikku-peipponen. Melkein kymmentuntisten työpäivien jälkeen en ole jaksanut kuin tulla kotiin, nukkua 45 minuutin pituiset päiväunet ja valvoa joitain tunteja voidakseni mennä kohta uudestaan näkemään levottomia unia.

Mä en muista koska viimeksi olisin ollut näin väsynyt. Eikä minä ja väsymys sovita ollenkaan yhteen. Mun hermot ovat kireällä ja tunteiden hallintakyky on pienen lapsen osaamisluokkaa. Eikä mikään ole turhauttavampaa kuin se, että vaikka kuinka haluaisi nukkua, ei vaan pysty. Hölmöt aivot.

Niinpä kun viime yönä nukuin jo näkemättä unia tai heräilemättä, teki aamulla mieli tanssia pienet voitontanssit.

Lisäksi enää kaksi työpäivää kesäloman alkuun! Ilmassa on ollut sellaista pientä "loma alkaa ihan just" -sekoilua, mutta annan sen itselleni anteeksi.

Kaksi työpäivää. I can do this.

Mutta onneksi kulunut viikko on ollut vähän muutakin kuin väsymystä. Ihania, piristäviä hetkiä viime päivinä ovat olleet mm.:

-ollessani Herkussa ostoksilla näin maailman suloisimman nelihenkisen perheen, jonka äiti odotti perheen kolmatta lasta. Joukkion ympärillä oli niin hyvä flow ja perhe vaikutti niin onnelliselta, etten voinut kuin hymyillä (ja laittaa poikaystävälle viestiä, että ehkä vielä joskus mekin ollaan tossa)
-kun näin, miten koiralle syötettiin pöydän alle lettuja, joita hän ensin epäillen nuuski ja lopulta mutusti tyytyväisenä
-kun poikaystävä saapui myöhään eilen illalla kotiin työmatkaltaan Lontoosta ja oli tuonut mulle tuliaisiksi pehmokoiran, jonka nimesimme Vilhelmiksi
-kun frendi linkkasi mulle Chvrchesin Nykin live-keikkavideon, joka aiheutti sen, että fiilistelin bändiä ja Flow-festareita useamman tunnin
-kun tajusin, taas kerran, miten huippuja työkavereita mulla on
-kun tässä keittiön pöydän ääressä istuessani ja ulos sateeseen tuijottaessani ymmärsin, että kaikesta huolimatta kaikki on oikeastaan ihan hyvin

xx,

Anna

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Pinnalla just nyt


Ruisrock ja maailman paras kesäduuni. Neljäs päivä menossa, uskomatonta miten nopeasti tää viikonloppu on mennyt! 

Tunnelmia voi fiilistellä snäpistä @annastrawberryy, palaan langoille jahka purun ja loppubileiden jälkeen huomenissa kotiudun taas Helsinkiin ja saan nukuttua vähän univelkoja pois.

Täällä paistaa aurinko, toivottavasti muuallakin!

Sen sanon, että hitsi vie, on tää festareiden tekeminen vaan huikeeta!

xx,

Anna

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Amsterdam photo diary



Vietin tosiaan juhannuksen Amsterdamissa, kaupungissa jossa en ollut koskaan aikaisemmin käynyt. Yksi rakkaista ystävistäni on siellä vaihdossa, joten yksin ei tarvinnut kaupungilla haahuilla. En ole koskaan aikaisemmin viettänyt kaupunkijuhannusta, tai juhannusta ylipäätään muualla kuin landella, joskin Damissa meinasi välillä jopa unohtua, että paraikaa Suomessa vietetään keskikesän juhlaa. Se kun taitaa olla vain meidän pohjoismaalaisten juttu.

Amsterdam oli huikean kaunis ja kanaalit valloittivat mun sydämen. Joskin ne myös sekoittivat mun karttapään, haha. Yleensä hahmotan uuden kaupungin pohjakartan melko nopeasti ja osaan jo parin päivän jälkeen suunnistaa melko hyvin, mutta noi kanaalit kyllä veivät suunnistuksen ihan uusiin ulottuvuuksiin.

Istuttiin puistoissa, syötiin hyvin ja vain oltiin. Käytiin Rijksmuseumissa ja Punaisten lyhtyjen alueella, mutta muuten ei juuri "perusnähtävyyksiä" edes mietitty. Henkilökohtaisesti en uskonut saavani Anne Frankin talosta mitään irti, jos huhut jonossa kävelemisestä ympäri taloa pitävät paikkansa. Ei siis harmita, ettemme käyneet siellä, vaikka olen kyseisen nuoren naisen päiväkirjan joskus yläasteella lukenutkin. Van Goghin museossakaan ei käyty, mutta kaikkea ei voi ehtiä. Onneksi Rijksmuseum tarjoili pienet alkupalat Vincent-herran tuotannosta. (Van Goghin edustama postimpressionismi ei oikeastaan iske muhun laisinkaan, mun esteettistä silmää miellyttävät eniten romantiikka, renessanssi, rokokoo ja klassismi, muutaman suuntauksen mainitakseni. Siis sellaiset ehkäpä kaikkein "perinteisimmiksi" tai "vanhanaikaisiksi" mielletyt taidesuuntaukset. Modernia taidettakin olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtää, kiitos taidehistorian opintojen. Toki taide on sikäli hankala asia, että pidän joistain impressionistisista maalauksista ja sitten taas esimerkiksi joistain romantiikan ajan taideteoksista en pidä laisinkaan. Taide, kuten niin moni muukin asia maailmassa, on harvoin mustavalkoista.)

Käytiin yhtenä päivänä melomassa kanooteilla Utrechtissa, jonne pääsee Amsterdamista kätevästi junalla noin vartissa. Utrecht, vaikka melko iso kaupunki Alankomaiden mittakaavassa onkin, oli hyvä valinta katsella kaupunkia ja kanaaleita vedestä käsin. Damissa olisi luultavasti saanut väistellä isompia paatteja tuon tuosta, kun taas Utrecthissa isompia veneitä tuli vastaan vain muutama. Niitä lukuunottamatta saatiinkin meloa ihan kaikessa rauhassa.

Kaiken kaikkiaan Amsterdam on matkailijaystävällinen kaupunki. Pullo hyvää viiniä maksaa ruokakaupassa(!!) noin kuusi euroa(!!) ja ruoka on edullista. Baareja, siis sellaisia, joihin mennään kaveriporukalla istumaan moneksi tunniksi (paikalliset kutsuu tanssipaikkoja klubeiksi), on joka paikassa, mikä on mahtavaa. Mun lukijakunnassa on varmasti alaikäisiä lukijoita, mutta te täysi-ikäiset, jotka olette jo ohittaneet sen "wuhuu vedetään naamat" -vaiheen ja tykkäätte mun tapaan enemmän vain istuskella viinilasillisen (tai bissen) ääressä maailmaa parantaen, rakastaisitte Damia. Onko mitään parempaa kuin istua iltaa kädessä lasi viiniä, vieressä ystävä ja ympärillä Damin kauniit kanaalit? Ne oli kyllä ton reissun huippuhetkiä.

Majoittumisesta en ikävä kyllä osaa sanoa mitään, itse kun punkkasin ystäväni luona. Paikalliset puhuvat hyvin englantia ja saatiin hyvät naurut kun ystäväni koulukavereiden opastuksella yritin opetella lausumaan hollantia. Rijksmuseumia ei esimerkiksi lausuta "Riksmuseum" kuten minä sen olisin lausunut vaan "Raiksmuseum". Ei taida musta tulla hollannin puhujaa, haha.












All in all, Amsterdam on vierailun arvoinen. Mutta mikäpä paikka maailmassa ei oikeastaan olisi?

xx,

Anna