sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

oon aivan villinä....

....viikonloppuun. Meillä oli eilen töissä niin kivoja asiakkaita ja mä olin niin hyperhyvällä ja onnellisella tuulella, etten vaan kestä. Olin yhtä suurta riemuidioottia koko nainen. Ja sit me juhlittiin mun lempparityttöni T:n 21vee synttäreitä. Missäs muuallakaan kuin Tavastian Lauantaidiskossa. Jonka mä olen siis ristinyt Ladiksi. Ladissa käyminen on jotenkin jännittävää. Mä nään siellä enemmän tuttuja kuin kaikissa muissa humppailupaikoissa yhteensä. Kavereita näkyy niin paljon, etten ehdi lopettaa juttua yhden kanssa kun jo toinen ilmestyy jostain. Minä ja mun hipsterikaverit.


....aurinkoon. Enough said.

....oliiveihin. Ostin torstaina melkein kilon purkin oliiveja ja purkin pohja häämöttää. Mä syön niitä ku leipää! Musta tuntuu, että koska mä inhosin oliiveja ensimmäiset parikymmentä vuotta elämästäni, mä yritän nyt kiriä noita vuosia kiinni.




....opiskeluun. Tosiaan eilisiltaisten bailausten jäljiltä olo on (onneksi!) melko terävä, eikä darrasta ole tietoakaan. Hyvä minä! Joskin tällä varpusen viinapäällä en tarvi kuin pari annosta ja meno alkaa olla kuplivaa. Eilen oli aika todella kupliva meno, mutta sillee hyvällä tavalla! Tänään tosiaan ajattelin opiskella vielä hintsusti ennen kuin lähden illaksi viettämään sushikestejä Jakikseen.


....ystäviin. Eilen synttärit, tänään lempparipoikien (ja yhen toisen lempparitytön) kanssa tiedossa on sushikestit! Oon niin riemuissani! Me puhuttiin jo ennen pääsiäistä poikien kanssa että viimeistään pyhien jälkeen tehdään jotain yhdessä kun ei olla taas ehditty nähdä. Ja nyt meillä on sitten sushikestit! Käydään kaupassa ja tehään ite ruokaa. Pojilla on vielä iso keittiökin niin kyllä kelpaa kokkailla.


Lisäksi yksi vanha ystävä just postas mulle faboon yhden Ellen Degeneres-jakson, jolle ollaan naurettu yhdessä. (Miksei Elleniä tuu enää telkkarista?! Mihin voin reklamoida tästä?)

....kahviin. Mikään ei voita kunnon kupillista kahvia näin aamutuimaan. Tai no, kello on jo yli kaksitoista, kai tää on jo oikeesti iltapäivää. Mutta mä nousin vasta vähän aikaa sitten niin kyllä tää mulle on vielä ihan aamupäivää.


....Carly Rae Jepseniin. Tää sen sinkku "Call Me Maybe" soi mulla kokoajan sekä päässä että Spotifyssä! Se on aivan tajuttoman hyvä biisi, tuun siitä niin hyvälle tuulellekin!





Ainiin. Mun kamera hajos. Se mun tv-tasolta lattialle ja nyt sillä ei saa otettua kuin pelkkiä mustia kuvia. Vähän ärsyttää. Meneeköhän se kotivakuutuksen piikkiin? Pitää huomenna soitella selvityspuheluita asian tiimoilta. Mutta nyt mennään sit iPhonen ja Instagrammin voimin.

Mutta kaikkein eniten oon villinä onnellisuuteen. Mikään ei oo upeempaa kuin olla hykerryttävän onnellinen ilman mitään erityistä syytä.


xoxo,

Anna

torstai 19. huhtikuuta 2012

aaaaand she's back in the game!

Helei!

Viidakon tähtöset loppui just (siis aivan tajuton sarja, huikee etten sanoisi. Oon totaalisen koukussa!) ja meen ihan näillä näppäimillä nukkumaan. Oon viime aikoina nukkunut sen 4h per yö ja se on näkynyt ja tuntunut. Oon ollut myös vähän lannistunut ton opiskelun suhteen (väsymyksen aiheuttamaa, uskoisin), on ollut sellainen fiilis että hommat sen kun kasaantuu, en saa mitää tehtyä enkä ehdi ylipäätään edes opiskella.

Mutta nyt ollaan taas raiteilla! Meillä oli tänään valmennuskurssilla puhumassa kaksi tän vuoden fuksia ja voi taivas sitä intoa, jota ne hehkui! Niiden kertomien juttujen myötä opiskelumotivaatio nousi taas taivaisiin ja päätin sen sileän tien ottaa itseäni niskasta kiinni! Nyt nukun univelat pois ja tartun opiskelumatskuihin ihan uudella innolla.

Olin kurssin jälkeen niin fiiliksissä että soitin isille ja onnenniiskutuksen kera kerroin kuinka hyvä olo on. Isi oli kauheen iloinen mun puolesta, etenkin kun se sanoi huomanneensa mun väsymyksen. Tietysti se huomasi, mutta ei viitsinyt sanoa mitään, vähän niin kuin mä arvelinkin. Seuraavaksi soitin hehkutuspuhelun äidille (kysyin myös pitääkö mandariineja säilyttää jääkaapissa. Äiti sanoi että ei tarvi) ja kerroin myös suunnitelleeni kotivisiittiä viikon päästä viikonloppuna. Jee!

Äsken vähän siivoilin ja sitten söin jätskiä. Ja löysin mun siskon uuden blogin, jota olin kovasti kaivannut! Tai no uuden ja uuden, mutta mulle se on uusi kun en ollut sitä aikaisemmin päässyt tsekkailemaan vaikka Sofia sanoikin palanneensa bloggailun pariin. Ihanaa päästä lukemaan sen kuulumisia kun ei kuitenkaan ihan päivittäin puhelimessakaan ehditä juttelemaan.

Ja niin mä olen taas onnellinen.

Tollanen väsynyt ankeilufiilis olikin ihan syvältä. Kun mä en edes ole sellainen, enkä oikein osaakaan olla. Ja toivottavasti musta ei ikinä tulekaan sellaista.

Aurinko, meri ja ystävät kameran takana. Mitä muuta voi tarvita
ollakseen onnellinen?

Elämä on vaan niin paljon helpompaa kun hymyilee. Kuvassa hymyilen onnellisena Oslossa. Suunnitelmissa olisi muuten toteuttaa kattava, kaiken kokoava Oslo-postaus jossain vaiheessa. Sen verran upee kaupunki on nimittäin kyseessä.

Puss,

nimimerkki "ihan vaan aika onnellinen"

maanantai 16. huhtikuuta 2012

too tired to be tired

Heipsan!

Oslosta on kotiuduttu ja oli mahtava reissu. Paluu arkeen oli kuitenkin semi-ikävä. Duunissa nyt oli kivaa niin kuin aina, mutta kun olisi taas vähän näitä opiskeluhommia. Joita en tietenkään voinut tehdä Oslossa. Koska paljon mielummin jätän ne kaikki viimeiselle illalle, jolloin tulee paniikki ja itkupotkuraivarikohtaukset. Etenkin näin väsyneenä. Tää väsymys on jotain jäätävää, varsinkin kun mä en ole edes fyysisesti väsynyt vaan se kaikki väsymys on sellaista henkistä, päänsisäistä väsymystä. Niin paljon tapahtuu koko ajan sekä oikeassa elämässä että mun pään sisällä, enkä mä ehdi prosessoida asioita mitenkään, koska koko ajan pitää mennä ja tulla ja juosta joka paikassa.

Ja kun mä olen väsynyt, mä olen äärimmäisen herkkä ja mun mielikuvitus laukkaa tavallistakin villimmin. Esimerkkinä tänään sarjassamme "liian väsynyt Anna". En ollut kuullut mitään mun lempparitytöstä T:stä kahteen päivään, eikä se vastannut edes mun moniin viesteihin. Aloin pelätä että sille on sattunut jotain ja kun tänään töissä laitoin sille ruokkiksella viestin, eikä vastausta vieläkään kuulunut, aloin olla ihan varma, että T on vähintään sairaalassa ja makaa jossain koomassa eikä mulle oo ilmoitettu mitään! Tää johti siihen, että pidättelin töissä itkua. Aloin jo ajatella, että kuka mulle kohta soittaa ja kertoo, että T:lle on käynyt jotain kamalaa. Näin jo itseni sen sairaalasängyn vierellä juttelemassa sille ja soittamassa sille Florence + the Machinesia ja Gleen biisejä ja sen soittaria. (Koomapotilaidenhan sanotaan virkoavan todennäköisemmin jos ne kuulee tuttuja ääniä.)

Tässä vaiheessa olis vaikka voinut soittaa sille järkikullalle ja pyytää sitä takasin käyttöön.

No. Tulin kotiin, avasin koneen ja T oli online fabossa! Oi jumalan kiitos, se on kunnossa ja elossa! (Tuliko tää yllätyksenä kellekään muulle paitsi mulle?) Taas, hyvä etten alkanut itkeä helpotuksesta.

Siis ihan oikeesti, eihän tässäkään ollut taas mitään järkeä. Mutta tää on taas niitä juttuja, joille myöhemmin (lue: ens lauantaina T:n 21vee synttäreillä) nauretaan vatsat kipeiks.

Toinen hauska juttu oli, että koko eilisillan ja tän päivän oon panikoinut mun matkakortin olinpaikkaa. Oon ihan satavarma, että otin sen mukaan Osloon, mutta nyt sitä ei oo missään. Mylläsin äsken läpi mun matkalaukun, Louissin, toilettilaukun, meikkilaukun, kaikki kirjat joiden väliin se ois voinu ajautua... Nada. Olin jo ihan epätoivon vallassa ja täysin vakuuttunut, että se makaa ypöyksin jossain meidän Oslo-vierashuoneen nurkassa (niin oliko tässä kyse koirasta vai elottomasta matkakortista?). No, päätin kuitenkin vielä käydä läpi takin taskut. Ensin takki, joka mulla oli mukana Oslossa. Ei tulosta. Sitten takki, jota mulla EI ollut mukana. Oho. Ei oo varmaan vaikee arvata, mitä sieltä löytyi. Hups.

No jaa. Tärkeintä on, että se löytyi!

Nyt meen jatkaa noita opiskeluhommia.

Väsynyt matkustaja says hi @ Oslo Airport

O-ou. Telkkarista tulis näköjään illalla Titanic. Ei kiinnosta ei kiinnosta ei kiinnosta, opiskelu jee opiskelu jee opiskelu je...neaaaaar faaar wheeereeeeveeeer you aaaare....

Sitäpaitsi en oo nähny Titanicia moneen vuoteen.


Varmat vesiputousitkut siis odotettavissa. Mutta on se vaan niin hyvä. Ja Kate Winslet on niin kaunis.

Onneks itkeminen Titanicin aikana on enemmänkin sääntö kuin poikkeus,

Anna

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

ai mikä pakkaaminen?

Huomenta!

Oon ollut ihan hurjan reipas ja pessyt jo kaksi koneellista pyykkiä. Tosin vikaa pyykkisatsia hakiessa meinasi käydä hullusti, koska pesutuvan pesukoneen luukku ei meinannut taas(kaan....) aueta. Sain riuhtoa ja käyttää vähän väkivaltaa, ennen kuin se loksahti auki. Joku kaunis päivä mä vielä hajotan sen.

Oslo tosiaan kutsuu huomenaamulla ja herätys on ihan järjettömän aikaisin since kone lähtee jo seiskan jälkeen aamulla. A-pu-a. E tuleekin sen takia tänne mun luo yöksi tänään. Jee!

Oumaigaad.

Mä just tajusin, etten oo ees alottanu pakkaamista. Puhuin eilen illalla ensin maman ja sitten isin kanssa puhelimessa ja isi piruili, että "varmaan oot jo pakannutkin". Heko heko, vastasin ja ajattelin, että pakkaanpas kohta. No mitä vielä. Olin niin poikki, että että heti puhelun jälkeen unohdin koko pakkaamisen ja menin vaan nukkumaan.

Ja nyt pitäis lähteä töihin. Jää pakkaaminen näköjään sit illalle. Hups.

Periaatteessa mulla olisi vielä vähän aikaa pakata ennen duunia, mutta olin oikeastaan suunnitellut, että käyn vähän ostoksilla. Ollaan E:n kanssa järkeilty, että koska Oslossa on niin kallista että oksat pois, ostetaan molemmat sieltä vaan yhdet paidat ja keskitytään ihailemaan kaupunkia ja nähtävyyksiä. Mä vähän niin kuin ajattelin tällee etukäteisshoppailla. Ihan vaan vähän alusvaatteita ja yhen ihanan topin. Sit voin sanoa "No tää on melkein Oslosta!"

(Oikeesti haluisin sen ihanan topin mukaan Osloon. Se on hei kirkkaan keltainen ja IIIIIHANA. Toivottavasti se istuu hyvin. Muuten tulee ruumiita.)

Voi saakeli, onpas kello paljon! Mä oon niin huono ajankäytön suunnittelussa. Opetetaanko sitä jossain? Kohta pitää nimittäin laittaa juoksuksi (ja mä inhoan juoksemista. Mun mielestä ei ikinä pitäis juosta, ellei oo juoksulenkillä.)

xoxo,

Anna, puolijuoksun ammattilainen