keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Yksi pettymys, kaksi kipeää jalkaa mutta puhelimessa tosi paljon kauniita sanoja


Oon elossa ja mua sattuu jalkoihin ja silmiä väsyttää ja sydäntä painaa.

Hain menneenä syksynä salassa ja hiljaa yhteen kouluun ja nyt tulosten tultua julki kävi ilmi, että mä en vieläkään aloita uutta elämänvaihetta opiskelijana. Onneksi rakas ystäväni ja vaimokkeeni AH oli täällä viime viikonloppuna, kun sunnuntain ja maanantain välisen yön pimeinä tunteina kieli poskella googlasin mahdollisia tuloksia (joita en siis olettanut löytäväni, mutta jotka löysin). Ensin iski suru, jota pääsin purkamaan vierailemassa olleelle ystävälle, sitten melkein kaksi vuorokautta kestänyt neutraalius aiheen suhteen ja sitten, tänä iltana uudestaan suru.

Sanomattakin lienee selvää, että se listan skrollaaminen ja oman sukunimen alkukirjaimen kohdalle pääseminen, sen kohdan, jossa sun nimi olisi ollut, katsominen ja oman nimen listalta puuttumisen tajuaminen, tuntui todella pahalta. Tuntuu vähän edelleen.

Tollasina hetkinä sitä alkaa todella kyseenalaistaa itseään, omaa taitamattomuuttaan ja sopimattomuuttaan. Omaa riittämättömyyttään. Jokainen, joka on koskaan torjuttu, oli kyse sitten opiskelupaikasta, ihmissuhteesta tai "Hei, mä myisin näitä Pikkuveljen toffeemakeisia luokkaretkeä varten --- ei ette osta?" -tyyppisistä tilanteista, tietää tasan tarkkaan, minkälaisessa tunteiden taifuunissa mä olen pyörinyt. (No okei, viimeinen esimerkki oli ehkä kevyesti liioiteltu, heh. Mutta ah ne kultaiset ala-asteajat!)

Niin vaikealta ja (ihan suoraan sanottuna) vittumaiselta kuin se tuntuukin, ei auta kuin yrittää ajatella, että tällä kaikella on jokin suurempi tarkoitus. Että kaikki tää shaiba, noiden hylkäyskirjeiden saaminen ja niiden aiheuttaman pettymyksen läpikäyminen kerta toisensa jälkeen, on osa jotain isompaa kuviota, jota mä en vain vielä nää. Että ehkä mua ei vain ole tarkoitettu tähän kyseiseen kouluun.

Että asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä.

"Musta tuntuu että sä onnistut sitten kun sä haluat sitä tarpeeksi paljon.", totesi yksi lähimmistä ystävistäni. Ja viisaasti totesikin.

Enkä mä tällä hetkellä haaveile kovin monesta asiasta yhtä palavasti kuin siitä, että mä oikeasti tietäisin, mitä mä haluan. Faktahan on se, että jokaiselle alalle (miinus ehkä lääkärit ja lakimehet) on olemassa lukemattomia eri polkuja. Ja jos mun ystäviä on uskominen, mä en vain ole löytänyt sitä omaa polkuani vielä. Vähän kuin seikkailisin labyrintissä. Sitä tietää, että kultaa, kunniaa ja mainetta odottaa toisessa päässä (ja jos ei Kolmivelhopokaalia heru, niin no, se unelmien ala on ihan hyvä vaihtoehtopalkinto), mutta oon vain osunut sivupoluille. Mä en halua sanoa, että olisin eksynyt harhapoluille tai väärään suuntaan, koska jokainen kokemus kasvattaa ja muovaa meitä. Ehkä mä vain tarvitsen näitä sivupolkuja kasvaakseni ihmisenä siihen pisteeseen, että oon "valmis" kouluun.

Ja kyllä, aika ajoin mulle tulee hetkiä, kun haluaisin kirjoittaa noi edellisen kappaleen rauhallisen viisaat sanat paperille, rypistää paperin tolloksi, repiä sen, hyppiä silpun päällä tasajalkaa ja lopuksi valelisin ne öljyllä ja sytyttäisin palamaan. Ja koko ton ajan kiljua kuinka "Mä en jaksa enää odottaa, voisinko mä nyt vaan tietää mitä mä oikein haluan, PLEASE!"

Onneksi niitä hetkiä varten, kun usko omaan itseen on tilapäisesti hukkunut massiivisen pahan mielen patjan alle, on olemassa perhe ja ystävät. Oon tänään saanut kuulla niin valtavan määrän kauniita ja tsemppaavia sanoja, että liikutuin uudelleen jo pelkästään niiden lukemisesta. Viesti toisensa jälkeen sain lukea iPhonen näytöltä juuri niitä sanoja, joita en tajunnut tarvitsevani, mutta joiden tajusin heti lukemisen jälkeen olleen täysin oikeita ja joita ilman en olisi pärjännyt. Siitä vaan universumi, siinähän yrität horjuttaa mun tasapainoa, mutta ei auta, koska mulla on maailmankaikkeuden parhaat ihmiset tasapainoilemassa mun kanssa. Mun lempparijengi eli lähipiiri on vaan painonsa arvosta täyttä, puhdasta kultaa.

Sitäpaitsi elämä kantaa ja asiat järjestyy aina. Jotenkin.

Jalkoihin sattuu siksi, että aloitin eilen urheilemisen kolmen viikon flunssaputken jälkeen. Tänään lenkkitossuja jalkaan kiskoessa reisissä poltteli vähän edelleen, mutta taistelunhalu ja tarve päästä purkamaan omia fiiliksiä voittivat. Jalat olikin sellasissa liekeissä, kun pääsin kotiin, etten muista koska viimeksi olisin kokenut vastaavaa. Ja kaiken järjen vastaisesti nautin noista tuntemuksista ihan satasella. Ei tässä paljon puhutussa "terveessä kivussa" ole mitään järkeä ja silti siinä kuitenkin on.

Ja ai niin! Brysselin reportaasi olisi tosi kivasti kuvia vaille julkaisuvalmis. Pikkuisen mutkan matkaan tuo mun kameran usb-johdon täydellinen katoamistemppu. Mulla ei ole, ei siis pienintäkään aavistusta siitä, missä se voisi olla. Kovin turhauttavaa.

Sormet ristiin että löytäisin 1) no sen usb-johdon 2) selvyyttä siihen, missä suunnassa mun tuleva opiskelupolkuni mahdollisesti olisi.

xx,

Anna

perjantai 15. marraskuuta 2013

Flunssaista arkea


Mun elämäni suurimpia ongelmia ovat tällä hetkellä

-se, että tilasin kolme päivää sitten vihdoinkin ne mustat Hunterin kumpparit, joista olen jauhanut aivan liian kauan MUTTA kun paketti eilen saapui, laatikosta löytyvät saappaat olivat violetit ja kukalliset. Eikun soittoa asiakaspalveluun ja kengät palautukseen. Lupasivat laittaa oikeat tulemaan "next day deliverylla". Niiden pitäisi siis saapua tänään.

EDIT// Kello 21.43, kumpparit eivät ole vieläkään saapuneet..............

-se, että oon jo toista viikkoa flunssassa. Siis aivan todella sairaan raivostuttavan ärsyttävää.

-se, että oon lähdössä huomenna Eurostarilla Brysseliin (se ei oo se ongelmakohta). Ongelma on se, että kyseinen juna lähtee Kings Crossilta kello 6-vitun-57. Kyllä, seitsemältä lauantaiaamuna! Mitä hemmettiä mä olen ajatellut ostaessani liput? Että se juna lähtee tosta talon edestä ja voin kivasti herätä varttia vaille seitsemän? Mä katoin just TFL:n sivua, joka ystävällisesti ilmoitti, että neiti on hyvä ja hyppää klo 5.23 lähtevään bussiin ja vaihtaa siitä vielä metroon, jotta ehdin tohon junaan. Ei hyvää päivää. Tohon aikaan lauantaiaamuna ei vaan olla hereillä. Se on vaan väärin. Ja ihan varmasti vähintään vastoin jotain luonnonlakeja. Tohon aikaan lauantaiaamusta saa olla hereillä vain jos on menossa/tulossa jatkoilta. Se on ainoa hyväksyttävä syy.

-se, etten mä saa Facebookissa kaikkien hehkuttamaa ja jakamaa what-would-i-say -sivua toimimaan! Ei aukea puhelimella, ei aukea läppärillä. Alan olla epätoivoinen! Kyseinen sivusto siis skannaa sun kaikki fb-statukset läpi ja ehdottaa niiden perusteella sulle uutta statusta. Mä haluan kuollakseni päästä lukemaan, mitä toi sivusto ehdottaisi mulle! Olenhan ah-niin-hauskoista-ja-näppäristä-statuksistani-kaveripiirissäkin-tunnettu. (No oikeestaan en oo, mutta voisin olla!)

EDIT// SE TOIMII SITTENKIN!! Oon nyt kikattanut vedet silmissä näille uusio-statuksille!

Siinäpä tämän viikon elämää suuremmat ongelmat, seuraavaksi vuorossa viikon tietoisku: olen vasta viime päivinä löytänyt tieni How I Met Your Motherin pariin. Siis aivan tajuttoman mieletön tv-sarja! Mun hyvä ystäväni esitteli sarjan aikoinaan mulle, mutta silloin katsoin ekan jakson, enkä jotenkin vaan syttynyt. En sitten yhtään.

(Ja joo, nyt on se hetki, kun saa ihmetellä, että kuinka jälkeenjäänyt ihminen voi joissain asioissa olla.)

Sittemmin vaihdoin maisemaa ja nyt täällä Lontoossa ollessani flunssa saapui luokseni kyläilemään ja neljäntenä yhdessä viettämänämme päivänä, joka sattui olemaan viime viikon sunnuntai, olin kovin tylsistynyt. Energiaa ei ollut poistua talosta, mutta sosiaalisten medioiden kulutus viidettä tuntia putkeen ei sekään jaksanut enää innostaa. Ei huvittanut myöskään liikkua omasta pehmoisesta sängystä alas olkkariin telkkarin ja sen tarjoaman valikoiman luo.

Mitä tekee Anna? Muistaa, ettei tuonut mukanaan yhden yhtä leffaa, joita katsoa läppärillä. Ja sen jälkeen muistaa, että "hei mikäs se sarja olikaan, jota kaikki hehkuttaa?" Ja ei muuta kuin HIMYM pyörimään. Ja koukussa ollaan.

Enpä ole tässä flunssaillessani oikeastaan muuta tehnytkään kuin päivisin ollessani vapaalla toljottanut kyseistä sarjaa. Energiaa ei oo oikein ollut lähteä ulos talosta ja kun äiti maanantaina kielsi multa urheilun ("etkä sitten mene juoksemaan ennen kuin oot täysin terve!" as if mä nyt olisin jaksanut ottaa edes yhtä juoksuaskelta, useasta kilometristä puhumattakaan), niin onhan se mukavaa, että päiväunien, syömisen ja nettiselailun sekaan on saatu uusi tekijä.

No olen mä sentään jotain muutakin tehnyt. Näin ihanaa, kansainvälistä tyttöjengiäni tiistaina kun käytiin kahvilla tässä lähihuudeilla ja naurettiin vedet silmissä kolme rattoisaa tuntia. Noi tytöt ja niiden tapaaminen on yksi parhaista asioista, joita mulle on täällä tapahtunut. Meitä on siis tosiaan ranskatar, ruotsineito ja mun lisäksi yksi suomalaisvahvistus. Noiden tyttöjen kanssa oleminen on helppoa kuin heinänteko (no ei hemmetissä, heinäntekohan on ihan samperin raskasta. Jotkut sanonnat olisivat kyllä snadisti päivittämisen tarpeessa.) hymyileminen. Pystyn niiden seurassa olemaan täysin oma itseni eikä koskaan tarvitse miettiä, voinko mä nyt sanoa näin tai tehdä noin, että mitä noikin ajattelee. Niin hyvin kuin toisiin ihmisiin voi parissa kuukaudessa tutustua, me ollaan tutustuttu ja opittu tuntemaan toisiamme. Tytöt tietää nyt jo, kuinka huonoja mun vitsit on ja nauraa silti. Enemmän ehkä vitsin huonoudelle kuin itse vitsille, mutta koskaan niiltä ei tuu sellaista "rauhotu Anna, ei jakseta kuunnella" -asennetta. Noi mimmit on parasta.

Viikonloppu kuluu tosiaan rakkaan ystävän luona vieraillessa tuossa uljaassa EU-pytinkeihin keskittyneessä belgialaiskaupungissa. Lupaan yrittää laskea, montako niitä rakennuksia on.

xx,

Anna


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Faija


(Edit: Näköjään flunssaisen silmiin noi "julkaise" ja "tallenna" -napit on niin samannäköisiä, että tää jäi yrityksestä huolimatta julkaisematta. Mä en edes tiedä miten se oikeasti on mahdollista. Niinpä oman käden oikeudella ajastin tän takaisin sunnuntaihin.)

Tää on jo toinen peräkkäinen isänpäivä, jota en pääse viettämään isäni kanssa koska emme taaskaan tallusta saman valtion maaperällä. Tänäkin vuonna lähetin hänelle aamulla vanhanaikaisen "Hyvää isänpäivää maailman parhaalle isille, rakastan sua" -tekstiviestin ja myöhemmin iltapäivällä puhuttiin pinnallisia ja syvällisiä Skypessä.

Musta tavallaan tällaiset juhlapäivät on tosi kivoja, mutta mulle isän-, äitien- ja ystävänpäivä on joka päivä, tai siihen ainakin kovasti pyrin. Kuitenkin tämän niin kutsutun special dayn takia kirjoitan mielelläni pelkästään isille omistetun postauksen. Koska sen se ansaitsee.

Mä oon elänyt muihin ystäviini nähden sikäli vähän erilaisen lapsuuden, että me muutettiin paljon kaupungista toiseen, usein parin vuoden välein faijan duunin takia kun mä olin lapsi. Se ei kuitenkaan koskaan tuntunut musta mitenkään erikoiselta. Nopeasti laskettuna tänne Lontooseen muuttaessani muutin 11. kerran elämässäni. Tajusin meidän perheen elämäntavan olleen poikkeuksellinen vasta viidennellä luokalla, kun me muutettiin Riihimäelle ja juttelin luokkakavereiden kanssa, jotka kertoivat asuneensa samassa kaupungissa koko ikänsä. Se tuntui musta äärettömän kummalliselta. "Eihän kukaan asu samassa kaupungissa koko elämäänsä, kaikkihan muuttaa aina välillä, niin kuin me ollaan tehty", muistan tuolloin ajatelleeni. Silloin 11-vuotiaalle Annalle valkeni, että se olikin ehkä meidän perhe, joka ei ollutkaan elänyt sitä ihan perinteistä, "tavallista" perhe-elämää.

Kuitenkin, jos mun pitäisi kuvailla mun lapsuutta yhdellä sanalla, se olisi "onnellinen". Minä ja kolme nuorempaa sisarustani kylvettiin rakkaudessa ja meidät kasvatettiin arvostamaan toisiamme, muita ihmisiä ja elämää itseään. Me saatiin juosta pitkin metsiä, rakentaa patjamajoja vanhempien makkariin ja otettiin aina kesäisin kahluukisoja mökkirannassa.

Kun äiti pyöritti arkea kotona ja loihti ruokaa pöytään, faija oli aina se, joka kannusti meitä lapsia kokeilemaan erilaisia harrastuksia. Kun mä löysin tieni altaaseen, faija kuskasi mua treeneihin, shoppaili mun kanssa uimalaseja ja kävi mun kanssa kisoissa. Se sparrasi mua ennen tärkeitä kisoja ja muistutti aina, ettei tärkeintä ollut vaan voittaminen, vaan se, että aidosti nautin siitä mitä teen.

Meille on kotona aina korostettu hyviä käytöstapoja: sitä, että ruoasta pitää kiittää ja että kätellään jämäkästi ja että katsotaan silmiin. Ja kun vähän vartuttiin, faija opetti, että viinilasista pidetään kiinni lasin varresta, ei itse kuvusta. Viinin makuun vasta viime vuosina päässyt vanhin tytär arvostaa tätä opetusta joka päivä enemmän ja enemmän.

Kuitenkin tärkein opetus, jonka muistan faijalta saaneeni, on moraaliin liittyvä. En muista täysin varmasti mitä itse sanoin faijalle, mutta muistan kirkkaasti, mitä faija vastasi mulle. Olin aika pieni, kun eräänä päivänä tulin koulusta kotiin ja kerroin faijalle (en siis muista varmasti, mutta jotenkin näin se meni) että koulussa oli eräs poika, joka oli "tummaihoinen" ja "ihan erilaisen näköinen". Tuolloin faija kumartui alas typerän pienen tyttärensä tasolle ja katsoi mua tiukasti silmiin. "Anna, kaikki ihmiset tässä maailmassa on samanarvoisia. Ihan kaikki. Kukaan ei oo toista parempi ihonvärin, sukupuolen tai omistamiensa asioiden perusteella. Ymmärrätkö?" Lienee sanomattakin selvää, että mä ymmärsin.

Faija on usein ensivaikutelmaltaan jämäkkä, tehokas, kunnianhimoinen ja asiallinen. Melkein kahden metrin pituudellaan myös ehkä vähän pelottava (näin ainakin kaverit kuvailivat, kun back in the days ekan kerran näkivät faijan), mutta paikoitellen jopa kovalta vaikuttava ulkokuori pehmenee heti ensitapaamisen jälkeen (samaiset kaverit totesivat myös tämän todeksi). Faija heittää maailman hauskinta läppää ja mulla ja sillä on tosi samanlainen huumorintaju. Muut sisarukset usein sanoo, että meillä on molemmilla tasapuolisen huonot vitsit, mikä saattaa pitää hyvinkin paikkansa. Faija on lempeä, rakastava, älykäs, lämminsydäminen ja musta usein tuntuu, että joissain asioissa myös loputtoman kärsivällinen. Faijalla on myös maailman nauravimmat silmät. 

Mä oon aina ollut isin tyttö. Aina. Faija edustaa mulle sellaista suunnatonta tukipilaria ja auktoriteettia, johon voin aina turvautua. Kun mä tarvitsen mielipidettä jostain, mä kysyn faijalta. Kun mua itkettää sydäntäraastavan paljon tai kun oon onneni kukkuloilla ja vaan kikatan, mä soitan faijalle. Se ei koskaan väheksy mun tapaani reagoida asioihin voimakkaan tunnepitoisesti vaan lohduttaa tai hymyillen seuraa elämän vuoristorataa pitkin kiitävää tytärtään. Kun mä teen suuria (tai pieniä) päätöksiä tai olen epävarma siitä, mitä polkua mun pitäisi lähteä seuraamaan, mä kysyn aina faijan mielipidettä. Se osaa aina valita juuri oikeat sanat, eikä koskaan epäröi osoittaa, kuinka tärkeitä me lapset sille juuri tällaisinä ollaan, vikoinemme kaikkinemme.

Faijassa on sisällä niin suuri määrä viisautta, elämänkokemusta ja sisäistä rauhaa, että mä toivon sen olevan edes jotenkin perinnöllistä.

Faija, kiitos, että oon saanut kasvaa tuntien aina olevani tärkeä ja rakastettu. Kiitos, että jaksat aina muistuttaa, että asioilla on tapana järjestyä ja että vaikka olisi kuinka hukassa, me kaikki löydetään tavalla tai toisella se oma paikkamme tässä maailmassa. Kiitos, että oon saanut kasvaa juuri tällaiseksi kuin mitä nyt olen: elämää rakastavaksi, välillä vähän hölmöksi, nauravaksi nuoreksi naiseksi. Kiitos, että olet olemassa.

Sä oot mun elämäni tärkein ihminen ja viisain tuntemani mies.

Rakastan sua.


perjantai 8. marraskuuta 2013

I wish I was wearing


Mä tykkään ihan hirveästi aina kaikkien blogien "tänään haluaisin pukea" -kollaaseista. Mulla on kausia kun välillä selailen ja haen inspiraatiota omaan pukeutumiseen melkein pelkästään blogeista. Noina hetkinä kaikki tollaset kollaasit on oikotie onneen, oikea kostea päiväuni tällaiselle kollaasi-haukalle kuin allekirjoittanut. Silloin kun villiinnyn, mä kirjoitan erilaisia asuyhdistelmiä ylös, etten unohda niitä (tai vaihtoehtoisesti tallentelen niitä koneelle jos laiskuus iskee). Ideoita haen etenkin värien yhdistelemiseen, niitä kun melko varmasti löytyy, vaikkei bloggaajan tyyli olisikaan lähellä omaa.



Outfit



Kollaasin tyyli on tavallaan sitä ominta vapaa-ajan Annaa. Jos en pukeudu keveisiin, silkkisinä liehuviin paitoihin, pukeudun löysiin neuleisiin tai svetareihin. Mä kuitenkin koen usein tarvitsevani joitain tyttömäisiä elementtejä asuuni tasapainoa tuomaan ja tätä "tyttömäisyyttä" sitten varioin koroilla, koruilla ja kynsilakoilla. Ja hiuksilla. Eli sillä, onko ne kiharalla vai sotkunutturalla. Vai sotkunutturan jälkeisillä kiharoilla. 

Mulla on sikäli vähän sekalainen tyyli, koska yhtenä päivänä saatan nauttia elämästä svetarissa ja lyhytvartisissa Consseissa ja seuraavana huidella menemään pitsityllihame lepattaen. Onneksi pukeutumisen ei tarvitse olla niin vakavaa ja onneksi omaa tyyliä ei tarvitse sanatarkasti määritellä kenellekään. Mä joskus ehdin kaksi minuuttia stressata niin hölmöstä syystä kuin juurikin edellä mainittu oman tyylin sekalaisuus. "Siis mutta mä oon rusetti- ja baltsutyttöjä, enhän mä voi mitään tennareta tai pipoa käyttää! Ai kauheeta, miten mä nyt näin oon flipannut?" Hölmö mikä hölmö, mutta sitten, onneksi, syttyi hehkulamppu ja näkyi se kuuluisa valo tunnelin päässä ja hoksasin, että eihän mun ole ikinä tarvinnut pukeutua jonkun tietyn kapean kaavan mukaan. Jos mä tahdon käyttää tennareita, mä käytän. Ja kun homma vielä sattuu kulkemaan myös toisin päin: jos tekee mieli kiskoa se maailmanihaninkermanvärinenpitsityllihame päälle, niin minähän kiskon. Just sehän pukeutumisessa on niin hienoa. Vaatteilla saa (ja välillä melkein pitää) vähän leikitellä, tärkeintähän on, että oma fiilis on hyvä ja itsevarma ja omannäköinen, oli päällä mitä tahansa. 

Kyllä, aivan tavallisia arkipäivän toteamuksia, mutta yhteen aikaan ne olivat mulle elämää suurempia ajatuksia ja älynväläyksiä. 

Mä törmäsin tohon Kenzon svetariin ekan kerran joskus viime kesänä ja se oli jo silloin myyty joka paikasta loppuun. Mä oon sinänsä tosi "tylsä" pukeutuja, koska käytän tosi paljon perusvärejä vaatteissani. Sen takia tykästyin nimenomaan tohon harmaaseen versioon tosta svetarista. Logo ja tiikeri ei hyppää liikaa silmille ja tota olisi helppo yhdistellä.

Ja käsi ylös, kuka ei muka tarvitsisi mustia pillifarkkuja? ...niinpä niin, hiljaista taitaa olla. 

Mulla alkaa olla nouseva tarve uusille mustille korkonilkkureille. Korollisille siksi, etten vaan osaa käyttää korottomia nilkkureita, mun jalat näyttää niissä jotenkin tosi oudoilta. Mun tän hetken lempparikorkonilkkurit on mustat ja ty-ty-tyym, keinonahkaiset. Ostin ne yli kolme vuotta sitten eli hellä huolenpito on toiminut, mutta takaraivossani tiedostan, että viimeistään ensi keväänä lienee tarvetta uusille. Tää harmittaa mua sikäli, koska mä inhoan sitä, kun jokin vaatehuoneeni pidetty palanen poistuu käytöstä, se on vaan hyvin ikävää saatanan perseestä. 

Ja Célinen Mini Luggage Tote. Tarvitseeko se edes sanoja? Mähän siis ihan oikeasti tarvitsisin laukun, jota voisi kantaa olkapäällä (miksi niitä kutsutaan, "olkalaukku" on jotenkin kamala termi. Oli miten oli, siinä pitäisi siis vähintäänkin olla olkahihna). Mutta toi Céline on niin kaunis ja niin pitkään toiminut sylkeä suuhun nostattavana tekijänä omalla "ah ja voih, mulle-nyt-heti" -listallani, että sen hankin mahdollisimman pian lähitulevaisuudessa. Pitäisi varmaan olla yhteydessä Helsingin Luxbagiin, noiden Célinen laukkujen kohdalla kun ei ihan vaan marssita kauppaan, läjäytetä tukku tuohta tiskiin ja napata laukkua mukaan. 

Käsikoruja multa löytyy jommastakummasta ranteesta about aina. Toi kultainen toisi asuun sellaista kaivattua lämpöä. 

Ja koska asussa pitää melkein aina olla jotain väriä, iloitelkaamme tällä kertaa huulipunan ja kynsilakan muodossa. Molemmat juuri sellaisia sopivan söpön, tyttömäisen, Annamaisen värisiä. Harva asia tekee tätä neitiä iloisemmaksi kuin pinkki kynsilakka. Neonpinkistä en ole vielä toistaiseksi syttynyt, mutta tollainen kevyesti koralliin taittava pinkin sävy - gimme more! Ja mulla kun on luonnostaan aika nuden väriset huulet (fakta, jonka olen hoksannut viimeisen puolen vuoden aikana, on selvästi ollut hienoa itsetutkistelun aikaa), niin mielelläni niitä vähän värittelen. Oon aloittanut opintieni huulipunien salattuun maailmaan värillisten huulirasvojen avulla ja kohta lienee edessä koetus numero yksi - ihkaoikean huulipunan ostaminen! Multa löytyy siis kirkkaanpunainen huulipuna, jonka sain siskolta lahjaksi, ja jota olen itseasiassa aina välillä kevyesti tuputellut huuliin. Täydellä teholla käytettäväksi siitä ei ole, ei ennen kuin hankin samanvärisen huulten rajauskynän. Mutta mulla oli siis ekaa huulipunaa ajatellen mielessä lähinnä joku kevyt, kaunis nudesävy (nudea nudehuulten päälle, ai että miten villiä). Sellainen roosaan taittava, ehkä.  

Palttiarallaa kaikki kollaasin tuotteet ovat säännöllisen epäsäännöllisesti seilanneet digitaalisen ostoskorin uumenissa (miinus ihana Céline, niitä kun ei netissä oikeastaan myydä), eikä tän postauksen väsääminen ainakaan seilaamista helpottanut. Eikä mulla taida olla tossa auki kuin kymmenen välilehteä kaikkia kauheen kivoja (eikä vain ulkonäöltään, vaan myös materiaalilappuseltaan kivoja) vaatekappaleita kotiinklikkaamispäätöstä odottelemassa. Kymmenen on itse asiassa kyllä tosi vähän, näkisitte kuinka monta SATAA vaatekappaletta eksyin pläräämään läpi, kun tutkiva blogismi sitä vaati, heh.   

xx,

Anna

Kollaasin vaate- ja muutkin -kappaleet: Net-A-Porter ja Asos

maanantai 4. marraskuuta 2013

70 tuntia Helsingissä


Maanantai. Lasten kahden viikon syysloma on ohi, ne on siis koulussa ja mulla on taas omaa aikaa. Ihanaa palata arkeen.

Mutta kelataanpa ajassa hippasen taaksepäin ja mun lyhyeen, mutta sitäkin onnistuneempaan Helsingin-reissuuni. Kaksi viikkoa sitten lapsilla tosiaan alkoi syysloma, joka tarkoitti niille kokopäiväistä kotonaoloa eli mulle kokopäiväistä työntekoa. Vaikka mulla oli muutama vapaapäivä kun lapset yökyläilivät isovanhempiensa luona, on kellon ympäri lasten kanssa oleminen to-del-la intensiivistä hommaa. Jotenkin päivät siltikin suorastaan lensivät ja yhtäkkiä olikin ekan lomaviikon perjantai-ilta ja mulla huoneeni lattialla laukku pakattuna.

Lauantaina olin, yllättävää kyllä, todella ajoissa Heathrowlla (kamut, nyt saa nousta seisomaan ja taputtaa!!). Matkassa oli mukana pelkät käsimatkatavarat, joten ei muuta kuin turvan läpi ja haahuilu kentällä saattoi alkaa. Ihastelin Chanelin näyteikkunaa. Ja Hermesin näyteikkunaa. Ja Tiffany&Con näyteikkunaa. Oi voi. Löytyi paljon ihasteltavaa. Shoppailin myös yhden pienen kasvorasvaputilon itselleni, sen verran alhaisia oli noi lentokenttähinnat verrattuna muihin hintoihin täällä, Suomesta nyt puhumattakaan.

Kävelin ajatuksissani omalle lähtöportilleni, jonne saavuttuani tajusin että 1) lennon lähtöön on vielä 40 minuuttia 2) ehtisin siis juoda kahvia 3) ei kahvilaa tai edes pientä kioskintönöä mailla halmeilla. Jos olisin ollut elokuvassa, olisin tuhahtanut suureen ääneen. Sen sijaan istuin alas ja katselin kentällä rullailevia koneita ja tuskastelin, että mitähän tässä nyt oikein tekisi. Seuraavaksi tajusin, että niin joo, siis koneenhan pitäisi NOUSTA 35 minuutin päästä, hehe ja hupsista, varmaan sitä voisi suunnata itse koneeseenkin.

En ollut viimeinen matkustaja, joka koneeseen asteli, mutta sanotaan nyt näin, että sijoituin kauniisti häntäpäähän.

Tässä välissä voisin lausua lyhyen ylistysvirren käsimatkatavaroisen kanssa matkustamiselle. Siis mä en enää ikinä matkusta ruumaan menevän matkalaukun kanssa, jos ei ole pakko! Se, että voit kantaa kaikkia tavaroitasi koko ajan mukana, eikä tarvitse pelätä niiden hukkumista lentoyhtiöiden hihnojen syövereihin, saati sitten niiden saapumista odotellessa laskea, kuinka monta kierrosta tyhjä hihna ehtii rullaamaan (kun olet aloittanut laskemisen, tajuat jossain vaiheessa, että ethän sä mitenkään voi nähdä, missä kohtaa hihna "alkaa alusta" eli kierrosten laskeminen on tuomittu epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen onneksi huomaat, että hihnalle on alkanut ilmestyä laukkuja. Time well spent.). Mulla oli toki vähän epäkäytännöllinen isompi laukku messissä, koska siinä oli pelkät kantokahvat eikä siis olkahihnaa laisinkaan ja käsivarsiparathan siinä väsyi. Varmaan tähän väliin voisi joku heittää, että "reeniä reeniä", mutta voin kuulkaa kertoa, että siinä vaiheessa kun kävelet kohti omaa lähtöporttiasi Heathrowlla ja muistat juuri nähneesi kartasta, että omalle portillesi arvioitu kävelyaika on n. 20 minuuttia, josta olet kävellyt noin kymmenen metriä, ei paljon lohduta että "mutta hei kivasti saa käsivarret hyötyliikuntaa".

Mutta tota lukuunottamatta oli paras päätös ikinä jättää matkalaukut himaan. Toki tajusin jälkiviisaana, että olisin voinut ehkä tuoda jotain kamojani takaisin Suomeen (edellyttäen, että palaan lopullisesti Suomeen joulukuun lopussa), mutta katsotaanpa tosiasioita silmiin: en mä olisi ikinä osannut päättää, mitä tuon nyt jo pois täältä.

Lentomatka Helsinkiin sujui hyvin. Torkuin paljon ja muun ajan katselin ulos ikkunasta. Helsinki-Vantaalla kaivoin mun parkatakin esiin ja kun se päälläni suuntasin kohti dösäriä ja hengitin raikasta (ja sateentonta, propsit Stadi!) syysilmaa, se alkoi upota tajuntaan: mä olen oikeasti täällä. Koska seuraavan 615-bussin ilmestymiseen olisi kulunut 25 minuuttia, hyppäsin juuri pysäkille ilmestyneeseen bussiin numero 620. Etuosassa luki rautatieasema, joten kelasin, että eiköhän tälläkin päästä pikaisesti perille ytimeen.

Kuinka väärässä olinkaan.

Mä oon jokusen kerran ajanut bussilla Helsinki-Vantaalle ja oon aina käyttänyt linjaa 615, joten sen reitti on mulle melkoisen tuttu. Voittekin vain kuvitella mielenrauhani järkkymistä, kun bussi jossa istuin, kääntyi "väärään" suuntaan ja ajoi jollekin sivutielle. Aluksi onnistuin pysymään tyynenä, mutta siinä vaiheessa kun bussi yli vartin jälkeen edelleen jatkoi ja jatkoi lopuntonta Vantaa-kiemurteluaan, mä olin niiiiin kypsä. Hyvä etten venkoillut penkissäni ja tehnyt hengitysharjoituksia, sen verran rauhaton olin. Multa meinasi katketa verisuoni päästä joka kerta kun joku uskalsi painaa sitä kirkuvanpunaista stop-namiskaa. "Ei kukaan tahdo jäädä täällä pois, ajetaan nyt vaan suoraan sinne Steissille. Päästäkää mut jo hyvänen-vitun-aika kotiin!" Mä olin niin lähellä kotia eikä mun kärsivällisyyteni vaan kestänyt olla poissa enää yhtään pidempään. Jokainen uusi mutka tuntui kilometrien pituiselta enkä millään tavoin pystynyt nauttimaan tästä HSL:n tarjoamasta Vantaa-sightseeingistä (oli kyllä niin pimeääkin, etten olisi nähnyt mitään vaikka olisin yrittänyt). Meinasin alkaa itkemään helpotuksesta kun bussi vihdoin kurvasi motarille ja siitä Mäkelänkadulle.

Sporamatka Steissiltä Punavuoreen ja lyhyt kävelymatka kotiin menivät jotenkin vähän sumussa. Mä vaan katselin ympärilleni, ihastelin lauantai-illan fiilistä täynnä olevia katuja, yhä aikaa hämmentyneenä ja onnellisena. Rakas pitkäaikainen ystäväni tuli avaamaan mulle alaoven, halasi tiukasti ja jäi itse savukkeelle, kun mä ryntäsin sisään rappuun. Ja kun rakas ystäväni ja vaimokkeeni avasi oven ja kaikkien näiden viikkojen ja lukemattomien skypepuhelujen jälkeen päästiin taas rutistamaan toisiamme, oli kuin mä en olisi ollut päivääkään poissa.

Seuraavaksi mä paijasin kummivauva-kissojani ja sain käteeni tölkin sitä ainoaa siideriä, jonka juomisesta nautin: Somersbyn omenaa. Me vaihdettiin vaatteita, ehostauduttiin ja höpöteltiin kolmistaan kaikesta ja ei-mistään. Ja mä nautin suunnattomasti olostani.

Puolen yön jälkeen me suunnattiin kohti Kamppia ja Urho Kekkosen kadulla sain näköpiiriini myös rakkaan sisareni seurueineen. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen suunnattiin yhdessä sisälle ja koko loppuilta voidaankin tiivistää sanoihin "tanssimista, iloisia jälleennäkemisiä, loputonta hymyilyä". Kun tuli viimeisten hitaiden aika, oltiin jääty AH:n kanssa kaksin. PMMP:n Päiväkodin alkutahtien lähtiessä soimaan joku kundi tuli kysymään multa, haluttaisko me mielummin tanssia niiden kanssa kuin kahdestaan. "Ei."

Me tanssittiin, halattiin toisiamme ja laulettiin toisillemme "ilma on kauniimpi kuin milloinkaan/enkä itkekään". Paitsi että mä itkin, muutaman kyyneleen verran. Mä itkin sitä suurta tunteenpaloa, sitä rakkauden määrää, sitä mieletöntä onnea, jota sillä hetkellä tunsin, tunteellinen hölmö kun olen.

Sunnuntai-aamuna (lyhyiden yöunien jälkeen, mutta it was so worth it - jatkot rox!) suunnistettiin Sofian kanssa aamupalalle hotelli Torniin. Faija kertoi jo useampi viikko sitten tulevansa katsomaan mua Helsinkiin ja esitti pyynnön, että sunnuntaina söisimme aamupalaa yhdessä. Torni valikoitui kohteeksi, koska se oli niitä ainoita hotelleja keskustassa, joissa aamupala kestää kello 12 asti, "että saat rellestetyn yön jälkeen nukkua edes vähän pidempään". Isi tuntee tyttärensä. Onhan Stadi täynnä noita brunsseja sun muita aamupalahommia, mutta koska faijan ainoa toive oli, että söisimme jossain hotlassa jossa hän voisi yöpyä (mukavuudenhaluisuus peritty siis suoraan isiltä), suostuttiin tähän siskojen kanssa ilomielin.

Olin väsynyt, mutta muuten ei dagen efter onneksi kalvanut ja ruoka maistui. Ja taas kerran, nautin olostani aivan tajuttoman paljon. Ympärillä neljä rakasta ihmistä, ruokaa ja Helsinki. Onnellisen elämän peruspilarit kasassa.

Päivä jatkui äidin treffaamisella ja luvassa olikin rauhallista sunnuntaioleskelua perheemme naisten kesken. Myöhään iltapäivällä saatoin siskon kotiin ja kävelin Kampista Punavuoreen, sitä samaa reittiä mitä aina ennenkin. Se tuntui hyvältä.


Meidän oli tarkoitus käydä Fafa'sissa falafeleilla ennen illan keikkaa, koska AH ei ollut koskaan maistanut kyseisen lafkan ravinnon tuotteita, mutta jo toista kertaa samana viikonloppuna meillä kävi huono tuuri: Iso Roban Fafa's ei ollut auki. Niinpä tyydyttiin erääseen toiseen samalla kadulla sijaitsevaan ravitsemusketjuun, mikä tosin osoittautui hyväksi valinnaksi, koska jonossa törmäsimme rakkaaseen T:hen puolisoineen. Sitä yllätyksen ja ilon määrää!

Jäähalli oli täynnä ja keikka juuri pyörähtänyt käyntiin, kun me kivuttiin yläkatsomoon. Koko kolmituntinen me laulettiin (ja välillä tanssittiinkin) mukana ja pidettiin toisiamme kädestä. Kyynelkanavat aukesivat monen biisin kohdalla. Yhtenä näistä oli, tietenkin, Päiväkoti. En kuitenkaan lähde erittelemään, mikä biiseistä oli paras tai tunteikkain, mutta kokonaisuudessaan keikka oli yksi parhaista, joilla olen ikinä ollut. PMMP on energinen bändi, joka tuntuu aidolta ja läsnä olevalta. Mä itse tapasin tytöt (vai pitäisikö heitä kutsua naisiksi?) kolme kesää sitten kun olin ensimmäistä kertaa hommissa Ruississa. Päästiin yhtenä iltana Ruissista Turun keskustaan bändin keikkabussin kyydissä (ihan vaan koska satuin tuntemaan ihmisiä, jotka tunsi bändin). Tytöt olivat iloisia ja sydämellisiä ja muistan itse tuona iltana iloinneeni siitä, että bändi, jota olen pitänyt mahtavana ja silti maanläheisenä, on sitä myös oikeasti.


Jäähallilta löytyi luettelo kaikista Disney-piirretyistä.
Otin siitä kuvan.

Maanantaina kävin ripsihuollossa, kahvilla kahden rakkaan tyttöihmisen kanssa ja syömässä Sofian luona. Ilta kului vaimokkeen asunnolla, toisen maatessa sohvalla ja toisen sängyllä, telkkari päällä ja läppärit vieressä, mutta ei tehokäytössä. Välillä tuntuu jotenkin uskomattomalta, miten helppoa toisen ihmisen kanssa oleminen voi olla. Me saatetaan olla pitkiäkin aikoja hiljaa, syventyneinä omiin puuhiimme ilman että kiusallisuudesta on tietoakaan. Eikä AH:n yksiö missään vaiheessa tuntunut liian pieneltä meille kahdelle. Tän on pakko olla sitä paljonpuhuttua tosiystävyyttä.

Tuona yönä me valvottiin myöhään ja parannettiin maailmaa niin paljon kuin kahden ihmisen vain on mahdollista.


Tiistain mä kulutin eräiden koulujuttujen parissa. Kävin tsekkailemassa yhtä koulua ja katsotaan, josko mustakin kuoriutuisi taas opiskelija. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja suoriuduinkin päivästä lähinnä batteryn ja suklaan voimalla. Reippaan kahdeksantuntisen rutistuksen jälkeen kiiruhdin suoraan kentälle.

Kotimatka alkaen Steissiltä siihen pisteeseen, että kävelin Heathrowlla ulos koneesta, oli aivan hirveä. Mä olin ihan valmista kauraa jo bussissa matkalla Helsinki-Vantaalle, mutta onneksi äiti soitti ja sain vietyä ajatukset muualle. Kentällä kävelin turvan läpi, hain ruokaa, pidättelin itkua ja laahustin koneeseen. Jotkut korkeammat voimat olivat onneksi mun puolella sen verran, että päästyäni ikkunapaikalleni kävi ilmi, että kolmen hengen penkkirivimme keskipaikalla ei istunut ketään. Käytäväpaikalla istui reilu kolmekymppinen brittimies (joka ystävällisesti auttoi nostamaan mun laukun ylähyllylle). Niinpä sain kaikessa rauhassa ottaa kengät pois, kääriytyä mun huiviin ja tuijottaa ulos ikkunasta sateista lentokenttää rakennuksineen. Ja kun kone ensimmäisen kerran liikahti ja lähti rullaamaan kohti kiitorataa, mä en enää jaksanut taistella vastaan ja annoin kyynelten tulla. Valtoimenaan.

Koskaan ei oo mistään lähteminen tuntunut niin pahalta kuin tona sateisena tiistai-iltana Helsingistä lähteminen tuntui.


Mä havahduin jossain vaiheessa kahvin tuoksuun, posket edelleen märkinä, kuulokkeet ja PMMP korvissa hiljaa soiden. Kiitollisena ja ääni täristen otin vastaan kupin kahvia ja kaksi annosta perunasalaattia brie-juustolla, joista toisen laitoin keskipaikalle, torkkuvaa brittimiestä varten.

Loppumatka kului jo vähän rauhallisemmin, joskin olin vähän poissaoleva kun kävelin ulos koneesta ja suuntasin kohti Heathrown Shop&Collect -pistettä noutamaan aikaisemmin ostamaani rasvaputiloa, jota en desin ylittävän kokonsa takia uskaltanut ottaa mukaan Suomeen. Mutta koska en saanut kyseistä tiskiä silmiini, kipitin vieressä olevalle infotiskille kysymään, mistä voisin paikan löytää. Ystävällinen ja hymyilevä mieshenkilö kertoi minun seisovan tiskin edessä ja kysyi nimeäni. Minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla metroon ihanainen Cliniquen rasva tiukasti laukkuun pakattuna. Vaikka olo oli edelleen musertunut, huomasin, hämmentävää kyllä, että brittinenglannin kuuleminen tuntui jotenkin rauhoittavalta ja turvalliselta.

Mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä parempi olo mulla oli. Tuntui hyvältä hypätä tuttuun junaan Victorialla ja kun kävelin sen lyhyen matkan junapysäkiltä kotiin ja tuijottelin kirkasta tähtitaivasta, mua hymyilytti. Tuntui kivalta palata kotiin ja omaan huoneeseen.

Lapset olivat jo nukkumassa, mutta vanhemmat toivottivat hymyillen tervetulleeksi ja näyttivät aidosti ilahtuneilta kun kerroin että "Helsinki was great but it also feels good to be back".

Purin matkatavarani neljä päivää myöhemmin.

Loppuviikko kului tiukasti lasten kanssa, iltaisin kävin juoksemassa ja kaiken muun ajan yritin vain nukkua univelkoja pois. Lauantaina suuntasin Westfieldin ostoskeskukseen, mutta en jotenkin ihan syttynyt sille. Illalla tapasin muutamaa ihanaa suomityttöä ja sunnuntaina nukuin myöhään. Vietin koko päivän enemmän tai vähemmän laiskoissa merkeissä. Kuuntelin musaa, nukuin päiväunia ja skypeilin rakkaiden kanssa.

Tällä viikolla olisi tarkoitus nähdä useampaa ihanaa tyttöä täällä Lontoossa, jo pelkkä ajatus tekee iloiseksi!

Ulkona paistaa aurinko, voisin käydä juoksemassa.

xx,

Anna

ps. kuvituksena niitä harvoja Helsinki-räpsäisyjä, joita puhelimesta löytyi. Ei niissä onnen fiiliksissä jotenkin tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille, mutta ehkä vielä joskus opin siihenkin.