sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Ota minut tällaisena kuin oon


Vaikka ulospäin, ja varmaan etenkin täällä blogissa, vaikuttanen enimmäkseen aika itsevarmalta, on mullakin omat epävarmuuden hetkeni. Niin kuin meillä kaikilla joskus.

Suurin osa niistä liittyy itselle tärkeisiin ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet, oli kyseessä sitten ystävyys tai romanttinen rakkaus, ovat kuitenkin niitä, joissa sä päästät toisen tosi lähelle. Ja sitten sitä välillä miettii, että entä jos se hylkääkin, entä jos se ei tykkääkään musta kun se näkee mun kaikki puolet, myös ne vähemmän valoisat. Entä jos se katsoo halveksivasti, nauraa ja työntää pois? Että ihanko tosissaan se on valinnut minut? Että se haluaa olla mun elämässä ja päästää minut omaansa?

Mä olen kipuillut asian suhteen välillä paljonkin. Kai sitä vaan pelkää tuottavansa pettymyksen toiselle. Mä olen itse useiden omien ihmissuhteideni alussa ajatellut, että mitä sitten, kun se toinen jossain vaiheessa saakin selville, etten mä olekaan aina se iloinen ja nauravainen Anna (olkoonkin että valtaosan ajasta olen just sellainen), jollaisena ulkomaailma mut näkee. Että mitä tapahtuu sitten, kun se toinen tajuaa, että mullakin on heikkouksia. Että mä en olekaan täydellinen ystävä tai puoliso.

Ihminen on hullu, kun se päästää toisen lähelle, koska silloin sitä vapaaehtoisesti antaa toiselle sen oman itsen tunnuslukukortin, jossa kerrotaan tarkasti, mikä suhun sattuu eniten. Ja samalla se hulluus on kuitenkin, ainakin itselle, yksi suurimmista syistä siihen, miksi tällä pallolla edes kannattaa tallustaa.

Mitään ei voi saada, jos ei anna. Oman itsen avaaminen, henkisesti paljaana oleminen toisen ihmisen edessä on mun mielestä yksi rohkeimmista asioista, joihin me ihmiset kyetään. Olen myös huomannut, että avoimuus usein ruokkii avoimuutta. On helpompi olla auki toisen edessä, kun se toinenkin on.

Noina oman epävarmuuden hetkinä pitäisi osata miettiä, että milloin ikinä sitä on itse odottanut tai edellyttänyt täydellisyyttä tai virheettömyyttä siltä toiselta? Niin, eipä oikeastaan koskaan, ihmisiähän me tässä vaan ollaan. Inhimillisiä, virheellisiä ja juuri siksi täydellisiä.

Miten sitä sitten kuvittelee, että se toinen odottaa sun olevan täydellinen, vaikka itse ei koskaan vaatisi sitä toiselta? Ihmismieli, se on hölmö ja kummallinen.

Mä katsoin just Vain Elämää -sarjan Anna Puun jakson. Aika moni niistä vedoista sai silmät kyyneliin, mutta tämä ehkä kaikkein eniten. Olenhan mä tämän kuullut, joskus aikoja sitten, mutta sittemmin unohtanut sen olemassaolon. Mutta tässä se taas on. Jos mä osaisin kirjoittaa biisejä, tää on sellainen kappale, jonka ehdottomasti olisin halunnut kirjoittaa.


Koska sehän se usein pelottaa: että kelpaanko mä tällaisena kuin oon.

Omien kokemusteni rohkaisemana mä vastaan:

kyllä kelpaat.

xx,

Anna

torstai 27. lokakuuta 2016

Viime aikoina


Kävin noin viikonlopun mittaisella visiitillä kauniissa pääkaupungissamme. Poikaystävä oli kentällä vastassa, eikä katseiden kohtaamisen jälkeen tarvittu sanoja. Se, kun toinen otti syliin, piti kiinni ja antoi loputtomasti suukkoja, puhui enemmän kuin mitkään sanat olisivat voineet.

Sain myös kukkakimpun. Vaalean vadelmanpunaiset teko-neilikat ilahduttavat mua vielä täällä Uppsalassakin. Kaivoin yhteiskeittiöstä niille lasiastian ja asettelin ne tuohon työpöydälle. Ja joka kerta kun silmä osuu niihin, ilostun suunnattomasti. En tiedä miten en ollut tajunnut aikaisemmin, että tämä melko persoonaton huoneeni kaipasi vain jotain pientä, joka tekisi siitä enemmän minun näköiseni. Kukat ovat hyvä alku.

Ehdin myös Helsingissä ollessani kuljeskella itsekseni keskustassa ja jalat veivät Akateemiseen kirjakauppaan. Pidän Akateemisen tunnelmasta kovasti (pieni kirjakauppa Nide Fredalla on toinen suosikkini!) ja silitellessäni kirjojen kansia tuli sellainen olo, että haluaisin ostaa jonkun kirjan. Ensimmäisenä mieleen pälkähti Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe. Kirja voitti viime vuoden Pulitzerin ja on saanut valtavasti kehuja osakseen. Ja mä en ole lukenut sitä. En oikeastaan tiedä siitä juuri mitään, aiheen tunnen päällisin puolin. Mutta kirjan nimi on ehkä kaunein, jonka olen pitkään aikaan kuullut.

Etsiskelin sitä hetken, mutta lopulta pyysin apua eräältä myyjältä. Hän etsi kirjaa hetken kanssani ja lupautui lopulta tarkistamaan saldo-tilanteen koneelta. Kirjaa ei ollut kuin pokkarina, joten päätin, että toivon sen vaikkapa joululahjaksi. Omistan toki monia pokkareita, mutta suurin osa niistä on kevyttä tyttöhömppää: "Paholainen pukeutuu Pradaan" ja muita vastaavia. Jostain syystä tuntuisi väärältä lukea Doerrin teos (tai oikeastaan mikä tahansa "vakavammin otettava" kirja) pokkarina. Kovakantinen, nidottu kirja on kuitenkin aina kirja ja tuntisin jotenkin väheksyväni teosta, jos lukisin sen pokkarina. Jotenkin koen, että suuret teokset ansaitsevat tulla luetuiksi oikeina kirjoina.

Onhan se vähän hölmöä. Sama teksti se on pokkarissakin, ja se olisi paitsi pienempi, myös halvempi. Ehkä nää on näitä kirjallisuuden opiskelijan höpsöjä mielenliikkeitä.

Ostin lopulta Jussi Valtosen He ei eivät tiedä mitä tekevät. Ehdin jo aloittaa sitä ja tuntuu hyvältä lukea jotain sellaista, mikä ei ole kurssikirjallisuutta. Ja suomen kieli tuntuu niin ihanalta, rikkaalta ja elävältä.

Suomalaisten hiljainen kohteliaisuus on ilahduttanut ihan hurjasti. Sekä meno- että paluumatkalla yritin itse nostaa isompaa laukkuani hattuhyllylle ja molemmilla kerroilla vieressäni seisoneet miehet tarjoutuivat auttamaan ja nostivat laukkuni hyllylle ennen kuin ehdin "Vitsi, ihanaa" sanoa. Molemmat nyökkäsivät vaatimattomasti kun kiitin heitä. Voi ihanat suomalaismiehet!

Helsinki näytti ja tuntui samalta. Tutulta, turvalliselta. Kodilta. Kävimme sunnuntaina lempikahvilassani, Andantessa, Fredalla sekin. Siellä oli edelleen kukkia, kirjoja ja kaupungin parasta kahvia. Kysykää aeropressia tai kalitaa (molemmat ovat siis suodatinkahvin valmistustapoja), omistajat osaavat kyllä suositella niihin sopivia kahveja. Mä juon yleensä etiopialaisia kahveja, joku niissä vaan osuu tosi hyvin yksiin mun makuhermojen kanssa.

Yhtenä aamuna heräsin joskus anivarhain kun poikaystävä lähti töihin. Annoin unisen suukon, toivotin hyvää työpäivää ja nukahdin uudelleen.

Herättyäni ajattelin ensin, että menisin käymään HAM:ssa, katsastamassa Yayoi Kusaman näyttelyn (juuri sen värikkään, josta kaikki postaavat sosiaalisiin medioihin). Sitten muistin, että museothan ovat maanantaisin kiinni. Oli pakko googlata ja tarkistaa, koska loppuun asti hiukan toivoin muistavani väärin. En muistanut, kiinni ovat. Mutta onneksi näyttelyt jatkuvat pitkälle tammikuuhun.

Samaisena päivänä miehen ollessa töissä (ja niiden museoiden ollessa kiinni ja kavereiden ollessa töissä), mä päätin leikkiä kotia. Siivosin keittiön, katoin pöydän ja tein meille ruokaa. Mä en ole ikinä ajatellut, että musta tulisi kotiäiti, koska pelkään että tylsistyisin, mutta joku tossa puuhailussa vähän viehätti. Toki helppohan se on kuvitella, kun ei oikeasti ole kotivaimo, saati sitten kotiäiti.

Olen pikkuhiljaa päässyt takaisin arkeen täällä Uppsalassa. Kävin eilen luennolla ja loppuviikko pitäisi pakertaa tenttikysymysten ja luentomateriaalien parissa.

xx,

Anna

torstai 20. lokakuuta 2016

Uusi lemppari: culottes-housut




Kun aloin viime keväänä bongailla vajaamittaisia, leveitä housuja sekä blogeista että kaupungilta, ensimmäinen ajatus oli luokkaa "ai että, leveät caprit on tehny comebackin. HYI!". Mä, kuten ehkä moni muukin mun ikäluokkaa edustava tyttöihminen, käytin capreja nuorena tosi paljon. Muistelisin, että etenkin peruskoulu oli niiden kulta-aikaa. Kun jossain vaiheessa lopetin niiden käyttämisen, en voinut kuvitellakaan pukevani moisia enää jalkaan. Ei, ei, ei ja ei. Samat fiilikset mulla on myös leveistä housuista, etenkin farkuista. Miss Sixty -fläsärit iskee vaan liian kovaa. Kapeat housut, kyllä kiitos. 

Ehkä se on tää blogien aivopesu, mene ja tiedä, mutta aloin pikkuhiljaa tykästyä kyseisiin housuihin. Viimeinen niitti mun vastusteluille oli, kun näin eräällä ystävälläni täällä Uppsalassa jalassa aivan superhienot culottesit. Ne olivat farkkuja siistimmät, mutta eivät mitkään pukupöksyt. Ne olivat juhlavat, mutta samalla yksinkertaisen tyylikkäät. Mä tiesin, että vähintä mitä saatoin tehdä, oli etsiä moiset jostain ja sovittaa niitä. Olin hieman epäileväinen sen suhteen, sopisivatko tasaisen leveät housut mun vartalolleni. Mulla on aika leveä lantio ja kapea vyötärö suhteessa muuhun kroppaan ja suurin kysymys oli, näytänkö housut jalassa laatikolta. 

Löysin housut Zarasta, vieläpä tosi edullisesti ja melkein hypin ilosta kun sovituskopissa housut istuivat mielestäni mulle hyvin. Housujen korkea vyötärö korostaa, no, just sitä vyötäröä, jolloin laatikkomainen mielikuva katoaa. Ja nyt noi on ihan lempparit. Ne on niin mukavat, että tekisi mieli käyttää niitä joka päivä, mutta ne päällä olo on tyylikäs ja paljon huolitellumpi kuin mitä farkkujen kanssa. Joku on myös erehtynyt luulemaan housuja hameeksi!

Neule on Samsoen&Samsoen tän syksyn mallistoa. Musta tuntuu, että oon nähnyt sen melkein kaikissa mahdollisissa blogeissa, mutta minkäs teet kun se on vaan niin pehmeä päällä. Ainoa miinuspuoli on, että neule on alkanut snadisti nukkaantumaan. Se on toki villan perusominaisuus, ja onneksi paita on elävän värinen, jolloin mahdollinen nukkakin hukkuu meleerauksen sekaan. 

Äiti oli tosiaan käymässä täällä ja meillä oli niin kivaa yhdessä. Käveltiin ja ihmeteltiin paljon ja käytiin tietenkin fikailemassa. Ja juteltiin loputtoman paljon. Äiti myös kärsivällisesti otti nämä kuvat musta, kun pyörittiin Tukholmassa. 





Neule: Samsoe&Samsoe
Housut: Zara
Kengät: Converse
Takki: Zara
Huivi: Acne
Laukku: Furla

Äiti lähti eilen ja vaikka mun olisi kotiin päästyäni pitänyt opiskella saksan tenttiin, mä olin niin poikki, etten kyennyt kuin käymään kirjastossa (pakon edestä, koska oli palautuspäivän dedis), nukkumaan päikkärit ja hakemaan yhden paketin postista. Jouduin aamupäivällä junassa istuessani miettimään pidemmän hetken, että mikäs viikonpäivä tänään oikein onkaan. Onneksi uni auttaa.

Tänään rakas ystäväni tulee kylään ja lauantaina suuntana Helsinki. Jee!

xx,

Anna

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Aamu Arlandassa


Huomenta. Ja uniset terveiset Arlandan kakkosterminaalista.

Herätyskello soi 5.45. Enkä todellakaan ollut kymmeneltä nukkumassa. Onneksi bussit Flogstasta Uppsalan rautatieasemalle kulkevat hyvin ja kun asemalla hyppäsin lentokentälle menevään bussiin, optimistisesti ajattelin nukkuvani koko 40 minuuttia kestävän matkan. Optimistisesti indeed. Taisin kyllä torkahtaa, mutta hieman unetti edelleen kun kävelin terminaalin ovista sisään. Äidin pitäisi laskeutua vartin päästä.

Samalla hetkellä huomasin, että äidiltä oli tullut viesti. Lento on myöhässä, eikä ole vielä edes lähtenyt Helsingistä. Jaahas. Eihän siinä voinut kuin nauraa. Sen ainoan kerran kun neiti Mattila on enemmän kuin ajoissa, saapuvan vieraan lento on myöhässä. Onhan se nyt aika hauskaa.

Mutta mikäs tässä odotellessa. Sisääntuloaulasta löytyy Johan&Nyström, eli mulla on kaikki hyvin. Tilasin kupillisen etiopialaista kahvia, joka maistuu loistavalta. Pehmeältä ja just sopivan lempeältä tällaisiin aamutunnelmiin.

Terminaaliin on ripustettu kauniita jouluisia kransseja, joissa on lämpimän väriset punosvalot ja punaista nauhaa. Niistä tuli hyvä fiilis. Eihän jouluun ole kuin reilu kaksi kuukautta aikaa. Musta noi koristeet ei ole yhtään liian aikaisessa. Olen itse ehkä herännyt joulunodotukseen viime vuosina aika myöhään ja on usein tuntunut, että joulu ehtii mennä ennen kuin sitä ehtii edes fiilistellä. Siksi tulin tosi iloiseksi noista kransseista.

Näin sunnuntaiaamuna täällä on aika rauhallista. Ihmisiä on vähän liikkeellä ja ilmassa leijuu sellainen hieman hidas ja lämminhenkinen tunnelma. Mä oon aina tykännyt tosi paljon lentokentistä. Tom Hanksin tähdittämä Terminal iski muhun aikoinaan tosi kovaa. Pitäisi ehkä katsoa se uudelleen. Olen huomannut, että en kovin usein muista, mitä elokuvissa tapahtuu, mutta mulle jää hyvin tarkka muistijälki elokuvan aiheuttamista tunnetiloista. Terminaali liikutti ja muistelisin, että olin sen jälkeen hyvillä mielin.

Puhuttiin illalla pitkään puhelimessa poikaystävän kanssa ja menin nukkumaan tyynin ja onnellisin mielin. Ja niissä fiiliksissä myös heräsin.

"Saapuvat lennot" -taulu ilmoittaa, että äidin lento on juuri laskeutunut. Tää J&N:n kahvikuppi oli juuri sopivan kokoinen. Hitsi miten hyvä fiilis voi pienistäkin asioista tulla.

Seuraavaksi kohti Tukholmaa.

Ihanaa sunnuntaita (mun piti hetki miettiä, että mikäs päivä tänään olikaan)!

xx,

Anna

perjantai 14. lokakuuta 2016

Ihan(an) tavallisia päiviä


Havahduin tällä viikolla siihen, miten arkiseksi elämä on täällä muuttunut. Ja nimenomaan hyvällä tavalla. Mä rakastin arkeani Helsingissä ja vihdoin mun ajoittain sekava vaihtarielämäni täällä Uppsalassa on muuttumassa arkiseksi. I-HA-NAA.

Ihan kuten Helsingissäkin, mulla on luentoja aika vähän, yleensä kahtena päivänä viikossa. Niinpä esimerkiksi maanantait ovat mulle aika rauhallisia päiviä. Tässä ekassa periodissa olen yleensä herännyt melko aikaisin, koska meillä on erään kurssin viikkotehtävien deadline aina maanantai-aamuisin. Niinpä lauantait ja sunnuntait kuluvat ainakin osittain noiden romaani-analyysien parissa. Herään maanantai-aamuisin kahdeksalta, oikoluen ruotsinkielisen tekstini ja lähetän opettajallemme. Sen jälkeen menen yleensä takaisin nukkumaan.

Tän viikon maanantaina palautin moderni romaani -kurssin viimeisen tehtävän, joten nyt pitäisi tsempata vielä saksan tentin ja toisen aineopintokurssin tenttimateriaalien kanssa. Sitten helpottaa vähän. Tentteihin lukemisen parissa onkin kulunut koko viikko. Etenkin saksan kielioppi-tentti nostattaa pieni hikikarpaloita otsalle. On adjektiivien taivutusta, verbien taivutusta, pronominien taivutusta, substantiivien taivutusta. Mä en ole ihan varma, onko tossa kielessä mitään, mikä ei taipuisi. Huhheijaa, mä sanon vaan.

Maanantai-iltaisin mulla on myös balettitunti. Olen myös viime aikoina huomannut, että ymmärrän tosi paljon kun kuulen ruotsia, mutta en aina osaa kääntää kuulemaani suomeksi. Mä en tiedä teistä, mutta mulla on usein, halusin tai en, tapana kääntää kuulemani päässäni esimerkiksi ruotsista suomeksi ja sitten vasta reagoida siihen suomenkieliseen. Englannin kanssa en enää tee noin, mutta se johtunee varmaan suhteellisen hyvästä kielitaidosta. Mutta esimerkiksi balettitunnilla kun venyttelemme ja opettaja sanoo "Böj", tiedän heti mitä tehdä, mutta mulla menee hetki ennen kuin yhdistän sen sanaan "Taivuta". Se on tosi hassua, koska taivutan jalkojani, mutta joudun hakemaan sitä itse "taivuta"-sanaa. "Siis tää on se vastakohta kun ei oo enää suorat jalat, öö, mä siis, öö, AA taivutan!"

Arki-iltoina me käydään kerran-pari viikossa sekalaisella vaihtariporukalla fikailemassa. Vaikka mä yhdistän fikailun kahvilla käymiseen, täällähän fika oikeastaan tarkoittaa "kahvia ja pullaa", eli kahvin kanssa myös napostellaan jotain. "When in Rome..", mietti allekirjoittanut, kun päätin tilata taas yhden kakkupalan kahvin kaveriksi. Täällä ollaan muuten aivan omalla tasolla noiden kakkujen kanssa. Ihan tavallisestakin kahvilasta löytyy vähintään kymmentä (10!!) eri kakkua. Me ollaan tyttöjen kanssa yhtä suurta sydänsilmäemojia aina kun ihmetellään kahviloiden vitriinejä.

Ja käydään me myös ulkona. Yleensä joko tiistaisin, jolloin on meidän nationin Snerikesin klubi-ilta, tai sitten perjantaisin, jolloin Värmlandsilla on kemut.

Iltapäivisin yritän ahertaa koulujuttujen kanssa. Olen myös täällä ollessani innostunut taas kotitreenailusta ja HIIT-treeneistä. Näin hieman malttamattomana naisihmisenä alle puoli tuntia kestävä, mutta hien pintaan nostattava treeni on kuin taivaan lahja. Lisäksi tulee pyöräiltyä aika paljon kampukselle ja keskustaan, se on nyt toistaiseksi riittänyt mulle kestävyysliikunnaksi.

Loppu-lokakuu meneekin sitten aika hälinässä. Äiti tulee sunnuntaina kylään ja viipyy keskiviikkoon, jonka jälkeen torstaina suosikkisuomenruotsalaisystävättäreni ilmestyy luokseni. Lennämme molemmat ensi viikon lauantaina Helsinkiin ja viivyn kotona neljä päivää. Sitten onkin jo pian marraskuun alku. Tässä välissä pitäisi kyetä opiskelemaan saksan tenttiin, joka mulla on ensi viikon perjantaina. Pitänee siis käyttää huominen siihen.

Ihanaa viikonloppua!

xx,

Anna

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Dancing in September


Sinne se syyskuu meni, mun ensimmäinen kokonainen kuukauteni täällä. Hurjaa ja samalla kuitenkin aika helpottavaa.

Valehtelisin jos väittäisin, että syyskuu meni kuin tanssien. Ei helkkarissa mennyt. Kuun ensimmäinen puolikas oli kuin olisi tervassa tarponut. Onneksi jähmeät askeleet ovat melko lailla takanapäin ja on paljon kevyempi ja jotenkin helpompi olo. Tätä tunnetta olen odottanut.

Syyskuun viimeisenä päivänä, viime perjantaina, me lähdettiin tyttöjen kanssa ulos. Istuttiin ensin iltaa keskustassa ja lopulta lähdettiin tanssimaan Värmlandsille.

Kävin esittämässä kainon toiveen dj:lle. Kirjoitin sen puhelimeni muistioon ja näytin ystävällisen näköiselle miekkoselle laitteiden takana. Tämä siksi, koska dj-koppi oli niin korkealla, että olisin tarvinnut jakkaran yltääkseni samalle levelille (heh).

"Hej! Kan du spela "September" från Earth, Wind & Fire eftersom det är den sista dagen i September? Tack i alla fall!"

Mies luki viestini, naurahti, katsoi kelloa ja nyökkäsi. Hymyilin ja muodostin huulillani sanan "tack", jonka jälkeen poistuin takaisin ystävieni seuraan.

Ja kun illan loppupuolella kuulin kyseisen kappaleen alkutahdit, sydän heitti voltin. Tuntui kuin aika olisi hidastunut. Valot välkkyivät, minä tanssin ystävieni kanssa musiikin soidessa taustalla. Tajusin silloin, miten hyvin kaikki on. Miten onnekas ja onnellinen olin, juuri silloin, siinä hetkessä.

Sen jälkeen hymyilin lisää, entistä leveämmin, enkä välittänyt näytinkö hölmöltä. Näytin. Varmasti. Mutta sitähän minä olen. Onnellinen hölmö. (Ja totta puhuen, tuskinpa kovin montaa ihmistä kiinnosti, miltä minä näytin.)

xx,

Anna

P.S. Liekö syynä vaihtunut kuukausi vai mikä, mutta tuli hirveä draivi vähän uudistaa blogin ulkoasua. Tein uuden bannerin ja fiksailin vähän pikkujuttuja. Lopputuloksena mielestäni paljon mukavampi, yksinkertaisempi ja silmäämiellyttävämpi ulkoasu.