tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kunhan vain muistaa hymyillä


Olen koko aamun repinut hiuksia päästäni (onneksi vain kuvainnollisesti), koska yliopisto-jutut stressaavat niin pahasti. Avoimen väylän haku loppuu huomenna ja mä tarvitsen vielä erään merkinnän, ennen kuin voin laittaa haun menemään. Olen siis odottanut viimeisiä suoritusmerkintöjä ja päivittänyt WebOodia puhelimella koko aamun. Töissäkin oli odotettua kiireisempää ja iltapäivästä olinkin yhtä suurta stressipalloa koko nainen. Tuskailin hoitamattomia työasioita kollegoille ja omaa aikatauluani, josta olin jo töistä lähtiessäni myöhässä, mutta en tietenkään kokenut tarpeelliseksi

1) delegoida hoitamattomia juttuja eteenpäin koska "kyllä minä hoidan"
2) sanoa suoraan, että yliopisto se on, joka oikeasti stressaa, ei duuni.

Mutta mitäs turhia.

Niinpä kiirehdin suoraan sanoen elämääni lähes vittuuntuneena ihmisjoukon läpi yrittäen samalla tavoittaa erästä henkilöä työasioissa. "Tavoittelemanne henkilö puhuu toista puhelua, olkaa hyvä ja odottakaa.." Ei mulla ole aikaa odottaa, VASTAA NYT %€€-tana!

Lopulta puheluuni vastattiin ja käytin kaiken energiani, jotta en kuulostaisi siltä, että haluan juuri nyt kuristaa jonkun.

Selkä hikeä valuen saavuin Kamppiin ja istahdin odotustilaan. Tiesin heti olevani liian myöhässä mulle varatusta lääkärinajasta. Päätin kuitenkin odottaa. Turhaan.

10 minuuttia myöhemmin siirryn syrjäisempään osaan odotustilaa ja päätän odotellessani soittaa yliopistolle, koska kaikki muu on vaan liian hidasta ja aika on se ainoa asia, mitä mulla ei nyt ole.

Automaattinen naisen ääni kertoo kaikkien linjojen olevan varattuja (....näppäimistöltä loppui just merkit kuvaamaan mun tuskaista fiilistäni) ja jonotusmusiikki, se yksi ainoa biisi, alkaa soida. Vaikka olen kuullut sen useita kertoja, mun ei oo ehkä vielä koskaan tarvinnut kuulla sitä enemmän kuin seisoessani tuolloin lääkärikeskuksen hissiaulassa.

Smile, though your heart is aching /
Smile, even though it’s breaking /
When there are clouds in the sky / you’ll get by
If you smile through your fear and sorrow /
Smile and maybe tomorrow /
You’ll see the sun come shining through /
for you"

Vaikka päällimmäinen fiilis oli ja on hieman edelleenkin tuskastunut ja epätoivoisen avuton (koska tällä hetkellä kaikki on niin sanotusti ylempien tahojen käsissä), en voinut olla hymyilemättä. 

xx,

Anna

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Pikamoi kirjakasan keskeltä


Oli pakko ottaa pieni breikki ja antaa aivojen vähän huilata. Mulla on nyt kirjoituksen alla tän kevään viimeinen (!! KYLLÄ KYLLÄ KYLLÄ oleeoleoleolee) avoimen yliopiston opintoihin kuuluva essee. Tausta- ja lähdemateriaalia löytyy yli 2000 sivun ja viiden kirjan verran, joten ihan helpolla en ole päässyt. Olen kuitenkin digannut tästä kirjallisuustieteen kurssista ihan superpaljon, joten vaikka väsymistä onkin ilmassa, niin mitään pakkopullaa tää ei ole ollut. Mä nautin todella paljon kun saan sukeltaa noiden kirjojen sisään ja pohdiskella merkityksiä rivien välissä.

Pitänee varmaan kipaista kauppaan hakemaan jotain suuhunpantavaa (siis ruokaa, vaikka mun tekisikin ihan hurjasti mieli herkutella ja ostaa myös karkkia) ja loppuilta kuluu tiukasti läppärin edessä näpytellessä.

Tapani mukaan olen jättänyt tämän(kin) esseen aika viime tinkaan, sillää deadline häämöttää ihan nurkan takana. On jotenkin tosi hölmöä, miten mä saan aina hurjasti energiaa ja tsemppiä ihan vaan siitä, että palautus on ihan pian. Kyllähän sitä sanotaan, että "deadline on paras motivaatio", mutta kun ei sen tarvitsisi olla.

Oh well, tuleepahan joka tapauksessa tehdyksi.

Kelpoa keskiviikkoa tyypit!

xx,

Anna

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Fun Fact Friday


Koska on perjantai ja se tietää, että allekirjoittaneella on edessää työtön (hehe) viikonloppu, ajattelin että tällainen höpsö nippelitieto-pläjäys olisi hauska alku viikonlopulle.

-Mä olen hyvin, hyvin perso makealle. Voisin ihan totta elää jälkiruoilla such as kakuilla ja jäätelöllä. Vanha koululuokkani nimesikin mut aikoinaan "jälkiruokakuningattareksi" ja kyseistä lempinimeä kannan edelleen ylpeänä.

-Nykyinen työpaikkani tarjoaa niin hyvät työsuhde-edut (ja kokkailu ei kuulu mun top5 lempparit ajanviettotavat -listalle), että mä teen todella harvoin ruokaa himassa. Tosin viime aikoina olen vähän skarpannut.

-Mä uskon ihan vähän horoskooppeihin.

-Mä olen syntynyt klo 13.13 ja musta se on aina ollut vähän maagista ja jotenkin siistiä. Osittain sen takia mä en myöskään ole koskaan uskonut numero 13:n tuovan epäonnea.

-Mä en oikeastaan ikinä katso kauhuleffoja. Ne pelottaa mua ihan kamalasti, koska mun on vilkkaan mielikuvitukseni takia tosi helppo eläytyä kaikkiin elokuviin. Kun katsoin Ringin kolmannen kerran, säikyin ja kiljuin yhtä kovaa kuin ekallakin katselukerralla. No joke. Kuulemma pilasin leffan katselun kavereiltani, koska heitä nauratti mun käytös niin paljon. Jos kuitenkin joudun jotain kauhua katsomaan, yritän hokea itselleni että "muista että siellä on kuvaustiimi ja kamerat ja kaikki, ihan tossa vieressä, tää ei tapahdu oikeasti". Joskus olen henkisesti noin 12-vuotias.

-Mä en tykkää ostaa kaupan valmiita karkkipusseja (tämä ei toki tarkoita ettenkö silti välillä kantaisi rahojani lähikaupan kassaan karkkipussin kanssa poistuessani). Mikään pussi ei ole ikinä täydellinen ja aina löytyy jotain vähemmän hyviä karkkeja. Thank god for Makuunin irtokarkit.

-Mä olen hyvin, hyvin impulsiivinen ja mä innostun aivan järjettömän helposti kaikesta (tää ei ehkä ole edes mikään yllätys kenellekään). Eräs miespuolinen ystäväni totesi kerran, että ainoastaan minä pystyn olemaan innoissani pikkulinnuista ilman, että alkoholilla on osuutta asiaan (olin tainnut selittää kuinka kävin Korkeasaaressa ja etsin Lintutalossa innokkaasti tilhiä).

Hauskaa viikonloppua!

xx,

Anna


maanantai 13. huhtikuuta 2015

Päivän asu: maanteiden valtias


Niinhän siinä sitten jälleen kävi, että viikonloppu vei mennessään.

Vietin perjantain kotona sohvalla Rouva Bovary -kirjan kanssa. Kirja oli hyvin hidaslukuinen vaikka yleensä mä olen nopea lukija. Muutenkin kyseinen teos oli hieman haasteellinen ja koetteli mun hermoja hidastempoisuudellaan. Onneksi noi kirjallisuustieteen opinnot pakottaa välillä poistumaan omalta mukavuusalueeltaan ja tutustumaan myös sellaisiin teoksiin, joiden kirjoitustyyli ei itse ole tottunut.



Perjantaina iltapäivällä hyvä ystäväni soitti ja ilmoitti tulevansa hakemaan mut kahville Kaivariin. Aurinko, hyvä seura ja raitis ilma tekivät tehtävänsä ja oli huomattavasti parempi fiilis palata sohvalle lukemaan.


Lauantain vietin töissä. Illalla juhlimme rakkaan ystäväni syntymäpäiviä ja muistin taas kuinka eri tavalla hauskaa on bailata kundiporukassa.

Sunnuntaiaamuna suuntasin brunssille perheemme naisten ja siskon komeamman puoliskon kanssa, jonka jälkeen kipitin illaksi töihin. Olin jo lauantaina päättänyt, että menen sunnuntaina salille suoraan töistä, oli dagen efteriä tai ei. Varsinainen heikotus ei onneksi osunut mun kohdalle missään vaiheessa, mutta se väsymys! Mun unentarve on nimittäin kuluneen vuoden aikana kasvanut ihan räjähdysmäisesti. Mä voin helposti nukkua yhdeksän tunnin yöunia ja ottaa vielä päivänokoset päälle. Toki siihen on saattanut vaikuttaa sekä treenaamisen että opiskelujen aloittaminen, jotka molemmat vaativat energiaa ihan uudella tavalla.

Pidin kuitenkin pääni itseni kanssa ja treeni kulkikin hyvin, jäykistä lihaksista ja väsymyksestä huolimatta. Ja voin kertoa, että uni tuli illalla heti kun sain pään tyynyyn.




Tänään suuntaan illaksi töihin, mutta sitä ennen luvassa on vielä vähän lukemista. Ajatuksissa on myös kirjoitella vähän noista mun avoimen opinnoista, ne kun alkaa palttiarallaa olla kasassa, mikä tuntuu samaan aikaan sekä oudolta että uskomattoman helpottavalta. Olen jo alkanut tottua tähän opiskeluun ja vastahan mä ne syksyllä aloitin, mutta toisaalta on tosi hyvä fiilis, että on oikeasti saanut niin paljon aikaiseksi.

(Hiusten harominen oli näköjään kova juttu näitä kuvia otettaessa reilu viikko sitten.)

Asudetaljit:

Takki: Volcom
Huivi: Acne
Kengät: Acne
Laukku: Furla
Teeppari: tuntematon, saatu ystävältä
Farkut: H&M
Helmet: äidin vanhat

xx,

Anna

torstai 9. huhtikuuta 2015

Isot tissit, pienet tissit - mitä väliä?




Nyt katkesi kamelin selkä.

Mä olin tulossa postaamaan ihan vain höpöhöpö-jutuista ja ajattelin esitellä yhdet asukuvatkin viime viikolta.

Mutta sitten erehdyin lukemaan Maisa Torpan tissi-tekstin, jossa hän ylistää isoja rintoja ja suunnilleen kehoittaa kaikkia pienirintaisia hakeutumaan kirurgian pariin. Hän myös nimittää pienirintaisuutta ongelmaksi. (En aio linkata kyseistä tekstiä tähän, koska en halua että mun blogini edistää moisen urpoilun leviämistä.)

Mutta siis mulle riitti. Voi elämän kevät nyt.

Vaikka mä itse en olekaan pienirintaisimmasta päästä (ei nää mitkään jättibosat todellakaan ole ja mä itse kuvailisin näitä ihan vaan tavallisen kokoisiksi), aihe nosti silti mun niskakarvat pystyyn.

Mä ymmärrän, että mielipiteitä mahtuu maailmaan just niin monta kuin on meitä ihmisiäkin, mutta mun on todella vaikea käsittää, miten tää kyseinen naishenkilö kykenee julkaisemaan tollaisen tekstin ajattelematta yhtään sen mahdollisia jälkivaikutuksia.

Mä en koe, että silikoni-rinnoissa itsessään on sinänsä mitään pahaa. Mulla on tuttavapiirissä eräs naishenkilö, joka parikymppisenä ja asiaa monta vuotta mietittyään "haki tissit" Virosta, mutta ei todellakaan miesten takia, vaan siksi, että hän ei ollut onnellinen pienirintaisena. Tapauksesta on jo useampi vuosi ja hän ei ole katunut asiaa päivääkään, koska on nyt onnellisempi ja tyytyväisempi itseensä. Hän oli myös pohtinut leikkauksen vaikutuksia omaan tulevaisuuteensa ja mahdolliseen lasten hankintaan/imetykseen. Vaikka itse en ikimaailmassa haluaisi hankkia silikonirintoja, ymmärsin tuttavani ratkaisun ja mielestäni hän teki sen fiksuin perustein.

Mutta se, missä on vikaa ja pahasti, on se ajatusmalli, että itseään pitäisi jotenkin korjata. Ja vielä jonkun muun (tässä tapauksessa miesten) takia.

Kukaan meistä, toistan, KUKAAN ei synny "täydellisenä", koska kukaan ei ole "täydellinen". (Ja anyways, miten täydellinen edes määritellään?) Epätäydellisyys tekee meistä ainutlaatuisia ja nimenomaan ainutlaatuisuus tekee meistä kauniita. 

Mua hirvittää ajatella, kuinka moni nuori ja vielä itsestään epävarma naisenalku ton neiti Torpan tekstin on jo lukenut tai tulee lukemaan. Mäkin olen joskus ollut epävarma itsestäni, kyllä mä muistan millaista on katsella itseään peilistä ja miettiä, että "Kelpaanko mä tällaisena? Riitänkö mä? Olenko mä tarpeeksi hyvä?". Ja neiti Torpan teksti ei ainakaan edesauta itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on.

Jos jotain haluaa itsessään muuttaa, oli kyseessä sitten kirurginen toimenpide tai uusi hiusmalli, se pitäisi aina tehdä siksi, että itse haluaa. Siksi, että sen jälkeen on taas entistä onnellisempi itsensä kanssa. Ei siksi, että media/yhteiskunta/naistenlehdet/blogit käskevät tehdä niin.

Ja toisin kuin tossa urpossa blogipostauksessa sanotaan, miesten kiihottuminen ei todellakaan ole naisen rintojen koosta kiinni. Jos kukaan mies ikinä sanoo noin, näyttäkää ovea. Heti. Kukaan oikeasti fiksu, älykäs ja naisia arvostava mies ei koskaan väittäisi moista.

Nykyajan yhteiskunnassa etenkin naiset joutuvat kamppailemaan aivan käsittämättömien ulkonäköpaineiden kanssa. Meille tyrkytetään yhtä naisen muottia, joka yhä edelleen on usein pitkä ja hoikka mallivartalo, vaikka fakta on se, että harva meistä syntyy sellaiseen vartaloon. Mä en ole syntynyt sellaiseen vartaloon ja vaikka kuinka laihduttaisin ja hankkisin isommat tissit, mä en koskaan näyttäisi samalta kuin telkkarin ja lehtien mallit. Siitä yksinkertaisesta syystä, että mun vartalo ei ole samanmallinen kuin heillä.

Näiden ylämainittujen syiden takia itsensä arvostaminen ja rakastaminen juuri sellaisena kuin on, on musta yksi tärkeimpiä juttuja, joita olen yrittänyt opettaa nuorimmalle, tällä hetkellä 17-vuotiaalle pikkusiskolleni ja samasta asiasta haluaisin muistuttaa myös teitä, olitte sitten nuoria tai aikuisia.

Niinpä, rakkaat lukijat, mä haluan sanoa teille, että te olette täydellisiä, kauniita ja ennen kaikkea riittäviä just sellaisina kuin olette. Ihan oikeasti. Jokainen teistä on niin paljon enemmän kuin teidän rinnat tai niiden koko.

Katsokaa peiliin, nähkää se upea ihminen, joka sieltä katsoo takaisin ja rakastakaa sitä mitä näette.

Mä palaan niiden asukuvien ja hömpän kanssa huomenna.

xx,

Anna

ps. kuva täältä

maanantai 6. huhtikuuta 2015

#demsundayfeels


Tulin just himaan, oltiin rakkaan ystikseni kanssa haahuilemassa kaupungilla ja lopulta päädyttiin Kamppiin juomaan kahvia. Ulkonakin on ihana ilma, en kestä! Uskaltauduin ensimmäistä kertaa tänä keväänä ulkosalle paljain nilkoin, koska vaikka paljaat nilkat onkin paljon kivemman näköiset kuin sukkaiset nilkat niin mä en kyllä niin paljon ulkonäön vuoksi uhraudu, että jäädyttäisin itseni.

Mutta toivotaan, että tästä eteenpäin voisi heivata sukat lopullisesti mäkeen ja kirmailla ulkona nilkat vilkkuen! Oon niin fiiliksissä tosta keväisestä ilmasta!

Käytiin myös pyörimässä ruokakaupassa koska se on kivaa (mä ostin ruisleipää ja villinä korttina aurajuustoa), höpötettiin, jauhettiin niitä näitä ja päivitettiin toisemme ajan tasalle. Todella rentouttavaa, etenkin kun mulla on vähän sunnuntai-fiilis. Olin viikonlopun duunissa, mutta tänään ja vielä huomennakin vietän vapaapäiviä. Ihanaa.

Nyt taidan tiskata, nukkua pienet päikkärit ja sitten keitän kahvia ja alan lukea Rouva Bovarya.

xx,

Anna

torstai 2. huhtikuuta 2015

Pako huoneesta (lue: tosielämän RoomEscape)


Joillekin tietokonepeli RoomEscape saattaa olla tuttu. Siinä pitää paeta huoneesta saatujen ohjeiden ja vinkkien avulla tietyn ajan sisällä (tai tämä käsitys mulla on, voin olla väärässä). Mä itse muistan kyllä lapsena kuulleeni moisesta, mutta en ole itse koskaan kyseistä peliä pelannut.

Pari viikkoa sitten sain sähköpostia firmalta nimeltä Labyrinth Games Oy. Mulle tarjottiin mahdollisuutta ottaa pari ystävää mukaan ja tulla kokeilemaan tosielämän RoomEscapea. Mä olen kyllä kuullut sivukorvalla, että tänne Stadiin on auennut muutamakin erilainen "roomescape"-mesta, mutta ai että mäkö ihan oikeasti pääsisin kokeilemaan, ilman mitään velvoitteita?

Jos olen rehellinen, olin ihan varma, että tässä on nyt joku koira haudattuna.

(Olin väärässä.)

Pyysin mukaan kolmea ystävääni ja nyt maanantai-iltana koitti vihdoin The Pelipäivä. Jännittyneenä saavuimme paikalle Kallioon Viidennelle Linjalle ja meitä vastassa oli kaksi sydämellistä ja ystävällistä kundia, jotka toivottivat meidät tervetulleiksi. Meidät istutettiin sohvalle ja selitettiin pelin henki juurta jaksain. Pelaajat (2-4 hlöä) eli meidät lukitaan huoneeseen, josta meidän on vihjeiden ja koodien avulla päästävä ulos. Aikaa on tunti. Peli ei vaadi fyysistä voimaa, pelkästään päättelykykyä, ongelmanratkaisutaitoja ja yhteistyötä. Saamme myös pyytää vihjeitä, jos jäämme jumiin johonkin ongelmaan.

Mä olin ihan liekeissä kun peli alkoi. Ja vaikka meistä neljästä minä ja siskoni (joka siis oli myös mukana) me kaksi olimme varmasti ne kilpailuhenkisimmät, kyllä me kaikki päästiin tosi nopeasti sisälle pelin henkeen ja innostuttiin itse kukin. Fiilis nousi sitä mukaan kun tajuttiin, että me ihan oikeasti saadaan ratkaistua näitä ongelmia ja koodeja, me pystytään tähän! Me päästiin ulos alle tunnissa ja meidän tarkka aika oli 51 minuuttia. En puhu itse pelistä nyt sen enempää, etten spoilaa mitään, mutta jos kysymyksiä heräsi niin toki saa kysyä.

Mutta siis summa summarum: meillä oli tosi hauskaa ja kokeilisin vastaavaa milloin tahansa uudestaan! Ihan mieletön kokemus.

Musta tää olisi tosi hauska juttu esimerkiksi jonkun synttärilahjaksi. Mä tiedän, että esimerkiksi mun faija olisi superinnoissaan jostain tällaisesta.

Koska mä olen ihan täysi untuvikko, mitä tulee minkään maailman blogilahjuksiin taikka -yhteistöihin, en tiedä pitäisikö mun merkitä tämä jotenkin. Kyllä, mä pääsin kokeilemaan tätä ilmaiseksi, mutta haluaisin huomauttaa, että mua ei siis missään vaiheessa pyydetty kirjoittamaan asiasta vastineeksi blogiin tai pyydetty laittamaan kuvia Instagrammiin. Multa ei pyydetty vastapalvelukseksi mitään. Tän postauksen mä teen täysin omasta tahdostani, koska mulla ja ystävilläni oli oikeasti ihan tajuttoman hauskaa ja koska mä olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että yhteiset kokemukset on paljon kivempia kuin materiaalilahjat.

Nää on ilmeisesti aika suosittuja ulkomailla, onko joku ehtinyt kokeilemaan tällaista?

xx,

Anna

ps. uteliaille lisätietoa pelistä löytyy pelin kotisivuilta