maanantai 29. huhtikuuta 2013

Minä, mama ja New York. Wadap!!

Heippahei!

Allekirjoittanut postailee tällä hetkellä Nykistä. Miljoona tuntia matkustamista takana, mutta onneksi nukuin yli puolet lennosta. Hotelli löytyi helposti ja tää on tosi kivan oloinen.

Käytiin syömässä ulkona tossa naapurustossa ja seuraavaksi unten maille, vaikka kello onkin paikallista aikaa vasta vähän yli kymmenen illalla. Mama tossa simahtikin jo.

Ihanaa olla taas Manhattanilla! Hotellin viereisellä kadulla seisoessa näkyy Chrysler Building ja voi, tää on vaan niin kaunis paikka!

Yksi kevään parhaista viikonlopuista on hyvä lopettaa näihin tunnelmiin.


I heart NY, niin kuin paitakin sanoo.

Seuraava viikko tosiaan kuluu Manhattania valloittaessa, mutta palailen jos vain suinkin kykenen!

xx,

Anna

ps. se mun uusi kamera on parasta ikinä, siis niin hyvä ostos!

perjantai 26. huhtikuuta 2013

DAS keikkapäivä on koittanut!!

Minä ja Justin Bieber. Tänään. Ihan parin tunnin päästä.

Ou-mai-gaad.

Alan olla vähän hysteerinen. Syke on varmaan miljoona vaikka istun vaan sohvalla. (Niin olinkohan kohta 23 vai 13vee?)

MUT SE KEIKKA ON IHAN OIKEESTI TÄNÄÄN.

Mä oon niin onnellinen.

xx,

Anna

ps. en oo siltikään ihan varma oonko täysin sisäistänyt tätä koko hommaa. Luultavasti en.


torstai 25. huhtikuuta 2013

Aika lentää koska Justin Bieber tj1!!

Musta ei irtoa nyt yhtään järkevää sanaa. Koko viikko suorastaan kiitänyt ohi kun oon kirjastoaamun jälkeen juossut töihin ja kotiutunut illalla, katsonut jakson Newsroomia ja mennyt nukkumaan.

Löysin tosiaan uuden lempparisarjan: Newsroomin! Se on ihan mieletön! HBO:n sarja, joka näkyy kakkosella tiistai-iltaisin. En oo tietenkään ollut ikinä silloin kotona, mutta onneksi on Yle Areena. Sitä on tullut vasta kuusia (vai viisi?) jaksoa joista mä oon nähnyt kolme. Se kertoo uutistoimituksesta ja sen arjesta, siinä on mahtavat henkilöhahmot ja dialogi ja jokaisen jakson aikana muistan aina uudelleen, miksi musta olisi upeaa olla vielä jonain päivänä media-alalla töissä. Ai että.

Lisäksi mun upouusi kaunis ihana kamerani saapui(!!!) ja akku latautuukin tuolla paraikaa. Oon tosin vähän hämmentynyt kun luulin saavani sen mukana vain yhden objektiivin ja niitä tulikin kaksi. Ne on erikokoisia mutta muuten mulla ei ole mitään aavistusta siitä, miten ne eroaa toisistaan. Höm. Pitänee tutustua tohon ohjekirjaan.

Hain myös äsken matkalaukun T:n luota ja voi elämä tuolla on lämmin! Allekirjoittanut kipitti onnellisesti takki auki ja huivi huolettomasti hartioilla roikkuen parin kadun päähän ja takaisin. Ja huomenna pitäisi sitten ruveta pakkaamaan, "jee".

Mä oon vaan niin maan huono pakkaaja. (Uskallankohan laittaa läppärin ruumaan menevään laukkuun? Pitää pohtia.)

Tänään oli tosiaan vika duunipäivä ja nyt alkoi meikäläisen LOMA!

Loma alkaa sillä, että huomenna on kauan ja hartaasti odotettu JUSTIN BIEBERIN KEIKKA !!! Eikä ilon ja onnen määrää suinkaan vähennä se, että Robin lämppää Justinia myös täällä Suomessa (kolmen JB:n Norjan keikan lisäksi). Mä saan siis huomenna toivottavasti (vihdoin) kuulla Puuttuvan Palasen livenä.

Ja sitten Justin. Mä en kestä mä en kestä mä en kestä! Itkettää nyt jo vähän tää kaikki onni. Mä ihan totta näen sen livenä huomenna. Ja tajusin myös tänään, että sehän on tällä hetkelläkin vaan vajaan parin kilometrin päässä musta. Hitsi mikä ajatus.

Huomenna ennen keikkaa pitää hoitaa vielä pari reissuun liittyvää juttua. Sit varmasti pyrähdän Kaisaniemeen ja sieltä Hartwallille. Illan omistan vain ja ainoastaan Justinille. Lauantaina pakkaan, näen toivottavasti AH:ta, teen pikäpyrähdyksen Rixbyhyn vanhan koulukaverin yllätysjuhliin ja tuun illaksi takaisin kaupunkiin juhlimaan T:n synttäreitä. Sunnuntai-aamuna pikkubroidi ja äiti tulee hakemaan mua ja sitten kentälle. Oon tohon mennessä varmaan ihan kuollut, joten lokoisa yhdeksäntuntinen löhöilyhetki tulee enemmän kuin tarpeeseen.

Ja tosiaan, New York kutsuu sunnuntaina. Oon edelleen aika varma, että tästä tulee yksi kevään parhaista viikonlopuista. Pure awesomeness.

Nyt meen nukkumaan, että jaksan aamulla herätä pesemään pyykkiä. Ja tiskatakin pitäisi. Haha, how cool is that? Ainiin ja varmaan toi pakkaaminen voisi olla sellanen semioleellinen seikka.

Mainitsinko jo että huomenna on herranjumala Justin Bieberin keikka!!

Siis käsitättekö? HUOMENNA!!

"Mä en kestä tota kestohymyä", totesi T nauraen kun äsken hain matkalaukkua ja puheeksi tuli huominen keikka.

Yksi happy face tähän.

xx,

Anna

torstai 18. huhtikuuta 2013

Stressiä ja pahaa mieltä

Mulla on ollut aivan järkyttävä breakdown-kohtaus menossa viimeisen 12 tunnin ajan.

Mulla on ollut todella paha mieli, on itkettänyt ja surettanut ja huolettanut. Mieli on ollut niin maassa, etten muista milloin viimeksi oon ollut näin surkealla tuulella. En oo halunnut poistua kotoa, en oo halunnut opiskella enkä lukea enkä puhua kenenkään kanssa enkä mitään.

Eilen illalla pahaa mieltä aiheutti väsymys ja ensi kertaa kovaa puhjennut pääsykoestressi. Yöllä näin unta, jossa juoksin Nälkäpeli-hengessä karkuun jotain. Sukelsin aitojen alta ja hypin niiden yli, piileskelin pitkässä heinikossa ja vaaterekkien (jep) alla. En muista mitä juoksin karkuun, mutta sen muistan, että unessa tiesin että mä kuolen, jos jään kiinni. Jäin kerran kiinni, mutta pääsin pakoon. Herätessä en ollut vielä jäänyt kiinni uudelleen. Yllättäen nukuin tosi levottomasti, heräilin monta ja kertaa ja muuta tylsää.

Mä näen lisäksi tosi harvoin sellaisia unia, joita muistan. Toi ei onneksi ollut suoranainen painajainen, mutta ikävä uni kuitenkin.


Aamu alkoi unen huomioon ihan hyvin. Mutta sitten erehdyin lukemaan Huorasatua, jonka lainasin kirjastosta. Pääsin sivulle 64 ja sitten mun oli pakko lopettaa. Mä en vaan pystynyt lukemaan sitä. Se oli liian rujo mulle. Mulle tuli sitä lukiessa tosi inhottava ja vastenmielinen olo ja lisäksi paha mieli.

Sitten mä aloin pohtia, että oonko mä jotenkin huono kirjallisuuden kuluttaja, kun en vaan kykene pakottamatta lukemaan joitain kirjoja loppuun (toi ei ollut ensimmäinen). Kykenee muutkin, miksi mä siis en? Pohdin tota niin syvästi, että oli pakko avautua tytöillekin. "Hölmö oot kun ajattelet tollasia", tuli vastaukseksi.

Lopulta tulin siihen johtopäätökseen, että mä en halua lukea rujoja tai (inho)realistisia kirjoja, koska maailmassa on inhottavia ja ikäviä asioita muutenkin (nälänhädästä ja sodista siihen, että töissä ollessa erään toisen vaateketjun myyjä ei koskaan hymyile tai moikkaa kun tervehdin häntä henkilökunnan käytävillä). Enkä mä halua tuoda niitä ikäviä asioita elämääni yhtään lisää. Mä haluan lukea kirjoja, jotka saa mut hymyilemään, nauramaan ja uskomaan rakkauteen ja elämän upeuteen.

Ja jos se tuomitaan hölmöksi tai naiiviksi ajatusmaailmaksi, niin sitten tuomitaan. Antakaa mun pitää pumpuliset, yltiöpositiivisuuttakin välillä tursuavat teokseni niin te saatte pitää omat ankeat kirjanne.


Ton lisäksi pääsykoestressi on todellakin nostanut päätään. Ja isosti. Oon ollut lähes paniikinomaisessa mielentilassa. Tuntuu, etten osaa mitään, vaikka kuinka oon opiskellut. Ja sitten oon huolestuneena miettinyt, että mitä jos en pääsekään opiskelemaan? Mitä mä sitten teen? Taas yksi välivuosi. Mä en halua. Mä haluan kouluun, mutta entä jos en pääse?

Lisää tuohon muutama huolestunut "mitä jos, mitä jos.." -lause ja itkuinen olo, sekoita, anna hautua ja paniikkisoppa on valmis.


Mutta sitten se ilmestyi jostain. Sellainen tietynlainen mielenrauha ja rauhoittuminen. Ja muistin, että Anna hei, sä aina sanot muille, että asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä. Elämä kulkee eteenpäin ja kaikella on tarkoituksensa ja että loppujen lopuksi kaikki kääntyy hyväksi.

Nyt on mun vuoro sanoa se itselleni.

Kyllä se siitä. (Ja selvisinhän mä mun unessakin "voittajana", kun en jäänyt kiinni. Vaikka oli raskasta ja mua pelotti. Ehkä se olikin vaan mun alitajunnan mulle lähettämä muistutus siitä, että "kaikki on hei loppujen lopuksi hyvin".)


Pääsykokeiden eteen mä en voi muuta kuin tehdä kaikkeni. Yrittää kovasti ja vielä vähän kovemmin. Se joko riittää tai ei. Jos ei, niin sitä mietitään sitten heinäkuussa.

Siihen asti mä vaan toivon niin paljon, että se riittää.


Nyt meen vetämään äidin tekemät villasukat jalkaan ja otan pääsykoematskut esiin.


Kuvituksena kuvia asioista, jotka ovat viime aikoina tehneet mun kovin iloiseksi: kaunis Helsinki, keltaisit narsissit Manskun varrella, T:n rustaama viesti mun muistiinpanojen seassa, lempparein kynsilakkaus aikoihin (joskin nyt jo kärjistä vähän kulunut) ja matkaopas New Yorkiin (10 päivää!!).

Lisäksi mut tekee iloiseksi se, että Justinin keikkaan on enää reilu viikko. En malta odottaa en malta odottaa EN MALTA ODOTTAA!

Ja niin mun mielialakin nousi. Onneksi. Musta on inhottavaa olla surullinen (toisaalta, kenestäpä ei olisi?)

xx,

Anna

ps. tarkoitus ei niinkään ollut moittia Huorasatua teoksena, vaan lähinnä todeta, että senkaltainen kirjallisuus ei vaan sovi mulle. Mulle ei sovi myöskään klassikkojen klassikko Humiseva Harju, ei sitten lainkaan, vaikka sen sainkin vaivalla rämmittyä loppuun.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Keisari(nna)n uudet hiukset

Hellou!

Tää on jännä tunne, kun tavallaan musta tuntuu, että päivät ihan lentää, mutta sitten kuitenkaan ei. Kevät (tai no rehellisempi termi olisi ehkä venynyt talvi) tuntuu menneen tosi nopeasti, mutta sitten kuitenkin mulla on vielä vajaa kahdeksan viikkoa aikaa pääsykokeeseen. (Suhteutan kaiken ajankulumisen ja tekemisen ja kaiken siihen.)

Siihen ne päivät onkin aika tehokkaasti kuluneet: opiskeluun. Ja toki satunnaiseen töiden tekoon, pitää munkin vuokra ja eläminen maksaa, heh. Mun itseopiskelumatskujen pitäisi tulla huomenna ja oon niistä tosi innoissani!

Ja ihan mahtavaa! Tajusin tossa, että enää reilu kaksi viikkoa ehkä kevään upeimpaan viikonloppuun! Kahden viikon päästä perjantaina on vihdoin se kauanodotettu JUSTININ KEIKKA (miljoona sydäntä ja kevyt sekoaminen), lauantaina juhlitaan ihanan T:n synttäreitä (miljoonaYKSI sydäntä ja !!!!) ja sunnuntaina lennetään maman kanssa New Yorkiin! Oon niin innoissani, ettei taas mitään järkeä!

Voinko vaan laittaa tosi paljon huutomerkkejä? ÄÄÄÄÄÄÄÄ.


AH törmäsi duunimatkallaan tollaseen (ikävä kyllä pahviseen) komistukseen ja oli ihan sitä mieltä, että mun kuuluisi saada se. Kiva se olisi tossa yhdessä nurkassa. Naurettiin kun kelattiin miltä kuulostaisi jos toisin uusia ihmisiä mun luo: "tossa on vaatehuone ja joo, tossa on Justin". 

Mutta ohmigod miten jumalaisen söpö se kyllä on. Pahvisenakin. Puspus vaan. 

Paljon mitään kummallisempaa mulle ei kuulukaan. Siis mähän oon melkein tylsä. Käyn vaan töissä ja kun on vapaata, mä opiskelen, nukun tai urheilen. Tai treffaan ystäviä.

No paitsi että mä kävin kyllä eilen kampaajalla ja nyt taisi vihdoin löytyä uusi vakkarikampaamo! Ja mikä parasta, se on ihan tossa vieressä. Kyseessä on Olohuone-niminen kampaamo Roban ja Fredan kulmilla. Oon kävellyt sen ohi miljoona kertaa ja aina miettinyt, että niillä on niin kiva sisustus (kattokruunuja ja isot, kultareunaiset peilit), ettei kyseessä voi millään olla huono paikka ja nyt otin itseäni niskasta kiinni ja varasin sieltä ajan hiusten leikkaukseen. Eilen sitten kävin siellä ja oon kyllä tosi tyytyväinen! Henkilökunta oli tosi mukavaa ja mun tukka on ihana! Oma mielipide, tärkein (ja subjektiivisin) mielipide. Pituutta lähti, mutta mä itse käskin leikata kaikki kuivat latvat pois (joita olikin jokunen sentti, kröhöm). Mutta nyt on terve ja kiiltävä tukka, jossa on kevyitä, klassisia kerrostuksia kihartamista sun muuta väsäilyä helpottamassa.




Kyllä nyt hymyilyttää. Me loves ma hair.

(Ja ettei nyt vaan jää epäselväksi, kun noin paljon paikkaa ylistän, niin ihan maksoin oman käyntini, eikä meillä oo mitään yhteistyöhommia meneillään. Vaikka ei se kyllä mua haittaisi, heh.)

Ihanaa kun huomenna on jo perjantai! Mulla ei oikeastaan oo mitään viikonloppupläänejä (paitsi opiskelua), mutta niitä ilmaantuu jos on ilmaantuakseen. Ja melkeinpä mikä tahansa voittaa mun viime lauantain. Joka oli, ikävä kyllä, aika kamala.

Mulla oli viime lauantaina kovasti energiaa ja halusin tehdä jotain. Lempparitytöt vietteli tahoillaan pariskuntailtamia, mutta Sofia seurueineen oli onneksi lähdössä ulos. Menin niiden kanssa Kokomoon, jossa istuttiin ja juteltiin ja kuunneltiin vähän hämmentyneinä niitä kaikkia parin vuoden takaisia hittejä. Musta oli mahtavaa kuulla niitä, koska missä muka enää soitetaan jotain Akonin Sexy Bitchiä? No ei missään. Ja mm. se on yksi niistä biiseistä, joiden tahtiin allekirjoittanut aikoinaan joraili ihan kympillä kun täysi-ikäisyyden rajapyykki oli saavutettu ja baarien ovet auenneet. Vaikka kyseessä ei ehkä ookaan vuosisadan paras biisi, nostalginen se ainakin oli. Ai että.

Jostain syystä päätettiin kuitenkin lähteä vielä jatkoille johonkin (ei oo varmaan vaikea arvata mitä L:llä alkavaa ja -auantaidiskoon loppuvaa mestaa mä liputin?). Mun näkökanta ei tällä kertaa voittanut ja me päädyttiin sitten Tigeriin. Ja voi elämän kevät. En tiedä miksi, mutta siellä oli aivan tajuttoman vähän jengiä, jotain ehkä 50 ihmistä ja musiikkikin oli mitä oli. En muista oonko IKINÄ kaivannut ja ikävöinyt tuttuun, turvalliseen, ihanaan Lauantaidiskoon niin paljon kuin viime lauantaina. Loppuillassa ei nimittäin ollut mitään muuta hyvää kuin seura, jossa mä olin.

Avauduin surkeasta illastani sunnuntaina T:lle, joka lohdutti mua elämänneuvollaan:

"Karkkipussissakin on pahoja karkkeja, jotta ne hyvät maistuis vieläkin paremmalta."

Pitää siis olla huonoja iltoja, jotta ne upeet illat tuntuisi vieläkin upeammilta. Käy järkeen.

Lisäksi oon viime päivinä kuunnellut paljon Eppu Normaalia ja fiilistellyt niiden viimekesäistä Ruissin keikkaa. Joka oli muuten ihan mieletön.

Ja etenkin seuraavat lyriikat iskee muhun kovaa ja korkealta.

mä olin vain tuuli
koko kesämme kääntyilin
puhalsin vastaan
ainoastaan
vapautta rakastin

-Olin vain tuuli / Eppu Normaali

Mutta mä nyt oonkin tämmönen vähän hankala. Hankala ja ah-niin-vapaa sielu. (Katellaan sit ku iskee seuraava "nyyh mullekin joku kainalo nyt" -kohtaus. Haha.)

Nyt meen syömään vähän maitorahkaa ja pilttiä.

xx,

Anna, das Caesar (ihan vaan otsikkoon viitaten. Ja joo, tiiän että keisari on oikeesti saksaksi Kaiser. Ja myös der-sukuinen. Mutta pitäähän sitä saada vähän kielellä leikkiä. Leikki-ikä on koko ikä vai miten se yksi mainos joskus meni?)

perjantai 5. huhtikuuta 2013

"So kids, let that be a lesson to you: anything is possible if you're patient and you beg hard enough on national television"

Heipparallaa!

Uutinen on eiliseltä, mutta ei vähennä sen painoarvoa.

Antaa videon kertoa. Pitemmittä puheitta:



Miten kivaa!!

Nemoa Etsimässä on IHANA ja toivon ihan hurjan paljon, ettei tästä tuu sellasta kakkososa-floppia niin kuin monista muista jatko-osista on tullut. Tai ainakaan ne ei oo mun mielestä ikinä olleet niin hyviä kuin ekat osat. Mutta jos Ellen sanoo, että käsikirjoitus on hyvä, pakkohan sen silloin on olla.

Tajusin just että mulla ei oo omaa kappaletta Nemosta. Asialla täytyy tehdä jotain.

Ja niin joo, Ellenkin on IHANA.

xx,

Anna


tiistai 2. huhtikuuta 2013

Mä oon niin fashion victim eli kun ostin kiilakorkotennarit

NE LÖYTYI NE LÖYTYI NE LÖYTYI!

Oon ehkä maailman onnellisin (ja väsynein myös). En oo ehkä täällä blågin parissa siitä muistanut mainita, mutta mä olen siis jo hyvän tovin etsinyt itselleni kiilakorkotennareita. Kyllä. Kiila-korko-tennareita.

Silloin kun ekat kiilakorkotennarit (oisko noille olemassa joku lyhyempi lempinimi? Kauheen pitkä sana) tuli kauppoihin joitain vuosia sitten, mun teki mieli raahata ne kaikki kasaan ja sytyttää ne tuleen, niin hirvittävän kamalina mä niitä pidin. En oo muutenkaan kiilakorkojen ylin ystävä, koska ne saa lähes poikkeuksetta mun muutenkin isohkon jalan näyttämään vielä entistäkin isommalta. Muistan kun kokeilin kerran kiilakorkoja, jotka jalassa näytin siltä, että mun jalkoihin on sidottu viisi kiloa painavat tiiliskivet. Kovin imartelevaa.

Ja sitten joku neropatti saa idea ja yhdistää kiilakorot ja tennarit. Voi jeskamandeer. "MIKSI?", muistan silloin pohtineeni. Mä en edelleenkään perusta tennareista (siis omissa jaloissani) ja en perusta kiilakoroistakaan, niin voitte vaan kuvitella miten paljon ihastuin (eli en) kiilakorkotennareihin. Jep.

No mitä sitten tapahtui? Mikä sai mun pään kääntymään?

No muotihan se.

Yhtäkkiä kiilakorkotennareita alkoi näkyä kaikkialla: netissä, lehdissä ja kaduilla. Ja mikä hämmentävintä, ne oli tosi hyvännäköisiä! Ne yhdistettynä pillifarkkuihin ja neuleeseen, ne yhdistettyinä nahkahousuihin ja farkkupaitaan, ne yhdistettyinä Celinen Mini Luggageen.

Ja sitten, pikkuhiljaa, mäkin aloin pohtimaan, miltä ne näyttäisi mun omissa jaloissa.

Seuraavaksi huomasin pohtivani, mistä kyseiset kengät itseäni miellyttävässä mallissa ja värissä löytäisin.

Ja sitten. Viime lauantaina ne täydelliset osuivat mun silmieni eteen Dinskossa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Joskin ylemmät voimat selvästi halusivat heittää parit esteet mun ja mun tulevien kenkien yhteiselon tielle. Kampin Dinskossa ei ollut jäljellä kuin kokoa 39, joka oli mulle snadisti ahdas. Ystävällinen myyjä soitti Itiksen liikkeeseen, jossa olisi pitänyt olla yksi pari nelikymppisiä jäljellä. Ei kuulemma löytynyt.

Niinpä viikonloppuna kulutin useamman tunnin netissä etsien noita kenkiä. Mikä tahansa pulju kävisi, mutta mun oli saatava noi kengät. Ei tärpännyt, ei siis mistään. Niinpä tänään aamulla kävin läpi suunnilleen kaikki mahdolliset keskustan kenkiä myyvät liikkeet Stockaa myöten. Tuloksetta.

Päivän opiskeluhetken jälkeen päätin vielä poiketa Kampin liikkeeseen kysymään, josko pk-seudun ulkopuolelta löytyisi niitä mun kenkiä. Olin valmis maksamaan kaikki mahdolliset postimaksut, kunhan mä vaan saisin ne kengät omakseni. (Kuten huomata saattaa, kehitin niistä aikamoisen pakkomielteen.) Kampin myyjä totesi, että Itiksessä näyttäisi edelleen olevan yksi pari kokoa 40 jäljellä. Vähän surullisena selitin, kuinka hänen kollegansa oli jo lauantaina soittanut sinne, huonolla menestyksellä.

"No jos tehdään kuitenkin tuplavarmistus?"

Ja sitten tämä ihana naismyyjä soitti Itikseen ja viisi minuuttia myöhemmin ilmoitti mulle, että kenkäni olivat löytyneet, "oli kuulemma hyvässä piilossa". Että nyt Itiksessä olisi mua odottamassa yksi pari kiilakorkotennareita koossa 40.

Sitä autuuden ja säteilyn ja hymyilyn määrää.

Lähellä oli etten syöksynyt halaamaan kyseistä myyjää. Kiittelin häntä vuolaasti ja lähes tulkoon juoksin metroon. Ei haitannut edes matka kauas itään (hehe). Itiksessä toinen ihana naismyyjä ojensi mun kengät mulle, kokeilin niitä ja ne oli täydelliset. TÄYDELLISET. Viimeinen pari mun kokoa, joka pk-seudulla oli jäljellä. Kohtaloa, sanon minä.

Jos mahdollista, kassalla mun hymy sen kuin leveni, kun myyjä kertoi mulle iloisesti, että "niin näähän on alekengät ja tästä alehinnasta lähtee vielä 50% pois tässä kassalla". Ei tämä nyt ole mahdollista. Mun uusille popoille jäi hintaa alle 20e. Mulle ei koskaan käy näin.

Voitte siis vaan kuvitella sitä riemun määrää, kun 1) kävin moikkaamassa T:tä sen duunipaikalla ja hehkutin mun kenkiä, 2) kun sen jälkeen törmäsin AH:n ja hehkutin mun kenkiä ja 3) kun käväisin vielä illalla pyörähtämässä Sofian luona ja hehkutin mun kenkiä. Siskoa, sen poikkista ja siskon kämppistä treffatessani aloinkin olla jo niin väsyneen iloinen, ettei nauramisesta tullut loppua. Kaikki nauratti, siis ihan kaikki.

Mutta onneksi nauraminen kuulemma pidentää ikää.

Oon saanut vähän kuittailuja näistä, koska oon kuulemma "viimeinen ihminen maailmassa, jonka vois kuvitella ostavan kiilakorkotennarit". Ymmärrän pointin. Mä en tosiaan oo tennarityttöjä, mutta jokin noissa mua kiehtoo. Ehkä se on just se kun ne ei oo rehelliset tennarit, mutta ei mitkään peruskiilatkaan. Noi mun yksilöt on siis mustat ja niissä on sekä keinomokkaisia että keinonahkaisia yksityiskohtia. Ne on myös suht sirot ja näyttää lähinnä siltä, kuin mulla olisi jalassa "korkeareunaiset" tennarit (sillee kun Consseja on matalia ja korkeita, niin ne korkeat). Mutta koska niissä on piilotettu kiila, ne jalassa voi kävellä kuin korkkareilla, eli sirosti ja naisellisesti.

Ne tuo mun tyyliin ehkä sellasen pienen lisän sitä jotain. Vähän niin kuin classy with an edge. Ja kun noi niitit (joita on muuten nykyään joka perhanan vaatteessa ja laukussa) yms. ei koskaan oo ollut se mun juttu, niin noi kengät toimii hyvin vähän sellasena edgempänä yksityiskohtana.

Mä niin otan ne mukaan Nykiin.

xx,

fashion victim Anna