torstai 23. maaliskuuta 2017

Mielessä nyt


Haluaisin palapelin. Jonkun monipalaisen, jossa on kiva kuva. Ehkä joku taideteos, vaikka Fragonardin Keinu, siinä on tosi kauniit värit ja ihana valo. Voisin sitten itsekseni rakennella sitä mun ja poikaystävän yhteisessä asunnossa, joka toivottavasti löytynee ennen syksyä. "Joo moikka, tervetuloa tänne meidän uuteen kotiin! Jätä takki vaan tähän naulakkoon. Tuolla on keittiö ja tossa olohuone ja sitten tuolla on toi Annan palapelinurkkaus." Poikaystävä haluaa työpöydän, joten ehkä mä voin sit saada palapelinurkkauksen, haha.

Olen useampaan otteeseen harkinnut niitä jossain vaiheessa supertrendikkäitä värityskirjoja, mutta mä en oikeastaan ole kovin hyvä värittämään. En osaa rentoutua, jos pitää miettiä, että millä värillä seuraavaksi ja sopiiko nää nyt yhteen ja pitäiskö tätä varjostaa. Koska minähän nimittäin miettisin. No mutta ei sun tarvi! toteatte siellä yhteen ääneen. Tiedän, tiedän, mutta se on varmaan se sisäinen pieni perfektionisti, joka ei millään tykkää tehdä asioita muuta kuin no, niin hyvin kuin mahdollista.

Osin siksi kandikin on ollut mulle vähän hankala prosessi. Palautin juuri kandini ensimmäisen version ja ensi viikolla saan palautetta siitä. Olin aivan hajalla ennen kuin painoin "Lähetä"-namiskaa, sillä vaikka pyrin näpyttämään kandin mahdollisimman valmiiksi, tiedän ettei se ole vielä valmis. Ja sekös turhauttaa! En ole yliopistolla tottunut palauttamaan keskeneräisiä töitä.

Tosiaan, täällä on naputeltu kandia ja muita kouluhommia ja käyty välillä töissäkin, siksi pienet hiljaiset hetket. Työskentelin kandin kanssa koko alkuviikon niin intensiivisesti, etten tiedä mitä olisin tehnyt (tai rehellisemmin: syönyt), jos poikaystävä ei olisi ollut täällä ja todennut, että nyt tehdään ruokaa. Toi kandin alustavan version palautus kyllä helpotti oloa. On siinä vielä tekemistä, mutta melkein uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan!

Eilen pidin kuitenkin hyvin ansaitun paussin ja kävin ystäväni kanssa katsomassa Kaunottaren ja Hirviön uuden filmatisoinnin ja voi vitsi miten IHANA se oli! Visuaalisesti tosi kaunis ja paljon kaikkia samoja lauluja kuin mitä siinä alkuperäisessä piirretyssäkin. Mä olen aina tykännyt siitä piirretystä ja oon nähnyt Bellessä paljon itseäni. Belle on itseasiassa ollut aina mun lempi-Disney-prinsessa. Pienempänä jo pelkästään siksi, että Belle oli ainoa, jolla oli ruskeat hiukset ja joka siis näytti samalta kuin minä. Ja sitten hieman vanhempana siksi, että Belle on aina näyttäytynyt mulle vahvana ja itsenäisenä (ja itsepäisenä) nuorena naisena. Naisena, joka on viisas, joka lukee paljon ja jota pilkataan sen takia, mutta joka ei suostu taipumaan muiden asettamaan muottiin. Belle on ollut mulle tietynlainen omakuva. Mä luin pienenä aivan käsittämättömän paljon. Raahasin kirjastosta kasakaupalla kirjoja kotiin ja aina kun oli mahdollisuus lukea, mä luin. Ihan niin kuin Bellekin.

Elokuva myös itketti mua ihan valtavasti, tihrustin itkua vaikka kuinka monessa kohdassa, mutta en siksi, että kohtaukset olisivat olleet surullisia. Itkin puhtaasti nostalgiasyistä. Yksi mun kaikkien aikojen lempipiirretyistäni heräsi eloon ja oli juuri sellainen kuin olin toivonut sen olevan. Eihän siinä voinut tällainen herkkis kuin itkeä onnesta. Emma Watson oli täydellinen Bellen roolissa.

Emma on myös yksi mun ikuisista girl crusheista. Ensin Hermione Granger, sitten Belle. Se on esittänyt kahta mun lempihahmoa, eihän siitä voi olla kuin tykkäämättä!

Fun fact: mä pääsin itseasiassa aikaa myöhään mukaan Harry Pottereihin, koska luin aikoinani pari ensimmäistä sivua ja totesin, että onpas tylsä. Niinpä kirja jäi lukematta. Ilmeisesti kaikki muut kyllä olivat ko. kirjan lukeneet, koska ei mennyt kovinkaan kauan kun kirjoista puhui koko koulu. Vaikka kirja vaikutti tylsältä, vielä tylsempää oli, etten voinut osallistua keskusteluun, enhän tiennyt yhtään mistä muut puhuivat. Niinpä otin kirjan uudelleen esiin ja kuinkas sitten kävikään? Harry Potterin taikamaailma vei 10-vuotiaan Annan täydellisesti mukanaan. Kirjoja oli ilmestynyt tuolloin jo kolme ja luin tietenkin ne kaikki. Hermionesta kasvoi nopeasti mun suosikkihahmo, olinhan elävä versio Hermionesta. Kuten Hermione, mäkin tykkäsin hurjasti koulusta ja uuden oppimisesta, siitä, että tiesin asioita. Olin läpi koko peruskoulun aina luokan parhaimpia oppilaita ja en todellakaan epäröinyt kertoa, jos tiesin jotain mitä muut eivät. Ja Hermionen kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa koskaan siltä, että olin vihdoin löytänyt veroiseni ja itseni kaltaisen fiktiivisen hahmon.

Olin aika näsäviisas ja teräväkielinen ja etenkin yläasteella sain välillä kuulla olevani hikari tai nörtti. En oikeastaan osannut loukkaantua muiden heittelyistä, koska ajattelin salaa itsekseni, että niitä vaan harmittaa kun ne eivät ole yhtä fiksuja kuin minä. Kuten huomata saattaa, itsetuntoni ei siis ollut kovin huono. Mua ei myöskään koskaan kiusattu vakavasti, hikariksi ja rillirouskuksi nimitteleminen oli "pahinta" mitä jouduin kuulemaan. Tulin kuitenkin hyvin toimeen kaikkien, myös näiden satunnaisten nimittelijöiden kanssa, joten no hard feelings.

Ehkä mun pitäisi postata tänne kuva mun vanhasta passista, jossa olen 10-vuotias, se varmasti riemastuttaisi monia. En nimittäin liioittele yhtään kun sanon, että näytin naispuoliselta Harry Potterilta. Voi pientä Annaa. :')

Tulin tässä just miettineeksi, että mikäköhän tän postauksen punainen lanka oli. Hyväksytäänkö tajunnanvirta, hehe?

Ai niin. Mun tekisi myös ihan hurjasti mieli käyttää sellaista 1900-luvun alun vanhanaikaista kieltä (varmaankin koska mun kandin kaunokirjallinen teos, Annan nuoruusvuodet, on kirjoitettu sellaisella vanhanaikaisella kielellä, kaikki kirjan lukeneet tietävät kyllä mistä puhun). Mä haluaisin todeta kaikkeen, että ihastuttavaa ja hurmaavaa ja suloista ja "voi ajattele xxxx". Ja myös käyttää sanaa "himphamppua". Voi ikikultaiset L.M. Montgomeryn tyttökirjat.

xx,

Anna

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Allt som är underbart



Tiedättekö sen fiiliksen, kun on vaan aivan yltäkylläisen onnellinen?

Mulla on ollut ihana viikonloppu. Perjantaina tein iltapäivään asti töitä kandin kanssa ja hoidin juoksevia asioita ja erästä omaa pientä proggista, joka toivottavasti ensi viikon aikana etenee sen verran, että voin intoilla siitä täälläkin. Illalla tapasin erästä vanhaa ystävää bissen merkeissä, mutta hipsin kuitenkin jo ennen puoltayötä nukkumaan poikaystävän viereen.

Lauantaiaamuna heräsin yhdeksän jälkeen, keitin kupillisen kahvia ja siivoilin hieman. Aurinko vilkutteli kaihtimien välistä. Päivä enteili pelkkää hyvää.

Kävellessäni kauppaan aurinko häikäisi silmiä, kirkkaasti mutta hellästi. Päätin ottaa kaiken irti pienestä ulkoilusta, enkä vaihtanut kadun varjoisalle puolelle. Ostin kaupasta mehuja ja tulppaanikimpun. Kassalla oli lämpimästi hymyilevä nainen, joka toivotti ihanaa viikonloppua. Matkalla kotiin oli pakko kävellä hitaammin, hengittää raitista kevätilmaa keuhkot täyteen ja imeä aurinkoa kaikkiin sielun syvimpiin sopukoihin asti.

Yhden jälkeen pieni joukko ystäviä saapui yksi kerrallaan. Oven avaus, lämmin rutistus, "tuu peremmälle, ihana nähdä!". Brunssipöytä oli katettu skagen toasteilla, skumpalla, hedelmillä, kahvilla, kolmella eri mehulla, juustoilla ja neljällä mulle kovin rakkaalla ihmisellä.

Puhuttiin vakavia, puhuttiin keveitä. Heitettiin huonoja vitsejä ja naurettiin sille, kuinka kukaan meistä ei lämmennyt suklaapatukka-juomalle. Välillä nojasin taaksepäin ja katselin onnellisena, kun ystäväni ja komeampi puoliskoni keskustelivat vilkkaasti keskenään. Sillä hetkellä en ajatellut kandia, en valmistumista, en tulevaisuuden haaveita. Sillä hetkellä mun elämässä kaikki oli siinä ja kaikki oli hyvin.

Kun ovi sulkeutui ilta-yhdentoista jälkeen ja istuin hetken itsekseni keitiön pöydän ääressä, ajattelin kuluneita vuosia, elämää ja sitä, että jos on mahdollista syntyä onnellisten tähtien alla, mulle on tainnut käydä just niin.

Muistan yöllä sanoneeni unisena poikaystävälle: "Noi tyypit mä haluaisin kutsua meidän häihin sitten joskus."

Tänään töissä oli aika kiire, mutta oma olo oli silti kovin rauhallinen. Puhuin kotimatkalla molempien vanhempieni kanssa ja myöhemmin intoiltiin poikaystävän kanssa tulevasta kesästä ja yhteisestä lomasta. Tehtiin suunnitelmia samalla kun mä keitin meille kahvia.

Mä olen niin onnellinen. Niin onnellinen, että haluaisin hukuttaa poikaystävän jatkuvasti suudelmiin ja rutistaa kaikkia ystäviäni niin lämpöisesti kuin vain pystyn. Haluaisin vaan jatkuvasti kikattaa ja nauraa ja hymyillä ja katsoa ihmisiä mun ympärillä rakkaudella. Niin onnellinen, etten voi kuin kiitollisena hämmästellä, miten hyvä elämä mulla on.

xx,

Anna

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

K niin kuin kandi




Heipä hei, sinä elektroninen päiväkirjani!

Oltiin viime viikonloppu poikaystävän ja pikkuveljen kanssa faijan luona landella ja ai jösses, että tuli tarpeeseen! Nyt on nimittäin sellainen juttu, että kandin kirjoittamisen kanssa pitää ottaa aika hillitön spurtti tässä tulevien viikkojen aikana.

Kandin alkutaipale ehtikin jo aiheuttaa pienehkön tukon harmaita hiuksia. Käytän kandini kaunokirjallisena lähteenä L.M. Montgomeryn Anna-sarjan ensimmäistä osaa, Annan nuoruusvuodet -teosta. Kandi on siis kandidaatin tutkinnon loppuvaiheessa tehtävä kirjallinen tutkielma ja yleensä monen yliopisto-opiskelijan ensimmäinen tieteellinen tutkimus. I know, tieteellinen tutkimus kuulostaa aika pelottavalta, mutta ei kandia tarvitse jännittää. Riippuen opiskelualasta, kandit voivat olla esimerkiksi kirjallisuuskatsauksia, eli oikeastaan silloin kirjoitetaan ja tutkitaan lähinnä, mitä omasta tutkimusaiheesta on aiemmin kirjoitettu: miten sitä on tutkittu ja mihin tuloksiin päädytty. Näin tehdään usein ainakin kauppiksessa (tämä on toisen käden tietoa kauppisystäviltäni), mutta me tehdään humanistisessa jo kandissa ihan omaa tutkimusta.

Tarkoituksenani oli aluksi kirjoittaa mielikuvituksesta, muistoista ja identiteetin muodostumisesta. Olin aiheesta hyvin innoissani, mutta parin viikon lähteiden etsinnän jälkeen jouduin toteamaan, että voihan itku, ei löydy tutkimuskysymykseeni sopivaa teoreettista lähdemateriaalia, ei sitten millään. Lisäksi meillä yleisessä kirjallisuustieteessä kandit ovat tosi lyhyitä, vain parinkymmensivuisia, joten tutkimuskysymys on rajattava hyvin, ettei tutkimus lähde rönsyilemään ja ettei itse ylitä tuota tarkoin määriteltyä 20 sivun siistääonaivanehdotonmaksimikylmääkyytiätuleejostonylimeette -ylärajaa.

Niinpä eilen tiistaina, kun kandisemmassa käsittelimme ryhmäläisten, eli myös minun, viikko sitten palauttamia tutkimussuunnitelmia, kerroin omalla vuorollani, että olen kuluneen viikon aikana päättänyt vaihtaa tutkimusaihetta ja -kysymystä lähteiden puutteen vuoksi. Nyt aion lähestyä teosta romantiikan representaatioiden kautta. Lähdekirjallisuutta löytyy niin paljon enemmän (ja vihdoin ne oikeasti koskevat tutkielmani aihetta!), mikä on aivan superhyvä, koska mulla on kandin ensimmäisen version palautuspäivä jo kolmen viikon päästä.  KOLMEN VIIKON. Vähän tuli rytmihäiriöitä semmassa, kun kuulin päivämäärästä, mutta onhan tässä ennenkin todettu, että deadline on paras motivaatio. Lähinnä itseni kohdalla huolettaa, että ehdinhän paneutua teoreettisiin teoksiin huolella ja löytää sieltä näkökulman, johon kaunokirjallista teosta peilata, koska ennen sitä en voi oikeastaan aloittaa varsinaista kirjoittamista. Kävin tänään hakemassa neljä lähdeteosta kirjastosta ja kunhan olen saanut tämän postauksen naputeltua, aion perehtyä niihin.

Välillä sitä tulee kyllä vakavissaan mietittyä, että olenkohan haukannut liian suuren palan taas vähän kaikesta. Tässä on kuitenkin kevääksi suunnitteilla viimeisten kurssien, parin akvaariotentin ja kandin kirjoittamisen lisäksi ainakin yksi ulkomaanreissu ja vähän uusia tuulia yliopiston ulkopuolellakin. Toisaalta olen huomannut, että pieni stressi saa mut vaan toimimaan tehokkaammin ja kaikki yllämainitut jutut ovat sellaisia, joista olen hyvin innoissani!

Koska kyllä ne asiat aina järjestyy ja kyllä se aina siitä.

Tuntuu myös vähän hullulta, että mun kandiksi valmistuminen lähestyy kovaa kyytiä. Justhan mä vasta olin fuksi ja ensimmäistä viikkoa yliopistolla.

Sen olen kyllä huomannut, että aika harva yliopisto-opiskelija valmistuu "vahingossa" ajallaan. Ei sitä turhaan sanota, että yliopisto-opiskelu on tosi itsenäistä. Opiskelijan on itse huolehdittava, että käy kaikki pakolliset kurssit ja että vaadittu noppamäärä (kandissa 180 op) tulee täyteen. Ja se vaatii suunnittelua. Mä oon itse tosi järjestelmällinen ihminen ja mullahan oli kandisuunnitelma (eli missä järjestyksessä, mitkä kurssit ja missä periodissa ne kanditutkintoni aikana käyn) laadittuna viikko yliopiston alkamisen jälkeen. Toki yliopistosta selviää varmasti hyvin ilman noin pikkutarkkaa pipertelyä, mutta kuten tossa totesin, mä olen tosi järjestelmällinen. Ja olin aivan hyperinnoissani yliopiston alkamisesta.

Uu ja hei! Loppuviikosta on luvassa jotain uutta täällä bloginkin puolella!

xx,

Anna

P.S. UU AINIIN VOL 2! Tasa-arvoinen avioliittolaki astui tänään voimaan! Eläköön rakkaus ja taas hieman tasa-arvoisempi Suomi!