tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013, high five eli kiitti ja kuitti.


Musta oli hauskaa kun tajusin, että tää mun asunto muistuttaa ihan mua juuri nyt, vuoden vaihtuessa. Kaikki on maantieteellisesti siellä missä pitääkin (lue: kamat ylipainoisine matkalaukkuineen kaikkineen tän kämpän seinien sisällä ja minä Helsingissä), mutta kaikki muukin onkin sitten vähän hujan hajan.

Sain tosiaan vihdoin asuntoni avaimet ja nyt voin sanoa olevani niin kotona kuin vain koskaan voin olla.

Ja mikä parasta (tai pahinta, jos haluaisi negistellä. Onneksi en halua), en tiedä yhtään, mihin kaikki tulee lähiaikoina siirtymään. Tämän kyllä-nyt-olisi-lukion-äikänmaikka-ylpeä-metaforan takana piilee tietenkin kaksi merkitystä: mun sisällä on jo pitkään kytenyt halu muuttaa tän asuntoni järjestystä. Tai no tän yhden ainoan huoneen, mutta kuitenkin. Epäilemättä heti huomenissa jahka darraltani jaksan, alan raahaileman huonekaluja ympäri ämpäri. Tässä kämpässä ei tällä hetkellä ole mitään muuta valmista kuin sänky ja senkin paikkaa tosiaan arvon. Sen kuitenkin petasin, että olisi aamuyön pimeinä tunteina mukava sukeltaa puhtaisiin lakanoihin, ihan sama missä päin kämppää tuo ihana untuvakasani sijaitsee.

Toinen merkitys on tietenkin oma elämäntilanteeni. Olen siellä missä tahdonkin, Helsingissä, mutta mistään muusta en sitten tiedäkään mitään. En osaa määritellä tulevaisuuttani edes kahden viikon päähän ja se tuntuu tälle rutiineja osittain rakastavalle tytölle samaan aikaan kamalalta ja silti ihan vähän ihanalta.

Elämää pitäisi lähteä viemään johonkin suuntaan, monessakin mielessä, mutta vielä en osaa sanoa minne. Enkä sanoa "pitäisi" velvollisuudentunnosta, vaan siksi, että itse haluan. Haluan, että elämäni löytää jonkun suuremman suunnan, tai vaikka kaksikin.

Mutta kuten olen aina ennenkin olen sanonut, sanon taaskin: asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Sekä mun, että kaikkien muidenkin elämissä.

Toiveikkaana, onnellisena ja edellisistä vuosista tajuttoman kiitollisena jään utelias katse silmissäni odottamaan, mitä vuosi 2014 tuo tullessaan.

I got a feeling it's gonna be good.

Ihanaa uutta vuotta, muistakaa osoittakaa rakkautta niille jotka koette sen arvoisiksi (oli uusivuosi tai ei) ja iisisti rakettien kanssa. Me heittäydyttiin rakkaan ystäväni kanssa ihan villeiksi ja ostettiin kokonaiset kaksi pakkausta tähtisädetikkuja. Ja voin paljastaa jo etukäteen, että ei harmita katsoa kun kolme euroa rätisee tuhkana ilmaan.

xx,

Anna

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Museoiden ihmeellisyydestä


Kollarit, villasukat ja pannullinen kahvia. Niistä on iisi sunnuntai-ilta tehty. Olen tässä viimeiset kolme päivää viettänyt viimeistä viikonloppuani täällä Lontoossa. Perjantaina näin viimeisen kerran ihanaa suomi-tyttöäni K:ta ja käytiin ulkona Camdenissa ja osuttiin erääseen täyteen ahdettuun kuubalaisbaariin, mutta kun seura oli erinomaista, ei sitä kuumankosteaa ilmapiiriä (sanan kaikissa merkityksissä) edes oikein huomannut. Eilisen ja tämän päivän olen viettänyt omassa seurassani ja olen nauttinut niistä hetkistä ihan satasella. Eilen seikkailin Victoria&Albert -museossa ja tänään British Museumissa ja voi miten kovasti fiilailin sitä, että sai kulkea ihan rauhassa ja kuulostella ainoastaan omia tuntemuksia ja ajatuksia.

Dinosaurus Natural History Museumin eteisaulassa.

Mä olen täällä Lontoossa ollessani ihan hurahtanut museoihin. Siis aivan totaalisesti. Ne on musta noin miljoona kertaa parempaa ajanvietettä kuin shoppailu ikinä. Toki syynä tähän saattaa olla myös, että kiinnostusprosentti lähteä aina melkein tungokseen asti täynnä oleviin lontoolaisputiikkeihin luomaan vähän vielä lisää tungosta, on mulla hyvin matala. Museoissa sen sijaan harvemmin jengiä on niin paljon yhdessä paikassa, että se rupeaisi ahdistamaan.

Suosikkiteokseni Dulwich Picture Gallerysta.

Mä olin taas ihan tulessa tänään kun kävin British Museumissa. Mä saan niin paljon kylmiä väreitä, kun vain ajattelenkin, että mä olen ollut kosketusetäisyydellä patsaista ja hieroglyfeistä, jotka on monta TUHATTA vuotta vanhoja. Se on musta niin mieletön ajatuskela ja siinä sitä jotenkin tulee ihan eri tavalla muistettua, kuinka käsittämätön asia tää meidän maapallo ja koko ihmiskunta on. Että joku ihminen, mahdollisesti kaltaiseni nuori naisen alku, on koskettanut samaa patsasta tai nakuttanut hieroglyfejä tai maalannut kuvia maljaan, joka on silmieni edessä, niin kauan aikaa sitten, että mä en pysty sitä edes käsittämään. (Ikävä kyllä ei liene kovin todennäköistä, että noihin aikoihin nuoret tai ylipäätään naiset olisivat puuhailleet mitään noin "älykästä". Mutta varmaan pointti tuli selväksi.)

Mutta vaikka British Museum on puitteiltaan yksi hienoimmista museoista jossa olen käynyt, jotenkin silti tuli siellä sellainen olo, että katselen nyt asioita, jotka eivät kuulu sinne. Että ei nää Parthenonin osat kuulu tänne, keskelle hälyisää Lontoota, vaan Kreikkaan, sinne mistä ne on lähtöisin. Tokihan munkin järki (ja joku alkukantainen, todella vahva museoesineiden suojeluvietti) sanoo, ettei noin historiallisia esineitä voisi vain jättää lojumaan oman onnensa nojaan "johonkin Parthenonin huudeille" ja että tottakai niitä tarvitsee suojella ja varjella. Mutta jotenkin oli sellainen fiilis, että nää asiat on nyt väärässä paikassa. Museothan on kyllä sikäli aivan todella hyvä konsepti, koska ne kokoaa sulle historiallisia elämyksiä yhden katon alle ilman, että sun tarvitsee matkustaa erikseen ensin Väli-Amerikkaan inkojen ja atsteekkien historiaa ihmettelemään, josta pyrähtäisit Egyptin, pyramidien ja muumioiden kautta Kreikkaan patsaita töllistelemään (ja käyttää tohon todella paljon rahaa. Mutta jos jollain sattuu olemaan ylimääräistä sukanvarressa, niin täältä löytyy yksi vapaaehtoinen lähtemään edellä mainitun kaltaiselle reissulle!!). Sä voit vaan mennä yhteen museoon ja parin tunnin aikana tehdä vaikka maailmanympärysmatkan. Ja se on musta tosi hienoa. Muiden, olkoonkin jo "kuolleiden" kulttuurien opiskelu ja tietämys, on aina hyvästä. Se auttaa ymmärtämään edes vähän, miksi maailma on nyt tällainen kuin se on ja se myös avartaa omaa mieltä ja auttaa hyväksymään sekä jo tapahtuneita että nykyäänkin vielä ajankohtaisia asioita.

Kivoimpia löytöjä...

....V&A -museosta.

Mutta. En vaan voi sille mitään, että musta tuntui kuin katsoisin jotain varastettua. Tämäkään ei toki pätenyt kaiken näkemäni kohdalla, mutta etenkin Kreikan, Rooman ja Egyptin osastoilla kävellessäni oli niin syyllinen olo. Että miksi, miksi noi valtavat hieroglyfi-taulut on pitänyt hakata irti siitä seinästä tai missä ikinä ne ovatkaan olleet ja raahata tänne tuhansien kilometrien päähän? Miksi toi kreikkalaispatsas on täällä, eikä siellä kreikkalaispalatsin sisällä, jossa se ton esittelytekstin mukaan on alunperin ollut? Niiden näkeminen täällä tuntui vaan niin väärältä.

No vihdoin se British Museum.

Tavallaan tää on vähän hassua, koska esimerkiksi maalaustaiteen kanssa mulla ei ikinä ole tullut tätä fiilistä. Se voi tosin johtua siitä, että maalaukset harvemmin ovat kiinnittyneet mihinkään tiettyyn paikkaan, kaupunkiin tai edes maahan samalla tavalla kuin esimerkiksi se roimasti yli mun kokoinen Gizan Sfinksin parran palanen (kyllä, luitte oikein: parran palanen), jonka "loppuosa", itse sfinksi, majailee vielä tänäkin päivänä Egyptissä kolmen pyramidin lähettyvillä.

Toi aula/eteinen oli aika wow.

Toki tiedostan, että suurin osa tonkin museon kokoelmista on hankittu sinne vuosikymmeniä, jotkut jopa vuosisatoja sitten (iso osa käsittääkseni kolonialismin aikana), kun seilattiin ympäri maailmaa ja nopein käsi voitti ja oman käden oikeus päti kaikkialla eikä noiden esineiden historiallista arvoa ymmärretty ehkä samalla tavalla. Tai varmasti ymmärrettiin, mutta ei sillä lailla "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt laitetaan tähän puomit ympärille että jengi pääsee katsomaan mutta että ne ei tuhoa tätä" vaan enemmänkin "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt napataan äkkiä parempaan talteen ennen kuin muut ehtii". Musta henkilökohtaisesti vain tuntuisi luonnollisemmalta nähdä Parthenonin osat Ateenassa, hieroglyfit Egyptissä ja moai-patsaat Chilen Pääsiäissaarilla.

Että sitä "Anna kulttuurimatkalle maailman ympäri" -sponsoria odotellessa!

Bongaa Ramses.

Oon varmaan aikaisemminkin tullut maininneeksi, että käyn kovin mielelläni museoissa yksin. Mä olenkin täällä Lontoossa myös oppinut nauttimaan omasta seurastani aivan eri tavalla kuin aikaisemmin ja tätä pidän vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Toki jo pelkästään yksinasuminen ennen tänne tuloa on mun kohdalla tehnyt tehtävänsä ja omaa seuraa on osannut arvostaa jo pitkään, mutta aikaisemmin se on pätenyt lähinnä omassa kämpässä hengailuun ja sitten ulkomaailmaan lähdettäessä on aina tuntunut kivalta, että on joku frendi, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on sekin muuri ylitetty ja murrettu, enää ei tunnu yhtään pöllömmältä viettää koko päivä yksin kaupungilla. Päinvastoin, nykyään melkein mikä tahansa itsekseen puuhailu on täysin verrattavissa omalla "arjen luxusta" -listallani siihen, että saan maata kotona yksin sohvalla ja katsoa telkkarista kaksi jaksoa Sinkkuelämää. Edellä mainitusta traditiosta nautin satasella viime talvena joka maanantai-ilta.

Ja jotta nyt katoaisi se vähäkin loogisuus, jota olen mahdollisesti onnistunut ylläpitämään, en kuitenkaan malta odottaa ensi lauantaita, Helsinki-Vantaalle saapumista ja kaikkien niiden rakkaiden kasvojen näkemistä ilman tätä välissä olevaa kuvaruutua. Jos oma aika on kullan arvoista, niin rakkaiden ihmisten kanssa vietetyt hetket vastannevat sitten timantteja - molemmat kun ovat aivan korvaamattomia voimavaroja.

Ja ei, en ole aloittanut pakkaamista. Lähtöpäivää olen ajatellut tasan sen verran, että päätin juuri bookata itselleni minicabin (näiden edullinen versio taksista), koska paikallinen Reittiopas, TFL, kertoi, että jos haluan lauantaiaamuna päästä kentälle, joudun vaihtamaan kulkuneuvoa neljä kertaa. NELJÄ. Kahden aivan liian ison matkalaukun ja kässärin kanssa. Joo kiitos ei.

Seuraavaksi olisi vuorossa Skype-sessarit ensin äidin ja sitten siskon kanssa. On tää pakkaamisvelvollisuuksien välttely vaan ihanan helppoa.

Kuvituksena niitä harvoja museo-kuvia, joita olen vierailuillani muistanut/jaksanut/ehtinyt/viitsinyt ottaa ja joita en viitseliäisyyttäni (tai sen puutetta, köhköh) ole instaankaan upannut. Koska onhan ne sellaiset jatkuvat "täs ois näit mun viimeaikasii insta-kuvii pusmoi" -postaukset jotenkin vähän, hmm, tylsänmakuisia.  

Anyways. Nyt on kuitenkin se hetki, kun on aika kirjoittaa koko postauksen tärkein virke:

Jos joskus tuut Lontooseen, niin mene museoihin, et varmasti pety. Ja nyt tähän sellainen heristävä etusormi ja sydän ja monta huutomerkkiä.

xx,

museot_rox_plus_ne_on_siistei

perjantai 13. joulukuuta 2013

Päätösten aika


Mä mietin pääni puhki, miten mä tän asian muotoilisin. Pyörittelin ja vatvoin ja ja pohdin, että mikä nyt olisi magein ja fiinein ja coolein tapa muotoilla asia. Mutta voi kiesus oikeesti, milloin sitä on aikaisemminkaan oikeasti pohtinut, kuinka sanoa asia x, y tai z. Ei milloinkaan. Pointtihan koko tässä bloggaamisessa on, että saan kirjoittaa asioita just niillä sanoilla, jota sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä, koska silloinhan ne on sitä ominta mua. Eli hitsi vie, miksi mä en vaan läväytä sitä tähän näppäimistölle.

Mä tulen yhden päivän ja kahden viikon päästä takaisin Suomeen. Jäädäkseni.

En oikeastaan osaa sanoa, milloin tää päätös syntyi. Todennäköisimmin oon kypsytellyt sitä tiedostamattani koko tän ajan hiljaa mielessäni ja kun kävi ilmi, että portit opiskelijaelämään eivät vieläkään auenneet, tuli vain ajankohtaiseksi konkreettisesti pohtia seuraavia askeleita. Mä tulin tänne alunperinkin sillä asenteella, että asun täällä vain vuodenvaihteeseen asti ja sitten palaan Suomeen (ja aloitan mahdollisesti koulun). Mutta vaikka koulupaikkaa ei sitten herunutkaan, en mä oikeastaan juurikaan miettinyt Suomeen lähtemisen ja tänne jäämisen välillä. Jokin vahva tunne syvällä sydämessä (intuitio ehkä?) sanoo, että nyt on aika palata Suomeen ja viedä elämää eteenpäin siellä. Mun on aika alkaa todella pohtimaan, mitä mä elämältäni haluan ja sitten laittaa suunnitelmat toteutukseen ja koen, että se on helpompaa kotona Helsingissä kuin täällä Lontoon-kodissa.

Saatan kuulostaa vajaamieliseltä, mutta kyllä mun mielessä vilahti ajatus siitä, kuinka tyhmää mun tavallaan on palata Suomeen. Mulla olisi kaikki maailman hyvät syyt jäädä tänne. Täällä on ihana perhe, rauhallinen arki, ihanat ystävät ja Lontoo. Miksi mä siis haluaisin taas repiä itseni irti tutusta ja turvallisesta ja hypätä jälleen kerran tuntemattomaan ainoana laskuvarjonani toivo siitä, että päädyn lopulta jaloilleni? Mä myös mietin huolissani noin sekunnin sadasosan ajan, että pitääkö jengi mua ihan kajahtaneena kun mä tulen takaisin vaikka mulla ei tavallaan ole mitään "oikeaa" syytä palata takaisin. Mun ainoa syyni on, että mä itse haluan tehdä niin, mä haluan tehdä niin koska musta tuntuu siltä.

Ja sitten mä onneksi ymmärsin muistaa kelata, että hetkinen Anna, elätkö sä tätä elämää muille vai itsellesi. Ja sillä hetkellä mun vähäisimmätkin huolet siitä, mitä muut ajattelee mun päätöksestä, haihtui savuna ilmaan. Koska jos ei mitään muuta, niin mulla on järkyttävän monta rakasta ihmistä odottamassa mua ja mun paluuta ja mä saan muuttaa takaisin vanhaan asuntooni Punavuoreen. Ja jos jonkun on vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa termi "mä kuuntelin sydäntäni" niin mä en voi kuin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että henkilökohtaisesti koen tärkeämmäksi toimia niin kuin tuntuu oikealta, niin kuin sydän sanoo kuin ajatella asioita liikaa järjellä ja toimia sen mukaan.

Sydämen äänen seuraaminen on aina tehnyt mut onnelliseksi, enkä saata uskoa, että tää olisi mikään poikkeus.

(Ainoa järkiperäinen fakta, joka lähtöni syihin liittyy, on se, että täällä Lontoossa ei kauheasti järjestetä valmennuskursseja esim. Helsingin yliopistoa varten.)

Mä en tosiaan vielä tiedä, mitä elämän siirtäminen takaisin Helsinkiin tuo tullessaan. Toivottavasti työpaikan ja selvyyttä tällä hetkellä kovin usvaiselle polulle, jonka yläpuolella roikkuu kyltti "Tulevaisuus".

On kuitenkin yksi asia, jonka haluan tehdä selväksi. Mun lähtöön ei millään tavalla ole syynä mun host-perheeni. Mä olen hehkuttanut sitä paljon ja tulen varmasti hehkuttamaan jatkossakin, mutta mä en olisi voinut kuvitella parempaa host-perhettä kuin omani. Mä en olisi voinut kuvitellakaan, että vajaassa neljässä kuukaudessa kiintyisin neljään mulle ennestään täysin tuntemattomaan ihmiseen näin paljon. Mä välitän todella paljon tästä pikkuperheestäni ja en voisi olla onnellisempi sanoessani, että vastavuoroisesti koen, että hekin välittävät pyyteettömästi musta ja mun hyvinvoinnistani. Mut on alusta alkaen hyväksytty ja otettu osaksi perhettä ja perhe on pyytänyt mua aina mukaan, oli kyseessä sitten rento lounas, kyläily naapureilla tai Halloweenin karkki-vai-kepponen-kierros. Kaikki se huolenpito ja välittäminen, jota olen täällä saanut osakseni, saa mut edelleen liikuttumaan melkein kyyneliin. Mun suurin murheeni olikin, ettei perhe vain kuvittelisi, että päätökseni palata takaisin Suomeen johtuu jotenkin heistä. Me ollaan kuitenkin keskusteltu pitkin syksyä paljon (tää avoimuus puolin ja toisin on ollut mulle tosi tärkeä juttu) ja uskon ja toivon, että perhe tietää lähtöni syiden olevan jossain ihan muualla kuin heissä.

Vietän siis joulun täällä host-perheen kanssa ja palaan juuri ennen vuodenvaihdetta Suomeen. Sitä ennen luvassa on vielä rakkausaikaa ystävien ja Lontoon kanssa, tuskailua pakkaamisesta ja tietenkin englantilainen joulu.

Ja vaikka mielessä edelleen vähän myllertää ja pieniä stressinpoikasia meinaa puskea esiin milloin mistäkin syystä ja vaikka en vielä halua suoda ajatustakaan alati lähenevälle lähdön hetkelle, pohjimmiltani mä olen kuitenkin hyvin onnellinen juuri nyt.


Tukka näyttää jotenkin tosi vaalealta (ehkä ens kerralla photoshoppaan sen tummemmaksi HAHA), mutta tsekedi-tsek, MULLA ON HUULIPUNAA!

xx,

Anna


keskiviikko 4. joulukuuta 2013

aPod - Suomipainos


Koska olen ystäväpiirissäni laajalti tunnettu erinomaisesta, korvia hivelevän mielekkäästä musiikkimaustani, ajattelin jakaa vähän musiikkitajuani myös täällä.

Suomen kieltä ja suomenkielisiä kappaleita hehkutetaan nykyään aivan liian vähän, etenkin kun kyseessä on kuitenkin lähes kuoleva kieli.

(Taustatiedoksi: Tapasin täällä erään henkilön, joka kysyi mistä olen ja mikä mun äidinkieli on. Kerroin olevani Suomesta ja heittäväni sujuvimmin läppää suomeksi. Tämän tietoiskun jälkeen hän kysyi, puhutaanko suomea muualla. Vastasin, että eipä oikeastaan. "Kuinka paljon Suomessa asuu ihmisiä?" -Viisi ja puoli miljoonaa. "Mutta eikö teitä sitten pelota kielenne puolesta? Eikö se ole kuoleva kieli?")

.....että nyt sitten kaikki yhdessä rakkaan, kuolevan kielemme puolesta liputtamaan! Ilmeisesti reilut viisi miljoonaa ihmistä ei riitä pitämään kieltä elossa.

....siis ihan totta, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, joten kompromissinä valitsin sellaisen "ööö MITÄ?" -tuijottavan, hämmentyneen ilmeen. Nyt tietää sitten kyseinen henkilökin, ettei suomi ole ihan "loppu lähestyy" -kielilistan kärkipäässä. Taas on maailmassa yksi vähä fiksumpi ihminen, ei ole kuulkaa helppoa olla tällainen yhden naisen sivistyskaarti.

Ja kun itsenäisyyspäiväkin jo kolkuttaa ovella, aion tänään keskittyä vain suomalaisiin populaarikulttuurin helmiin. Vaikka tuota mainiota pienen, mutta sitäkin rakkaamman Pohjoismaan syntymäpäivää ei täällä ihan samassa mittakaavassa juhlistetakaan kuin siellä kotimaassa, en itse ajatellut joulukuun kuudetta täysin skipata.

(Lue: luultavasti lipitetään viiniä ja parannetaan maailmaa mun lempparityttöjen kanssa)

Mutta otetaanpa silti pieni varaslähtö aiheen tiimoilta.

Varaslähtö jää tosin vain kirjoitusasuksi, koska juoksijaksi musta ei just nyt ole. Olen nimittäin paraikaa pienellä kipulääkekuurilla, koska onnistuin viime viikolla ilmeisesti ylirasittamaan vasemman polveni. Polvea vihloi perjantaiaamuna viikon neljännelle lenkille lähtiessäni, mutta laskin sen vain lihaskipujen piikkiin. Reidet kun oli muutenkin jumissa kun oon rääkännyt niitä. Vuorokautta myöhemmin sain huomata, ettei tainnut olla pelkkä pikkuinen lihaskipu kyseessä. Sunnuntaina kävely, etenkin portaita alas tai ylös, oli hyvin tuskallista, enkä pystynyt laskemaan polvelle kunnolla painoa. Onnistuttiin kuitenkin viettämään kiva päivä minua lauantaina tervehtimään saapuneen brysselittäreni kanssa. Kaunis blondiinoni lähti sunnuntai-iltapäivällä takaisin Belgiaan (vinkkiviitoset Brysseliin -postaus coming up!) ja siinä metroon vaappuessani päätin mennä National Portrait Galleryyn. Kyllä, kävelemään ympäriinsä vammaisen polveni kanssa, hieno päätös Anna. Ihan vain koska kieltäydyin viettämästä kaunista sunnuntaipäivää kotona neljän seinän sisällä, sattui polveen tai ei.

Tykkäsin edellä mainitusta muotokuvagalleriasta kovasti. Siellä oli aika rauhallista ja kulutin lähes kolme tuntia erilaisia muotokuvia tuijotellen ja ihaillen. Yksin museoissa käyminen on vaan parasta. Saa edetä juuri niin loogisessa tai epäloogisessa järjestyksessä kuin itse haluaa ja kaikkein kivoimpien kuvien kohdalle saa pysähtyä moneksi minuutiksi, jos siltä tuntuu.

Mulle tulee aina kaikissa museoissa järjetön mielihalu päästä kokeilemaan sitä teoksen pintaa. Jotenkin se ajatus, että koskettaa jotain, mikä on ollut mahdollisesti jopa monta sataa vuotta olemassa ja jota vuosisatoja sitten eläneet ihmiset ovat katselleet aivan kuten minä nyt joulukuussa vuonna 2013, on mieletön ja pään sisällä vaan kihelmöi. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja kuitenkin eläväksi. Mä oon aina tosi häikäistynyt kun mietin noita.

Museot on vaan tosi vau.

Seuraavaksi museoista musahommiin.

Löysin oman pikkujoulubiisini tossa pari päivää takaperin.

Mä en tiedä mikä mua tässä biisissä lämmittää eniten: biisin sanoma (no se "joulu sinkkuna, muttei lonelyna" -kohta tietenkin), sujuva fingslishin käyttö (kts. edelliset sulkeet), se, että siinä mainitaan mun kaksi lempparisuomikaupunkia vaiko tajunnanräjäyttävä Wham! -suomennos biisin loppupuolella.

Ehkä ne kaikki yhdessä. Propsit myös useista leopardiasusteista. Jätkäthän on vielä kaiken lisäksi trendikkäitäkin.

Kuten jo naamakirjassa eräällä ystävälleni julistin, on olemassa hyviä biisejä, on loistavia biisejä ja sitten on täysin päättömiä, kreisejä "ei-mitään-järkeä-mutta-silti-tää-on-niin-huikee-etten-kestä" -biisejä.

Nyt voi sitten arvailla, mihin kategoriaan nää kaksi seuraavaa kuuluu.




"Joulu sinkkuna, muttei lonelyna, omanlaisia, kaikki kuninkaita"

Siis onhan toi nyt vaan aivan järkyttävän hieno biisi.

Seuraava biisi on erityisen merkityksellinen mulle ja wifey-AH:lle. "What does the fox say" oli meidän kahden popitetuin biisi sen neljän päivän ajan kun AH oli käymässä täällä. Ja voitte vaan kuvitella mikä riemu siitä repesi kun löydettiin Topshopista jonkun japanilaisen merkin valmistamia (ja snadisti suolaisen hintaisia) eläinhaalareita! Sitä naurun määrää, joka raikasi sovarissa kun AH riehui harmaana kissana ja minä kettutamineissa. Molemmilta löytyi hupusta vanhaan kunnon nousevan auringon maan tyyliin animesilmätkin.

Ja meillä oli molemmilla hännät!!

Ne haalarit olisi ihan totta maailmankaikkeuden paras uuden vuoden asu. Ei tiukkoja kimallemekkoja, ei korkeita korkoja vaan ihan reilusti XL-kokoiset haalarit päälle ja baanalle.

Tää haalari-idea kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin meidän viime kesänä toteutettu ex tempore "ostetaan aleista molemmille samanlaiset rumimmat housut, jotka löydetään, saksitaan ne shortseiksi ja lähetään kemuttamaan" -idea. Kyseinen päivä ja ilta oli kyllä yksi hauskimmista ja onnistuneimmista naismuistiin. Onnea on ystävät, jotka tarttuu hulluihin ideoihin yhtä suurella antaumuksella ja innolla kuin Makuunin irtokarkkeihin tai hyvään pullaan.

Me ehkä ihan totta tarvitaan noi haalarit.

Toi biitti on about yhtä tarttuva kuin flunssa syyskuussa. Ja kyllä multa lähtee isot taputukset noille suomennoksille ja videon toteutukselle. Suomi go-go!

Pohjolassa me otetaan itsemme toisinaan ehkä vähän turhan vakavasti ja just tälläiset videot on omiaan piristämään pimeää syksyä JA muistuttamaan siitä, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä aina ottaa niin vakavasti. Mä jaksan aina vaan ihmetellä niitä, jotka nillittää jostain huonosta laadusta tai ei-ihan-oopperatasoisesta-lauluäänestä. Siis hyvänen aika, nyt sitä nutturaa tai krakaa vähän löysemmälle, täähän on niin kieli poskella tehty kuin vain mikään voi olla!

Ei ne partiolaiset todellakaan oo ihan turhia janttereita, jotka vaan kauppaa joulukalentereita ja käyttää värikkäitä huiveja.




"Kala pul" on muuten eräs omista henkilökohtaisista suosikkikohdistani.

Ihana, ihana suomen kieli. (Ja tämä ei sitten ollut sarkasmia.)

Enpä oo ennen tätä (ja alkuperäistä) biisiä kuunneltuani miettinyt, että mitä kettu oikeasti sanoo. Aika äänettömiä kavereita taitavat olla.

Mukavaa keskiviikkoa!

(Ja ei kuulkaa kestä kiittää näistä musavinkeistä!)

xx,

musiikkialan ammattilaisenakin joissain piireissä tunnettu Anna

ps. Entryn ensimmäinen kappale oli sitten sarkasmia capslockilla. Kukaan ei ikinä anna mun toimia dj:nä (ellei kyseessä sitten oo joku special case such as mun läksärit), koska kuulemma mulla on vaan yksinkertaisesti maailman kehnoin musiikkimaku. Kannan tätä viittaani hyvin ylpeänä.

pps. Kertokaa mulle, että jonkun muunkin mielestä Joulu Sinkkuna -biisissä esiintyvä Koditon Mies ja toi Ylviksen Kettu on ihan samannäköisiä?? Mä oon aika varma, että ne on vähintään kaksoset, jos ei yksi ja sama henkilö.

ppps. Oon tosi yllättynyt, jos tän postauksen myötä en muka saa "tule meille töihin kappalekriitikoksi" -tyyppisiä työtarjouksia levy-yhtiöiltä.