tiistai 31. joulukuuta 2013

Vuosi 2013, high five eli kiitti ja kuitti.


Musta oli hauskaa kun tajusin, että tää mun asunto muistuttaa ihan mua juuri nyt, vuoden vaihtuessa. Kaikki on maantieteellisesti siellä missä pitääkin (lue: kamat ylipainoisine matkalaukkuineen kaikkineen tän kämpän seinien sisällä ja minä Helsingissä), mutta kaikki muukin onkin sitten vähän hujan hajan.

Sain tosiaan vihdoin asuntoni avaimet ja nyt voin sanoa olevani niin kotona kuin vain koskaan voin olla.

Ja mikä parasta (tai pahinta, jos haluaisi negistellä. Onneksi en halua), en tiedä yhtään, mihin kaikki tulee lähiaikoina siirtymään. Tämän kyllä-nyt-olisi-lukion-äikänmaikka-ylpeä-metaforan takana piilee tietenkin kaksi merkitystä: mun sisällä on jo pitkään kytenyt halu muuttaa tän asuntoni järjestystä. Tai no tän yhden ainoan huoneen, mutta kuitenkin. Epäilemättä heti huomenissa jahka darraltani jaksan, alan raahaileman huonekaluja ympäri ämpäri. Tässä kämpässä ei tällä hetkellä ole mitään muuta valmista kuin sänky ja senkin paikkaa tosiaan arvon. Sen kuitenkin petasin, että olisi aamuyön pimeinä tunteina mukava sukeltaa puhtaisiin lakanoihin, ihan sama missä päin kämppää tuo ihana untuvakasani sijaitsee.

Toinen merkitys on tietenkin oma elämäntilanteeni. Olen siellä missä tahdonkin, Helsingissä, mutta mistään muusta en sitten tiedäkään mitään. En osaa määritellä tulevaisuuttani edes kahden viikon päähän ja se tuntuu tälle rutiineja osittain rakastavalle tytölle samaan aikaan kamalalta ja silti ihan vähän ihanalta.

Elämää pitäisi lähteä viemään johonkin suuntaan, monessakin mielessä, mutta vielä en osaa sanoa minne. Enkä sanoa "pitäisi" velvollisuudentunnosta, vaan siksi, että itse haluan. Haluan, että elämäni löytää jonkun suuremman suunnan, tai vaikka kaksikin.

Mutta kuten olen aina ennenkin olen sanonut, sanon taaskin: asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Sekä mun, että kaikkien muidenkin elämissä.

Toiveikkaana, onnellisena ja edellisistä vuosista tajuttoman kiitollisena jään utelias katse silmissäni odottamaan, mitä vuosi 2014 tuo tullessaan.

I got a feeling it's gonna be good.

Ihanaa uutta vuotta, muistakaa osoittakaa rakkautta niille jotka koette sen arvoisiksi (oli uusivuosi tai ei) ja iisisti rakettien kanssa. Me heittäydyttiin rakkaan ystäväni kanssa ihan villeiksi ja ostettiin kokonaiset kaksi pakkausta tähtisädetikkuja. Ja voin paljastaa jo etukäteen, että ei harmita katsoa kun kolme euroa rätisee tuhkana ilmaan.

xx,

Anna

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Museoiden ihmeellisyydestä


Kollarit, villasukat ja pannullinen kahvia. Niistä on iisi sunnuntai-ilta tehty. Olen tässä viimeiset kolme päivää viettänyt viimeistä viikonloppuani täällä Lontoossa. Perjantaina näin viimeisen kerran ihanaa suomi-tyttöäni K:ta ja käytiin ulkona Camdenissa ja osuttiin erääseen täyteen ahdettuun kuubalaisbaariin, mutta kun seura oli erinomaista, ei sitä kuumankosteaa ilmapiiriä (sanan kaikissa merkityksissä) edes oikein huomannut. Eilisen ja tämän päivän olen viettänyt omassa seurassani ja olen nauttinut niistä hetkistä ihan satasella. Eilen seikkailin Victoria&Albert -museossa ja tänään British Museumissa ja voi miten kovasti fiilailin sitä, että sai kulkea ihan rauhassa ja kuulostella ainoastaan omia tuntemuksia ja ajatuksia.

Dinosaurus Natural History Museumin eteisaulassa.

Mä olen täällä Lontoossa ollessani ihan hurahtanut museoihin. Siis aivan totaalisesti. Ne on musta noin miljoona kertaa parempaa ajanvietettä kuin shoppailu ikinä. Toki syynä tähän saattaa olla myös, että kiinnostusprosentti lähteä aina melkein tungokseen asti täynnä oleviin lontoolaisputiikkeihin luomaan vähän vielä lisää tungosta, on mulla hyvin matala. Museoissa sen sijaan harvemmin jengiä on niin paljon yhdessä paikassa, että se rupeaisi ahdistamaan.

Suosikkiteokseni Dulwich Picture Gallerysta.

Mä olin taas ihan tulessa tänään kun kävin British Museumissa. Mä saan niin paljon kylmiä väreitä, kun vain ajattelenkin, että mä olen ollut kosketusetäisyydellä patsaista ja hieroglyfeistä, jotka on monta TUHATTA vuotta vanhoja. Se on musta niin mieletön ajatuskela ja siinä sitä jotenkin tulee ihan eri tavalla muistettua, kuinka käsittämätön asia tää meidän maapallo ja koko ihmiskunta on. Että joku ihminen, mahdollisesti kaltaiseni nuori naisen alku, on koskettanut samaa patsasta tai nakuttanut hieroglyfejä tai maalannut kuvia maljaan, joka on silmieni edessä, niin kauan aikaa sitten, että mä en pysty sitä edes käsittämään. (Ikävä kyllä ei liene kovin todennäköistä, että noihin aikoihin nuoret tai ylipäätään naiset olisivat puuhailleet mitään noin "älykästä". Mutta varmaan pointti tuli selväksi.)

Mutta vaikka British Museum on puitteiltaan yksi hienoimmista museoista jossa olen käynyt, jotenkin silti tuli siellä sellainen olo, että katselen nyt asioita, jotka eivät kuulu sinne. Että ei nää Parthenonin osat kuulu tänne, keskelle hälyisää Lontoota, vaan Kreikkaan, sinne mistä ne on lähtöisin. Tokihan munkin järki (ja joku alkukantainen, todella vahva museoesineiden suojeluvietti) sanoo, ettei noin historiallisia esineitä voisi vain jättää lojumaan oman onnensa nojaan "johonkin Parthenonin huudeille" ja että tottakai niitä tarvitsee suojella ja varjella. Mutta jotenkin oli sellainen fiilis, että nää asiat on nyt väärässä paikassa. Museothan on kyllä sikäli aivan todella hyvä konsepti, koska ne kokoaa sulle historiallisia elämyksiä yhden katon alle ilman, että sun tarvitsee matkustaa erikseen ensin Väli-Amerikkaan inkojen ja atsteekkien historiaa ihmettelemään, josta pyrähtäisit Egyptin, pyramidien ja muumioiden kautta Kreikkaan patsaita töllistelemään (ja käyttää tohon todella paljon rahaa. Mutta jos jollain sattuu olemaan ylimääräistä sukanvarressa, niin täältä löytyy yksi vapaaehtoinen lähtemään edellä mainitun kaltaiselle reissulle!!). Sä voit vaan mennä yhteen museoon ja parin tunnin aikana tehdä vaikka maailmanympärysmatkan. Ja se on musta tosi hienoa. Muiden, olkoonkin jo "kuolleiden" kulttuurien opiskelu ja tietämys, on aina hyvästä. Se auttaa ymmärtämään edes vähän, miksi maailma on nyt tällainen kuin se on ja se myös avartaa omaa mieltä ja auttaa hyväksymään sekä jo tapahtuneita että nykyäänkin vielä ajankohtaisia asioita.

Kivoimpia löytöjä...

....V&A -museosta.

Mutta. En vaan voi sille mitään, että musta tuntui kuin katsoisin jotain varastettua. Tämäkään ei toki pätenyt kaiken näkemäni kohdalla, mutta etenkin Kreikan, Rooman ja Egyptin osastoilla kävellessäni oli niin syyllinen olo. Että miksi, miksi noi valtavat hieroglyfi-taulut on pitänyt hakata irti siitä seinästä tai missä ikinä ne ovatkaan olleet ja raahata tänne tuhansien kilometrien päähän? Miksi toi kreikkalaispatsas on täällä, eikä siellä kreikkalaispalatsin sisällä, jossa se ton esittelytekstin mukaan on alunperin ollut? Niiden näkeminen täällä tuntui vaan niin väärältä.

No vihdoin se British Museum.

Tavallaan tää on vähän hassua, koska esimerkiksi maalaustaiteen kanssa mulla ei ikinä ole tullut tätä fiilistä. Se voi tosin johtua siitä, että maalaukset harvemmin ovat kiinnittyneet mihinkään tiettyyn paikkaan, kaupunkiin tai edes maahan samalla tavalla kuin esimerkiksi se roimasti yli mun kokoinen Gizan Sfinksin parran palanen (kyllä, luitte oikein: parran palanen), jonka "loppuosa", itse sfinksi, majailee vielä tänäkin päivänä Egyptissä kolmen pyramidin lähettyvillä.

Toi aula/eteinen oli aika wow.

Toki tiedostan, että suurin osa tonkin museon kokoelmista on hankittu sinne vuosikymmeniä, jotkut jopa vuosisatoja sitten (iso osa käsittääkseni kolonialismin aikana), kun seilattiin ympäri maailmaa ja nopein käsi voitti ja oman käden oikeus päti kaikkialla eikä noiden esineiden historiallista arvoa ymmärretty ehkä samalla tavalla. Tai varmasti ymmärrettiin, mutta ei sillä lailla "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt laitetaan tähän puomit ympärille että jengi pääsee katsomaan mutta että ne ei tuhoa tätä" vaan enemmänkin "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt napataan äkkiä parempaan talteen ennen kuin muut ehtii". Musta henkilökohtaisesti vain tuntuisi luonnollisemmalta nähdä Parthenonin osat Ateenassa, hieroglyfit Egyptissä ja moai-patsaat Chilen Pääsiäissaarilla.

Että sitä "Anna kulttuurimatkalle maailman ympäri" -sponsoria odotellessa!

Bongaa Ramses.

Oon varmaan aikaisemminkin tullut maininneeksi, että käyn kovin mielelläni museoissa yksin. Mä olenkin täällä Lontoossa myös oppinut nauttimaan omasta seurastani aivan eri tavalla kuin aikaisemmin ja tätä pidän vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Toki jo pelkästään yksinasuminen ennen tänne tuloa on mun kohdalla tehnyt tehtävänsä ja omaa seuraa on osannut arvostaa jo pitkään, mutta aikaisemmin se on pätenyt lähinnä omassa kämpässä hengailuun ja sitten ulkomaailmaan lähdettäessä on aina tuntunut kivalta, että on joku frendi, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on sekin muuri ylitetty ja murrettu, enää ei tunnu yhtään pöllömmältä viettää koko päivä yksin kaupungilla. Päinvastoin, nykyään melkein mikä tahansa itsekseen puuhailu on täysin verrattavissa omalla "arjen luxusta" -listallani siihen, että saan maata kotona yksin sohvalla ja katsoa telkkarista kaksi jaksoa Sinkkuelämää. Edellä mainitusta traditiosta nautin satasella viime talvena joka maanantai-ilta.

Ja jotta nyt katoaisi se vähäkin loogisuus, jota olen mahdollisesti onnistunut ylläpitämään, en kuitenkaan malta odottaa ensi lauantaita, Helsinki-Vantaalle saapumista ja kaikkien niiden rakkaiden kasvojen näkemistä ilman tätä välissä olevaa kuvaruutua. Jos oma aika on kullan arvoista, niin rakkaiden ihmisten kanssa vietetyt hetket vastannevat sitten timantteja - molemmat kun ovat aivan korvaamattomia voimavaroja.

Ja ei, en ole aloittanut pakkaamista. Lähtöpäivää olen ajatellut tasan sen verran, että päätin juuri bookata itselleni minicabin (näiden edullinen versio taksista), koska paikallinen Reittiopas, TFL, kertoi, että jos haluan lauantaiaamuna päästä kentälle, joudun vaihtamaan kulkuneuvoa neljä kertaa. NELJÄ. Kahden aivan liian ison matkalaukun ja kässärin kanssa. Joo kiitos ei.

Seuraavaksi olisi vuorossa Skype-sessarit ensin äidin ja sitten siskon kanssa. On tää pakkaamisvelvollisuuksien välttely vaan ihanan helppoa.

Kuvituksena niitä harvoja museo-kuvia, joita olen vierailuillani muistanut/jaksanut/ehtinyt/viitsinyt ottaa ja joita en viitseliäisyyttäni (tai sen puutetta, köhköh) ole instaankaan upannut. Koska onhan ne sellaiset jatkuvat "täs ois näit mun viimeaikasii insta-kuvii pusmoi" -postaukset jotenkin vähän, hmm, tylsänmakuisia.  

Anyways. Nyt on kuitenkin se hetki, kun on aika kirjoittaa koko postauksen tärkein virke:

Jos joskus tuut Lontooseen, niin mene museoihin, et varmasti pety. Ja nyt tähän sellainen heristävä etusormi ja sydän ja monta huutomerkkiä.

xx,

museot_rox_plus_ne_on_siistei

perjantai 13. joulukuuta 2013

Päätösten aika


Mä mietin pääni puhki, miten mä tän asian muotoilisin. Pyörittelin ja vatvoin ja ja pohdin, että mikä nyt olisi magein ja fiinein ja coolein tapa muotoilla asia. Mutta voi kiesus oikeesti, milloin sitä on aikaisemminkaan oikeasti pohtinut, kuinka sanoa asia x, y tai z. Ei milloinkaan. Pointtihan koko tässä bloggaamisessa on, että saan kirjoittaa asioita just niillä sanoilla, jota sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä, koska silloinhan ne on sitä ominta mua. Eli hitsi vie, miksi mä en vaan läväytä sitä tähän näppäimistölle.

Mä tulen yhden päivän ja kahden viikon päästä takaisin Suomeen. Jäädäkseni.

En oikeastaan osaa sanoa, milloin tää päätös syntyi. Todennäköisimmin oon kypsytellyt sitä tiedostamattani koko tän ajan hiljaa mielessäni ja kun kävi ilmi, että portit opiskelijaelämään eivät vieläkään auenneet, tuli vain ajankohtaiseksi konkreettisesti pohtia seuraavia askeleita. Mä tulin tänne alunperinkin sillä asenteella, että asun täällä vain vuodenvaihteeseen asti ja sitten palaan Suomeen (ja aloitan mahdollisesti koulun). Mutta vaikka koulupaikkaa ei sitten herunutkaan, en mä oikeastaan juurikaan miettinyt Suomeen lähtemisen ja tänne jäämisen välillä. Jokin vahva tunne syvällä sydämessä (intuitio ehkä?) sanoo, että nyt on aika palata Suomeen ja viedä elämää eteenpäin siellä. Mun on aika alkaa todella pohtimaan, mitä mä elämältäni haluan ja sitten laittaa suunnitelmat toteutukseen ja koen, että se on helpompaa kotona Helsingissä kuin täällä Lontoon-kodissa.

Saatan kuulostaa vajaamieliseltä, mutta kyllä mun mielessä vilahti ajatus siitä, kuinka tyhmää mun tavallaan on palata Suomeen. Mulla olisi kaikki maailman hyvät syyt jäädä tänne. Täällä on ihana perhe, rauhallinen arki, ihanat ystävät ja Lontoo. Miksi mä siis haluaisin taas repiä itseni irti tutusta ja turvallisesta ja hypätä jälleen kerran tuntemattomaan ainoana laskuvarjonani toivo siitä, että päädyn lopulta jaloilleni? Mä myös mietin huolissani noin sekunnin sadasosan ajan, että pitääkö jengi mua ihan kajahtaneena kun mä tulen takaisin vaikka mulla ei tavallaan ole mitään "oikeaa" syytä palata takaisin. Mun ainoa syyni on, että mä itse haluan tehdä niin, mä haluan tehdä niin koska musta tuntuu siltä.

Ja sitten mä onneksi ymmärsin muistaa kelata, että hetkinen Anna, elätkö sä tätä elämää muille vai itsellesi. Ja sillä hetkellä mun vähäisimmätkin huolet siitä, mitä muut ajattelee mun päätöksestä, haihtui savuna ilmaan. Koska jos ei mitään muuta, niin mulla on järkyttävän monta rakasta ihmistä odottamassa mua ja mun paluuta ja mä saan muuttaa takaisin vanhaan asuntooni Punavuoreen. Ja jos jonkun on vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa termi "mä kuuntelin sydäntäni" niin mä en voi kuin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että henkilökohtaisesti koen tärkeämmäksi toimia niin kuin tuntuu oikealta, niin kuin sydän sanoo kuin ajatella asioita liikaa järjellä ja toimia sen mukaan.

Sydämen äänen seuraaminen on aina tehnyt mut onnelliseksi, enkä saata uskoa, että tää olisi mikään poikkeus.

(Ainoa järkiperäinen fakta, joka lähtöni syihin liittyy, on se, että täällä Lontoossa ei kauheasti järjestetä valmennuskursseja esim. Helsingin yliopistoa varten.)

Mä en tosiaan vielä tiedä, mitä elämän siirtäminen takaisin Helsinkiin tuo tullessaan. Toivottavasti työpaikan ja selvyyttä tällä hetkellä kovin usvaiselle polulle, jonka yläpuolella roikkuu kyltti "Tulevaisuus".

On kuitenkin yksi asia, jonka haluan tehdä selväksi. Mun lähtöön ei millään tavalla ole syynä mun host-perheeni. Mä olen hehkuttanut sitä paljon ja tulen varmasti hehkuttamaan jatkossakin, mutta mä en olisi voinut kuvitella parempaa host-perhettä kuin omani. Mä en olisi voinut kuvitellakaan, että vajaassa neljässä kuukaudessa kiintyisin neljään mulle ennestään täysin tuntemattomaan ihmiseen näin paljon. Mä välitän todella paljon tästä pikkuperheestäni ja en voisi olla onnellisempi sanoessani, että vastavuoroisesti koen, että hekin välittävät pyyteettömästi musta ja mun hyvinvoinnistani. Mut on alusta alkaen hyväksytty ja otettu osaksi perhettä ja perhe on pyytänyt mua aina mukaan, oli kyseessä sitten rento lounas, kyläily naapureilla tai Halloweenin karkki-vai-kepponen-kierros. Kaikki se huolenpito ja välittäminen, jota olen täällä saanut osakseni, saa mut edelleen liikuttumaan melkein kyyneliin. Mun suurin murheeni olikin, ettei perhe vain kuvittelisi, että päätökseni palata takaisin Suomeen johtuu jotenkin heistä. Me ollaan kuitenkin keskusteltu pitkin syksyä paljon (tää avoimuus puolin ja toisin on ollut mulle tosi tärkeä juttu) ja uskon ja toivon, että perhe tietää lähtöni syiden olevan jossain ihan muualla kuin heissä.

Vietän siis joulun täällä host-perheen kanssa ja palaan juuri ennen vuodenvaihdetta Suomeen. Sitä ennen luvassa on vielä rakkausaikaa ystävien ja Lontoon kanssa, tuskailua pakkaamisesta ja tietenkin englantilainen joulu.

Ja vaikka mielessä edelleen vähän myllertää ja pieniä stressinpoikasia meinaa puskea esiin milloin mistäkin syystä ja vaikka en vielä halua suoda ajatustakaan alati lähenevälle lähdön hetkelle, pohjimmiltani mä olen kuitenkin hyvin onnellinen juuri nyt.


Tukka näyttää jotenkin tosi vaalealta (ehkä ens kerralla photoshoppaan sen tummemmaksi HAHA), mutta tsekedi-tsek, MULLA ON HUULIPUNAA!

xx,

Anna


keskiviikko 4. joulukuuta 2013

aPod - Suomipainos


Koska olen ystäväpiirissäni laajalti tunnettu erinomaisesta, korvia hivelevän mielekkäästä musiikkimaustani, ajattelin jakaa vähän musiikkitajuani myös täällä.

Suomen kieltä ja suomenkielisiä kappaleita hehkutetaan nykyään aivan liian vähän, etenkin kun kyseessä on kuitenkin lähes kuoleva kieli.

(Taustatiedoksi: Tapasin täällä erään henkilön, joka kysyi mistä olen ja mikä mun äidinkieli on. Kerroin olevani Suomesta ja heittäväni sujuvimmin läppää suomeksi. Tämän tietoiskun jälkeen hän kysyi, puhutaanko suomea muualla. Vastasin, että eipä oikeastaan. "Kuinka paljon Suomessa asuu ihmisiä?" -Viisi ja puoli miljoonaa. "Mutta eikö teitä sitten pelota kielenne puolesta? Eikö se ole kuoleva kieli?")

.....että nyt sitten kaikki yhdessä rakkaan, kuolevan kielemme puolesta liputtamaan! Ilmeisesti reilut viisi miljoonaa ihmistä ei riitä pitämään kieltä elossa.

....siis ihan totta, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, joten kompromissinä valitsin sellaisen "ööö MITÄ?" -tuijottavan, hämmentyneen ilmeen. Nyt tietää sitten kyseinen henkilökin, ettei suomi ole ihan "loppu lähestyy" -kielilistan kärkipäässä. Taas on maailmassa yksi vähä fiksumpi ihminen, ei ole kuulkaa helppoa olla tällainen yhden naisen sivistyskaarti.

Ja kun itsenäisyyspäiväkin jo kolkuttaa ovella, aion tänään keskittyä vain suomalaisiin populaarikulttuurin helmiin. Vaikka tuota mainiota pienen, mutta sitäkin rakkaamman Pohjoismaan syntymäpäivää ei täällä ihan samassa mittakaavassa juhlistetakaan kuin siellä kotimaassa, en itse ajatellut joulukuun kuudetta täysin skipata.

(Lue: luultavasti lipitetään viiniä ja parannetaan maailmaa mun lempparityttöjen kanssa)

Mutta otetaanpa silti pieni varaslähtö aiheen tiimoilta.

Varaslähtö jää tosin vain kirjoitusasuksi, koska juoksijaksi musta ei just nyt ole. Olen nimittäin paraikaa pienellä kipulääkekuurilla, koska onnistuin viime viikolla ilmeisesti ylirasittamaan vasemman polveni. Polvea vihloi perjantaiaamuna viikon neljännelle lenkille lähtiessäni, mutta laskin sen vain lihaskipujen piikkiin. Reidet kun oli muutenkin jumissa kun oon rääkännyt niitä. Vuorokautta myöhemmin sain huomata, ettei tainnut olla pelkkä pikkuinen lihaskipu kyseessä. Sunnuntaina kävely, etenkin portaita alas tai ylös, oli hyvin tuskallista, enkä pystynyt laskemaan polvelle kunnolla painoa. Onnistuttiin kuitenkin viettämään kiva päivä minua lauantaina tervehtimään saapuneen brysselittäreni kanssa. Kaunis blondiinoni lähti sunnuntai-iltapäivällä takaisin Belgiaan (vinkkiviitoset Brysseliin -postaus coming up!) ja siinä metroon vaappuessani päätin mennä National Portrait Galleryyn. Kyllä, kävelemään ympäriinsä vammaisen polveni kanssa, hieno päätös Anna. Ihan vain koska kieltäydyin viettämästä kaunista sunnuntaipäivää kotona neljän seinän sisällä, sattui polveen tai ei.

Tykkäsin edellä mainitusta muotokuvagalleriasta kovasti. Siellä oli aika rauhallista ja kulutin lähes kolme tuntia erilaisia muotokuvia tuijotellen ja ihaillen. Yksin museoissa käyminen on vaan parasta. Saa edetä juuri niin loogisessa tai epäloogisessa järjestyksessä kuin itse haluaa ja kaikkein kivoimpien kuvien kohdalle saa pysähtyä moneksi minuutiksi, jos siltä tuntuu.

Mulle tulee aina kaikissa museoissa järjetön mielihalu päästä kokeilemaan sitä teoksen pintaa. Jotenkin se ajatus, että koskettaa jotain, mikä on ollut mahdollisesti jopa monta sataa vuotta olemassa ja jota vuosisatoja sitten eläneet ihmiset ovat katselleet aivan kuten minä nyt joulukuussa vuonna 2013, on mieletön ja pään sisällä vaan kihelmöi. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja kuitenkin eläväksi. Mä oon aina tosi häikäistynyt kun mietin noita.

Museot on vaan tosi vau.

Seuraavaksi museoista musahommiin.

Löysin oman pikkujoulubiisini tossa pari päivää takaperin.

Mä en tiedä mikä mua tässä biisissä lämmittää eniten: biisin sanoma (no se "joulu sinkkuna, muttei lonelyna" -kohta tietenkin), sujuva fingslishin käyttö (kts. edelliset sulkeet), se, että siinä mainitaan mun kaksi lempparisuomikaupunkia vaiko tajunnanräjäyttävä Wham! -suomennos biisin loppupuolella.

Ehkä ne kaikki yhdessä. Propsit myös useista leopardiasusteista. Jätkäthän on vielä kaiken lisäksi trendikkäitäkin.

Kuten jo naamakirjassa eräällä ystävälleni julistin, on olemassa hyviä biisejä, on loistavia biisejä ja sitten on täysin päättömiä, kreisejä "ei-mitään-järkeä-mutta-silti-tää-on-niin-huikee-etten-kestä" -biisejä.

Nyt voi sitten arvailla, mihin kategoriaan nää kaksi seuraavaa kuuluu.




"Joulu sinkkuna, muttei lonelyna, omanlaisia, kaikki kuninkaita"

Siis onhan toi nyt vaan aivan järkyttävän hieno biisi.

Seuraava biisi on erityisen merkityksellinen mulle ja wifey-AH:lle. "What does the fox say" oli meidän kahden popitetuin biisi sen neljän päivän ajan kun AH oli käymässä täällä. Ja voitte vaan kuvitella mikä riemu siitä repesi kun löydettiin Topshopista jonkun japanilaisen merkin valmistamia (ja snadisti suolaisen hintaisia) eläinhaalareita! Sitä naurun määrää, joka raikasi sovarissa kun AH riehui harmaana kissana ja minä kettutamineissa. Molemmilta löytyi hupusta vanhaan kunnon nousevan auringon maan tyyliin animesilmätkin.

Ja meillä oli molemmilla hännät!!

Ne haalarit olisi ihan totta maailmankaikkeuden paras uuden vuoden asu. Ei tiukkoja kimallemekkoja, ei korkeita korkoja vaan ihan reilusti XL-kokoiset haalarit päälle ja baanalle.

Tää haalari-idea kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin meidän viime kesänä toteutettu ex tempore "ostetaan aleista molemmille samanlaiset rumimmat housut, jotka löydetään, saksitaan ne shortseiksi ja lähetään kemuttamaan" -idea. Kyseinen päivä ja ilta oli kyllä yksi hauskimmista ja onnistuneimmista naismuistiin. Onnea on ystävät, jotka tarttuu hulluihin ideoihin yhtä suurella antaumuksella ja innolla kuin Makuunin irtokarkkeihin tai hyvään pullaan.

Me ehkä ihan totta tarvitaan noi haalarit.

Toi biitti on about yhtä tarttuva kuin flunssa syyskuussa. Ja kyllä multa lähtee isot taputukset noille suomennoksille ja videon toteutukselle. Suomi go-go!

Pohjolassa me otetaan itsemme toisinaan ehkä vähän turhan vakavasti ja just tälläiset videot on omiaan piristämään pimeää syksyä JA muistuttamaan siitä, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä aina ottaa niin vakavasti. Mä jaksan aina vaan ihmetellä niitä, jotka nillittää jostain huonosta laadusta tai ei-ihan-oopperatasoisesta-lauluäänestä. Siis hyvänen aika, nyt sitä nutturaa tai krakaa vähän löysemmälle, täähän on niin kieli poskella tehty kuin vain mikään voi olla!

Ei ne partiolaiset todellakaan oo ihan turhia janttereita, jotka vaan kauppaa joulukalentereita ja käyttää värikkäitä huiveja.




"Kala pul" on muuten eräs omista henkilökohtaisista suosikkikohdistani.

Ihana, ihana suomen kieli. (Ja tämä ei sitten ollut sarkasmia.)

Enpä oo ennen tätä (ja alkuperäistä) biisiä kuunneltuani miettinyt, että mitä kettu oikeasti sanoo. Aika äänettömiä kavereita taitavat olla.

Mukavaa keskiviikkoa!

(Ja ei kuulkaa kestä kiittää näistä musavinkeistä!)

xx,

musiikkialan ammattilaisenakin joissain piireissä tunnettu Anna

ps. Entryn ensimmäinen kappale oli sitten sarkasmia capslockilla. Kukaan ei ikinä anna mun toimia dj:nä (ellei kyseessä sitten oo joku special case such as mun läksärit), koska kuulemma mulla on vaan yksinkertaisesti maailman kehnoin musiikkimaku. Kannan tätä viittaani hyvin ylpeänä.

pps. Kertokaa mulle, että jonkun muunkin mielestä Joulu Sinkkuna -biisissä esiintyvä Koditon Mies ja toi Ylviksen Kettu on ihan samannäköisiä?? Mä oon aika varma, että ne on vähintään kaksoset, jos ei yksi ja sama henkilö.

ppps. Oon tosi yllättynyt, jos tän postauksen myötä en muka saa "tule meille töihin kappalekriitikoksi" -tyyppisiä työtarjouksia levy-yhtiöiltä.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Yksi pettymys, kaksi kipeää jalkaa mutta puhelimessa tosi paljon kauniita sanoja


Oon elossa ja mua sattuu jalkoihin ja silmiä väsyttää ja sydäntä painaa.

Hain menneenä syksynä salassa ja hiljaa yhteen kouluun ja nyt tulosten tultua julki kävi ilmi, että mä en vieläkään aloita uutta elämänvaihetta opiskelijana. Onneksi rakas ystäväni ja vaimokkeeni AH oli täällä viime viikonloppuna, kun sunnuntain ja maanantain välisen yön pimeinä tunteina kieli poskella googlasin mahdollisia tuloksia (joita en siis olettanut löytäväni, mutta jotka löysin). Ensin iski suru, jota pääsin purkamaan vierailemassa olleelle ystävälle, sitten melkein kaksi vuorokautta kestänyt neutraalius aiheen suhteen ja sitten, tänä iltana uudestaan suru.

Sanomattakin lienee selvää, että se listan skrollaaminen ja oman sukunimen alkukirjaimen kohdalle pääseminen, sen kohdan, jossa sun nimi olisi ollut, katsominen ja oman nimen listalta puuttumisen tajuaminen, tuntui todella pahalta. Tuntuu vähän edelleen.

Tollasina hetkinä sitä alkaa todella kyseenalaistaa itseään, omaa taitamattomuuttaan ja sopimattomuuttaan. Omaa riittämättömyyttään. Jokainen, joka on koskaan torjuttu, oli kyse sitten opiskelupaikasta, ihmissuhteesta tai "Hei, mä myisin näitä Pikkuveljen toffeemakeisia luokkaretkeä varten --- ei ette osta?" -tyyppisistä tilanteista, tietää tasan tarkkaan, minkälaisessa tunteiden taifuunissa mä olen pyörinyt. (No okei, viimeinen esimerkki oli ehkä kevyesti liioiteltu, heh. Mutta ah ne kultaiset ala-asteajat!)

Niin vaikealta ja (ihan suoraan sanottuna) vittumaiselta kuin se tuntuukin, ei auta kuin yrittää ajatella, että tällä kaikella on jokin suurempi tarkoitus. Että kaikki tää shaiba, noiden hylkäyskirjeiden saaminen ja niiden aiheuttaman pettymyksen läpikäyminen kerta toisensa jälkeen, on osa jotain isompaa kuviota, jota mä en vain vielä nää. Että ehkä mua ei vain ole tarkoitettu tähän kyseiseen kouluun.

Että asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä.

"Musta tuntuu että sä onnistut sitten kun sä haluat sitä tarpeeksi paljon.", totesi yksi lähimmistä ystävistäni. Ja viisaasti totesikin.

Enkä mä tällä hetkellä haaveile kovin monesta asiasta yhtä palavasti kuin siitä, että mä oikeasti tietäisin, mitä mä haluan. Faktahan on se, että jokaiselle alalle (miinus ehkä lääkärit ja lakimehet) on olemassa lukemattomia eri polkuja. Ja jos mun ystäviä on uskominen, mä en vain ole löytänyt sitä omaa polkuani vielä. Vähän kuin seikkailisin labyrintissä. Sitä tietää, että kultaa, kunniaa ja mainetta odottaa toisessa päässä (ja jos ei Kolmivelhopokaalia heru, niin no, se unelmien ala on ihan hyvä vaihtoehtopalkinto), mutta oon vain osunut sivupoluille. Mä en halua sanoa, että olisin eksynyt harhapoluille tai väärään suuntaan, koska jokainen kokemus kasvattaa ja muovaa meitä. Ehkä mä vain tarvitsen näitä sivupolkuja kasvaakseni ihmisenä siihen pisteeseen, että oon "valmis" kouluun.

Ja kyllä, aika ajoin mulle tulee hetkiä, kun haluaisin kirjoittaa noi edellisen kappaleen rauhallisen viisaat sanat paperille, rypistää paperin tolloksi, repiä sen, hyppiä silpun päällä tasajalkaa ja lopuksi valelisin ne öljyllä ja sytyttäisin palamaan. Ja koko ton ajan kiljua kuinka "Mä en jaksa enää odottaa, voisinko mä nyt vaan tietää mitä mä oikein haluan, PLEASE!"

Onneksi niitä hetkiä varten, kun usko omaan itseen on tilapäisesti hukkunut massiivisen pahan mielen patjan alle, on olemassa perhe ja ystävät. Oon tänään saanut kuulla niin valtavan määrän kauniita ja tsemppaavia sanoja, että liikutuin uudelleen jo pelkästään niiden lukemisesta. Viesti toisensa jälkeen sain lukea iPhonen näytöltä juuri niitä sanoja, joita en tajunnut tarvitsevani, mutta joiden tajusin heti lukemisen jälkeen olleen täysin oikeita ja joita ilman en olisi pärjännyt. Siitä vaan universumi, siinähän yrität horjuttaa mun tasapainoa, mutta ei auta, koska mulla on maailmankaikkeuden parhaat ihmiset tasapainoilemassa mun kanssa. Mun lempparijengi eli lähipiiri on vaan painonsa arvosta täyttä, puhdasta kultaa.

Sitäpaitsi elämä kantaa ja asiat järjestyy aina. Jotenkin.

Jalkoihin sattuu siksi, että aloitin eilen urheilemisen kolmen viikon flunssaputken jälkeen. Tänään lenkkitossuja jalkaan kiskoessa reisissä poltteli vähän edelleen, mutta taistelunhalu ja tarve päästä purkamaan omia fiiliksiä voittivat. Jalat olikin sellasissa liekeissä, kun pääsin kotiin, etten muista koska viimeksi olisin kokenut vastaavaa. Ja kaiken järjen vastaisesti nautin noista tuntemuksista ihan satasella. Ei tässä paljon puhutussa "terveessä kivussa" ole mitään järkeä ja silti siinä kuitenkin on.

Ja ai niin! Brysselin reportaasi olisi tosi kivasti kuvia vaille julkaisuvalmis. Pikkuisen mutkan matkaan tuo mun kameran usb-johdon täydellinen katoamistemppu. Mulla ei ole, ei siis pienintäkään aavistusta siitä, missä se voisi olla. Kovin turhauttavaa.

Sormet ristiin että löytäisin 1) no sen usb-johdon 2) selvyyttä siihen, missä suunnassa mun tuleva opiskelupolkuni mahdollisesti olisi.

xx,

Anna

perjantai 15. marraskuuta 2013

Flunssaista arkea


Mun elämäni suurimpia ongelmia ovat tällä hetkellä

-se, että tilasin kolme päivää sitten vihdoinkin ne mustat Hunterin kumpparit, joista olen jauhanut aivan liian kauan MUTTA kun paketti eilen saapui, laatikosta löytyvät saappaat olivat violetit ja kukalliset. Eikun soittoa asiakaspalveluun ja kengät palautukseen. Lupasivat laittaa oikeat tulemaan "next day deliverylla". Niiden pitäisi siis saapua tänään.

EDIT// Kello 21.43, kumpparit eivät ole vieläkään saapuneet..............

-se, että oon jo toista viikkoa flunssassa. Siis aivan todella sairaan raivostuttavan ärsyttävää.

-se, että oon lähdössä huomenna Eurostarilla Brysseliin (se ei oo se ongelmakohta). Ongelma on se, että kyseinen juna lähtee Kings Crossilta kello 6-vitun-57. Kyllä, seitsemältä lauantaiaamuna! Mitä hemmettiä mä olen ajatellut ostaessani liput? Että se juna lähtee tosta talon edestä ja voin kivasti herätä varttia vaille seitsemän? Mä katoin just TFL:n sivua, joka ystävällisesti ilmoitti, että neiti on hyvä ja hyppää klo 5.23 lähtevään bussiin ja vaihtaa siitä vielä metroon, jotta ehdin tohon junaan. Ei hyvää päivää. Tohon aikaan lauantaiaamuna ei vaan olla hereillä. Se on vaan väärin. Ja ihan varmasti vähintään vastoin jotain luonnonlakeja. Tohon aikaan lauantaiaamusta saa olla hereillä vain jos on menossa/tulossa jatkoilta. Se on ainoa hyväksyttävä syy.

-se, etten mä saa Facebookissa kaikkien hehkuttamaa ja jakamaa what-would-i-say -sivua toimimaan! Ei aukea puhelimella, ei aukea läppärillä. Alan olla epätoivoinen! Kyseinen sivusto siis skannaa sun kaikki fb-statukset läpi ja ehdottaa niiden perusteella sulle uutta statusta. Mä haluan kuollakseni päästä lukemaan, mitä toi sivusto ehdottaisi mulle! Olenhan ah-niin-hauskoista-ja-näppäristä-statuksistani-kaveripiirissäkin-tunnettu. (No oikeestaan en oo, mutta voisin olla!)

EDIT// SE TOIMII SITTENKIN!! Oon nyt kikattanut vedet silmissä näille uusio-statuksille!

Siinäpä tämän viikon elämää suuremmat ongelmat, seuraavaksi vuorossa viikon tietoisku: olen vasta viime päivinä löytänyt tieni How I Met Your Motherin pariin. Siis aivan tajuttoman mieletön tv-sarja! Mun hyvä ystäväni esitteli sarjan aikoinaan mulle, mutta silloin katsoin ekan jakson, enkä jotenkin vaan syttynyt. En sitten yhtään.

(Ja joo, nyt on se hetki, kun saa ihmetellä, että kuinka jälkeenjäänyt ihminen voi joissain asioissa olla.)

Sittemmin vaihdoin maisemaa ja nyt täällä Lontoossa ollessani flunssa saapui luokseni kyläilemään ja neljäntenä yhdessä viettämänämme päivänä, joka sattui olemaan viime viikon sunnuntai, olin kovin tylsistynyt. Energiaa ei ollut poistua talosta, mutta sosiaalisten medioiden kulutus viidettä tuntia putkeen ei sekään jaksanut enää innostaa. Ei huvittanut myöskään liikkua omasta pehmoisesta sängystä alas olkkariin telkkarin ja sen tarjoaman valikoiman luo.

Mitä tekee Anna? Muistaa, ettei tuonut mukanaan yhden yhtä leffaa, joita katsoa läppärillä. Ja sen jälkeen muistaa, että "hei mikäs se sarja olikaan, jota kaikki hehkuttaa?" Ja ei muuta kuin HIMYM pyörimään. Ja koukussa ollaan.

Enpä ole tässä flunssaillessani oikeastaan muuta tehnytkään kuin päivisin ollessani vapaalla toljottanut kyseistä sarjaa. Energiaa ei oo oikein ollut lähteä ulos talosta ja kun äiti maanantaina kielsi multa urheilun ("etkä sitten mene juoksemaan ennen kuin oot täysin terve!" as if mä nyt olisin jaksanut ottaa edes yhtä juoksuaskelta, useasta kilometristä puhumattakaan), niin onhan se mukavaa, että päiväunien, syömisen ja nettiselailun sekaan on saatu uusi tekijä.

No olen mä sentään jotain muutakin tehnyt. Näin ihanaa, kansainvälistä tyttöjengiäni tiistaina kun käytiin kahvilla tässä lähihuudeilla ja naurettiin vedet silmissä kolme rattoisaa tuntia. Noi tytöt ja niiden tapaaminen on yksi parhaista asioista, joita mulle on täällä tapahtunut. Meitä on siis tosiaan ranskatar, ruotsineito ja mun lisäksi yksi suomalaisvahvistus. Noiden tyttöjen kanssa oleminen on helppoa kuin heinänteko (no ei hemmetissä, heinäntekohan on ihan samperin raskasta. Jotkut sanonnat olisivat kyllä snadisti päivittämisen tarpeessa.) hymyileminen. Pystyn niiden seurassa olemaan täysin oma itseni eikä koskaan tarvitse miettiä, voinko mä nyt sanoa näin tai tehdä noin, että mitä noikin ajattelee. Niin hyvin kuin toisiin ihmisiin voi parissa kuukaudessa tutustua, me ollaan tutustuttu ja opittu tuntemaan toisiamme. Tytöt tietää nyt jo, kuinka huonoja mun vitsit on ja nauraa silti. Enemmän ehkä vitsin huonoudelle kuin itse vitsille, mutta koskaan niiltä ei tuu sellaista "rauhotu Anna, ei jakseta kuunnella" -asennetta. Noi mimmit on parasta.

Viikonloppu kuluu tosiaan rakkaan ystävän luona vieraillessa tuossa uljaassa EU-pytinkeihin keskittyneessä belgialaiskaupungissa. Lupaan yrittää laskea, montako niitä rakennuksia on.

xx,

Anna


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Faija


(Edit: Näköjään flunssaisen silmiin noi "julkaise" ja "tallenna" -napit on niin samannäköisiä, että tää jäi yrityksestä huolimatta julkaisematta. Mä en edes tiedä miten se oikeasti on mahdollista. Niinpä oman käden oikeudella ajastin tän takaisin sunnuntaihin.)

Tää on jo toinen peräkkäinen isänpäivä, jota en pääse viettämään isäni kanssa koska emme taaskaan tallusta saman valtion maaperällä. Tänäkin vuonna lähetin hänelle aamulla vanhanaikaisen "Hyvää isänpäivää maailman parhaalle isille, rakastan sua" -tekstiviestin ja myöhemmin iltapäivällä puhuttiin pinnallisia ja syvällisiä Skypessä.

Musta tavallaan tällaiset juhlapäivät on tosi kivoja, mutta mulle isän-, äitien- ja ystävänpäivä on joka päivä, tai siihen ainakin kovasti pyrin. Kuitenkin tämän niin kutsutun special dayn takia kirjoitan mielelläni pelkästään isille omistetun postauksen. Koska sen se ansaitsee.

Mä oon elänyt muihin ystäviini nähden sikäli vähän erilaisen lapsuuden, että me muutettiin paljon kaupungista toiseen, usein parin vuoden välein faijan duunin takia kun mä olin lapsi. Se ei kuitenkaan koskaan tuntunut musta mitenkään erikoiselta. Nopeasti laskettuna tänne Lontooseen muuttaessani muutin 11. kerran elämässäni. Tajusin meidän perheen elämäntavan olleen poikkeuksellinen vasta viidennellä luokalla, kun me muutettiin Riihimäelle ja juttelin luokkakavereiden kanssa, jotka kertoivat asuneensa samassa kaupungissa koko ikänsä. Se tuntui musta äärettömän kummalliselta. "Eihän kukaan asu samassa kaupungissa koko elämäänsä, kaikkihan muuttaa aina välillä, niin kuin me ollaan tehty", muistan tuolloin ajatelleeni. Silloin 11-vuotiaalle Annalle valkeni, että se olikin ehkä meidän perhe, joka ei ollutkaan elänyt sitä ihan perinteistä, "tavallista" perhe-elämää.

Kuitenkin, jos mun pitäisi kuvailla mun lapsuutta yhdellä sanalla, se olisi "onnellinen". Minä ja kolme nuorempaa sisarustani kylvettiin rakkaudessa ja meidät kasvatettiin arvostamaan toisiamme, muita ihmisiä ja elämää itseään. Me saatiin juosta pitkin metsiä, rakentaa patjamajoja vanhempien makkariin ja otettiin aina kesäisin kahluukisoja mökkirannassa.

Kun äiti pyöritti arkea kotona ja loihti ruokaa pöytään, faija oli aina se, joka kannusti meitä lapsia kokeilemaan erilaisia harrastuksia. Kun mä löysin tieni altaaseen, faija kuskasi mua treeneihin, shoppaili mun kanssa uimalaseja ja kävi mun kanssa kisoissa. Se sparrasi mua ennen tärkeitä kisoja ja muistutti aina, ettei tärkeintä ollut vaan voittaminen, vaan se, että aidosti nautin siitä mitä teen.

Meille on kotona aina korostettu hyviä käytöstapoja: sitä, että ruoasta pitää kiittää ja että kätellään jämäkästi ja että katsotaan silmiin. Ja kun vähän vartuttiin, faija opetti, että viinilasista pidetään kiinni lasin varresta, ei itse kuvusta. Viinin makuun vasta viime vuosina päässyt vanhin tytär arvostaa tätä opetusta joka päivä enemmän ja enemmän.

Kuitenkin tärkein opetus, jonka muistan faijalta saaneeni, on moraaliin liittyvä. En muista täysin varmasti mitä itse sanoin faijalle, mutta muistan kirkkaasti, mitä faija vastasi mulle. Olin aika pieni, kun eräänä päivänä tulin koulusta kotiin ja kerroin faijalle (en siis muista varmasti, mutta jotenkin näin se meni) että koulussa oli eräs poika, joka oli "tummaihoinen" ja "ihan erilaisen näköinen". Tuolloin faija kumartui alas typerän pienen tyttärensä tasolle ja katsoi mua tiukasti silmiin. "Anna, kaikki ihmiset tässä maailmassa on samanarvoisia. Ihan kaikki. Kukaan ei oo toista parempi ihonvärin, sukupuolen tai omistamiensa asioiden perusteella. Ymmärrätkö?" Lienee sanomattakin selvää, että mä ymmärsin.

Faija on usein ensivaikutelmaltaan jämäkkä, tehokas, kunnianhimoinen ja asiallinen. Melkein kahden metrin pituudellaan myös ehkä vähän pelottava (näin ainakin kaverit kuvailivat, kun back in the days ekan kerran näkivät faijan), mutta paikoitellen jopa kovalta vaikuttava ulkokuori pehmenee heti ensitapaamisen jälkeen (samaiset kaverit totesivat myös tämän todeksi). Faija heittää maailman hauskinta läppää ja mulla ja sillä on tosi samanlainen huumorintaju. Muut sisarukset usein sanoo, että meillä on molemmilla tasapuolisen huonot vitsit, mikä saattaa pitää hyvinkin paikkansa. Faija on lempeä, rakastava, älykäs, lämminsydäminen ja musta usein tuntuu, että joissain asioissa myös loputtoman kärsivällinen. Faijalla on myös maailman nauravimmat silmät. 

Mä oon aina ollut isin tyttö. Aina. Faija edustaa mulle sellaista suunnatonta tukipilaria ja auktoriteettia, johon voin aina turvautua. Kun mä tarvitsen mielipidettä jostain, mä kysyn faijalta. Kun mua itkettää sydäntäraastavan paljon tai kun oon onneni kukkuloilla ja vaan kikatan, mä soitan faijalle. Se ei koskaan väheksy mun tapaani reagoida asioihin voimakkaan tunnepitoisesti vaan lohduttaa tai hymyillen seuraa elämän vuoristorataa pitkin kiitävää tytärtään. Kun mä teen suuria (tai pieniä) päätöksiä tai olen epävarma siitä, mitä polkua mun pitäisi lähteä seuraamaan, mä kysyn aina faijan mielipidettä. Se osaa aina valita juuri oikeat sanat, eikä koskaan epäröi osoittaa, kuinka tärkeitä me lapset sille juuri tällaisinä ollaan, vikoinemme kaikkinemme.

Faijassa on sisällä niin suuri määrä viisautta, elämänkokemusta ja sisäistä rauhaa, että mä toivon sen olevan edes jotenkin perinnöllistä.

Faija, kiitos, että oon saanut kasvaa tuntien aina olevani tärkeä ja rakastettu. Kiitos, että jaksat aina muistuttaa, että asioilla on tapana järjestyä ja että vaikka olisi kuinka hukassa, me kaikki löydetään tavalla tai toisella se oma paikkamme tässä maailmassa. Kiitos, että oon saanut kasvaa juuri tällaiseksi kuin mitä nyt olen: elämää rakastavaksi, välillä vähän hölmöksi, nauravaksi nuoreksi naiseksi. Kiitos, että olet olemassa.

Sä oot mun elämäni tärkein ihminen ja viisain tuntemani mies.

Rakastan sua.


perjantai 8. marraskuuta 2013

I wish I was wearing


Mä tykkään ihan hirveästi aina kaikkien blogien "tänään haluaisin pukea" -kollaaseista. Mulla on kausia kun välillä selailen ja haen inspiraatiota omaan pukeutumiseen melkein pelkästään blogeista. Noina hetkinä kaikki tollaset kollaasit on oikotie onneen, oikea kostea päiväuni tällaiselle kollaasi-haukalle kuin allekirjoittanut. Silloin kun villiinnyn, mä kirjoitan erilaisia asuyhdistelmiä ylös, etten unohda niitä (tai vaihtoehtoisesti tallentelen niitä koneelle jos laiskuus iskee). Ideoita haen etenkin värien yhdistelemiseen, niitä kun melko varmasti löytyy, vaikkei bloggaajan tyyli olisikaan lähellä omaa.



Outfit



Kollaasin tyyli on tavallaan sitä ominta vapaa-ajan Annaa. Jos en pukeudu keveisiin, silkkisinä liehuviin paitoihin, pukeudun löysiin neuleisiin tai svetareihin. Mä kuitenkin koen usein tarvitsevani joitain tyttömäisiä elementtejä asuuni tasapainoa tuomaan ja tätä "tyttömäisyyttä" sitten varioin koroilla, koruilla ja kynsilakoilla. Ja hiuksilla. Eli sillä, onko ne kiharalla vai sotkunutturalla. Vai sotkunutturan jälkeisillä kiharoilla. 

Mulla on sikäli vähän sekalainen tyyli, koska yhtenä päivänä saatan nauttia elämästä svetarissa ja lyhytvartisissa Consseissa ja seuraavana huidella menemään pitsityllihame lepattaen. Onneksi pukeutumisen ei tarvitse olla niin vakavaa ja onneksi omaa tyyliä ei tarvitse sanatarkasti määritellä kenellekään. Mä joskus ehdin kaksi minuuttia stressata niin hölmöstä syystä kuin juurikin edellä mainittu oman tyylin sekalaisuus. "Siis mutta mä oon rusetti- ja baltsutyttöjä, enhän mä voi mitään tennareta tai pipoa käyttää! Ai kauheeta, miten mä nyt näin oon flipannut?" Hölmö mikä hölmö, mutta sitten, onneksi, syttyi hehkulamppu ja näkyi se kuuluisa valo tunnelin päässä ja hoksasin, että eihän mun ole ikinä tarvinnut pukeutua jonkun tietyn kapean kaavan mukaan. Jos mä tahdon käyttää tennareita, mä käytän. Ja kun homma vielä sattuu kulkemaan myös toisin päin: jos tekee mieli kiskoa se maailmanihaninkermanvärinenpitsityllihame päälle, niin minähän kiskon. Just sehän pukeutumisessa on niin hienoa. Vaatteilla saa (ja välillä melkein pitää) vähän leikitellä, tärkeintähän on, että oma fiilis on hyvä ja itsevarma ja omannäköinen, oli päällä mitä tahansa. 

Kyllä, aivan tavallisia arkipäivän toteamuksia, mutta yhteen aikaan ne olivat mulle elämää suurempia ajatuksia ja älynväläyksiä. 

Mä törmäsin tohon Kenzon svetariin ekan kerran joskus viime kesänä ja se oli jo silloin myyty joka paikasta loppuun. Mä oon sinänsä tosi "tylsä" pukeutuja, koska käytän tosi paljon perusvärejä vaatteissani. Sen takia tykästyin nimenomaan tohon harmaaseen versioon tosta svetarista. Logo ja tiikeri ei hyppää liikaa silmille ja tota olisi helppo yhdistellä.

Ja käsi ylös, kuka ei muka tarvitsisi mustia pillifarkkuja? ...niinpä niin, hiljaista taitaa olla. 

Mulla alkaa olla nouseva tarve uusille mustille korkonilkkureille. Korollisille siksi, etten vaan osaa käyttää korottomia nilkkureita, mun jalat näyttää niissä jotenkin tosi oudoilta. Mun tän hetken lempparikorkonilkkurit on mustat ja ty-ty-tyym, keinonahkaiset. Ostin ne yli kolme vuotta sitten eli hellä huolenpito on toiminut, mutta takaraivossani tiedostan, että viimeistään ensi keväänä lienee tarvetta uusille. Tää harmittaa mua sikäli, koska mä inhoan sitä, kun jokin vaatehuoneeni pidetty palanen poistuu käytöstä, se on vaan hyvin ikävää saatanan perseestä. 

Ja Célinen Mini Luggage Tote. Tarvitseeko se edes sanoja? Mähän siis ihan oikeasti tarvitsisin laukun, jota voisi kantaa olkapäällä (miksi niitä kutsutaan, "olkalaukku" on jotenkin kamala termi. Oli miten oli, siinä pitäisi siis vähintäänkin olla olkahihna). Mutta toi Céline on niin kaunis ja niin pitkään toiminut sylkeä suuhun nostattavana tekijänä omalla "ah ja voih, mulle-nyt-heti" -listallani, että sen hankin mahdollisimman pian lähitulevaisuudessa. Pitäisi varmaan olla yhteydessä Helsingin Luxbagiin, noiden Célinen laukkujen kohdalla kun ei ihan vaan marssita kauppaan, läjäytetä tukku tuohta tiskiin ja napata laukkua mukaan. 

Käsikoruja multa löytyy jommastakummasta ranteesta about aina. Toi kultainen toisi asuun sellaista kaivattua lämpöä. 

Ja koska asussa pitää melkein aina olla jotain väriä, iloitelkaamme tällä kertaa huulipunan ja kynsilakan muodossa. Molemmat juuri sellaisia sopivan söpön, tyttömäisen, Annamaisen värisiä. Harva asia tekee tätä neitiä iloisemmaksi kuin pinkki kynsilakka. Neonpinkistä en ole vielä toistaiseksi syttynyt, mutta tollainen kevyesti koralliin taittava pinkin sävy - gimme more! Ja mulla kun on luonnostaan aika nuden väriset huulet (fakta, jonka olen hoksannut viimeisen puolen vuoden aikana, on selvästi ollut hienoa itsetutkistelun aikaa), niin mielelläni niitä vähän värittelen. Oon aloittanut opintieni huulipunien salattuun maailmaan värillisten huulirasvojen avulla ja kohta lienee edessä koetus numero yksi - ihkaoikean huulipunan ostaminen! Multa löytyy siis kirkkaanpunainen huulipuna, jonka sain siskolta lahjaksi, ja jota olen itseasiassa aina välillä kevyesti tuputellut huuliin. Täydellä teholla käytettäväksi siitä ei ole, ei ennen kuin hankin samanvärisen huulten rajauskynän. Mutta mulla oli siis ekaa huulipunaa ajatellen mielessä lähinnä joku kevyt, kaunis nudesävy (nudea nudehuulten päälle, ai että miten villiä). Sellainen roosaan taittava, ehkä.  

Palttiarallaa kaikki kollaasin tuotteet ovat säännöllisen epäsäännöllisesti seilanneet digitaalisen ostoskorin uumenissa (miinus ihana Céline, niitä kun ei netissä oikeastaan myydä), eikä tän postauksen väsääminen ainakaan seilaamista helpottanut. Eikä mulla taida olla tossa auki kuin kymmenen välilehteä kaikkia kauheen kivoja (eikä vain ulkonäöltään, vaan myös materiaalilappuseltaan kivoja) vaatekappaleita kotiinklikkaamispäätöstä odottelemassa. Kymmenen on itse asiassa kyllä tosi vähän, näkisitte kuinka monta SATAA vaatekappaletta eksyin pläräämään läpi, kun tutkiva blogismi sitä vaati, heh.   

xx,

Anna

Kollaasin vaate- ja muutkin -kappaleet: Net-A-Porter ja Asos

maanantai 4. marraskuuta 2013

70 tuntia Helsingissä


Maanantai. Lasten kahden viikon syysloma on ohi, ne on siis koulussa ja mulla on taas omaa aikaa. Ihanaa palata arkeen.

Mutta kelataanpa ajassa hippasen taaksepäin ja mun lyhyeen, mutta sitäkin onnistuneempaan Helsingin-reissuuni. Kaksi viikkoa sitten lapsilla tosiaan alkoi syysloma, joka tarkoitti niille kokopäiväistä kotonaoloa eli mulle kokopäiväistä työntekoa. Vaikka mulla oli muutama vapaapäivä kun lapset yökyläilivät isovanhempiensa luona, on kellon ympäri lasten kanssa oleminen to-del-la intensiivistä hommaa. Jotenkin päivät siltikin suorastaan lensivät ja yhtäkkiä olikin ekan lomaviikon perjantai-ilta ja mulla huoneeni lattialla laukku pakattuna.

Lauantaina olin, yllättävää kyllä, todella ajoissa Heathrowlla (kamut, nyt saa nousta seisomaan ja taputtaa!!). Matkassa oli mukana pelkät käsimatkatavarat, joten ei muuta kuin turvan läpi ja haahuilu kentällä saattoi alkaa. Ihastelin Chanelin näyteikkunaa. Ja Hermesin näyteikkunaa. Ja Tiffany&Con näyteikkunaa. Oi voi. Löytyi paljon ihasteltavaa. Shoppailin myös yhden pienen kasvorasvaputilon itselleni, sen verran alhaisia oli noi lentokenttähinnat verrattuna muihin hintoihin täällä, Suomesta nyt puhumattakaan.

Kävelin ajatuksissani omalle lähtöportilleni, jonne saavuttuani tajusin että 1) lennon lähtöön on vielä 40 minuuttia 2) ehtisin siis juoda kahvia 3) ei kahvilaa tai edes pientä kioskintönöä mailla halmeilla. Jos olisin ollut elokuvassa, olisin tuhahtanut suureen ääneen. Sen sijaan istuin alas ja katselin kentällä rullailevia koneita ja tuskastelin, että mitähän tässä nyt oikein tekisi. Seuraavaksi tajusin, että niin joo, siis koneenhan pitäisi NOUSTA 35 minuutin päästä, hehe ja hupsista, varmaan sitä voisi suunnata itse koneeseenkin.

En ollut viimeinen matkustaja, joka koneeseen asteli, mutta sanotaan nyt näin, että sijoituin kauniisti häntäpäähän.

Tässä välissä voisin lausua lyhyen ylistysvirren käsimatkatavaroisen kanssa matkustamiselle. Siis mä en enää ikinä matkusta ruumaan menevän matkalaukun kanssa, jos ei ole pakko! Se, että voit kantaa kaikkia tavaroitasi koko ajan mukana, eikä tarvitse pelätä niiden hukkumista lentoyhtiöiden hihnojen syövereihin, saati sitten niiden saapumista odotellessa laskea, kuinka monta kierrosta tyhjä hihna ehtii rullaamaan (kun olet aloittanut laskemisen, tajuat jossain vaiheessa, että ethän sä mitenkään voi nähdä, missä kohtaa hihna "alkaa alusta" eli kierrosten laskeminen on tuomittu epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen onneksi huomaat, että hihnalle on alkanut ilmestyä laukkuja. Time well spent.). Mulla oli toki vähän epäkäytännöllinen isompi laukku messissä, koska siinä oli pelkät kantokahvat eikä siis olkahihnaa laisinkaan ja käsivarsiparathan siinä väsyi. Varmaan tähän väliin voisi joku heittää, että "reeniä reeniä", mutta voin kuulkaa kertoa, että siinä vaiheessa kun kävelet kohti omaa lähtöporttiasi Heathrowlla ja muistat juuri nähneesi kartasta, että omalle portillesi arvioitu kävelyaika on n. 20 minuuttia, josta olet kävellyt noin kymmenen metriä, ei paljon lohduta että "mutta hei kivasti saa käsivarret hyötyliikuntaa".

Mutta tota lukuunottamatta oli paras päätös ikinä jättää matkalaukut himaan. Toki tajusin jälkiviisaana, että olisin voinut ehkä tuoda jotain kamojani takaisin Suomeen (edellyttäen, että palaan lopullisesti Suomeen joulukuun lopussa), mutta katsotaanpa tosiasioita silmiin: en mä olisi ikinä osannut päättää, mitä tuon nyt jo pois täältä.

Lentomatka Helsinkiin sujui hyvin. Torkuin paljon ja muun ajan katselin ulos ikkunasta. Helsinki-Vantaalla kaivoin mun parkatakin esiin ja kun se päälläni suuntasin kohti dösäriä ja hengitin raikasta (ja sateentonta, propsit Stadi!) syysilmaa, se alkoi upota tajuntaan: mä olen oikeasti täällä. Koska seuraavan 615-bussin ilmestymiseen olisi kulunut 25 minuuttia, hyppäsin juuri pysäkille ilmestyneeseen bussiin numero 620. Etuosassa luki rautatieasema, joten kelasin, että eiköhän tälläkin päästä pikaisesti perille ytimeen.

Kuinka väärässä olinkaan.

Mä oon jokusen kerran ajanut bussilla Helsinki-Vantaalle ja oon aina käyttänyt linjaa 615, joten sen reitti on mulle melkoisen tuttu. Voittekin vain kuvitella mielenrauhani järkkymistä, kun bussi jossa istuin, kääntyi "väärään" suuntaan ja ajoi jollekin sivutielle. Aluksi onnistuin pysymään tyynenä, mutta siinä vaiheessa kun bussi yli vartin jälkeen edelleen jatkoi ja jatkoi lopuntonta Vantaa-kiemurteluaan, mä olin niiiiin kypsä. Hyvä etten venkoillut penkissäni ja tehnyt hengitysharjoituksia, sen verran rauhaton olin. Multa meinasi katketa verisuoni päästä joka kerta kun joku uskalsi painaa sitä kirkuvanpunaista stop-namiskaa. "Ei kukaan tahdo jäädä täällä pois, ajetaan nyt vaan suoraan sinne Steissille. Päästäkää mut jo hyvänen-vitun-aika kotiin!" Mä olin niin lähellä kotia eikä mun kärsivällisyyteni vaan kestänyt olla poissa enää yhtään pidempään. Jokainen uusi mutka tuntui kilometrien pituiselta enkä millään tavoin pystynyt nauttimaan tästä HSL:n tarjoamasta Vantaa-sightseeingistä (oli kyllä niin pimeääkin, etten olisi nähnyt mitään vaikka olisin yrittänyt). Meinasin alkaa itkemään helpotuksesta kun bussi vihdoin kurvasi motarille ja siitä Mäkelänkadulle.

Sporamatka Steissiltä Punavuoreen ja lyhyt kävelymatka kotiin menivät jotenkin vähän sumussa. Mä vaan katselin ympärilleni, ihastelin lauantai-illan fiilistä täynnä olevia katuja, yhä aikaa hämmentyneenä ja onnellisena. Rakas pitkäaikainen ystäväni tuli avaamaan mulle alaoven, halasi tiukasti ja jäi itse savukkeelle, kun mä ryntäsin sisään rappuun. Ja kun rakas ystäväni ja vaimokkeeni avasi oven ja kaikkien näiden viikkojen ja lukemattomien skypepuhelujen jälkeen päästiin taas rutistamaan toisiamme, oli kuin mä en olisi ollut päivääkään poissa.

Seuraavaksi mä paijasin kummivauva-kissojani ja sain käteeni tölkin sitä ainoaa siideriä, jonka juomisesta nautin: Somersbyn omenaa. Me vaihdettiin vaatteita, ehostauduttiin ja höpöteltiin kolmistaan kaikesta ja ei-mistään. Ja mä nautin suunnattomasti olostani.

Puolen yön jälkeen me suunnattiin kohti Kamppia ja Urho Kekkosen kadulla sain näköpiiriini myös rakkaan sisareni seurueineen. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen suunnattiin yhdessä sisälle ja koko loppuilta voidaankin tiivistää sanoihin "tanssimista, iloisia jälleennäkemisiä, loputonta hymyilyä". Kun tuli viimeisten hitaiden aika, oltiin jääty AH:n kanssa kaksin. PMMP:n Päiväkodin alkutahtien lähtiessä soimaan joku kundi tuli kysymään multa, haluttaisko me mielummin tanssia niiden kanssa kuin kahdestaan. "Ei."

Me tanssittiin, halattiin toisiamme ja laulettiin toisillemme "ilma on kauniimpi kuin milloinkaan/enkä itkekään". Paitsi että mä itkin, muutaman kyyneleen verran. Mä itkin sitä suurta tunteenpaloa, sitä rakkauden määrää, sitä mieletöntä onnea, jota sillä hetkellä tunsin, tunteellinen hölmö kun olen.

Sunnuntai-aamuna (lyhyiden yöunien jälkeen, mutta it was so worth it - jatkot rox!) suunnistettiin Sofian kanssa aamupalalle hotelli Torniin. Faija kertoi jo useampi viikko sitten tulevansa katsomaan mua Helsinkiin ja esitti pyynnön, että sunnuntaina söisimme aamupalaa yhdessä. Torni valikoitui kohteeksi, koska se oli niitä ainoita hotelleja keskustassa, joissa aamupala kestää kello 12 asti, "että saat rellestetyn yön jälkeen nukkua edes vähän pidempään". Isi tuntee tyttärensä. Onhan Stadi täynnä noita brunsseja sun muita aamupalahommia, mutta koska faijan ainoa toive oli, että söisimme jossain hotlassa jossa hän voisi yöpyä (mukavuudenhaluisuus peritty siis suoraan isiltä), suostuttiin tähän siskojen kanssa ilomielin.

Olin väsynyt, mutta muuten ei dagen efter onneksi kalvanut ja ruoka maistui. Ja taas kerran, nautin olostani aivan tajuttoman paljon. Ympärillä neljä rakasta ihmistä, ruokaa ja Helsinki. Onnellisen elämän peruspilarit kasassa.

Päivä jatkui äidin treffaamisella ja luvassa olikin rauhallista sunnuntaioleskelua perheemme naisten kesken. Myöhään iltapäivällä saatoin siskon kotiin ja kävelin Kampista Punavuoreen, sitä samaa reittiä mitä aina ennenkin. Se tuntui hyvältä.


Meidän oli tarkoitus käydä Fafa'sissa falafeleilla ennen illan keikkaa, koska AH ei ollut koskaan maistanut kyseisen lafkan ravinnon tuotteita, mutta jo toista kertaa samana viikonloppuna meillä kävi huono tuuri: Iso Roban Fafa's ei ollut auki. Niinpä tyydyttiin erääseen toiseen samalla kadulla sijaitsevaan ravitsemusketjuun, mikä tosin osoittautui hyväksi valinnaksi, koska jonossa törmäsimme rakkaaseen T:hen puolisoineen. Sitä yllätyksen ja ilon määrää!

Jäähalli oli täynnä ja keikka juuri pyörähtänyt käyntiin, kun me kivuttiin yläkatsomoon. Koko kolmituntinen me laulettiin (ja välillä tanssittiinkin) mukana ja pidettiin toisiamme kädestä. Kyynelkanavat aukesivat monen biisin kohdalla. Yhtenä näistä oli, tietenkin, Päiväkoti. En kuitenkaan lähde erittelemään, mikä biiseistä oli paras tai tunteikkain, mutta kokonaisuudessaan keikka oli yksi parhaista, joilla olen ikinä ollut. PMMP on energinen bändi, joka tuntuu aidolta ja läsnä olevalta. Mä itse tapasin tytöt (vai pitäisikö heitä kutsua naisiksi?) kolme kesää sitten kun olin ensimmäistä kertaa hommissa Ruississa. Päästiin yhtenä iltana Ruissista Turun keskustaan bändin keikkabussin kyydissä (ihan vaan koska satuin tuntemaan ihmisiä, jotka tunsi bändin). Tytöt olivat iloisia ja sydämellisiä ja muistan itse tuona iltana iloinneeni siitä, että bändi, jota olen pitänyt mahtavana ja silti maanläheisenä, on sitä myös oikeasti.


Jäähallilta löytyi luettelo kaikista Disney-piirretyistä.
Otin siitä kuvan.

Maanantaina kävin ripsihuollossa, kahvilla kahden rakkaan tyttöihmisen kanssa ja syömässä Sofian luona. Ilta kului vaimokkeen asunnolla, toisen maatessa sohvalla ja toisen sängyllä, telkkari päällä ja läppärit vieressä, mutta ei tehokäytössä. Välillä tuntuu jotenkin uskomattomalta, miten helppoa toisen ihmisen kanssa oleminen voi olla. Me saatetaan olla pitkiäkin aikoja hiljaa, syventyneinä omiin puuhiimme ilman että kiusallisuudesta on tietoakaan. Eikä AH:n yksiö missään vaiheessa tuntunut liian pieneltä meille kahdelle. Tän on pakko olla sitä paljonpuhuttua tosiystävyyttä.

Tuona yönä me valvottiin myöhään ja parannettiin maailmaa niin paljon kuin kahden ihmisen vain on mahdollista.


Tiistain mä kulutin eräiden koulujuttujen parissa. Kävin tsekkailemassa yhtä koulua ja katsotaan, josko mustakin kuoriutuisi taas opiskelija. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja suoriuduinkin päivästä lähinnä batteryn ja suklaan voimalla. Reippaan kahdeksantuntisen rutistuksen jälkeen kiiruhdin suoraan kentälle.

Kotimatka alkaen Steissiltä siihen pisteeseen, että kävelin Heathrowlla ulos koneesta, oli aivan hirveä. Mä olin ihan valmista kauraa jo bussissa matkalla Helsinki-Vantaalle, mutta onneksi äiti soitti ja sain vietyä ajatukset muualle. Kentällä kävelin turvan läpi, hain ruokaa, pidättelin itkua ja laahustin koneeseen. Jotkut korkeammat voimat olivat onneksi mun puolella sen verran, että päästyäni ikkunapaikalleni kävi ilmi, että kolmen hengen penkkirivimme keskipaikalla ei istunut ketään. Käytäväpaikalla istui reilu kolmekymppinen brittimies (joka ystävällisesti auttoi nostamaan mun laukun ylähyllylle). Niinpä sain kaikessa rauhassa ottaa kengät pois, kääriytyä mun huiviin ja tuijottaa ulos ikkunasta sateista lentokenttää rakennuksineen. Ja kun kone ensimmäisen kerran liikahti ja lähti rullaamaan kohti kiitorataa, mä en enää jaksanut taistella vastaan ja annoin kyynelten tulla. Valtoimenaan.

Koskaan ei oo mistään lähteminen tuntunut niin pahalta kuin tona sateisena tiistai-iltana Helsingistä lähteminen tuntui.


Mä havahduin jossain vaiheessa kahvin tuoksuun, posket edelleen märkinä, kuulokkeet ja PMMP korvissa hiljaa soiden. Kiitollisena ja ääni täristen otin vastaan kupin kahvia ja kaksi annosta perunasalaattia brie-juustolla, joista toisen laitoin keskipaikalle, torkkuvaa brittimiestä varten.

Loppumatka kului jo vähän rauhallisemmin, joskin olin vähän poissaoleva kun kävelin ulos koneesta ja suuntasin kohti Heathrown Shop&Collect -pistettä noutamaan aikaisemmin ostamaani rasvaputiloa, jota en desin ylittävän kokonsa takia uskaltanut ottaa mukaan Suomeen. Mutta koska en saanut kyseistä tiskiä silmiini, kipitin vieressä olevalle infotiskille kysymään, mistä voisin paikan löytää. Ystävällinen ja hymyilevä mieshenkilö kertoi minun seisovan tiskin edessä ja kysyi nimeäni. Minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla metroon ihanainen Cliniquen rasva tiukasti laukkuun pakattuna. Vaikka olo oli edelleen musertunut, huomasin, hämmentävää kyllä, että brittinenglannin kuuleminen tuntui jotenkin rauhoittavalta ja turvalliselta.

Mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä parempi olo mulla oli. Tuntui hyvältä hypätä tuttuun junaan Victorialla ja kun kävelin sen lyhyen matkan junapysäkiltä kotiin ja tuijottelin kirkasta tähtitaivasta, mua hymyilytti. Tuntui kivalta palata kotiin ja omaan huoneeseen.

Lapset olivat jo nukkumassa, mutta vanhemmat toivottivat hymyillen tervetulleeksi ja näyttivät aidosti ilahtuneilta kun kerroin että "Helsinki was great but it also feels good to be back".

Purin matkatavarani neljä päivää myöhemmin.

Loppuviikko kului tiukasti lasten kanssa, iltaisin kävin juoksemassa ja kaiken muun ajan yritin vain nukkua univelkoja pois. Lauantaina suuntasin Westfieldin ostoskeskukseen, mutta en jotenkin ihan syttynyt sille. Illalla tapasin muutamaa ihanaa suomityttöä ja sunnuntaina nukuin myöhään. Vietin koko päivän enemmän tai vähemmän laiskoissa merkeissä. Kuuntelin musaa, nukuin päiväunia ja skypeilin rakkaiden kanssa.

Tällä viikolla olisi tarkoitus nähdä useampaa ihanaa tyttöä täällä Lontoossa, jo pelkkä ajatus tekee iloiseksi!

Ulkona paistaa aurinko, voisin käydä juoksemassa.

xx,

Anna

ps. kuvituksena niitä harvoja Helsinki-räpsäisyjä, joita puhelimesta löytyi. Ei niissä onnen fiiliksissä jotenkin tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille, mutta ehkä vielä joskus opin siihenkin.

torstai 31. lokakuuta 2013

Pikaterveisiä

Lapsilla on edelleen syysloma menossa ja mäkin olen tässä välissä ehtinyt muun muassa käydä Helsingissä 1) muistamassa, että mulla on ympärilläni maailman parhaat ihmiset ja 2) hyvästelemässä PMMP:n (aivan huikee keikka, siis HUIKEE!!).

Koitan palata tänne digitodellisuuteen huomenna/asap, sillä Helsingissä viettämäni vajaat kolme vuorokautta ansaitsevat paljon, paljon enemmän kuin ohimenevän maininnan sivulauseessa.

Sen verran voin salaistakin salaisemman "70 tuntiani Helsingissä" -postauksen sisällöstä etukäteen paljastaa, että luvassa on paljon kujerrusta ja hellyyssanoja Stadille ja ihmisille siellä.

xx,

Anna

lauantai 19. lokakuuta 2013

Pian, rakas Helsinki, pian


Mä en malttaisi enää. En hetkeäkään. Mä en ole aikoihin miettinyt (enkä selvästi sisäistänyt) että viikon päästä tähän aikaan mä olen Helsingissä, kotona, ensimmäistä kertaa kahdeksaan viikkoon. Mä olen vaan jatkuvasti ajatellut, että siihen on vielä tosi pitkä aika, turha miettiä sitä sen enempää.

Enkä tähän asti ole vielä kertaakaan halunnut päästä niin kovasti syleilemään Helsinkiä ja rakkaita siellä kuin mitä mä tällä hetkellä haluan. Mä haluan mun rakkaiden luo niin kovasti että melkein sattuu.

Vielä viikko. Viikko. Seitsemän pitkää päivää.


Miten mä maltan mieleni?

Kun äiti ja pikkusisko ystävineen olivat täällä ja tuli lähdön hetki, ei mulla käynyt mielessäkään, että olisin lähtenyt heidän mukaansa. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta halata ja sanoa väliaikaiset heipat ja katsoa perheen katoavan turvatarkastuksen jälkeen kohti lähtöportteja (toki vain kuvainnollisesti, since en oikeasti päässyt perhettäni lentokentälle saattamaan) ja jäädä itse tänne Lontooseen.


Mutta tänään se iski vasten kasvoja.

Mä olen viikon päästä taas kotona. Vietän siellä vain muutaman päivän, mutta yhtä kaikki, mä olen herranjumala viikon päästä kotona!

Mä en kykene käsittämään sitä ja samalla se tuntuu niin sekä niin oikealta että niin väärältä. Lontoo on mulle kuitenkin nykyään se tietynlainen koti, se "ground base", kotiasema, johon palaan päivän päätteeksi. Mutta Helsingillä on niin vahva ja vakaa paikka mun sydämessäni, ettei sitä voi kukaan eikä mikään koskaan syrjäyttää. Vaikka mun fyysinen kotini onkin nykyään Lontoossa, Helsinki on ja tulee aina ja ikuisesti olemaan mun todellinen kotipesäni, mun turvapaikkani, mun todellinen kotikaupunkini.


Mä olen yrittänyt ajatella, miltä musta tuntuu astua koneeseen Heathrowlla ensi lauantaina. Miltä tuntuu astua ulos hyisellä Helsinki-Vantaalla, nousta bussiin numero 615 ja Steissin kautta selvittää tieni Punavuoreen. Miltä tuntuu nähdä mun ystävät ja päästä rutistamaan niitä? Miltä tuntuu hengittää ilmaa Helsingissä? Miltä tuntuu kävellä sisään Tavastialle ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen kuukauteen?

Onneksi se selviää pian.

Joskin, aika ja viikot ovat kuluneet täällä sellaisella vauhdilla, että oon aivan varma, että ensi viikko suorastaan matelee. Toivotaan, että mä olen väärässä.



Kuulopuheiden perusteella Stadi ilmeisesti muistuttaa räntäistä versiota viimeisestä kuvasta, mutta mä en siitä huolimatta malta odottaa pääseväni Suomeen. Vaikka se sitten tarkoittaisi tiskirätin kokoisia räntähiutaleita satamassa vaakasuorassa päin näköä.

Kuvat kahdelta eri päivältä viime kesältä. Toisissa kuvissa lähihoodejani Punavuoresta, toisissa kaikille varmasti tuttu Steissi.

Kaunis, tärkeä Helsinki mulle tärkeine ihmisineen. Pian me taas tavataan.

xx,

Anna

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kun (puolikas) perheeni ja Lontoo kohtasivat


Toinen kunnollinen, ei-tarvitse-tehdä-mitään vapaahetkeni melkein viikkoon. Ensimmäinen oli eilen ja sen kulutin pyykkiä pesten ja päiväunia nukkuen - tästä unentarpeesta ei tunnu tulevan loppua. Keitin äsken kahvia meidän pressopannulla (joko mä kehityn pressopannukahvin keitossa tai sitten oon vaan niin tottunut sen makuun, mutta se maistuu jo tätä nykyä ihan kahvilta ja vieläpä hyvänmakuiselta sellaiselta!) ja nyt on mahtava olo. Paitsi että nukuin tänään myöhään host-äidin ollessa vapaalla ja viedessä lapset kouluun, nukuin äsken myös reippaat puolentoista tunnin päiväunet. Mulle on täällä tullut melkein tavaksi, että aamulla kun tulen kotiin vietyäni lapset kouluun, syön aamupalaa hitaasti ja nautiskellen - ja sen jälkeen nukun päiväunet.



Menneet seitsemän päivää ovat olleet aikamoista hulabaloota. Äidin ja nuorimman siskon ystävineen piti saapua tänne viime viikon perjantaina, mutta odottamattomien sääolosuhteiden takia he jäivätkin jumiin Riikaan. Mun koko perjantai-ilta kului aikatauluja selvittäessä sekä juna- ja kaiken maailman muita lippuja perheen puolesta varaillessa. Menin myöhään nukkumaan ja jatkoin asioiden hoitamista vielä koko lauantai-aamupäivänkin. Kun äiti vihdoin laittoi viestiä, että he ovat koneessa Tukholmassa, joka nousee kohta ilmaan kohti Lontoota, saatoin vihdoin hengähtää. Ton hektisen 24-tuntisen aikana tulin vaatimattomasti siihen lopputulokseen, että mä voisin puhelimeni ja läppärini avulla hallita vaikka kokonaista valtiota.

Oon muutenkin sellainen persoona, että tykkään pitää langat käsissäni (lue: kevyt kontrollifriikki, hehe). Kun tossa alkusyksystä vietin yhdessä välissä aikaa erään paikallisen pojan kanssa (long story short: ei natsannut) ja se kuljetti mua ympäri Lontoota, mua välillä usein turhautti, etten tiennyt missä ollaan. Mä oon reissussa aina se, jolla on kartta mukana ja joka tietää, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. En tiedä johtuuko se kolmen sisaruksen isosiskona olemisesta, jo useamman vuoden jatkuneen sinkkuilun myötä kasvaneesta itsenäisyydestä vai rakastavasta lähipiiristä, joka saa mut uskomaan, että pystyn mihin tahansa, mikä taas luonnollisesti aiheuttaa egon paisumista (ahahhahaha), mutta mä olen aina ollut vähän sellainen johtajan rooliin ajautuja. En varsinaisesti itseäni kyseiseen muottiin väen väkisin änge, mutta jotenkin siihen aina ajaudun.

Jaahas. Sitä ollaan näköjään taas kuin Kolumbus purjehdusretkellä. Päädyttiin Amerikkaan vaikka suuntana oli Intia. Pikkuisen väärällä kurssilla siis, mutta ketä nyt on ennenkään väärälle mantereelle päätyminen haitannut.


Tosiaan, kun perhe lauantaina liiteli kohti good ol' Londoniumia, mä otin suunnaksi kuuluisan ja kauan odottamani Victoria&Albert -museon Kensingtonissa. Bestikseni Google ystävänsä Wikipedian kanssa tietää kertoa, että kyseinen museo on maailman suurin taidemuseo, tai ainakin yksi suurimmista, riippuen miltä kantilta asiaa tarkastelee.

Mä tykkään ihan hurjasti museoista ja etenkin kaikki historialliset museot saa mut innostumaan pienen lapsen tavoin. Ja kuinka kävikään tämän puljun kanssa?

V&A-museo ei tuottanut pettymystä. Ehdin viettää museossa ainoastaan vajaan tunnin, mutta se riitti. Tuon tunnin aikana museo imaisi mut sisäänsä, eikä paluuta enää ole. Museo viehättää mun esteettistä silmääni enemmän kuin mikään muu museo tähän mennessä ja fakta, että niiden seinien sisälle kätkeytyy aivan tajuttoman huikea määrä ihmiskunnan historiasta kertovia asioita ja esineitä, aiheuttaa mulle uudelleen ja uudelleen kylmiä väreitä.

Mä myös rakastan käydä museoissa yksin. Saa edetä juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin itse haluaa. Kukaan ei hengitä niskaan, jos haluat jäädä tavaamaan, mitä teosta esittelevässä plakaatissa sanotaan eikä kukaan hidasta kulkuasi, jos et juuri silloin jaksakaan jäädä ihailemaan sitä viidettätoista savimaljakkoa, joka näyttää täysin samalta kuin neljätoista edellistä. Kun museoissa käy yksin, saat kuluttaa paikassa viisi minuuttia tai viisi tuntia.

Mä olen myös aina tykännyt historiasta. Lukiossa kävin kaikki mahdolliset historian kurssit ja vaikka aihe itsessään riitti pitämään kiinnostuksen yllä, erityisen lisän jokaiseen kurssiin toi meidän lukion kertakaikkisen mieletön historianopettaja. Kyseinen opettaja teki jokaisesta tunnista paikalle vaivautumisen arvoisen, enkä tainnut koskaan lintsata miltään tunnilta (muilta kursseilta saattoi niitä poissaoloja sitten jokunen kertyä, kun kahvittelu ja elämää tärkeämmät hetket ystävien kanssa kiinnostivat bilsan tunteja enemmän). Kuivan ja sarkastisen huumorintajunsa ansiosta kyseisen opettajan historian tunnit lukiossa olivat ehdottomasti lemppareideni top kolmosessa. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika, mulle ei tuottanut minkään valtakunnan ongelmia valita, minkä reaalin kirjoitan. Voi kultaiset lukioajat.



Lauantai-iltana käytiin tänne vihdoinkin saapuneen perheen kanssa katsastamassa Piccadilly Circus värikkäine mainoksineen ja käveltiin paljon. Käytiin eräässä italialaisessa raflassa syömässä ja lienee sanomattakin selvää, että nautin suunnattomasti noista hetkistä. Lontookin näytti parastaan ja tarjoili meille paitsi auringonpaistetta, myös kuulaan ja selkeän illan tähtitaivaineen.

Sunnuntai-iltana söimme päivällistä täällä mun kotona host-vanhempieni kanssa ja kun pöydästä löytyy kolmen ruokalajin illallinen, viiniä ja keskustelua, olin mä omassa elementissäni. Suu kävi koko ajan, joko ruoasta nauttien tai keskusteluun osallistuen.


Muilta osin sunnuntai ja maanantai kuluivat Madame Tussaudsin vahakabinettia ihmetellessä (itseäni ihastutti ikuisesti komea Colin Firth - tuo ainoa oikea Mr. Darcy!), London Eyessä ihaillessa Lontoota yläilmoista ja tietysti kuvaan kuului pakollinen reissu Oxford Streetille. Me poikettiin sinne vasta maanantaina, joka oli kaikilta osin hyvä päätös. Jengiä oli huimasti vähemmän kuin niinä muutamana lauantaina, jotka olen kyseistä kadunpätkää kuluttanut.

Tiistaina perhe lähti takaisin Suomeen ja mä treffasin paria lähellä asuvaa aupparia. Oon tutustunut yhteen ruotsalaistyttöön ja erääseen suomalaisneitoon ja me ollaan vietetty kolmistaan paljon aikaa. Meidän kolmen yhteisaika on aina vaan niin saumatonta että siitä nauttii jo ihan siksikin. Ilmeisesti kansallisuudella on väliä, sillä kyseinen ruotsalaistyttö on ensimmäinen kohtaamani ulkomaalainen, joka ymmärtää laajasti viljelemääni sarkastista huumoria.

Loppuviikko sujahti nopeasti ohi. Sitä se kai on kun arki sujuu kivuttomasti eikä tiettyjen asioiden suhteen tarvitse enää arkailla (lue: nyt ollaan jo niin tuttuja lasten kanssa että ihan mutkattomasti kiukutellaan jos känkkäränkkä on saapunut meitä läsnäolollaan ilahduttamaan. Mutta nykyään jo mäkin uskallan surutta korottaa ääntäni jos koen sen tarpeelliseksi. Onneksi nämä kerrat on laskettavissa yhden käden sormella.) 

Nyt mä lähden vähän ulkoilemaan, koska tää mua melkein kaksi viikkoa riivannut flunssa alkaa vihdoinkin olla selätetty. Ja tänään illalla meidän kansainvälinen Suomi-Ruotsi-Suomi -posse suuntaa Lontoon yöhön!




Flunssainen asukokonaisuus maanantailta, jolloin käytiin London Eyessä, on poimittu seuraavista ekslusiivisista putiikeista:

Neule: Weekday
Farkut: H&M
Kengät: Converse

Oli mulla huivi ja takkikin, mutta ne nököttivät London Eyen penkillä koko kierroksen.

ps. mä RAKASTAN tota viimeistä kuvaa. Siskot on maailman paras asia.

Ihanaa perjantaita!

xx,

Anna

perjantai 11. lokakuuta 2013

Pari sanaa vaatteista


Mä olen nykyään ihan käsittämättömän huono shoppailija. Tai ei, en huono, vaan äärimmäisen nirs valikoiva. Mä panostan nykyään mielummin laatuun kuin määrään, mikä taas eroaa esimerkiksi ah-niin-kypsästä-ja-aikuismaisesta lukioikäisestä Annasta kuin omenat suklaasta. Back in the days vaatekaapin upeutta tuntui kuvaavan vaatekappaleiden määrä, kun taas nykyään esittelen ylpeänä nahkakenkiäni tai luonnonkuiduista valmistettuja vaatekappaleitani.

Oon todella huono heittämään mitään pois, koska oon sellainen "no ehkä käytän tätä vielä joskus" -jahkailija. Pakatessani tätä reissua varten, tein samalla inventaariota omaan vaatehuoneeseeni. Heitin kirppiskassiin monen monituista riepua. Ja ikävä kyllä, riepu on juuri oikea sana kuvaamaan näitä vaatekappaleita. Otetaanpa esimerkiksi turkoosi, navan paljastava, löysä, syvällä v-kaula-aukolla varustettu pikkuruinen t-paita. Miten somaa ja kertakaikkisen tyylikästä, Anna. (Miksi mä olen omistanut tuollaisen paidan, miksi? Joskin omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, etten muista yhtään kertaa jolloin olisin kyseistä paitaa käyttänyt. Mutta silti, miksi??)

Kun lähdin tänne Lontooseen, tiesin heti, mitkä vaatteet pakkaan mukaan. Ne kaikkein rakkaimmat ja hyväksi havaitut klassikkovaatekappaleet. Joitain jätin kotiinkin, esimerkiksi ihanan valkoisen pitsihameeni koska matkalaukkuni ratsannut Sofia oli sitä mieltä, että en todellakaan tule tarvitsemaan sitä täällä. "Anna, siellä on SYKSY." Samasta syystä kotiin jäivät esimerkiksi valkoiset korkeavyötäröiset shortsit ja mun superkauniit turkoosit mokkapintaiset korkkarit. "Anna, noi kengät menee pilalle siellä, siellä SATAA."

Mokomakin ärsyttävästi oikeassa oleva rakas sisko. (Pakkaajassa ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa.)

Muutenkin löydän nykyään tosi vähän vaatteita (tai kenkiä), jotka osuu sydämeen kuin Robin Hood häränsilmään. Ja harmittavan usein mulle käy niin, että löydän jonkun kivan vaatteen ja totean, että se on 100% keinokuitua. Ja silloin, useimmissa tapauksissa, jätän vaatteen kauppaan. Sama juttu asusteissa. Enää en ostaisi keinonahkaisia kenkiä tai laukkuja. Mulla oli yksi ihana musta, keinonahkainen pussukkamallinen laukku, joka yhtäkkiä näytti kamalalta, koska keinonahka oli alkanut varista irti. Oli itku lähellä kun huomasin mihin kuntoon laukkuni on mennyt. En halua kokea vastaavaa enää ikinä. Ja mä en vaan pysty käyttämään laukkuja, jotka näyttää nuhjuisilta. Eri asia on, jos laukku on elämää nähnyt ja arvokkaasti ikääntynyt, mutta rehellisesti nuhjuisen näköinen laukku - ei kiitos.

Yritänkin siksi pikkuhiljaa päivittää vaatekaappiani toimivampaan ja mikä tärkeämpää, kestävämpään suuntaan.

Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun avasin tuossa hetki sitten sähköpostiini ilmestyneen Net-A-Porterin uutiskirjeen, jossa Editor's Picksit olivat kertakaikkisen ihania, sekä malleiltaan että värimaailmaltaan. Ja laadultaan, mikä lienee sanomattakin selvää.



Kuluttakaamme pieni hiljainen hetki ylläolevien tuotteiden ihasteluun (perheen tytär kävi juuri kurkkaamassa ruudun yli ja ilmoitti pitävänsä tuosta harmaasta paidasta. En voisi olla enemmän samaa mieltä).

Jos mulla on vaikeuksia löytää hyvälaatuisia JA itseni näköisiä vaatteita ja kenkiä, laukkujen kanssa mulla ei ole mitään ongelmaa. Tälläkin hetkellä ostoslistalla komeilee niin monta ihanaa (ja kallista) laukkua, että voisin surutta upottaa jokaikisen hupenevan senttini niihin. Säästöprosessi sitä/niitä varten onkin vahvasti meneillään. Kyseiset laukut ovat niin kauniita ja mun sydämen vieneitä, että ansaitsevat ehkä ihan oman postauksensa.

Säästäminen on muuten hyvin turhauttavaa. Sitä tietää joka päivä pääsevänsä lähemmäs sitä unelmalaukkua, mutta näin kärsimättömälle tyttöihmiselle kuin minä tällainen odottaminen on hyvin tuskallista. En mä tahdo odottaa, mä tahdon laukkuni heti! Mä tahdon sen nyt, että voin kuuluttaa koko maailmalle (tai vähintäänkin lähimmille ystävilleni) kuinka kaunista ja upeaa ja laadukasta ja kuolematonta laukkua mulla on etuoikeus kantaa käsivarrellani. Mä olen yksi juuri niistä ihmisistä, jotka ihan tosissaan paijailee omia laukkujaan (ja kenkiään) ja katselee niitä rakastavasti. Mä en koskaan voisi paiskoa laukkujani tai kenkiäni tai antaa niiden kastua jos vain suinkin voin sen välttää, etenkin jos kyseessä on nahkainen tuote. Esimerkiksi kotibileissä mun ikuinen kauhukuva on, jos joku eteisessä talloo vahingossa mun kenkien päälle.

Toki tiedostan, että laukut ja kengät ovat käyttöesineitä, eikä niitä ole tehty kirjahyllyä koristamaan, mutta se ei mun mielestä tarkoita sitä, että niitä voi kohdella ihan miten sattuu. Niitä pitää huoltaa ja niistä pitää pitää huolta. Mä oon itse ihan übertarkka laukuistani (mun kaverit repii tästä jatkuvasti huumoria) enkä esimerkiksi koskaan laske laukkuani lattialle. Tämä siis vain ja ainoastaan siksi, että vuosia sitten eräs äidin ystävätär sanoi, että laukun laskeminen maahan tietää köyhyyttä. Oon sen jälkeen hampaita purren laskenut laukkuni maahan muutamia hassuja kertoja, jotka on laskettavissa yhden käden sormilla. Toki esimerkiksi matkalaukut ovat oma lukunsa, mutta nyt puhutaankin ns. tavallisista käsilaukuista. Rafloissa laukku on joko tuolin selkänojalla (miten paljon voi harmittaa jos raflassa on sellainen tuoli, johon laukkua ei saa?), viereisellä tuolilla tai mun sylissä. Kerran mä olen jopa napannut pöydän vieressä henganneen, ilmeisesti tyhjää toimittaneen jakkaran itselleni ja laittanut laukkuni siihen. Mä koen, että arvostan laukkujani sen verran paljon, etten halua laskea niitä "likaiselle" lattialle. Enhän mä säilytä vaatteitanikaan lattialla, miksi laukut eroaisi tästä jotenkin?

(Mä tiedän, että tarvitsisin sellaisen laukkukoukun, mutta en ole vielä löytänyt kivaa sellaista mistään.)

Tän takia mulla on blogi. Että voin jakaa tänne just sellasia hömppäjuttuja (joskaan omasta mielestäni laukut eivät ole hömppää nähneetkään!) kun itse haluan. Pa-ras-ta. Niin rakkaita ja upeita kuin mun lähipiirini onkin, tiedän, että välillä mun laukkuhypetykseni menee niiltä ihan ohi. Siitä huolimatta ne kuuntelee mua ja nyökkäilee ja ihastelee asiaankuuluvasti, mutta etenkin nyt, kun en pysty esimerkiksi soittamaan ja kertomaan millaisen laukun juuri näin eräällä vastaantulijalla (been there done that, herranjumala se Célinen laukku oli upea), on kivaa, että sitä kaikkea voi purkaa edes tänne blogiin.

xx,

maniac baglady aka laukkualma Anna

ps. kuvana Net-A-Porterin viimeisin uutiskirje

torstai 10. lokakuuta 2013

Au pairin arkipäivä


Tää on näköjään taas näitä viikkoja, jolloin päivät vaan lentää ja ennen kuin sitä itse huomaakaan, on jo torstai. Ja huomenna, perjantaina, äiti ja pikkusisko ystävineen saapuu tänne. Luvassa vähän turistihommia, sillä kukaan niistä ei oo aikaisemmin käynyt Lontoossa.

Onpa jotenkin hassu ajatus, Lontoo turistikohteena. Vaikka sitähän se on. Mutta kun itse on muovannut jostain paikasta itselleen kodin, kodin ajatteleminen turistinähtävyytenä tuntuu vähintäänkin oudolta. Lontoossa on paljon mulle vielä toistaiseksi tuntemattomia paikkoja ja välillä keskustassa vie hetken hahmottaa, että mihin ilmansuuntaan nenä nyt osoittikaan. Mutta tietynlainen koti tää jo silti on. Ei vielä samalla tavalla kuin Helsinki, mutta jotain sinnepäin.

Oon tällä hetkellä "vapaalla", mutta koska meille tuli jokin water engineer tänne nakuttelemaan meidän putkia, pysyttelen kotona. Mikä ei oikeastaan haittaa, sillä oon napannut jostain ikävän flunssanpoikasen. Nenä valuu, kurkkua ja päätä kivistää. Pitänee juoda paikallisia Finrexinejä, Lemsipejä. Maistuu sitruunalta ja toimii, ainakin mun kurkku tykkäsi eilen.


Mun normaali au pairin arkipäivä kuluu niin, että herätyskello soi 7.20 jolloin painan sen pois ja torkutan autuaalliset kymmenen minuuttia. Puoli kahdeksalta nousen, pukeudun ja menen täällä yläkerrassa sijaitseviin lasten makuuhuoneisiin. Avaan verhot ja petaan sängyt. Alakertaan saapuessani kurkistan olkkariin, jossa katsotaan aamupiirrettyjä. Pyydän lapsia pukeutumaan ja kysyn, haluavatko he lisää aamiaista (vanhemmat hoitavat lasten aamupalan). Menen keittiöön ja teen tyttären eväät valmiiksi koulupäivää varten. Sen jälkeen tyhjennän ja/tai täytän tiskikoneen. Tässä vaiheessa kello on yleensä jo vähän yli kahdeksan, jolloin lastenohjelmat loppuvat ja lapset sammuttavat telkkarin. Hampaiden ja kasvojen pesu, molempien hiusten harjaus, takit päälle, kengät jalkaan ja eikun ulos ovesta.

Mä vien lapset päivittäin autolla kouluun, koska molemmat on eri kouluissa ja etenkin tyttären koululle on sen verran matkaa, että ei puhettakaan, että sinne voisi kävellä viisivuotiaan kanssa.


Koulumatkaan (siitä hetkestä kun starttaan auton kotipihasta siihen kun peruutan sen takaisin pihaan) kuluu vajaa tunti. Mua se ei sinänsä haittaa, on kiva ajella pitkästä aikaa ja etenkin matka tyttären koululta kotiin, jolloin molemmat lapset ovat koulussa ja saan ajella itsekseni, on yksi joka-aamuisista lempihetkistäni. Ajelen rauhassa, nautin vehreistä maisemista, aamuauringosta ja kuuntelen radiota.

Oon löytänyt täältä ihan mielettömän radiokanavan, Absolute Radion. Aluksi kuuntelin erästä pelkkiä listahittejä toistavaa kanavaa, jonka soittolista kävi tutuksi suunnilleen kahdessa päivässä. Joo, Katy Perryn uusi sinkku on ihan kiva, mutta mä en jaksaisi kuunnella sitä kolmesti päivässä. Sitten löysin nykyisen lempparikanavani. Kyseinen kanava kuulostaa juontoineen ja visailuneen ihan tuikitavalliselta kaupalliselta radiokanavalta, mutta se musiikki! Ne soittaa Coldplayta, The Black Keysiä, The Killersiä, Of Monsters and Meniä, Mumford & Sonsia, Florence and The Machinea, Arctic Monkeysia, Arcade Firea, HAIMia, The Cardigansia, RHCP:tä, Two Door Cinema Clubia and the list goes on and on...

Mä olen kuullu tuolta biisejä, joita en olisi ikinä uskonut voitavan soittaa radiossa (esimerkkinä Smash Mouthin All Star, joka siis soi Shrek ykkösen alussa, oikein hauska biisi). Olen syvästi ihastunut kyseiseen kanavaan.

Kun pääsen kotiin yhdeksän jälkeen, teen itselleni aamupalaa ja lueskelen blogeja. Sen jälkeen nukun päikkärit, käyn juoksemassa, tapaan tyttöjä kahvin merkeissä tai lähden tutkimaan Lontoota. Vapaata mulla on aina kolmeen asti, jolloin lähden hakemaan lapsia koulusta.

Ollaan kotona lasten kanssa neljän aikaan. Lapset vaihtaa koulupuvut normivaatteisiin, syödään välipalaa ja tehdään läksyt. Sen jälkeen alan kokkailemaan illallista. Sen aikana lapset leikkii keskenään tai katsoo telkkaria. Syödään illallinen puoli kuuden maissa (mä tosin yleensä vain istun seurana) ja sitten leikitään kunnes vanhemmat tulee seitsemän aikoihin kotiin. Yleensä vanhempien tullessa kotiin ollaan vaihdettu pyjamat päälle ja pesty kasvot ja hampaat.


Seitsemän jälkeen mulla on "omaa aikaa" kun vanhemmat viettää aikaa lasten kanssa. Skypeilen rakkaiden kanssa, luen tai surffailen netissä. Yhdeksän jälkeen me syödään kolmistaan vanhempien kanssa (perheenisä yleensä kokkaa), katsellaan telkkaria ja vaihdetaan kuulumisia. Välillä juodaan lasilliset viiniä ja viime päivinä perheenisä on sytyttänyt takkaan tulen. Noi illat on tosi mukavia ja rentouttavia ja meillä on kaikilla jo omat vakkarispottimme olkkarissa. Näiden tekemä ruoka on tosi hyvää ja me syödään paljon hyörytettyjä vihanneksia.

Mulla on tosi vähän mitään kotihommia, mikä vähän aluksi hämmensi mua. Tietysti huolehdin yleisestä siisteydestä, onhan tää mun koti. Muuten mä yleensä tyhjentelen ja täyttelen tiskikonetta ja huolehdin, ettei lasten leluja pyöri joka paikassa. Mua ei ole pyydetty pyykkäämään ja no, siivooja meillä käy kerran viikossa huolehtimassa talon siistiin kuntoon.

Samoin kuin illat, mulla on myös viikonloput aina vapaata, ihan satunnaisia (iltapainotteisia) babysittaus-keikkoja lukuunottamatta. Aika leppoisaa siis.

Toki pitää nyt painottaa, että puhun vain ja ainoastaan omasta koekmuksestani omassa host-perheessäni. Tapoja tehdä näitä hommia on ihan yhtä monta kuin on au paireja ja perheitäkin. Mulla kävi mieletön tuuri, kun löysin itselleni näin mahtavan ja rakastavan perheen.


Ohessa kuvallinen todiste karjalanpiirakoista, joita leivoin viime perjantaina. Ne onnistui JA maistui ihan oikeilta karjalanpiirakoilta. Todellinen suksee siis. Vanhemmat tykkäsivät, lapset vähän oudouksuivat. Mä söin noita aika monta. Mua kun ei todellakaan ole millään kodinhengetär-taidoilla siunattu, niin tää oli ja on edelleen melkoinen ylpeilyn aihe.

Mun tekisi kamalasti mieli käydä juoksemassa, mutta keho taitaa olla eri mieltä. Ehkä reippailen tohon lähihuoltsikalle ostamaan jotain hyvää (lue: jäätelöä, eiks kylmä toimi hyvin kipeälle kurkulle?).

Kuvat on eräältä lämpimältä päivältä joku aika takaperin kun täällä hitsi vieköön tarkeni shortseissa!! Nyt täällä on viilennyt, mutta mä en oo ehkä vielä ihan sisäistänyt sitä. En sentään enää juoksentele pelkissä shortseissa, mutta en mä kyllä mun parkaakaan ole vielä ottanut esille. Mistä lie tää mun flunssa sit johtuu?

Asudetailsit:

Neule: Sisley
Shortsit: Seppälä
Kengät: Converse
Helmet: lahja ystävältä
Aurinkolasit: Ray Ban Wayfarer

Nyt sitä jäätelöä!

xx,

Anna