torstai 29. lokakuuta 2015

F/W wishes: blushy pink



Olen viime aikoina jostain syystä alkanut turhautua tummanpuhuvaan garderobiini. Mustaan ja harmaaseen pukeutuminen tuntuu jotenkin ankealta, enkä meinaa löytää sitä sellaista "mutta musta on aina tyylikäs" -fiilistä enää ollenkaan. Ehkä turhautumiseni johtuu siitä, etten koe ulkoisen olemukseni heijastavan sisäistä olotilaani ollenkaan, mene ja tiedä.

En tiedä yllättääkö tämä suoranaisesti ketään, mutta mulla on teinistä asti ollut pienoinen rakkaussuhde vaaleanpunaiseen ja pinkkiin. Vaikka en omistakaan röykkiöittään pinkkejä tai vaaleanpunaisia tavaroita, pidän kyseisistä väreistä kovasti. Toki jotkut värisävyt miellyttävät enemmän kuin toiset, mutta ymmärtänette ajatuksen.

Koen, että pinkki ja vaaleanpunainen kuvastavat osuvasti sitä suurta sisäistä tyttömäisyyttä, joka sisältäni yhä näin aikuisenakin kumpuaa. Sisustukseen asti en kyseistä väriä ole kuitenkaan tuonut, ainoana poikkeuksena mun vessa pinkkeine vessamattoineen ja muutamine yksityiskohtineen. Tähän tosin voi yhtenä syynä olla myös se, että mulla oli meidän vanhassa talossa hempeän vaaleanpunaiset tapetit huoneessani (näin käy kun 11-vuotias Anna saa itse ekaa kertaa elämässään päättää ikiomasta huoneestaan) ja sain varmaan niiden vuosien aikana jonkin sortin yliannostuksen.



Viime aikoina olen joka tapauksessa löytänyt itseni haaveilemasta suloisesta vaaleanpunaisesta. Hattaran värinen neule sopisi täydellisesti yhteen vaatekaapista löytyvien harmaiden ja beigen eri sävyjen kanssa. Neuloksen tulisi kuitenkin olla siistin sileää, pörröisestä tulee helposti omaan makuuni turhan rento (tai jopa osin epäsiisti) vaikutelma. Pehmeä, hento vaaleanpunainen neule on tällä hetkellä yksi täydellisimmistä asioista, joita voin kuvitella.

Etsiskelen siis paraikaa sitä ikuista sokerihumalan lähdettä karkkihammas kolottaen.

xx,

Anna

Kuvat: Pinterest

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauska: #vainkuhajutut


Ah, taas jokaviikkoisen sunnuntai-läpändeeruksen vuoro. (Läpändeerus, mikä hieno ja kultturelli lisä omaan sanavarastooni. Apua.)

Sekä omaa instagram- että fb-feediäni ovat viime päivinä täyttäneet hulvattomat kuha-vitsit. Syysflunssan lailla sosiaalisissa medioissa levinneet kuvat ja heitot naurattavat ainakin allekirjoittanutta ja omaa lähipiiriäni.

Mielestäni kuha-jutut ovat loistava osoitus käsittämättömän monikäyttöisestä ja rikkaasta suomen kielestämme. Lauseiden kaksoimerkitys tuskin avautuisi muille kuin suomea äidinkielenään puhuville yhtä simppelisti ja itsestäänselvästi. Etenkin näin päivien lyhentyessä ja valoisan ajan vähentyessä juuri tämän kaltaiset hauskat, kevyet ja jopa ajoittain ehkä aavistuksen kantaaottavat (kts. kolmas kuva, haha) kaskut ovat juuri se huumorin muodossa ilmestyvä valonpilkahdus, jota me suomalaiset tarvitsemme.

Pitemmittä puheitta:









Meikäläinen nauttii sunnuntaista Saimaan rantamilla eli faijan luona landella. Edessä kohta kolmen ruokalajin illallinen (muunmuassa sienikeittoa YASSSS), sauna ja iisiä elämää sohvalla. Seurueemme suuntaa Stadiin vasta anivarhain huomenaamulla.

xx,

Anna

Kuvat: FB:n Vainkuhajutut-yhteisön seinä.

torstai 22. lokakuuta 2015

Mitä minulle kuuluu



Oikeasti näpyttelyä kaipaisi yksi pitkänpitkä essee, joka on tähän mennessä edistynyt, noh, otsikon verran. Oloni on kuitenkin juuri nyt niin rentoutunut, etten jaksa antaa stressille taikka muulle hätäilylle yhtään tilaa. Deadlinekin on vasta ensi maanantaina, ehtiihän tässä.

Tiistain kaksi tenttiäni ovat nekin jo eilistä päivää, sanan kaikissa merkityksissä. En osaa sanoa lainkaan miten ne menivät - odottaako ykkösiä, vitosia vai jotain siltä väliltä, mutta ohi ne ovat joka tapauksessa. Ehkä helpottavinta oli vuorokausi ennen ensimmäistä tenttiä sisäistää se tosiasia, että nämä tentit eivät oikeasti ole niin iso juttu. Edellinen yliopistoon liittyvä koetilanteeni oli pääsykoe kesän alussa - se oli iso juttu, enkä jotenkin ollut ymmärtänyt, että nyt ei enää tarvitse kamppailla sisäänpääsystä, nyt ei tarvitse itkeä sivu suun mennyttä opiskelupaikkaa, ei, vaikka tenttitulokseni näyttäisi hylsyä. Tämän itsestäänselvän asian sisäistäminen vieritti kilojen painoisen tenttikirjan muotoisen kiven harteiltani.



Eilen aamulla sporapysäkille saapuessani tajusin kaksi asiaa: ballerinoissa tarkenee edelleen (joskin ehkä huijasin step-sukkien avulla vähän) ja spora, johon tähtäsin, on ollut etuajassa, koska kerrankin minä en ollut myöhässä. Tajusin myös, että aamuiselle balettitunnille ajoissa ehtiminen seuraavan kyydissä matkatessa olisi lähes mahdotonta. Liekö syynä ollut pirteän pinkissä KeepCupissa lämmittävä, tuore kahvi vai raikas aamu, mutta sain jostain idean tarkistaa steissin bussiaikataulut juuri pysäkille liukuvan sporan huomioonottaen. Edetessämme pitkin syksyisen somaa Bulevardia Reittiopas ilmoitti, että bussilla nro 77 (vanha kunnon Jakis-bussi! Voi muistoja! Sillä matkasin joitain vuosia sitten monen monituista kertaa kahden ystävän luo Jakomäen ytimeen. Sijainnistaan huolimatta kyseinen kimppakämppä oli yksi kotoisimmista kodeista, joissa olen vieraillut. Rakastin asunnon sohvaa.) olisin vallan hyvissä ajoin paikalla ojentelemassa nilkkojani - mikäli ehtisin kyseiseen bussiin.

Neljä minuuttia myöhemmin istuin kuitenkin 77:n kyydissä ja voi sitä riemua, kun bussi suhasi Kaisaniemen kohdalla sporani ohitse. Hihkuin ja äänettömästi kannustin kuskia. "Kaasu pohjaan ja hanat auki! Wuhuu, täysillä eteenpäin!" Hyvä etten taputtanut käsiäni yhteen. Olin niin innoissani aikataulun kiinnikirimisestä, että melkein missasin oman pysäkkini. Ja kun pari silmänräpäystä ennen bussista poisjäämistä kuulin bussin radiossa soivan Tehosekoittimen Kaikki nuoret tyypit -kappaleen, aamuisesta hetkestäni tuli täydellinen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa, aurinko paistoi, olin menossa balettitunnille, radiossa soi hyvä biisi. Juuri tuolla hetkellä astuessani ulos bussista kaikki oli täydellisen hyvin.

Balettitunti oli yhtä riemuidioottien tanssahtelua. Joka tunti me tehdään lisää just niitä balettijuttuja, joita mä oon vuosikaudet itsekseni "harjoitellut" (myös ihan julkisilla paikoilla kuten esimerkiksi Stockan Herkussa, terkkuja vaan kauppaseurana olleille kavereille): demipliéitä, käsien ojentelua, balettijuoksua ja tänään, voi kuulkaa! Tänään me hypittiin! Vaikka hyppysarjan jälkeen puuskutin kuin pieni juna, mun naamalla ollut hymy ei olisi voinut olla leveämpi. Baletti on ihanaa! Se on ihanaa, vaikka en ole yhtään niin notkea kuin voisin olla. Se on ihanaa, vaikka välillä olenkin ihan hukassa siinä, miten nämä käsivarsiksikin kutsutut pitkät raajani nyt pitikään asettaa. Se on ihanaa, vaikka todellisuudessa en ehkä liiku niin sirosti kuin omissa mielikuvissani. Se on ihanaa, koska odotan innolla jokaista tuntia.

Olen aina vähän harmitellut sitä, että mua ei pienenä laitettu balettitunneille (tai no, voiko sitä edes harmitella, että sen sijaan, että vanhemmat olisivat diktaattorimaisesti päättäneet mun harrastuksista, sain ihan itse valita ja aprikoida), mutta luultavasti parempi näin. Nyt pääsen nauttimaan baletista aivan eri tavalla ja ehkä sisäistänkin jotain sellaista, mihin ei 7-vuotias Anna olisi pystynyt.


Pukkarissa Helena ja päivän paras idea veivät meidät perinteisen unicafe-lounaan sijasta Fukuun syömään sushia. Valitsin omia palojani huolettomasti ja iloitsin siitä, että joku on joskus keksinyt yhdistää majoneesin ja sushin. Istuttiin ikkunapöydässä, mä siemailin misokeittoa syömisen lomassa ja nautin siitä, että sain vain olla.


Kalenterini tämän viikon perjantaita - siis huomista - koristaa näköjään kahvitahra. Onpa siis erinomaisen hyvä, että ainoat agendani tulevalle päivälle ovat Saimaan tuijottelu, perheenjäsenten kanssa höpöttely ja mitä luultavimmin saunominen. Ja viiniä, koska faijan luona viini on vakio.

Saavuimme pari tuntia sitten pohjoisesta saapuneen siskon kanssa pitkästä aikaa Saimaan rannoille juhlimaan etukäteis-isänpäivää.

So, coming up next: rentouttava lande-viikonloppu.

xx,

Anna

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Pientä pintajännitystä, ja tietenkin yksi sunnuntaihauska


Koen tietyllä tapaa harmitusta siitä, etten ole saanut kirjoitetuksi tänne mitään. Joka kerta kun olen avannut bloggerin ja ajatellut postauksen kirjoittamista, on tuntunut siltä, että ulosantini olisi "Tänään oli ihan kiva päivä, ei mulla muuta, moikka" -luokkaa.

Niin, yliopiston ihkaensimmäinen tenttiviikko lähestyy ja mua jännittää. Mua jännittää enemmän kuin tahtoisin myöntääkään. Voin kuvitella, että jotkut teistä siellä ruudun toisella puolella naurahtavat hellästi ja tahtoisivat ehkä todeta, että "Anna hei, ne on vaan tenttejä, aina niistä läpi pääsee tai sitten meet vaan uusimaan, no worries!".

Mutta kun ei se mene ihan niin. Tai teoriassa kyllä. Mutta käytännössä ei. Taidehistorian tentin tahtoisin onnistuvan, koska pidän kyseisestä aineesta ihan hurjasti ja koska taidehistorian sivuaineopiskelijat eivät saa jatkaa aineopintoihin, ellei perusopintojen keskiarvo ole asteikolla 1-5 vähintään 4. Ja juuri nyt on sellainen olo, että mä tahtoisin ihan hurjasti jatkaa taidehissan opiskelua myös aineopintoihin. Tai ainakin tahtoisin, että mulla olisi niin halutessani mahdollisuus siihen.

Johtamisen tentti taas. Voi elämä. Siinä on kyllä yksi kurssi ihan omaa luokkaansa. Mä olen tuntenut luennoilla oloni ihan tahvoksi, kun tuntuu, että puolet luennoitsijan jutuista menee ihan yli hilseen. Kunnes viimeisen luennon tauolla satuin kuulemaan, kun vieressä istuvat valtsikalaiset taivastelivat ihan samoja juttuja. Vaikka ei ehkä saisi, tunsin pientä helpotusta. En siis ole ainoa, joka on välillä pihalla kuin lumiukko.

Olen tuntenut oloni vähän kireäksi viime päivinä, mutta en ole suostunut myöntämään itselleni, että se muka johtuisi lähestyvistä tenteistä. Kunnes sitten lauantai-iltana ajauduimme miehen kanssa Jennifer Lawrencen kirjoittaman, viime päivinä puhututtaneen esseen kautta väittelemään miesten ja naisten palkkaeroista, politiikasta ja vähän kaikesta. Keräsin aika nopeasti aika paljon kierroksia ja lopulta purskahdin vihaiseen itkuun. Mies tuli luokse, mitään sanomatta otti mut syliin ja antoi mun itkeä. Ensin vollotin koko muun maailman kyynisyyttä ja sitten vain hiljaa kaikkea mahdollista.

"Tää ei tainnut johtua vaan meidän erimielisyyksistä?"
"Ei."

Oli syynä sitten lähestyvät tentit tai ihan vaan väsymys, jälkeenpäin sen aina huomaa parhaiten: itkeminen teki hyvää. Ja miten lohdulliselta tuntui huomata, että vieressä istuva tyyppikin osasi nähdä pintaa syvemmälle, otti kainaloon ja silitti päätä silloin kun sitä todella tarvitsin.

Tentit jännittävät vieläkin, mutta yritän ajatella niin, että pieni jännityshän on aina hyvästä.

Sunnuntaihauskana BBC:n klassikkovideo "puhuvista" eläimistä. Tuo hymyn huulille joka kerta. Niin kuin eläimilla tuppaa olla tapana tekemään.




Tyyneyttä sunnuntai-iltaanne, tyypit!

xx,

Anna

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauskaa part. III


Koska Sheldon on ihana. Siis ihana. Yksi kaikkien aikojen lempihahmojani. Ja no hei fysiikka. C'mon, what can you say?



Koska musta tuntuu välillä, että mun elämästä puuttuu jotain kun en junnuna päässyt osallistumaan (ja pätemään, toim. huom.) tavauskilpailuissa vanhaan kunnon jenkkimalliin. Mä olin skidinä tosi hyvä koulussa ja diggasin kirjoittamisesta ja lukemisesta jo ihan taniaisesta lähtien. Tiesin myös olevani suhteellisen terävä pikku nappula, joten ai että millasta mannaa tollaset tavauskilpailut olisivat pienen Annan egolle olleet, haha. Aina jos jostain ilmestyi tosi vaikea sana, mä olin heti kertomassa miten se kirjoitetaan. Hurmaava pieni päällepäsmäri oon kyllä ollut, terkkuja vaan mun kanssa kasvaneille sisaruksille.



Tää on varmaan taas yksi osoitus mun maailman kehnoimmasta ja huonoimmasta huumorintajusta (lähipiiri tähän: NO AIJAA you don't say?!), mutta musta tää allaoleva kuva ja sen sisältämä läppä on kertaheitolla yksi maailman hauskimmista jutuista. Ja ihan hypoteettisesti kun puhutaan niin saattaisi olla, että ehkä mahdollisesti oon kertonut ton vitsin mun kavereille aika monta kertaa. Koska musta se on joka kerta yhtä huikee. Kaverit saattaa olla eri mieltä kuultuaan sen viidesti. Siis saattaa, onhan nää täysin hypoteettisia pohdintoja.



Taas yksi sunnuntai melkein takanapäin, vitsi kun viikot tuntuu jotenkin rientävän. Mä poistun tästä mutustamaan pizzaa ja lojumaan ystävän kanssa.

Rentoa iltaa tyypit!

xx,

Anna

lauantai 10. lokakuuta 2015

perjantai 9. lokakuuta 2015

4 x huikeita juttuja



1) Nähtiin tiistaina nuorimman siskoni kanssa. Kuvailtiin yhdessä, täristiin vilpoisessa ilmassa ja lopulta vein meidät Johan&aNyströmiin kahville. Sisko joi kaakaota ja minä erinomaista aeropressia. Jokainen siemaus oli hunajaa makuhermoilleni. Maksan mielelläni hieman enemmän kahvista, jos lopputulos on noin taivaallinen. Sisko tykkäsi paitsi kaakaostaan, myös J&N:n urbaanista sisustuksesta. Mä tykkäsin siitä, että sain kuunnella siskon kertoessa autokoulun, lukion ja ystävien täyttämästä arjestaan.

2) Katsoin viime viikonloppuna Pulp Fictionin ja Interstellarin. Pulp Fiction yllätti todella positiivisesti. Mä pyrin pääosin välttelemään kamalien elokuvien katsomista ja kaikki väkivalta-teemaiset rainat (samoin kuin kauhuleffat) menevät muitta mutkitta kansioon nimeltä "näistä tulee paha mieli ja olo". Mä en ole koskaan saanut minkäänlaisia kicksejä verellä ja lentelevillä ruumiinosilla mässäilevistä leffoista, joten en uskonut Pulp Fictionin sopivan itselleni, sen nimihän on kuitenkin "Tarinoita väkivallasta". Kuitenkin, leffan kultti-status on askarruttanut jo monta vuotta ja olen kokenut sen katsomisen olevan melkeinpä osa yleissivistystä. Niinpä viime viikonloppuna otin itseäni niskasta kiinni. Jouduin tosin kerran kysymään leffaseurana toimineelta mieheltä, pysyykö tuolloin ruudussa ollut henkilö elossa ja huokaisin helpotuksesta kun mies vastasi myöntävästi. Jostain syystä olisin tullut kovin surulliseksi, jos ko. hahmo olisi menehtynyt, olkoonkin fiktiivinen.

Olin myös unohtanut taianomaisen Tarantinon ja hänen kykynsä. Onhan tyyppi nyt ihan uskomaton ohjaaja ja aivan omaa luokkaansa pienessä omituisuudessaan.

Interstellarissa vaikutti kaikkein eniten huikeat, siis kertakaikkisen huikeat erikoistehosteet ja ylipäätään kaikki fysiikkaan ja avaruuteen liittyvä. Kuten jotkut saattavat ehkä muistaa, mä olen järisyttävän kiinnostunut universumista, avaruudesta ja maailmankaikkeudesta. Harva asia on niin ylitsepääsemättömän mielenkiintoista kuin tää kaikki meidän ympärillä ja tuolla taivaalla. Kun Matthew McConaughey (jolla on joka leffassa se yksi ja sama aksentti?!) tovereineen yhdessä kohtauksessa matkusti avaruuteen ja kohti madonreikää, mä olin sanaton. En voinut kuin tuntea koko kehon läpi meneviä kylmiä väreitä ja antaa kyynelten valua. En oikein itsekään tiennyt, enkä tiedä vieläkään, mistä kyyneleet johtuivat. Ainoa selitys, jonka keksin, on, että kyyneleet ilmaisivat niitä tunteita, joita en osannut pukea sanoiksi. Vaikka elokuva vetikin isoja mutkia suoriksi ihmisten syväjäädyttämisestä madonreikien läpi matkustamiseen, teki se muhun siitä huolimatta suuren vaikutuksen. Ehkä siksi, että tavallaan joskus kaukana tulevaisuudessa se kaikki, tai ainakin osa siitä voisi olla mahdollista.

3) Lisäksi mua on myös ilahduttanut uusi harrastukseni! Aloitin nyt syksyllä aikuisbaletin ja mikä parasta, ollaan ystäväni, ihanan Helenan kanssa samassa ryhmässä. Olen haaveillut baletista monta vuotta, joten voitte vain kuvitella miten innoissani mä olen! Ostin jo ihkaoikeat balettitossut ja tunnit ovat olleet juuri sellaisia kuin kuvittelin. On askelsarjoja ja tangolla harjoittelua ja pliéitä ja hyvän ryhdin korostamista. Baletti on aika kurinalaista, mutta ihan mielettömän hyvää (ja uudenlaista) treeniä koko keholle.

4) Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä: yhden ultimate-suokkibändeihini lukeutuvan CHVRCHESin jokunen viikko sitten ilmestynyt uusi levy Every Open Eye. Kyseessä on skottilainen elektro-pop-trio ja voi kuinka kovasti toivon, että bändi heittäisi pian ekan Suomen-keikkansa! (Flow / Sideways vm. 2016, PLEASE olisko mitään jookojookojooko?)

(Uuden levyn tännhetkinen suosikkibiisini alkaa about kohdasta 0:48.)



Seuraavaksi sohvalla elo jatkuu Vain Elämään muodossa. Katoin vasta viime viikolla ekaa kertaa tätä kautta ja onhan toi nyt ihan tolkuttoman kiva hyvän mielen sarja!

xx,

Anna

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Sunnuntaihauskaa / eläin-edition


Tänään on naurattanut niin moni eläin-asia (plus eläimet on hauskoja ja muutenkin aika best) JA PLUS että tänään on kansallinen eläintenpäivä, että tästä sunnuntaista tuli nyt eläin-teemainen.

Mulla on ollut tosi kiva viikonloppu. Oltiin landella äidin hoivissa, oli ihanaa ajella vähän autolla pitkästä aikaa ja nukkua ja syödä hyvin. Juteltiin ja vaihdettiin juniori-siskon kanssa kuulumisia kaikessa rauhassa ja paijasin meidän koiraa. Tänään olin aamupäivän duunissa ja vaikka töissä olikin kiire, koko tän päivän yllä on jotenkin leijunut sellainen hyvä, rauhoittunut fiilis. Sellainen, että voi askeltaa hiukan hitaammin, hengitellä raikasta syysilmaa ja ihailla syksyisen kaunista Helsinkiä.

Sellainen hyvä sunnuntai-fiilis.

Ja tosiaan, tässä teille pari eläinkuvaa. Ensimmäinen on mun ja siskojen ultimate-lemppari, jostain syystä se vaan jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Toiselle tirskun usein itsekseni.




Nyt meen väsäämään itselleni pari iltapala-leipää ja jatkan Interstellarin katsomista, joka meiltä jäi kesken. En sano vielä itse leffasta mitään, kun puolet on tosiaan katsomatta (paitsi että en voi olla miettimättä, onko toi tollanen aavistuksen leveä "kuulostan siltä kuin mulla olisi kokoajan purkkaa suussa" Teksas-sound-a-like aksentti joku Matthew McConaugheyn ominaisjuttu? Musta tuntuu, että se kuulostaa joka leffassa samalta, despite roolihahmojen eroavaisuudet), mutta vasta puolet leffasta katsoneena universumi ja avaruus räjäytti nyt jo mun mielen niin kovaa ja korkealta, ettei taas mitään järkeä.

Miten jostain asiasta jota ei kykene edes kunnolla käsittämään, voi tulla niin jäätävät kylmät väreet? Universumi why you so awesome?!

xx,

Anna

torstai 1. lokakuuta 2015

Juuri nyt eniten naurattaa


Heipähei ja ihanaa lokakuun ensimmäistä!

(Ja hyvää kansainvälistä kahvipäivää!)

Mua aavistuksen harmittaa lähiaikojen radiohiljaisuus. Kuluneet puolitoista viikkoa ovat kuitenkin olleet ihan tajutonta menoa ja meininkiä. On ollut improiltoja ja speksin kaksipäiväiset pääsykokeet ja kahdet fuksiaiset, luentoja ja duunia. On uusi harrastus, mahdollinen laukkulöytö, lounastreffejä yliopistolla, tupareita ja Punavuoren bilemekassa joraamista.

Kaikkien aikojen ensimmäinen tenttiviikkokin lähestyy, mutta pyrin olemaan ottamatta turhaa stressiä, ainakaan vielä.

Ja koska tänään on torstai plus koska olin huono bloggaaja ja feilasin aloittamani Sunnuntaihauska-juttusarjan ennen kuin se oli hädintuskin ehtinyt ulos lähtökuopistaan, päätin tulla postaamaan teille videon.

Huikean hauska Tiia jakoikin näitä jo Mua lemmitkö vielä, Kustaa? -blogissaan (en henkilökohtaisesti tunne bloggaajaa mutta ai taivas, miten mieletön huumorintaju tolla naisella on, SUOSITTELEN BLOGIVISIITTIÄ) ja minä jatkan ylistyskuoroa.

(Oikeasti mun tekisi mieli vaan copypasteta Tiian postaus tähän, mutta jos yrittäisin olla vähän omaperäisempi. Edes ihan vähän.)

Mä en oikein tiedä, miten multa on mennyt ilmiö nimeltä Antti Holma lähes kokonaan sivu suun. En ole ehtinyt katsoa herran omaa tv-showta ja Putouksessakaan en ihan satasella syttynyt, mutta sitten serkukset Sande ja Suvi-Tuuli ilmestyivät elämääni ja simsalabim, naurun määrä elämässäni nousi potenssiin 16.

Koska olen jo tuputtanut videoita lähipiirilleni (jotka nauroivat, tietenkin, koska haloo NÄÄ ON NIIN HAUSKOJA), nyt on teidän vuoronne. Videot ovat ilmestyneet viime keväänä, mutta ehkä tässä maailmassa on joku muukin, joka ei ole vielä nähnyt niitä. Vielä asteen verran huikeampaa tästä kaikesta tekee se, että käsittääkseni eli saamani tiedon mukaan eli kylillä juoruillaan, että herra Holma olisi kuvannut nämä omin toimin, palkatta ja ihan vain omaksi ilokseen. Ja tietenkin meidän kaikkien muiden iloksi.


Jos et ekan videon jälkeen halua muka katsoa muita videoita, niin suosittelen soittamaan numeropalveluun ja tiedustelemaan lähintä rotkoa, johon voit syöksyä.

Mä voisin alkaa Antti Holman BFF:ksi esim vaikka heti.

xx,

Anna