perjantai 28. helmikuuta 2014

Eläinihastushauskutuksia


Aika palata kuuttien pariin ja tehdä pikakatsaus siitä, kuinka pienet, aivan näinä päivinä syntyvät ystävämme äiti- ja isä-norppineen voivat. Iloksenne mulla on asian tiimoilta hyviä uutisia!

Riemunkiljahduksilta ei nimittäin voinut välttyä kun rakas ystäväni linkkasi mulle toisen ison iltapäivälehden pari päivää sitten julkistaman artikkelin siitä, että kuuttien pitäisi selvitä! Maailma on hienoja ihmisiä täynnä ja usko ihmiskuntaan vähintäänkin palautettu (mulla se ei tosin kovin herkästi edes horju), kun sain lukea, että yli sata vapaaehtoista on ollut kolaamassa apukinoksia norppa-äitejä ja kuuttivauvoja varten.

JEE!

Pesiä ei tietenkään ole käyty tarkastamassa, etteivät synnyttävät norpat häiriinny, mutta vahva toivo elää, että kuutteja oletetaan syntyvän normaalit 60 ja mikä parasta, että jopa kaikki selviäisivät hengissä!

JEE!

Runoilin pienen värssynkin tilanteen kunniaksi: Ollos huoleton, kuutit turvas on! Tiedä sitten, mistä lie biisistä inspiroiduin.

Mulla on kaikki sormet ja varpaat ristissä ja peukut pystyssä kuuttien puolesta.

Lisäksi mä löysin aivan käsittämättömän hauskan kani-sivun internetin syövereistä:

Stuff On My Rabbit

Nimi kertoo kaiken. Kani (toim. huom. aivan hirmuisen söpö kani) ja asioita kanin "päällä" (ei hätää, kania ei ole vahingoitettu). Nauroin tolle vatsani kipeäksi ja vielä viidennelläkin katselukerralla mä vaan jaksoin kikattaa sille. Mutta mähän olen tunnetusti henkilö, joka on maailman helpoin saada nauramaan. Toivottavasti kuvat saavat edes suupielet siellä ruudun toisella puolella kääntymään ylöspäin.

Kivaa ja iloista viikonloppua!

xx,

Anna

ps. Jos otsikko ei saanut sun kieltä solmuun, virtuaalinen high five täältä!

pps. Alkuperäisen kuutti-uutisen voi halutessaan lukea täältä

tiistai 25. helmikuuta 2014

Stereotypiat, suksikaa kuuseen


Mulle kävi tänään hauska sattumus töissä. Kassalle tuli kaksi ruotsalaista turkiksiin pukeutunutta, arvokkaan oloista vanhempaa rouvashenkilöä. Molemmat, tietenkin, puhuivat mulle pelkkää ruotsia. Mä ymmärrän ruotsia aika hyvin, mutta oma puhuminen on suunnilleen kolmevuotiaan tasoa, mikä harmittaa mua itseäni aika lailla, musta olisi nimittäin tosi hienoa osata puhua sujuvaa ruotsia. Näiden kahden rouvan kohdalla ensimmäinen ajatukseni oli, että kuinkakohan monta alentuvaa katsetta ja nenännyrpistystä ja paheksuvaa tuhahtelua saan osakseni, kun avaan suuni.

No, saimme hoidettua asioinnin kokonaan ruotsiksi (tässä kohtaa allekirjoittanut tanssi päänsisäistä macarenaa) ja tämän jälkeen jälkimmäinen rouva katsoi mua silmiin, hymyili ja sanoi, på svenska förstås, että mä puhun oikein hyvää ruotsia. En tietenkään puhu, mutta olin todella otettu tästä kauniista kohteliaisuudesta. Kenties rouva huomasi, että puutteellisista taidoistani huolimatta yritin parhaani. Kuitenkin kohteliaisuuttakin parempaa oli huomata, kuinka totaalisen väärässä olin itse stereotypiaoletuksineni ollut. Mä en yleensä tykkää olla väärässä, mutta tässä tapauksessa oli suorastaan ihanaa tajuta olevansa väärässä!

Positiiviset yllätykset on niitä parhaita.

Mulla on muutenkin ollut tänään mielettömän hyvä päivä. Menin aamuvuoroon ja aamupäivällä kesken tuikitavallisen työpäivän (ennen yllämainittua ruotsi-episodia), mut valtasi aivan käsittämätön onnen tunne. En tiedä mistä se tuli: en ollut saanut satasen tippiä tai löytänyt upouutta Chanelin laukkua kadulta matkalla töihin. Mä olin kuitenkin niin valtavan onnellinen, että melkein teki mieli vähän niiskuttaa. Sydän oli niin täynnä onnea ja iloa, että ihan pakahduin. Vaikka toisaalta, onhan mulla paljon syitä olla onnellinen. Mulla on kiva duunipaikka, hauskat kollegat, kaunis koti, ympärilläni ihana Helsinki ja mikä tärkeintä, rinnalla maailman upeimmat ystävät ja perhe. Ei sitä vaan voinut olla kelaamatta, että kyllä mä olisin voinut saada elämältä niin paljon kehnommatkin kortit.


Ja kun kolmen jälkeen pääsin töistä, ulkona paistoi vielä aurinkokin.

xx,

Anna

ps. kuva weheartit.com

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tavallisen ihanan arjen tavallisia ihania hetkiä


Inhottavia tällaiset blogitauot. Siis mulle itselleni. Mutta selittelen sitä itselleni toteamalla että fakta nyt vaan on se, että viime viikko kului niin tiiviisti uuden duunipaikan rutiineihin perehtyessä, että kotiin lompsi aika väsähtänyt Anna, jolla ei riittänyt energia kuin sähköpostin tarkistamiseen ja satunnaisiin lenkkeihin.

Pohdiskelin tossa hetkisen elämää ja päädyin siihen, että voisin kuitenkin palata muistoissa pari päivää taaksepäin ja kelailla viime aikain kivoimpia juttuja.

Voisin fiilistellä esimerkiksi sitä, kuinka viime perjantaina vietin ystävänpäivän illan Turussa Ruisrock-porukan pikkujouluissa. Paikalla oli paljon kivoja ihmisiä, omat buffetpöydät niin vatsalaukun täyttämiseen kuin nestevajauksenkin varalta, mielettömiä yllätysesityksiä (esim. Kauko Röyhkä akustisena) mutta kaikkein parasta oli nähdä lempparifestarityttöäni, jonka kanssa ollaan jo kolmena kesänä riehuttu Ruissalossa. Ruissi-viikonloput ovat aina olleet ikimuistoisia ja ihan out of this world ja toivon kovasti, että yksi hieno viikonloppu on edessä myös tulevana kesänä.

(Plus ihana Turku. Vaikka oli pimeää ja märkää ja kalseaa, Turku oli ihana. Mutta Turun loppumaton ihanuus onkin yksi universumin kirjoittamattomista laeista.)

Sitä, kuinka lauantaina näin erästä ystävää ensimmäisen kerran sitten viime kesän ja menimme (hänen ehdotuksestaan, toim. huom.) Tavastialle. Ja me tanssibattlattiin ja naurettiin ja se nauroi mulle kun mä hypin ja kiljahtelin innostuksesta hyvien biisien aikana ja huutolauloin mukana ja me heitettiin tajuttoman huonoa läppää ja näin illan aikana montaa muutakin rakasta ihmistä. Ja meillä oli hauskaa, niin kovin kovin hauskaa. Mulla on ihania ystäviä.

Voisin fiilistellä sitä, kuinka sunnuntaina ajelin taas pitkään tunteiden vuoristoradassa, mutta mieli tyyntyi kun jostain aivojeni sopukoista esiin ponnahti muistikuva teiniaikojeni suosikkisarjasta ja tästä innostuneena kaivoin omistamani dvd-boksin esille. Kyseessä on tietenkin the one and only: O.C. Tuo Kalifornian Newport Beachin rikkaista nuorista kertova draamasarja, jonka valovoimaisin tähti oli (ja on edelleen, ainakin mun silmissäni) ihana, hieman nörttimäinen Seth Cohen. Ryania oli toki kiva katsella, mutta Sethin huumorintaju ja ikuinen sanavalmius sarkastisine kommentteineen tekivät muhun lähtemättömän vaikutuksen. Ei ole Sethin voittanutta.

Sitten haluaisin tunnelmoida sitä, kuinka löysin Death Cab for Cutien. Seth Cohenin avustuksella, tietenkin. Hauskaahan tässä on se, että mä yritin joskus monta, monta vuotta sitten kuunnella kyseistä bändiä, mutta se ei sytyttänyt. Koin sen tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi. Mutta nyt meidän aikamme on koittanut ja oon ollut ihan sairaan onnellinen tota kuunnellessani. Niin sitä ihminen vaan muuttuu.


Voisin myös fiilistellä sitä, kuinka olen jo viikossa ehtinyt tottua klo 5.45 pauhaavaan herätyskelloon.

Sitä, kuinka elän jännittäviä aikoja erään viimevuotisen proggiksen ollessa taas ajankohtainen.

Ja sitä, kuinka uskomattoman hyvältä juokseminen tuntuu. Aivojen nollausta parhaimmillaan.

xx,

Anna

ps. ja sitä mä vasta olenkin fiilistellyt, että Leijonat kaatoi Venäjän! Ai ai ai. Laitettiin eilen noi karhunkaato-luvat menemään Sotshin alueen suomalaiselle metsästyseuralle, hienoa, että ehtivät perille ajoissa!

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Tänään minua on ilahduttanut


* Bon Iverin kuunteleminen ensimmäiseksi herättyäni. Sunnuntaiaamuisin on kaksi asiaa, jotka toimivat lähes poikkeuksetta fiiliksestä ja vuodenajasta huolimatta. Toinen niistä on Bon Iver. Maailman p-a-r-a-s-t-a (sunnuntai)musaa.

Mitä enemmän mä Bon Iveriä kuuntelen, sitä enemmän mua kaihertaa ajatus siitä, että se esiintyi Flowssa pari vuotta sitten. Ja mä en mennyt katsomaan. Tää on näitä hetkiä, kun tekee vaan mieli takoa kalloa mihin tahansa. Oveen, sohvaan, seinään, läppäriin.

Toivottavasti ensi kerralla olen fiksumpi.

* Ja toinen "toimii aina" on Radio Helsingin sunnuntai-ohjelmat. Etenkin Rakkaudesta on oma suursuosikkini. Smoothia, iisiä, tunnelmaan sopivaa, hyvää musaa. Ohjelmassa soitettuja artisteja osaan nimetä yhtä monta kuin osaan nimetä kivilajeja eli noin kaksi, mutta se ei ole koskaan häirinnyt mua. Myös Kohti Valoa on salaa hiipinyt yhdeksi lemppariksi, vahva suositus sillekin.

* Facebookin Faija tekstaa -ryhmä. Mä olen tänä aamuna nauranut vatsalihakseni kipeiksi niitä lukiessani. Mulle on oikeastaan ihan sama, onko ne tekaistuja vai ei, mutta hauskoja ne on yhtä kaikki.

* Maissilastut ja salsa. Me pidettiin eilen täällä mun luona Putous-kisakatsomoa ja herkuteltiin ennen kuin lähdettiin joraamaan. Oli keksejä ja yrttivoita, mässyä ja suklaata, siideriä ja valkkaria. Ja ah sitä onnea kun tajusin, että mähän saan tänä aamuna herkutella kaikilla ylijäämäherkuilla. Fuck terveyspirtelöt, tänään mä syön maissilastuja ja salsaa aamupalaksi.

* Ystävät. Tää on nimittäin taas näitä päiviä, kun saa taputella itseään olalle ja kelailla, kuinka kertakaikkisen hienoja päätöksiä sitä pieni ihminen osaakaan tehdä aamuöisellä kotimatkalla ihan vaan koska "musta nyt tuntuu tältä". Ja kun joinain hetkinä tulee kova tarve mennä seisomaan peilin eteen ja pitää itselleen puhuttelu, jossa korostetaan 1) järjen käyttöä 2) käytöstapoja 3) lisää sitä järjen käyttöä, ystävät rientävät apuun. Ihan surutta saan kuulla olevani sekopää ("toisaalta, me kaikki ollaan jossain määrin, kaikki ei vaan uskalla näyttää sitä ulospäin") ja samaan hengenvetoon eräs rakkaimmista ystävistäni toteaa, että "sä olet vaan aito". Aidosti vähän hölmö, hymyilevä sekopää, sitä mä todellakin taidan olla.

(ja mä lupaan pysyy aitona / ja aina loistaa / koskaa-aa timantit on ikuisiaa-aa. Hehe, vähän väsyneempää huumoria.)

* Ikkunasta pilkottanut aurinko. Tarvitaanko tähän enempää sanoja?

xx,

Anna


torstai 6. helmikuuta 2014

Kaksi elokuvaa, yksi vaikuttunut katsoja


Mä rakastan Finnkinon Superpäiviä, niitä vaan tulee hyödynnettyä ihan liian harvoin. Mutta nyt kun Superpäivät vihdoin sattui kaikin puolin mielettömän hyvään saumaan, mun viimeisten vapaapäivien kohdalle, en vaan voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.

Niinpä eilen kulutin monta minuuttia selatakseni leffatarjontaa ja suunnitellakseni itselleni leffa-aikataulun. Päätin, että käyn katsomassa kaksi elokuvaa, toisen päivällä ja toisen illalla. Näin pystyn nauttimaan molemmista elämyksistä ilman, että homma menee liukuhihnamaisen tehokkaaksi ja mun aivot ihan puuroksi.

Mun oli alunperin tarkoitus mennä leffaan yksikseni, mutta sitten onnellisten sattumien kautta sain päivän ensimmäiseen leffaan seurakseni rakkaan, kauniin ystäväni T:n. Me käytiin katsomassa Disneyn uusin animaatio, Frozen, suomeksi dubattuna ja kaksideenä eli ns. normaalina leffana. (Henkilökohtaisesti en yleensä innostu noista 3D-vaihtoehdoista ja skippaan ne, jos suinkin mahdollista.) Vaikka yleensä alkuperäiset versiot on hyviä, mä en vaan pysty katsomaan Disney-leffoja ekalla kerralla muuten kuin suomeksi, en vaan pysty, se ei vaan tunnu samalta. Oon ihan varma, että se on jäänne lapsuudesta, jolloin uuden piirretyn ilmestyminen ja sen kotiin ostaminen VHS-kasetille oli parasta ikinä. Silloin ei oltu kuultukaan muusta kuin suomeksi puhutuista piirretyistä.

Sitäpaitsi tossa oli tosi monta hauskaa läppää ja me naurettiin yhdessä monta kertaa ääneen. Mutta mä kuulunkin siihen koulukuntaan, jonka mielestä etenkin Disney-piirrettyjen ja muiden "isompien" lastenleffojen dubbaukset on aina äärettömän hyvin ja huolella tehty.

On muuten ihan eri asia katsoa lastenleffoja näin "aikuisena", koska nyt niihin pääsee mukaan ihan eri tavalla. Vitsit aukeaa ihan uudesta näkökulmasta ja niistä saa paljon enemmän irti. En lopeta piirrettyjen katsomista ikinä.

Frozen kertoo kahdesta kuninkaallisesta sisaruksesta, joiden välit uhkaavat katketa toisen sisaren omistamien taikavoimien takia. Frozen kertoo etääntymisestä ja välittämisestä, mutta ennen kaikkea se kertoo tosirakkaudesta. Ja tässä kohtaa haluaisin antaa seisovat aplodit Disneylle, jossa on vihdoin ymmärretty, että rakkautta todellakin on montaa eri sorttia. En tahdo spoilata enempää, joten katsokaa leffa, niin ymmärrätte mistä puhun.



Päivän toisena elokuvana toimi Walter Mittyn ihmeellinen elämä. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta mä en ole oikeastaan ikinä tykännyt Ben Stilleristä. Mutta olin kuitenkin kuullut hehkutusta miehen uusimmasta elokuvasta, joten astelin Tennariin hyvin ristiriitaisin fiiliksin.

Olin hyvin viime tipassa liikkeellä, mutta siitä huolimatta kassalla mua palveli hirmuisen ystävällinen nuori nainen.

-Moikka. Saisinko lipun tohon tohon, öö, kolme minuuttia sitten alkaneeseen Walter Mittyyn?

-Joo tottakai. Ja ei kuule mitään hätää, meillä kestää alkumainokset aina sen 10 minuuttia, sä ehdit vielä tosi hyvin.

Ihana, ihana kassaneiti. Jonka lempielokuva oli muuten Aamiainen Tiffanylla (ootteko huomanneet, että kassahenkilöillä lukee niiden lempielokuva niiden nimilapuissa. Musta se on ihanaa ja mulle tulee siitä aina jotenkin tosi hyvä mieli). Erityisen hyvä fiilis mulle tuli siksi, että Aamiainen Tiffanylla on myös yksi mun lempielokuvista. Ajattelin, että tän on oltava hyvä merkki.

Kaksi tuntia myöhemmin oli mukava huomata, että en ollut väärässä.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä kertoo miehestä, joka elävöittää tavallista elämäänsä vauhdikkailla päiväunelmilla. Kunnes eräänä päivänä yksi tapahtumasarja vie miehen mukanaan aivan oikeisiin seikkailuihin.

Olin täynnä ajatuksia, kun kävelin ulos salista. Elokuva nostatti mussa aivan mielettömän matkakuumeen, lähes selittämättömän tarpeen saada matkustaa kaukomaille näkemään siellä elävien ihmisten elämää. Seuraava tunne oli pelko. Pelko siitä, että entä jos elämä ajaa ohi, entä jos ei koskaan pääse matkustamaan, tai yhtään minnekään. Kolmas tunne oli jotain rauhoittumisen ja helpottumisen väliltä. Walter Mitty koki elämänsä siihen mennessä suurimmat seikkailut 42-vuotiaana. Onko koskaan muka liian myöhäistä?

Elokuva antoi hyvän mielen ja mielihalun reppureissaus-tyyppiseen matkustamiseen ja vahvisti entisestään mun tunnetta siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Ja hei, siinä soi Of Monsters And Men. Silloin tiesin, ettei se vaan voi olla täysin susihuono. Ei vaan voi.



xx,

Anna

maanantai 3. helmikuuta 2014

Uusivuosi made in China


Kuten mun aikaisempia postauksia lukeneet ehkä muistavatkin, mulla on ollut vähän kehno vuoden alku. Itse vuoden vaihtuminen tapahtui onnekseni hyvässä seurassa rakkaiden ystävien ympäröimänä, mutta tammikuu onkin sitten ollut vähän alamäki-painotteinen. Vaikka mun elämässä ei ole edes tapahtunut mitään suuria, ikävällä tavalla mullistavia asioita, oon silti ollut tosi alakuloinen.

Niinpä kun tammikuun alussa, pari päivää uuden vuoden jälkeen kahvittelin rakkaan T:n kanssa, joka samanmielisenä nyökkäili kun kerroin "tyhmästä tammikuun alusta", päätettiin yhteistuumin juhlia uuttavuotta uudestaan. En muista kumpi hoksasi ensin, että kiinalaiset juhlivat omaa uuttavuottaan vain vähän meidän länsimaalaisten jälkeen, mutta kun oiva ystävämme herra Google kertoi kiinalaisten uudenvuoden paardien ajoittuvan tänä vuonna tammikuun viimeiselle viikolle, oli päätös sinetöity.

Moikka-moi vaan elämäni ikävin tammikuu, tervetuloa kiinalainen uusivuosi ja rai(la)kas helmikuu!

Niinpä viime perjantaina, joka sopivasti sattui vielä olemaan tammikuun viimeinen päivä, oli aika vetää näkymätön bailuhattu päähän. (Me tiedostettiin kyllä, että oikeasti kyseisiä pirskeitä juhlittiin torstaina, mutta meille perjantai sopi paremmin eikä jaksettu nipottaa. Ei se oo niin päivän päälle.)

Me haettiin take away -kinkkiä Annankadun New Bamboo Centeristä ja tultiin mun luo syömään ja olemaan. Ruoka oli taivaallista ja oli parasta viettää iisiä perjantai-iltaa ihan vaan himassa. Kiinalaisen makumatkailun lisäksi maisteltiin omenasiideriä ja korkattiin jälkkäriksi pullo skumppaa. Me käytiin myös torstaina T:n kanssa Kalliossa Hämeentiellä ostamassa onnenkeksejä. Ostettiin varmuuden vuoksi kaksi pakettia, molemmille omat, jotka me sitten avattiin perjantaina. Itse keksit on suoraan sanoen kuin vaniljan makuista pahvia nakertaisi, mutta onneksi hauskat ennustukset kompensoi.



Me tosiaan avattiin kaksi pakettia onnenkeksejä, koska miksi niitä nyt ruveta säästelemäänkään? Molemmat sai suunnilleen tusinan verran ennustuksia ja pari yhteistä. Osa ennustuksistä oli täyttä puppua ja osa taas taattua asiaa. Oma henkilökohtainen lempiennustukseni oli "Try not to have a good time... This is supposed to be educational."

Jälkkäri numero kakkosena mä leivoin meille mustikkapiirakan. Mun piti leipoa se jo aiemmin päivällä, mutta multa loppui sokeri enkä ehtinyt kauppaan ennen kuin piti jo treffata T. Niinpä T toimi meidän dj:nä sillä välin kun mä väsäsin meille jälkkäriä.

"Anna mä en kestä, miten hartaasti sä sitä keittokirjaa luet ja leivot."

Piirakka oli varsinainen suksee (vaikka siitä ei olekaan kuvallisia todisteita), mikä on hieno juttu toki jo ihan yleisellä tasolla, mutta jotenkin vielä ihan pikkuisen siistimpää se on, kun sen onnistumisesta on vastuussa allekirjoittanut. Minä ja keittiö ei vieläkään olla ihan sinut, mutta kehitystä on tapahtunut!


Herkullisten vatsantäytteiden lisäksi illan toista pääosaa näytteli tietenkin rakas ystäväni. Me parannettiin maailmaa ja pohdittiin syntyjä syviä, mutta vastapainoksi myös naurettiin vatsamme kipeiksi. Meillä on varmaan sairaan huono huumorintaju eikä ymmärretä yhtään, mikä on oikeasti hauskaa, koska meihin Putous ja "mä oon Viiskulman kuumin ja seksikkäin jäbä" sekä "aina kun sie puhut sitä imatraa, se saa miut hitokseen romahtaa" uppoaa ihan kybällä. Tää on eka tuotantokausi, jota mä oon oikeasti tunnollisesti katsonut ja ai hemmetti. On se vaan hauska. Ja on se jengi siellä vaan niin taitavaa.

(Saa tuhahdella ja paheksua ja nyrpistää nenää mun huumorintajun alhaistakin alhaisemmalle tasolle, ei haittaa kuulkaa yhtään!)

Mä koukutin myös vaimokkeeni AH:n sunnuntaina kyseiseen sarjaan. Katsottiin yhdessä uusin jakso ja oon ihan varma, että naapurit arvosti ihan hirveesti sitä yli tunnin kestänyttä naurunräkätystä, joka mun asunnosta kantautui.

Mulla oli siis mitä erinomaisin uusivuosi. Tää pitää varmaan ottaa tavaksi.

Sitäpaitsi me vähän googlailtiin ja vuosi 2014 on kiinalaisessa kalenterissa Hevosen vuosi. (Mä oon niiden horoskoopissa Hevonen eli sama suomeksi: tää on mun vuosi!) Ja koska kaikki mikä on mun, on myös mun rakkaiden eli koska tää on Hevosen eli mun vuosi, tää on myös T:n vuosi. Ja toisinpäin sitten kun on T:n kiinalainen vuosi.

Toivottavasti teillä muilla on ollut kiva ja toiveiden täyteinen tammikuu. Seuraavaksi nenä kohti hulvatonta helmikuuta!

Vuosi 2014, mulla on nyt niin kreisin hyvä tunne tulevasta vuodesta, että mä haastan sut: bring it on, show me what you got, täs mä oon!

xx,

Anna