maanantai 11. maaliskuuta 2019

MUKAVAMPI MAALISKUU

Tjaa.

Oli hiljainen helmikuu. Kaikin puolin.

Mun helmikuu kului oikeastaan siihen, että odottelin monta viikkoa palautetta gradusta, mutta proffasta ei kuulunut merkkiäkään. Lopulta eräänä päivänä viime viikolla läppärini jäi päivittämään itseään käydessäni kaupassa ja yhtäkkiä yliopiston sähköpostiin oli ilmestynyt 95 lukematonta viestiä. Niiden joukossa melkein kolme viikkoa sitten proffalta tullut "gradu luettu, tulisitko juttelemaan siitä?" -viesti. En tiedä, mitä teknologisia tolkuttomuuksia on ollut oikein meneillään.

Olen siis menossa tänään luennon jälkeen gradu-juttutuokioon, vihdoinkin. Vähän jopa jännittää saada kuulla pitkästä aikaa palautetta omasta työstään, mutta tämä tarkoittaa myös, että projekti "The Gradu" pääsee liikahtamaan eteenpäin.

Helmikuussa väkersin myös aika monta työhakemusta, joihin kaikkiin sain vastaukseksi "Kiitos, mutta ei kiitos" tai en mitään. Olen siis edelleen töitä vailla. Vaikka välillä epätoivo on iskenyt ja olen ollut varma, että en työllisty enää koskaan, on olo tällä hetkellä suurimmaksi osaksi luottavainen. Kyllä se mun duuni vielä jostain löytyy. Ja toki osaansa näyttelee myös se, että haen "vain" sellaisia duuneja, joissa pääsen hyödyntämään koulutustani (eli joihin vaaditaan korkeakoulutututkinto), mutta vielä ei tosiaan ole tärpännyt.

On tää silti ollut turhauttavaa. En ole ikinä aikaisemmin ollut näin pitkään ilman töitä.

Ei helmikuukaan kuitenkaan aivan kelvoton ollut. Luin paljon kirjoja, joista jokainen löysi paikkansa Helmetin lukuhaasteeseen. Omat tunnelmat ovat maaliskuun suhteen myös melko odottavat. Ehkä se johtuu siitä, että maaliskuu on ensimmäinen virallinen kevätkuukausi. Rakastan tätä valon määrää.

Kevät, saa tulla.

xx,

Anna



lauantai 26. tammikuuta 2019

10 X PARASTA



-Oltiin muutama viikko sitten ekaa kertaa Ventunossa erään ystävän kanssa ja tilattuamme ja ruokia odotellessamme meille tuotiin tervehdys keittiömestarilta alkupalojen muodossa. Ilahduin niin paljon! Mikä ihana ele! Siitä saamme todennäköisesti kiittää ystäväni tuttavaa, joka työskentelee kyseisessä ravintolassa ja joka otti meidät saapuessamme vastaan. Emme nähneet häntä enää, joten emme voineet tarkistaa asiaa, mutta näin uskoisin homman menneen. Joka tapauksessa: vitsi miten hyvä mieli tuli! (Etenkin kun ruoka oli todella hyvää. Ihastuin myös kuollakseni paikan Fig-cocktailiin, vahva suositus!)

-Lintujen laulu. Mun mielestä pikkulinnut on tosi söpöjä ja ilahdun aina niiden sirkutuksesta.

-Se, kun pakkasella lumihangissa näyttää kimaltavan miljoonia timantteja.

-Hymiön piirtäminen huurusteeseen vessan peiliin ja sen näkeminen taas myöhemmin, kun oli jo ehtinyt unohtaa edes piirtäneensä sitä.

-Treeneistä tuleva hyvä olo. Ollaan kohta treenattu puoli vuotta siskon kanssa TFW:llä, sadan treenin rajapyykki lähestyy! Olen siitä niiiiiiin innoissani. Mieletöntä on myös, kun treenien jälkeen iskee sellainen endorfiinihumala, että meinaa alkaa kyyneleet valua kun on vaan niin hyvä fiilis. Ihan käsittämätöntä. Tai tavallaan ei, mä oon muutenkin aika herkkä itkeskelemään vaikka mistä. Ihmisen mieli on kyllä jännittävä asia.


-Helmetin lukuhaaste. Parasta bestiä. Olen innostunut vapaa-ajan lukemisesta ihan uudella tavalla ja mulla on listaa varten suunniteltuna jo vaikka kuinka montaa kirjaa, jotka haluan lukea.

-Xylimaxin imeskeltävät (ja hyvänmakuiset) Muumi-ksylitolipastillit. Mun hammaslääkäri "kielsi" multa purkan ja suositteli imeskeltäviä pastilleja, koska mun hampaissa on jälkiä eroosiosta, joka puolestaa lienee aiheutunut öisestä stressi-narskuttelusta. Pastillit it is.

-Kauniit talvipäivät. Vitsi mitkä säät Helsingissä on viime päivinä ollut! Tosi kylmä, mutta niin aurinkoista ja kaunista! Ihana talvi!

-Töölöntorilla sijaitsevan Mamma Rosan superkauniit talvivalot. Toivon, että ne pysyvät paikoillaan ainakin helmikuun loppuun!

-Tilasin itselleni viikonloppu-Hesarin naurettavan edullisesti (opiskelijahinnat woopwoop) ja lehtiä viime ja tänä viikonloppuna lueskellessani ilahduin useampana päivänä toimittajien laajoista sanavarastoista ja suomen kielen rikkaasta käytöstä. Oikeastaan niin paljon, että oli pakko muutamana päivänä ylistää löytämiäni sanoja eräälle suomen kieltä opiskelevalle ystävälle ja tästä syntyi mun hänelle lähettämä "päivän sana" (nauroin myös, että kivat raamatulliset vibat). Viimeisimmät päivän sanat olivat retale, pölähtää ja viheliäinen. Suomi on niin hieno kieli, EN KESTÄ!

xx,

Anna

torstai 17. tammikuuta 2019

GRADUTUSKAILUA


Mun piti palauttaa tiistaina valmis seminaariesitelmä (eli yksi osa gradua, en vieläkään ole ihan varma, mikä toi seminaariesitelmä käytännössä on). Pidin pitkän joululoman, ja koska töissä oli loppuvuodesta aika kiire, en ollut koskenut graduun marraskuun jälkeen. Siis yli 1,5 kuukauteen.

Avasin gradu-tiedoston viime viikolla ja selailin saamiani kommentteja ja itse kirjoittamiani huomioita ja yhtäkkiä iski aivan kamala ahdistus. "Tässä on hirveästi hommaa, tää ei tuu ikinä valmiiksi, tää on ihan kesken, apua."

Velloin gradutuskassani monta päivää, vaikka samaan aikaan tiesin kyllä, että ainoa tapa saada gradu valmiiksi on tarttua toimeen ja alkaa näpytellä. Kommentti ja sivu kerrallaan. Mutta olin jotenkin ihan lukossa. Kaikkein eniten mua kuitenkin ahdisti ja ärsytti se, että mua ahdisti. Olin syksyllä vannonut itselleni, että mustahan ei sellaista gradutuskailijaa tule, hyvänen aika, graduhan se vaan on.

Ja voi jukra miten otti päähän, kun tajusin, että olin juuri sellaisessa tilanteessa, johon en todellakaan halunnut päätyä.

Asialle oli pakko tehdä jotain: päivät vaan kuluivat, mä en saanut melkein mitään tehtyä ja ahdistus vaan kasvoi.

Niinpä kirjoitin sähköpostia mun graduohjaajalle, kerroin ahdistuksesta ja siitä, että haluan kuitenkin saada gradun kevään aikana valmiiksi ja pyysin nöyrästi pari viikkoa lisäaikaa seminaariesitelmän palautukselle. Hän vastasi nopeasti ja oli hyvin ymmärtäväinen. Se helpotti omaa oloa. Toinen ainakin omalla kohdalla tehokas keino on pyrkiä tiedostamaan ja kohtaamaan omat pelot ja ahdistus ja se, mistä ne oikeasti kumpuavat. Kun ne sanoo itselle ääneen, on niitä myös helpompi ymmärtää ja käsitellä. Auttaa yllättävän paljon, kun tietää, minkä näköisiä mörköjä vastaan yrittää taistella, sen sijaan, että nuo möröt olisivat vain epämääräistä sumua.

Itse yritän hahmottaa gradun myös niin, että eihän se lopulta ole kuin yksi isompi essee muiden esseiden joukossa. Tää toimii usein mulle, koska oon yliopisto-aikanani kirjoittanut paljon enemmän esseitä kuin tehnyt perustenttejä.

Sähköpostikeskustelun jälkeen tein itselleni päiväkohtaisen aikataulun kaikesta siitä, mitä haluaisin saada valmiiksi ennen seminaariesitelmän palautusta. Yritin aikatauluttaa itseäni mahdollisimman realistisesti, arvioida omaa ajankäyttöäni ja sitä, miten kauan esimerkiksi teorian lukemiseen menee.

Ja kun gradusta kerran puhutaan, niin päätin myös deadlinen gradulle.

Kuten jokainen Game of Thrones -fani tietää, HBO julkisti vihdoin sarjan viimeisen kauden alkamispäivän. Viimeisen kauden ensimmäinen jakso nähdään kolmen kuukauden päästä, sunnuntaina 14.4. (HBO Nordicille jakso tulee maanantaina). Olen viimeisestä kaudesta aivan järisyttävän innoissani! Oikeasti haluaisin katsoa sarjan vielä kertaalleen läpi ennen viimeistä kautta, mutta gradun kirjoittelu ei ehkä taida sallia sitä, haha. Päätin nimittäin, että kyseinen päivämäärä, 14.4., toimikoon deadlinena omalle gradulleni. Gradun on siis oltava valmis ennen kuin viimeinen kausi alkaa. Tutkin juuri yliopiston sivuja ja siellä sanottiin, että jos gradun palauttaa 23.4., saa arvosanan toukokuun loppupuolella. Mun viimeinen kurssi päättyy huhtikuun lopussa, joten heti kun olen saanut arvosanan siitä, voin tarkistaa, että kaikki tarvittavat arvosanat löytyvät opintosuoritusotteesta ja lähettää toukokuun lopussa(?) tutkintotodistuspyynnön ja näin ollen valmistua kesän aikana, riippuen miten kiire opintotoimistossa on.

Huh, aikamoista. Nyt kuitenkin takaisin gradun pariin.

Jos siellä on kanssagraduilijoita, tsemppiä! Me pystytään tähän! 

xx,

Anna

tiistai 8. tammikuuta 2019

MITEN MUN YLIOPISTO-OPISKELUT SUJUVAT?


On jotenkin hassu fiilis. On tiistai-iltapäivä ja päätin karata hetkeksi velvollisuuksien hoitamisista blogin pariin. Joululoma tuli ja meni, samoin uusi vuosi. Samalla loppui virallisesti mun työharjoittelu, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että olen töitä vailla. Virallisestihan opiskelija ei voi olla työtön, koska opinnot toimivat pääasiallisena "työnä". Mutta koska itse janoan työelämän pariin, olen viime päivinä selaillut LinkedIniä ja kirjoittanut työhakemuksia. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta, ettei elämässä ole juuri nyt mitään säännöllistä aikataulua tai työpaikkaa, jonne joka aamu mennä. Yritän kuitenkin nousta suhteellisen aikaisin ja pitää yllä säännöllistä rytmiä, syödä hyvin ja treenata, ettei lähde homma ns. laukalle. 

Näitä mun kirjallisuudentutkimuksen opintojakin kyllä olisi vähän tehtävänä: mä en ole vilkaissutkaan graduun päin sitten marraskuun. Jaiks ja heh. Pitäisi kirjoittaa työharjoittelu-raportti loppuun ja lisäksi mulla alkaa yksi kurssi tammikuun lopussa. Kokonaiset kaksi tuntia luentoja kerran viikossa. Mutta siinä se sitten olisi, mun yliopisto-opinnot paketissa. Melkein naurattaa, miten vähiin ne käy. Mihin tää aika oikein on mennyt? Justhan mä vasta pääsin sisään ja justhan mä olin vaihdossa Uppsalassa ja justhan mä vasta aloitin maisteriopinnot. Aikamoista.



Ajatuksena olisi pakertaa gradun parissa nyt tammikuussa, ennen kuin löydän uuden duunin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että en millään jaksa kirjoittaa gradua täysipäiväisesti koko kevään ajan, siksi haluan uuden työpaikan niin pian kuin mahdollista. Ja mitä sitä suotta valehtelemaan, myös kunnollinen palkka ja taloudellinen vakaus kiinnostaa. Näin ollen koitan työstää gradua nyt vuoden alussa mahdollisimman reippaasti eteenpäin ja viimeistellä sitten töiden ohessa loppukeväästä. Haluaisin palauttaa gradun ennen kesää ja täten valmistua kesän aikana, niiden virallisten maisteripapereiden saamiseen kun menee kuitenkin kuukausi tai pari.

Oletan myös, että jos tuleva työni ei jousta/salli mun poissaoloa keskellä päivää kerran viikossa yllämainitun kurssin vuoksi, pystyn sumplimaan kurssin suorittamisen jollain muulla tavalla. Käsittääkseni (ja opiskelijatovereiden kokemuksia kuunnelleena) yliopistossa ollaan valmiita olemaan hyvinkin joustavia, jos kyseessä on valmistumisen kynnyksellä oleva opiskelija. Yliopistot saavat nimittäin osan rahoituksestaan perustuen valmistuneiden opiskelijoiden määrään. "Mä oon valmistumassa ja tää on viimeinen kurssi, jonka tarvitsen" - ne kuuluisat taikasanat!

Yliopisto-opiskelu sujuu siis hyvin ja hyvässä tahdissa. Mä en ole kovin kiinnostunut ylimääräisestä yliopistolla roikkumisesta vuosi toisensa perään, etenkin kun mulla ei ole siihen mitään syytä. Lisäksi, nyt kun valmistun ajallaan, Kela maksaa reilun kolmasosan mun opintolainoista pois. Se on ihan sievoinen summa allekirjoittaneen kohdalla se, mä kun olen kuitenkin nostanut palttiarallaa kaikki mahdolliset opintolainat.

Ajatus valmistumisesta on samaan aikaan kihelmöivän ihana ja hitusen jännittävä. Se tarkoittaa kuitenkin erään ajanjakson loppumista ja yliopisto-nimisestä "turvasatamasta" luopumista. Mutta aika aikaansa kutakin. Ja eihän sitä turhaan sanota, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Olen ajatellut järjestää jonkinlaiset pienimuotoiset valmistujaisjuhlat kesällä ja koska täällä mun Töölön yksiössä tulisi aika nopeasti ahdasta, pitänee pohtia jonkin tilan vuokraamista! Voisin ehkä pitää yhdistetyt syntymäpäivä-maisterijuhlat! Katsotaan. Mutta vitsi miten kivaa on pohtia juhlia ja sitä, että saisi mahdollisimman monta rakasta ihmistä saman katon alle. Sehän juhlissa on aina parasta. :)

xx,

Anna


P.S. Tuntuu hassulta kirjoittaa tää tähän, koska tää tuntuu itsestäänselvältä, mutta kirjoitan kuitenkin, ikään kuin varmuuden vuoksi: jos herää mitään kysymyksiä tai kommentteja (eikä niiden välttämättä tarvitse liittyä opiskeluun), niin kysykää/kommentoikaa ihmeessä :) On ihan superkivaa lukea muiden ajatuksista ja mietteistä!


maanantai 31. joulukuuta 2018

THANK U (2018), NEXT



On vuoden 2018 viimeinen päivä.

Ja hitsi vie mikä vuosi se onkaan ollut. Haastava ja paikoin hyvin raskas. Vaikka jokainen meistä on aika ajoin hukassa, en ole koskaan ollut niin eksyksissä itseni kanssa kuin mitä olen tänä vuonna ollut. Kaikuja tästä oli jo aistittavissa vuonna 2017, mutta tänä vuonna malja lopultakin tulvi yli äyräiden. Soitin alkusyksystä YTHS:lle ja kerroin, etten voi hyvin ja että mun pitäisi varmaan jutella jonkun kanssa. Painin pitkään sen kanssa, onko minulla oikeutta pyytää apua, koska en kuitenkaan ollut masentunut saati sitten itsetuhoinen. "Mullahan on kaikki ihan hyvin." Paitsi ettei kuitenkaan ollut.

Kun kerroin toiselle siskolleni, että olen miettinyt juttelua jonkun asiantuntijan kanssa, hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että jos olen edes harkinnut asiaa, mun pitäisi mennä.

Niinpä kävin syksyn mittaan viidesti juttelemassa erään YTHS:n psykologin kanssa. Se teki hyvää, vaikka suurimmat prosessoinnit tapahtuivatkin oman pääni sisällä.

Halusin apua, koska kun katsoin peiliin, en enää tunnistanut itseäni. Peilistä katsoi sellainen Anna, joka en kokenut olevani, ja mikä tärkeämpää, joka en halunnut olla. En nähnyt enää sitä Annaa, joka syvällä sisimmässäni olen, mutta en tiennyt mitä tehdä. Tunsin itseni avuttomaksi. Omat työkalut loppuivat, jolloin näin ainoaksi vaihtoehdoksi pyytää apua. Ja onneksi pyysin.

Myös parisuhteeni päättyminen oli minulle iso asia. Vaikka ajatus luopumisesta tekee minut edelleen välillä surulliseksi, päällimmäinen tunnetilani on kuitenkin tyyneys ja varmuus. Emme yksinkertaisesti olleet toisillemme sitä mitä toinen tarvitsi, eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa, päinvastoin. On hyvä, että ymmärsimme sen.

Sain loppuvuodesta kuulla huolestuttavia uutisia muutaman tärkeän ihmisen terveydentilasta. Vaikka mua pelottaa, uskon ja toivon, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

Eron jälkeen muutin uuteen kotiin Töölöön. Rakastan tätä asuntoa, täällä on hyvät vibat. Täällä tunnen olevani kotona.

Ja vaikka vuosi on ollut kiperä, on siinä ollut paljon hyvääkin.

Aloitin syksyllä treenit TFW-salilla Hermannissa toisen siskoni kanssa ja se on ollut yksi koko vuoden parhaita päätöksiäni. Jo pelkästään se, että saan joka viikko treenata monta kertaa siskoni kanssa, riittäisi tekemään mut onnelliseksi ja nostamaan yleistä hyvinvointiani. Mutta sen lisäksi nautin aivan hurjasti myös itse treeneistä ja inspiroidun jatkuvasti salin valmentajien alkutarinoista. Mulle TFW:n kannustava ja yhteisöllinen ilmapiiri sopii kuin nakutettu. 

Vietin paljon hyviä hetkiä mulle rakkaiden ihmisten kanssa: lojuin sohvalla sisarusten kanssa landella, join punkkuglögiä ja paransin maailmaa rakkaan ystävän kanssa Espoossa. Kävin juoksemassa faijan kanssa, monta kertaa. Suunnittelin synttäriyllätykset molemmille siskoilleni. Vietin työntäyteisen ja huikean viikon Ruissalossa Ruisrockin parissa. Sain vanhimman ystäväni luokseni yökylään. Katsoin leffoja äidin kanssa. Olin juhlimassa kummilapseni 1-vuotissynttäreitä. Söin nachoja tärkeän ystävän kanssa. Kävin toisen tärkeän ystävän kanssa Tallinnassa, jonne puimme tarkoitukselle samanlaiset housut. 


Kävimme viime torstaina siskojen kanssa kuvaamassa Talvipuutarhassa. Postauksen kuva on satoa kyseiseltä päivältä. Halusin laittaa sen tähän, koska kaikesta huolimatta olen vuoden päättyessä onnellinen, kuten olin kuvaushetkellä. Onnellisuuden lisäksi tunnen olevani myös seesteinen, rauhallinen. Vaikka edessä on paljon risteyksiä, tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen matkalla sinne minne kuuluukin. 


Arianakin sen tiesi:
I've got so much love (love)
Got so much patience (patience)
I've learned from the pain (pain)
I turned out amazing (turned out amazing)
I've loved and I've lost (yeah, yeah)
But that's not what I see (yeah, yeah)
'Cause look what I've found (yeah, yeah)
Ain't no need for searching
And for that, I'll say
Thank you, next 

Onnellista uutta vuotta kamuset!

xx,

Anna 

maanantai 3. joulukuuta 2018

ETELÄ-HELSINGISSÄ ASUMISEN AUTUUS


Kävelin bussipysäkiltä kotiin ja oli jotenkin ihanaa, kun satoi vähän lunta. Vaikka lumi osaltaan hankaloittaakin elämää, on se kuitenkin niin kaunista, että toivon kovasti, että saamme valkoisen talven. Toivon kyllä valkoista joulua myös tänne etelään, vaikka en itse vietäkään joulua Helsingissä. Isän luona Etelä-Savossa satoi viime viikonloppuna meidän siellä ollessamme runsaasti lunta eli saanen ainakin siellä nauttia valkoisesta joulusta.

Olen asunut uudessa kodissani nyt melkein tarkalleen kuukauden. Yksi hyvä puoli siinä, kun muuttaa isommasta asunnosta pienempään, on esimerkiksi se, että mitään uutta ei oikeastaan tarvitse hankkia, ainakaan siksi, että olisi niin paljon tyhjää tilaa täytettävänä.

Isommat huonekalut löysivät nopeasti paikkansa, mutta yksityiskohtia pyörittelin uudelleen ja uudelleen. Nyt tuntuu, että nekin ovat ehkä löytäneet paikkansa.

Etsin keittiöön messinkistä tarjoiluvaunua lasisilla tasoilla ja ehkä pientä mattoa. Sitten on kaikki paikoillaan.

Mulla on aika tarkka visio siitä, miltä haluan kotini näyttävän. Haluaisin, että se näyttää viimeistellyltä. Tyylikkäältä. Tietyllä tapaa ajattomalta. Samoja adjektiiveja, joihin pyrin myös pukeutumisellani. (Vaikka joo, on mullakin niitä päiviä, kun käyn lähikaupassa tukka nutturalla meikittömänä vanhat treenihousut ja tennarit jalassa, mutta eiköhän niitä ole ihan kaikilla.)

En kuitenkaan halua kodistani liian kliinistä. Kodista tekee kodin mielestäni nimenomaan se, että se näyttää siltä, että siellä asutaan: siellä on löydettävissä persoonallisia yksityiskohtia, jotka kertovat asukkaasta jotain.

Musta tuntuu, että hoen sitä jatkuvasti sekä täällä että omille ystävilleni, mutta musta on ihanaa asua Töölössä. Olen myös todennut, että mulle henkilökohtaisesti asuinalueella on ihan hirveän suuri merkitys. Tai siltä musta ainakin nyt tuntuu, voihan olla, että kolmen vuoden päästä olen aivan eri mieltä.

Rakastin aikoinani palavasti Punavuorta ja asuinkin siellä kuusi onnellista vuotta. Sitten muutimme parin vuoden seurustelun jälkeen entisen poikaystäväni kanssa Itä-Pasilaan, johon en ikinä onnistunut ihastumaan, en vaikka kuinka yritin. Mä haluan kauniita asioita ympärilleni ja ne Pasilan harmaat betonimöhkäleet eivät ole mulle kauniita. Jollekulle toiselle ne varmasti sitä ovat, mulla on muutamakin ystävä, jotka tykkäävät juuri Pasilan kaltaisesta, tietyllä tapaa teollisen karusta arkkitehtuurista. Mä puolestani voisin elää ja hengittää klassista taidetta ja arkkitehtuuria, se vaan miellyttää lähes poikkeuksetta mun silmää ihan todella paljon. Niinpä kun ero tuli ja oli aika laittaa lusikat jakoon ja etsiä uusi asunto vain minulle itselleni, ei ollut epäilystäkään, etteikö Etelä-Helsinki kutsuisi lastaan kotiin. Vaikka isä yritti (järkevästi) toppuutella ja muistutti, että ydinkeskustan ulkopuolellakin on asuntoja ja vaikka mä sanoin että "joo joo", oikeasti mun ainoat vaihtoehdot olivat Töölö, Kruna, Kamppi, Punavuori ja Kaartinkaupunki. Ehkä joskus tulee se aika, kun mä suostun (ja haluan!) muuttaa kauemmaksi keskustasta, mutta juuri nyt mä olen enemmän kuin valmis maksamaan useita kymppejä kuussa lisää siitä, että saan asua Töölössä. Mä arvostan kauniita asuinalueita ja keskustan läheisyyttä. Uskon, että tulen aina arvostamaan, mutta eihän sitä tiedä. Mutta sellainen mä olen, juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa ja sen mukaan haluan elämääni elää.

Lopputuloksena asun kauniilla kadulla, kauniissa talossa, kauniissa asunnossa. Ja olen onnellisempi kuin aikoihin.

En toki pelkästään uuden kodin johdosta, mutta asiaa tietenkin auttaa paljon se, että tää on yksinkertaisesti ihana. Mun on tosi hyvä olla täällä.

Ihanaa kun on joulukuu.

xx,

Anna


P.S. Musta tuntuu, että aika moni onkin ehkä arvannut ja lukenut rivien välistä, mitä kaikkea tässä on tapahtunut, mutta koska tajusin, etten ole sanonut sitä vielä täällä blogissa suoraan (paitsi tossa muutaman rivin ylempänä äsken), niin sanon sen nyt: parisuhteeni päättyi muutama kuukausi sitten, yhteisestä päätöksestä ja sulavassa yhteisymmäryksessä. Eroon ei siis liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa, me vain kasvoimme erillemme. Eroaminen ei tietenkään ikinä ole kivaa, mutta se oli oikea päätös. Vaikka olenkin elämässä monen uuden asian äärellä, mulla on kaikki hyvin ja nautin joulun odotuksesta täysin rinnoin uudessa sinkkukodissani.


maanantai 5. marraskuuta 2018

PELKKIÄ HYVIÄ VIBOJA


Kävelin tänään sporapysäkiltä kotiin ja vaikka oli jo pimeää ja satoi pientä tihkua, kääntyessäni uudelle kotikadulleni olin onnellisempi kuin mitä hetkeen olen ollut.

Elämä on pyörittänyt kuin pesukone konsanaan ja vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, että joku osa musta on matkan varrella unohtunut jonnekin. Olen alkanut etsiä sitä hämärään jäänyttä osaa itsestäni ja alkanut taas löytää sen, vähän kerrallaan.

Yritän taas tulla sellaiseksi Annaksi, joka haluan olla. On yllättävän helppoa kysyä itseltään: haluanko olla ihminen, joka puhuu noin? Haluanko olla ihminen, joka käyttäytyy noin? Haluanko olla ihminen, joka ajattelee noin? Paljon vaikeampaa on pysähtyä niin pitkäksi ajaksi, että ehtii kyseenalaistaa ja kysyä noita asioita itseltään. Yritän opetella siihen.

Kävin tänään hierojalla. Varasin ajan aika viime tipassa, puoli tuntia ennen hieronnan alkamista, mutta onneksi täältä Töölöstä on aika lyhyt matka joka paikkaan. Yläkroppa oli niin tukossa, että tuntui, ettei päässä kierrä enää veri. Nyt kiertää taas. Varasin uuden ajan ensi viikolle. Ei sitä kovin rentouttavaksi voi sanoa, kun noita kivikovia lihaksia runnotaan auki, mutta lopussa kiitos onneksi seisoo.

Tapasin tänään myös erään vanhan tutun. Yritin äsken miettiä, miten "asemoisin" hänet omassa elämässäni ja päädyin siihen, että hän on ikään kuin eno minulle. Ihminen, jolla on paljon minua enemmän elämänkokemusta ja viisautta ja joka suhtautuu minuun lämmöllä ja välittäen.

Olemme aikoinaan, vuosia sitten, tutustuneet baaritiskillä. Minä asiakkaana, hän baarimikkona. Hän oli vakiopaikkani isoimman tiskin baarimikko ja kaikki lähti siitä, kun eräänä lauantai-iltana lähestyin jälleen hänen tiskiään, hän nosti kätensä ja moikkasi. Käännyin katsomaan taakseni ja tajusin vasta sitten, että hän todella moikkasi minua. Minä kyllä tunnistin hänet, mutta en ikinä ajatellut, että minun kasvoni jäisivät hänen mieleensä, ravasihan tiskillä illan aikana kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Siitä se kuuluisa ajatus sitten lähti. Jatkoin hänen tiskillään käymistä, moikkailimme ja vaihdoimme pintapuolisia kuulumisia. Lopulta esittäydyin ja kysyin hänen nimeään, koska "musta on hassua jutella sun kanssa, kun en tiedä edes sun nimeä". Kun kävin ystävien kanssa ulkona, kävin aina ensin tarkistamassa, onko hän töissä.

Kerroin hänelle Lontooseen lähdöstä ja yliopistoon pääsystä. Hän kertoi omasta elämästään puolisonsa kanssa. Hän tapasi poikaystäväni. Törmäilimme välillä myös kadulla ja vaikka tapaamisten välillä saattoi kulua paljonkin aikaa, hän on aina suhtautunut minuun todella lämpimästi ja kannustavasti. Tänään kerroin hänelle elämäni viimeisimmistä vaiheista: parisuhteen päättymisestä, uudesta kodista, työkuvioista. Puhuimme myös tulevaisuuden toiveista. On ihanaa kuunnella toisten unelmia, ne inspiroivat itseäkin unelmoimaan.

Hän on niitä ihmisiä, joiden näkemisestä saa aina hurjasti energiaa ja hyvää mieltä. Hän yksinkertaisesti uskoo minuun ja kaikkeen mitä teen. Se tuntuu erityisen hyvältä, koska viime aikoina on ollut välillä vaikea uskoa itse itseensä. Hän sanoo "Tietenkin sä pystyt" aivan kuin hän vain toteaisi arkipäiväisen faktan ääneen: "Maapallo on pyöreä. Helsinki on Suomen pääkaupunki. Mustikka on marja. Anna pystyy mihin vaan."

Hän ei koskaan naura haaveilleni, mutta moittii kyllä jos kokee minun vähättelevän itseäni ja saavutuksiani. "Ei toi oo mikään pikkujuttu, toihan on ihan huikeeta!" Tänään lähtiessäni kotiin tuntui siltä, että voisin vaikka valloittaa maailman.

Se on aika ihana fiilis se.

xx,

Anna