perjantai 31. toukokuuta 2013

Syntymäpäivän jälkeinen aamu



Mä täytin eilen 23 vuotta. (Mun syntymäaika, klo 13.13, on aina huvittanut mua. Tuplat sitä kuuluisaa epäonnen lukua, enkä silti koe olevani epäonnekas. Päinvastoin.)


Mulle synttärit on aina aika iso juttu. Tai siis, kun kyseessä on kuitenkin se vuoden ainoa päivä, jolloin kyse on vain minusta. Vaikka nyt kun mietin, niin hassu ajatus toikin on. Täähän on mun elämä ja mun elämän jokaisessa päivässä on (enemmän tai vähemmän) kyse minusta itsestäni. Tai pitäisi olla, mun mielestä. Enkä nyt tarkoita sellaista omaan napaan tuijottamista ja "minäminäminä"-ajattelumallia. Vaan sitä, että tää on mun elämä, jota kukaan muu ei voi elää mun puolesta. Mun pitää itse tehdä elämästäni elämisen arvoinen ja merkityksellinen. Syntymäpäivä vaan ehkä vielä korostaa sitä.

Mulla oli ihana ja onnellinen päivä eilen, mutta mä olin myös surullinen eilen. Kinastelin viestien välityksellä yhden rakkaan ihmisen kanssa syntymäpäivistä ja niiden merkityksistä ja tää kaikki päättyi siihen, että mä pahoitin mieleni. Vietin aamupäivän duunissa ja vuoron loputtua mä itkin pari lohdutonta kyyneltä takahuoneen vessassa. Mä itkin pahaa mieltä ja sitä valtavaa yksinäisyyden tunnetta, joka mut oli vallannut. Mä olin täysin valmis ostamaan litran jäätelöä, sulkeutumaan yksin kotiin ja viettämään loppupäivän Sinkkis-maratonin parissa.

(Ja jos ollaan rehellisiä, osasyy itkemiseen oli myös mun pääsykoestressin aiheuttamaa. Mä oon henkisesti niin herkkä tällä hetkellä, että se on melkein järjetöntä. Mä oon aina ollut herkkä ja tunteellinen, mutta nyt mä oon sitä potenssiin kymmenen.)

Mutta kun elämä haluaa kampittaa sut nokka edellä mutalammikkoon, se ilmeisesti haluaa myös auttaa sut ylös. Yksi ihana duunityttö tuli töihin juuri kun mä olin lähdössä ja mä sain päivän ekan "paljon onnea vaan" -laulun. Ja mua melkein parikymmentä vuotta vanhempi kollega vain katsoi mua kun kerroin täyttäväni 23.

"Siis kaksikymmentäkolme? Herranen aika. Sä oot niin nuori."

(Juniori-sisko lähetti tän kuvan mulle onnitteluviestin kera. Liikutuin suuresti.)

Mä sain osakseni hymyjä, onnentoivotuksia ja iloisia kasvoja. Mulla on niin ihania tyyppejä duunikavereina, että oksat pois. Ja mä muistin, että T oli töissä, jolloin voisin siis käydä tervehtimässä tätä hurmaavaa tyttöihmistä. Lopulta vietin yli tunnin T:n duunipaikalla norkoillen: vastaanotin toisen onnittelulaulun, join kahvia, välillä nauroin T:n kollegan kanssa (myös T:llä on tosi kivoja duunikavereita) ja välillä viestittelin pikkusiskon kanssa.

Sofia itseasiassa soitti juuri kun mä pääsin kotiin ja kertoi istuvansa Vapianon terassilla erään vanhan ystävänsä kanssa ja käskytti mua ilmestymään paikalle. Niinpä mä otin suunnaksi Mikonkadun ja pöydässä mua odotti lasi valkkaria. ("Tilaanko sullekin jo valmiiksi lasin viiniä?") Mä pyysin sitä tilaamaan makeinta, mitä talosta löytyy (en oo kuivien juomien ystävä) ja siis oumaigudness miten hyvää se kyseinen valkkari oli! Aivan mielettömän makuista! Ja oli vielä mun eka terdekerta tänä kesänä (ai että vähän venynyt myöhäiseksi?)


Me istuttiin siinä neljä tuntia, puhuttiin elämästä, miehistä, kaikesta. Jossain vaiheessa Sofian kämppis ilmestyi paikalle ja jossain vaiheessa me vilkutettiin heipat Sofian vanhalle ystävälle, joka suuntasi käymään kotikotonaan. Kellon lähestyessä yhtätoista päätettiin lähteä syömään tyttöjen luo ("meillä on kolme kanankoipea, yks menee hukkaan josset tuu syömään sitä").

Kanojen valmistuessa mä skypeilin isin kanssa ja isi kyseli jo toisen kerran saman päivän aikana, onko niiden kortti jo tullut perille. Se ei tullut vielä eilen, mutta mun uteliaisuus heräsi: onkohan se joku erityinen kortti. Jännää! Ehkä se tulee tänään! Musta on nimittäin ihanaa saada postia (miinus laskut, haha).

Me syötiin vatsat täyteen, löhöttiin, naurettiin ja vaan oltiin. Lyhyellä kotimatkalla mä en voinut kuin kävellä hiljaksiin, ihmetellä kaunista Bulevardia, bongailla citypupuja typötyhjässä Koffin puistossa ja miettiä, kuinka mahdottoman paljon mä tätä mun kotikaupunkia ja elämää itseään rakastan. Kotona mä söin vähän mun lempparijätskiä (Aino Maitosuklaata) ja menin onnellisena nukkumaan.

Mä mietin eilen, mitä mä olen saavuttanut tähänastisessa elämässäni ja päädyin siihen, että mun suurin ja hienoin saavutukseni on, että oon saanut, voinut ja osannut elää onnellista elämää.

Mä en tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Välillä ajatus siitä, tietämättömyydestä ja usvaisesta tulevaisuudesta, pelottaa mua. Mutta sitten mä muistan, että mä voin itse valita, kohtaanko mä suuren ja tuntemattoman korvat luimussa vai urheasti ja pystypäin. Uusi päivä koittaa aina, aurinko nousee ja laskee, halusin mä sitä tai en. Ja voin asennoitua uuteen päivään joko kokien sen uhkana tai seikkailuna. Mä voin vaan päättää, mitä mä teen sillä ajalla, joka mulle on täällä annettu. Ja vaikka mä en itsekään täysin vielä tiedä, mitä mä haluan elämälläni tehdä, mä voin vaan suunnata katseen eteenpäin ja hymyillä kaikelle sille, mitä sieltä on tulossa.

Koska mun mielestä ei koskaan pidä valita negatiivisuutta positiivisuuden sijaan.

Sitäpaitsi, asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä. Ja kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Aina.



xx,

Anna, 23vee ja onnellinen (kuten kuvasta näkyy)

ps. Ja niin. Eilisen päivän aikana mä myös tajusin, että vaikka mä kuinka ajattelisin niinä joinain lohduttomina ja synkeinä hetkinä, että mä olen yksin, en mä ole. Mä olen niin rakastettu, etten tiedä mitä oon tehnyt sen kaiken rakkauden ja välittämisen ansaitakseni. Lucky me.



tiistai 28. toukokuuta 2013

Muotimaailman löytöjä ja yksi hyvin innostunut bloggaaja

Siis mä en aina välillä käsitä a) tätä elämää b) itseäni.

Eilen illalla kävi ilmi, että mä olen missannut KAKSI (2) ihan mieletöntä juttua muodin saralla.

Kaikki lähti mun googlailuista. Teen uutta valokuvakollaasiasiaa mun seinälle (tai no, teen sitten kun pääsykokeet on ohi. Anyways.) ja googlailin lukutauolla, josko siihen löytyisi joku kiva pupun kuva. En oo sitä kauheesti ehtinyt suunnittelemaan, mutta sen päätin, että omia kuvia en siihen käytä (ne pääsee framille muualle) ja mä etsin siihen kauniita kuvia ja mietelauseita. Kuvia, jotka tekee mut iloiseksi ja jotka on mun esteettistä silmää miellyttäviä. Ja mä haluan ehdottomasti yhden pupun kuvan siihen mukaan. Puput on ehkä parhaita eläimiä koko universumissa ja kun en tosiaan voi oman vanhan pupuseni kuvaa siinä käyttää, piti googlailla.

Ajattelin, että olisi hauskaa jos se pupukuva liittyisi jotenkin muotiin, joten googlailin sitten hakusanoilla "bunnies fashion" ja "bunnies fashion photography", mutta ei (ja uskokaa tai älkää, mä en aio korvata pupun kuvaa puputytön kuvalla, niitä nimittäin olisi löytynyt. Kauheen kiva). Sitten mä googlasin hakusanoilla "bunnies shopping" ja pienen skrollailun jälkeen mun silmien eteen ilmestyi tämä:


Sitä huutonaurun määrää.

Mä vaan nauroin ja nauroin ja nauroin ja nauroin. Sitten mä lopetin, katoin tota kuvaa uudestaan ja nauroin lisää. Mean Girls on yksi hauskimmista hömppäleffoista, jonka tiedän ja siis toi kuva on vaan hemmetin osuva.

(Jos joku ei harrasta kyseenalaisia hömppäkomedialeffoja kuten allekirjoittanut, niin tiedoksi, että toi kuva on siis "kopioitu" kohtaus ko. leffasta, jossa Lindsay Lohanin näyttelemälle vähän rassukalle päähenkilölle lausutaan kyseinen laini, toteajina koulun suosituimmat tytöt avoauton kyydissä. Kuva ei varmasti ole lainkaan hauska, jos ei kyseistä leffaa nähnyt eikä tajua yhteyttä.)

Vaikea kuvitella, miten joku ei voisi tajuta tota yhteyttä, mutta kuten sanottu, me ollaan kaikki erilaisia ja tiedän, että mullakin on lähipiirissäni ihmisiä, jotka vaan pyörittelisi silmiään tolle "mikä tossa nyt on niin hauskaa?".

Paras kuva aikoihin. Toi oli musta niin hauska, että oli pakko jakaa se myös naamakirjan puolella. Hehkutinkin sitä naurunkyyneleet yhä silmissä T:lle, joka ihmetteli, miten mä olin sen löytänyt. Kerroin mun pupukuvan etsinnästä ("siis sä ihan totta googlasit bunnies shopping :D") ja sitten T laittoi mulle linkin.

(toim. huom. NYT pääsemme itse asiaan eli juttuihin, jotka mä olen missannut!)

Linkki ohjasi mut blogiin nimeltä Fifi Lapin (suomeksi Fifi Pupu). Kyseessä on ihan mieletön blogi, jossa bloggaajan piirtämä pupu, Fifi, esittelee päivän asujaan. Ja mikä siisteintä, päivän asut ovat aina suoraan huippumerkkien näytöslavoilta. Ihan oikeasti, tsekatkaa toi! Mimmi (oletan, että bloggaaja on ranskalaisnainen) on ihan mieletön piirtäjä ja no hei, pupu käyttämässä Pradaa. Simply can't go wrong with that. Mun uusi lempiblogi on löytynyt.



"Today I'm wearing Valentino."

Mä olen kerrassaan lumoutunut.

Ja mikä vielä (jos edes mahdollista) siistimpää on se, että Fifi Lapinista on olemassa printti-t-paitoja. Mä harvemmin innostuin sellaisista, koska mä haluan, että printti kuvaa mua just eikä melkein. Esimerkiksi pääkalloja tai joku teksti, josta en ole täysin samaa mieltä, ei kiitos. Ihan sama miten trendikkäitä ne on. Mä kuitenkin olen haaveillut printtipaidasta, mutta sattuneesta syystä en ole itselleni kivaa vielä löytänyt ja mikä olisi täydellisempi paita kuin piirretty pupu, jolla on huippumuotia päällään?! Ei kerrassaan mikään!

Fifi Lapin on tehnyt malliston Pimkiellä (vaate/koruketju, jolla on liikkeitä ainakin Saksassa, Stuttgartissakin oli useampi), mutta mallisto on tullut kauppoihin vuonna 2011. ARGH. Ebay ei ensiselauksella tuottanut tulosta, mutta mä en luovuta vielä. Mä tahdon oman Fifi Lapin -paidan, hinnalla millä hyvänsä.

(Etsintää tosin hankaloittaa se, ettei mulle nirsoilijana tietenkään kelpaa mikä tahansa Fifi Lapin -printtipaita, vaan sen pitää olla joku oikeasti kiva. Tällä hetkellä oon löytänyt netistä yhden paidan. Siis yhden paidan, joka ei sitten tietenkään ihan sytytä. Voi video. No mutta. Etsintä jatkukoon!)

Esimerkiksi ton alla olevan vähän löysän mallisen paidan ostaisin ihan anytime. (Mun mielestä printtipaidan pitää olla vähän löysä, ei niitä istuvia ladyfit-malleja mulle.) Ja en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, kun ton Pimkie & Fifi Lapin -yhteistyömalliston paidat on maksanut suunnilleen 15 euroa. Viisitoista -tun euroa. Siis ne on olleet lähes ilmaisia.

Etsintä jatkukoon, mä en luovuta!



Toinen Fifi Lapiniin liittyvä oovsom juttu on se, että pupulta on ilmestynyt oma kirja. Fifi Lapin - What Shall I Wear Today?: Style Secrets of a Furry Fashionista. Vaaleanpunakantinen kirja kustantaa melkein huntin (jaiks!), mutta mun ehkä pakko saada sekin käpäliini (hehe), jos ei nyt heti niin vielä jonain päivänä. Mulla on jo kirjahyllyssä pieni kokoelma muotiin liittyviä kirjoja (niille on oma hylly) ja voi miten kivasti toi pupukirja sinne sopisi.

Mä en vaan pääse yli tosta. Voi Fifi Lapin!

Toinen muotiin liittyvä seikka, jonka oon missannut, on se että mun vuosia kuolaamani Vivienne Westwood x Melissa -muovikenkämallisto on saanut jatkoa!! Mä löysin ton malliston pari vuotta sitten, mutta kun mä tajusin, että mun on pakko saada yhdet, ensimmäinen mallisto oli just kivasti ehditty myydä loppuun kaikkialta. Mä haaveilin vaaleansinisistä kengistä punaisella sydämellä ja itkin katkeria kyyneleitä, kun niitä ei löytynyt mistään, siis ei mistään.

Ja nyt. Mallistosta on ilmestynyt uusi (tai no uusi ja uusi) edition, S/S 2012!! On sydämiä, on rusetteja ja on miljoona kaunista väriä! Lady Dragonit, this time you're gonna be mine!

Kysymys kuuluukin: haluanko mä vaaleansiniset punaisella vai pinkillä sydämellä? Vai haluanko mä nudet punaisella sydämellä? Alla olevassa kuvassa siis molemmissa (vasemmalla nudet, oikealla vaaleansiniset) punainen sydän, jota tässä uudessa mallistossa ympäröi kultareunus.


Ne on niin kauniit. Ne haluaa vähän itkettää mun pankkitiliä (onneksi aika vähän vaan) ja sitten ne haluaa muuttaa mun luo. Rakastavaan kotiin, jossa niitä ei koskaan hylätä ja jossa niitä rakastetaan ehdoitta.

Musta vähän tuntuu, että mä kallistun noiden vaaleansinisten puoleen. Punaisella sydämellä niin kuin niissä kahden vuoden takaisissa mun haaveilemissa kengissäkin oli.

Mä ihan todella tarvitsen noi kengät. Ne on kauniit (ja epäkäytännölliset niin värinsä kuin peep toe -mallinsakin puolesta, mutta onko mua kenkien käytännöllisyys ennenkään kiinnostanut? NO EI.)

Sitä paitsi väriongelma on helposti ratkaistu: mä vaan ostan elämäni ensimmäisen punaisen huulipunan ja tadaa, yhtäkkiä noi sopiikin kaiken kanssa! Tai ainakin mun huulien kanssa.

Oon jo aika varma, mitä ostan itselleni synttärilahjaksi (iik, kohta se syndepäiväkin jo on!).

Jo pelkkä ajatus noista kengistä (ja siitä, että löytäisin Fifi Lapin -printtipaidan) tekee mun materialistisen minäni hyvin, hyvin onnelliseksi.

Nyt meen opiskelemaan.

xx,

Anna


ps. Mean Girls -pupukuva täältä

pps. molemmat Fifi Lapin -kuvat täältä, t-paidan kuva täältä

ppps. kenkäkuva lainattu täältä

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Onnea on...

...kun töissä kohtaat tavallista ihanampia asiakkaita.

...kun ihminen, johon olet juuri tutustunut, kehuu silmiesi väriä.

...kun aurinko paistaa.

...kun voit pelleillä duunikavereiden kanssa.

...matkajäätelö (lue: jäätelö, joka on ostettu lähikaupasta matkalla töistä kotiin. Eilen nautin matkajäätelöä T:n kanssa.).

...kun tapaat ihmisen ensimmäistä kertaa ja huomaat, että hänen huumorintajunsa on samalla aaltopituudella omasi kanssa.

...kun lempiradio-ohjelmassasi soi ensin Daft Punkin Get Lucky (allekirjoittaneen uusi ultimate-lempparibiisi) ja melkein heti perään Jay-Z:n ja Alicia Keysin Empire State of Mind.

...onnistunut kuppi kahvia.

...kun löydät jääkaapista kolme palaa suklaata.

...kauniit kengät ja niiden omistaminen.

...kun tiedät, että ympärilläsi on ihmisiä, jotka pitävät sua pystyssä kun et itse siihen kykene.

...kun juostessa juoksuvauhti tuntuu ihan tavalliselta mutta kotona huomaatkin, että SportsTrackerin mukaan keskivauhtisi on ollut tavallista kovempi.

...asua Helsingissä.

...kuluttaa lauantai-ilta päämäärättömään käveleskelyyn ystävän kanssa.

...niin lämmin ilta/yö, että tarkenet pelkissä shortseissa.

...kun itkuntäyteisen, yhden elämäsi kamalimman viikon päätteeksi olo on viimein seesteinen ja rauhallinen (lue: stressi 0 - Anna 1)

...kun vihdoin tuntuu siltä, että se elämä ihan oikeasti voittaa.

xx,

Anna

tiistai 21. toukokuuta 2013

Jos ei heilaa helluntaina, niin Suomi täynnä sinkkumiehiä tiistaina

Heipähei.

Sunnuntaina oli helluntai ja allekirjoittanut hyvin vahvasti heilattomana, sekä tänään että silloin (jännästi ei ehtinyt parisuhdestatus kahdessa päivässä muuttua). Se on mulle tosin ihan fine. Mutta. Mä olen tässä aika paljon pohdiskellut suhdettani rakkauteen, ihmissuhteisiin ja toisen kanssa olemiseen.

Kaikki lähti tästä kuvasta ja tekstistä.



Mä ehdin kirjoittaa sunnuntaina jokusen pätkän pohdintojani liittyen sellaiseen roihuavaan, sammumattomaan rakkauteen, josta me kaikki (tai minä ainakin) haaveillaan.

Mä kun olen se tyttö, joka edelleen näin "aikuisenakin", melkein 23-vuotiaana, uskoo sinisilmäisen naiivisti yllä mainitunlaiseen rakkauteen. Rakkauteen, joka ei lopu koskaan.

Mä kirjoitin siitä vatsanpohjassa vellovasta tunteesta, jota mä kutsun kipinäksi. Mä kirjoitin, kuinka sen joskus kokeneena vaan eräänä päivänä päätin, ettei mun koskaan tarvitse tyytyä mihinkään vähempään kuin siihen, että mä tunnen sen. Sen kipinän. Sen erityislaatuisen fiiliksen, joka sun ja sen toisen välillä on.


Mutta kirjoituksessani mä myös epäröin. Siitä on paljon aikaa kun mä olen viimeksi tuntenut jotain erityistä toista ihmistä kohtaan, nimenomaan romanttisella tavalla. Mä aloin jopa miettiä, olenko mä kuvitellut koko perhanan kipinän.


Nyt onneksi ajatus kulkee selkeämmin.

En oo kuvitellut sitä. Vaikka viime kipinä-kerrasta onkin aikaa, mä en kuvitellut sitä. Ette uskokaan, miten ison kriisin mä ehdin tosta kehittää. Pieni, mutta sitäkin merkittävämpi pala mun maailmasta olisi romahtanut, jos olisin joutunut toteamaan kuvitelleeni koko jutun.

Siksi se kipinä onkin niin erityinen juttu. Koska sen tuntee vain harvojen ja valittujen kanssa. (Tai miinus toi "valittujen", mä en ainakaan oo niitä saanut valikoida. Ne tyypit vaan ilmestyivät mun elämään ja toivat kipinän tullessaan. Kukin omalla tavallaan.)


Tässä on nyt tosiaan eletty jo jonkin aikaa ilman mitään kipinöitä, aika hiljaiseloa siis (mä laitan kaiken pääsykoekevään syyksi, hehe).

Mutta ei oo varmaan vaikea kuvitella mun idioottivirnettä, kun T linkkasi mulle äsken tän:

Kyseessä on siis uutinen, joka kertoo, että nuorista sinkkumiehistä on ylitarjontaa lähes kaikkialla Suomessa

HURRAA!


Ja parasta (omasta mielestäni) on se, että uutisessa "nuoret sinkkumiehet" eivät suinkaan tarkoita 18-kesäisiä jannuja, joilla ei oo käytöstavoista tietoakaan (yleistys mun syömmessäin), vaan yli 25-vuotiaita miehiä (joilla on siis jo jotain käsitystä naisista. Tai ainakin enemmän kun noilla junnuilla).

Tota artikkelia mä kutsuisin jo laatujournalismiksi.

Rakkaat kanssa-sinkkunaiset ("all the single ladies, put your hands up" toi biisi ei kuole koskaan. Soitan sitä luultavasti omissa häissänikin.),

meillä ei oo kuulkaa mitään hätää.



(Kuvissa näkyvässä vaatetuksessa kävin sunnuntaina safkailemassa Putte'sissa Sofian ja maman kanssa. Äiti tuli pyörähtämään kylässä hakemassa unohtuneet kengät ja kopioimaan niitä reilua tuhatta Nyki-kuvaa, jotka mun koneelta löytyy. Putte's oli tosi kiva, mä tykkäsin heti ensi pizzan haukkauksella.)

Mä meen nyt nukkumaan ja recoveroimaan täniltaisesta harjoituspääsykokeesta.

xx,

Anna

ps. minä sydän noi mintunvihreät korkokenkäseni. Ne kävi sunnuntaina ekaa kertaa ulkoilemassa.

pps. mä törmäsin Putte'sissa sattumalta siihen mun Tavastian lempparibaarimikkoon. Tulin siitä kovin iloiseksi.

ppps. ulkona on niin raikkaan vihreää ja kaunista ja aurinko paistaa ja tuoksuu kesä että tuun myös siitä kovin iloiseksi. Joka päivä uudelleen.

torstai 16. toukokuuta 2013

Että semmonen "limulinja"-viikonloppu

Heippahei!

Mä en oo nyt ihan varma, toivoisinko, että se saamarin pääsykoe olisi huomenna ja sitten se olisi ohi ja voisin lopettaa stressaamisen ja priorisoida elämäni taas normaaliksi vai toivoisinko, että siihen olisi vielä ainakin kaksi kuukautta aikaa. Mä pelkään kamalasti, että mulla on sinne mennessä sellainen tunne, etten oo valmis, en niin valmis kuin voisin olla.

Sitten aloin miettiä, että voiko tollaseen pääsykokeeseen olla ikinä ihan valmis. Eipä kai. Nyt ei siis auta kuin hengitellä syvään ja uppoutua opiskelun saloihin vielä hetkeksi.

Viime viikonloppuna tuli otettua pientä irtiottoa ja mikä parasta/pahinta, molempina iltoina. Molempien iltojen annokset pystyy (onneksi) laskemaan yhden käden sormilla, mutta näköjään sekin riitti. Etenkin perjantaina. En tiedä mitä mun (ennestäänkin naurettavan alhaiselle, also known as varpusen viinapää) -toleranssilleni on tapahtunut. Luultavasti kadonnut kuin tuhka tuuleen.


Me oltiin tosiaan AH:n kanssa perjantaina ulkona ja riehaannuttiin aika tavalla. Mulla soi jostain varsin käsittämättömästä syystä "sinä lähdet ja tulvii Pohjanmaa" päässä. Koko illan ja vain toi kohta (muita sanoja en itseasiassa edes osaa). Ja kun mulla tosiaan riitti energiaa aika lailla, niin siinä vaiheessa kun hypättiin ennen puolta yötä ulos sporasta Hakaniemen torilla ja palloiltiin ympäri Kalliota etsien pankkiautomaattia, mä eläydyin ja tulkitsin (voimakkaalla voluumilla ja useampaan otteeseen) tota laulunpätkää. "Sinä lähdet... JA TULVII POHJANMAA!" Siinä on saanut koko Porthaninkatu nauttia mun heleästä lurituksestani, ei kestä kiittäminen. Mä hyppelin koko matkan ympäriinsä, hölmöilin enkä millään kyennyt edes kävelemään kuten normaalit ihmiset.

AH:n kommentti tiivistänee kaiken aika kivasti:

"Ihanaa kun sä et kerrankin oo niin sieväkäytöksinen!"

Pyörähdettiin tosiaan Kaikussa, joka oli pieni, mutta muuten oikein kivanoloinen mesta. Sieltä matka jatkui kaveripoikien luo Kokomoon. Sporat eivät enää kulkeneet ja me ei jaksettu säätää bussien kanssa, joten me päätettiin kävellä Hakaniemestä Punavuoreen. Se oli yksi illan parhaista päätöksistä. Ilta ei ollut kylmä ja kahdestaan kävellen matka taittui hujauksessa. Lisäksi mä nautin aina yhtä paljon öisestä Helsingin keskustasta. Etenkin näin kesän kynnyksellä. Kävelyreissu toimitti myös tietynlaisen terapiaistunnon virkaa. Me avauduttiin miehistä, sekavista ihmissuhteista, tulevaisuudesta ja vähän kaikesta muustakin. Siitä olikin ehtinyt kulua jo liian kauan, kun ollaan viimeksi vuodatettu noin.

Kaverit löytyivät mestoilta Uudenmaankadulta ja meillä oli hauskaa. Loppuillan musahelminä mainittakoon Pussycat Dollsin vanha kunnon Don't Cha (jonka kuulemisesta allekirjoittanut suorastaan riemastui) sekä ikivihreä Eye of The Tiger. Oli kyllä sellaset reivit tanssilattialla, että oksat pois.


Lauantain vietin tosiaan töissä (ja missasin Suomen pelin joka ainoan minuutin. Taas.) ja töistä kiidin suoraan Steissille ja kohti kotikotia.

Keräsin voimia äidin sohvalla pari tuntia, rapsuttelin meidän dogidogsteria ja hyökkäsin suoristusraudan kanssa tukan kimppuun. Aikaiseksi sain sekalaisen seurakunnan jonkin sortin kiharoita ja ei muuta kuin ulos, Sofia rattiin ja menoksi. Olin tosiaan lupautunut käymään vanhan duunikaverin illanistujaisissa. Aluksi kelasin, että oon siellä pari tuntia ja soitan sitten autolla liikenteessä olleen Sofian hakemaan mut.

Siinä vaiheessa kun sain käteen toisen lasillisen mielettömän hyvää vaaleanpunaista skumppaa (pitääkin selvittää, mitä se oli), ajatus baariin lähtemisestä ei kuulostanut lainkaan hullummalta. Niinpä puolen yön jälkeen suunnattiin keskustaan ja hilpaistiin Graniittiin (joka taitaa muuten olla Rixbyn ainoa ns. "oikea" yökerho).

Oltiin ihan varmoja, ettei ketään ole liikenteessä kun meidän saapuessa paikalla oli ehkä 10 ihmistä meidän lisäksi. Kuitenkin loppuillasta tanssilattia oli ääriään myöten täynnä, mikä omalta osaltaan aiheutti hämmennystä meissä. Kun mikään ei riitä (haha).

Viestittelin illan aikana myös siskon kanssa ja ensin törmäsinkin sen poikkikseen kavereineen ja lopulta rakas sisarenikin ilmestyi paikalle. Niiden kahden (juonittelijan, toim. huom.) toimesta mut esiteltiin illan aikana eräälle mieshenkilölle, jonka kanssa kuitenkin viihdyin aika mainiosti (ja tiiviisti) loppuillan. Oli hassu fiilis, koska me esittäydyttiin toisillemme ensimmäistä kertaa, vaikka meillä on paljon yhteisiä ystäviä. Tiedettiin toisistamme ennestään suunnilleen nimet ja that's it.

(Toim. huom. pitääkin muuten selvittää, kuinka suunniteltu juttu tää oli. Alan olla aika vakuuttunut, että niiden kahden uusi elämäntehtävä on "Anna parisuhteeseen 2013")


Anyways. Me ehdittiin tän mieshenkilön kanssa illan aikana puhua ummet ja lammet kaikesta mahdollisesta aina yläasteen köksäntunneista siihen, mitä kumpikin tältä elämältä haluaa. Sitten se vei mut tanssimaan ja mä heitin läppää sen (mulle jo ennestään tuttujen) kaveripoikien kanssa.

Mä en oikeastaan osaa sanoa, mitä mieltä mä kyseisestä mieshenkilöstä oon. Mä puhuin ja kerroin sille itsestäni aivan niin kuin kenelle tahansa ihmiselle, johon ei tarvitse tehdä vaikutusta. Tottakai sitä haluaa aina antaa kivan ensivaikutelman itsestään, mutta ei ollut mitään sellaista "pakko olla ihanan oloinen, että se voi kosia mua nyt heti". Mutta se oli tosi kiva.

Tajusin myös tossa yksi päivä (kun pohdiskelin lauantai-iltaa), että tää mieshenkilöhän piti mua illan aikana kädestä kiinni enkä mä edes tajunnut ahdistua siitä. Joskin kyseessä oli ehkä sellainen "otan sua kädestä, tuu perässä kun luovin meille tietä tän tanssilattian läpi" -tyylinen kädestäpito. MUTTA SILTI. Mä en siis lähtökohtaisesti pidä koskaan kenenkään miehen kädestä kiinni. En, ellei kyseessä ole seurustelukumppani. (Ystävät on asia erikseen.) Kädestä kiinnipitäminen = things are getting serious. Mutta tota ei lasketa.

Enkä aio miettiä tätä nyt. Se ei ensinnäkään asu ihan tässä lähihuudeilla, mulla on ne pääsykokeet ynnä muuta ynnä muuta. Enkä edes halua vaivata päätäni millään ihmissuhdeasioilla. Ne vaan menee liian helposti liian sekaviksi.

Sofia ja sen poikkis taas innostuivat sitten munkin puolesta. Ohessa viesti, jonka he olivat vaihtaneet lauantaiyönä:

"#anna #back in the game #wedding bells"

....niin sanoinko mä jotain siitä niiden uudesta elämäntehtävästä?


Illan aikana sattui myös yksi hauska juttu! Nimittäin, vasta viime lauantai-iltana mun vanha yläastekaverini (eräs kundi) tajusi, että Sofian sisko Anna ja sen yläasteaikainen luokkakaveri, nörtti-Anna, ovat yksi ja sama henkilö. Tää kundi oli, hmm, lievästi sanottuna puulla päähän lyöty. Se nauratti mua kovasti, mutta kyllä mä sen myös ymmärrän. Mä oon nykyään ihan snadisti erinäköinen kuin yläasteella, jolloin mulla oli rumat vaatteet, soikeat rillit (miettikää naispuolista Harry Potteria) ja suora roikkuva tukka, jolle en osannut ja jaksanut ikinä tehdä mitään. Olin hyvin mitättömän näköinen ja kun siihen lisää vielä hikarinörttiyden, paketti on kasassa. (Ei sillä, että nyt edustaisin jotain Miss Suomi -linjaa, mutta kehitystä parempaan on kyllä tapahtunut, heh.)

Good ol' yläaste-meininki ja sillee.


Sunnuntaina yllätettiin äiti aamupalan merkeissä ja vietettiin paljon perheaikaa ruokapöydässä. Oli kovin mukavaa.

Alkuviikko on mennyt töissä, opiskellessa ja urheillessa. Ja bongaillessa kuumia helsinkiläismiehiä. Siis mä en tiedä mitä on tapahtunut, mutta yhtäkkiä mä näen hyvännäköisiä miehiä kaikkialla. Etenkin mun lähi-Alepassa Roballa. Oon aika varma, että se on joku kuumien hipstermiesten salainen kohtaamispaikka. Tai sitten se on tää kevät ja aurinko, joka saa mun hormonit hyrrämään. Mene ja tiedä.

Kuvitus New Yorkin satoa. Ton näkösenä huitelin menemään kun käytiin yksi päivä Top of The Rockissa (näköalarakennushomma) tsiigailemassa Nykiä vähän korkeammalta. Värilliset kuvat otettiin sellaisessa "disco"-huoneessa, joka löytyi sieltä näköalatasanteen vierestä. Siellä vaihteli värit, kuten kuvista näkyy. Siinä on kuulkaa tää neiti niin vihreenä että, oikein grön Anna. Tää jaksoi jostain tuntemattomasta syystä naurattaa meitä.

Meen vielä nyt illalla pyörähtämään töihin (ehdin nähdä suunnilleen ekan erän Suomen pelistä. Perus.) ja huomenna vietän vapaapäivää (eli opiskelen). Viikonlopusta ei mitään käsitystä. Lauantaina pitäisi varmaan vähän viisuilla? Go Krista!

Ooh ja lauantaina toivottavasti seurataan kun Suomi rökittää taas jonkun kaukalossa. Supergo Leijonat!

xx,

Anna






torstai 9. toukokuuta 2013

Kun pää nakuttaa tyhjää

Rakas elektroninen "päiväkirja",

mua turhauttaa nyt vähäsen. Mulla on kova fiilis kirjoittaa ja runoilla (tänne siis, ei mitään "oikeita" runoja), mutta aina kun avaan Bloggerin ja tyhjän tekstipohjan, pää lyö tyhjää.

Päässä ei pyöri kuin ajatus siitä, että pitäisi olla a) nukkumassa tai b) opiskelemassa. Väkisin en halua mitään vääntää (en mä kirjoita paperipäiväkirjaankaan mitään, jos ei siltä tunnu) ja pelkät kuvalliset postaukset.. No, niitä oon aina vähän vierastanut.

Enää kuukausi. Sitten ne pääsykokeet vihdoin on ja sitten mä (lue: mun keho) voin lopettaa tän (tiedostamattoman) stressaamisen.

Huomenna kuitenkin tapahtuu! Me mennään illalla (toim. huom. töiden ja Suomen matsin jälkeen) tsekkaamaan AH:n kanssa yksi uudehko "klubi" ja oon siitä aika innoissani! (Etenkin kun ottaa huomioon, että aion olla illan mitä luultavimmin limulinjalla. Cokis rocks ja niin edelleen.)

Lauantaina kipitän taas töihin ja illaksi Rixbyhyn äitienpäivän viettoon.


Käytiin yhtenä Nyki-päivänä (mun vaatimuksesta) THE Perry Streetillä (SATC:n Carrien kotikadulla siis) ja ohessa minä kuvaan katukylttiä (ne on just niitä elämää tärkeämpiä otoksia) ja juniori-sisko kuvaa mua kuvaamassa.


Meitsi kartalla. 

Toimin reissussa matkanvetäjä/kartturi/"nou hätä, tiiän missä ollaan"/"siis ettekö te kato tienviittoja ollenkaan?" -suunnistushahmona. Suomeksi siis mä sanoin, että nyt käännytään oikealle ja mama ja juniori-sisko seurasivat perässä. Oon vähän sellainen määräilijä-luonne, joten johtamishommat sopii mulle kuin hipsterit elokuiseen Suvilahteen.

UUU kuvassahan näkyy peräti meikämatildan ns. dagens. Voin muuten paljastaa, että combo "söppeli kamera + Lonely Planetin mukana tullut kartta" toimivat jokapäiväisinä asusteina.

Jos asusta nyt jotain pitäisi sanoa, niin tumma farkku, keltainen ja konjakki pelaa musta aika nätisti yhteen. Larget Wayfarerit on kulkenut matkassa mukana jo useamman vuoden ja niistä en luovu ikinä. Neva eva eva.

Tuli äsken mieleen, että pitäisi pakata laukku aamuksi (mennään kirjastoon opiskelemaan ennen töitä) ja tajusinpas, että eihän mulla ole minkään sortin evästä 1) kirjastoon 2) töihin. Hehe. Onneksi on Roban Alepa ja Kampin K-kauppa.

Nykistä on kyllä ehkä pakko sepustaa sellaset "sisäpiirin vinkit" (varsinainen insiderhan mä jo siellä oon. tv. nim. "kaks kertaa käynyt") ja ehkä niistä reilusta tuhannesta kuvasta saisin valittua jokusen tännekin.

Aloin äsken pohtia, kuinka kivaa on että huomenna on perjantai ja nyt mulla soi päässä Friday Friday, gotta get down on Friday.

Lalalaa.

Ja nyt se soi päässä varmaan ensi viikkoon asti.

xx,

Anna

ps. mä just tajusin, että voisin laittaa huomenna illalla jalkaan mun upouudet maailman kauneimmat ja kimaltavimmat hopeiset Nykistä ostetut glitter-baltsut! Anna loves kullanarvoiset älynvälähdykset.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Bäk in Helsinki city

Heippahei!

Nyt on kotiuduttu takaisin Helsinkiin ja pääkään ei ole enää ihan niin sekaisin jetlagin jäljiltä. Hitusen väsymystä on tosin ilmassa, mutta onneksi se ilmenee lähinnä kevyen hysterian muodossa. Ja ehkä se näkyy myös siinä, että kello on puoli kaksi yöllä ja mua ei väsytä lainkaan. Epäilemättä sammun heti kun pää osuu tyynyyn, mutta ei tee yhtään mieli mennä nukkumaan.

New Yorkissa oli ihanaa (kerron siitä myöhemmin lisää), mutta en voi kieltää, etteikö olisi maailman parasta olla myös kotona. Olin jo melkein unohtanut miten mukavaa on herätä itsekseen ja juoda aamukahvi rauhassa. Ei saa nyt käsittää väärin, musta oli mahtavaa matkustaa äidin (ja puolet reissusta myös juniori-siskon) kanssa, mutta olihan se mulle vähän uutta viettää koko ajan aikaa jonkun kanssa. Mä olen kuitenkin asunut jo pari vuotta yksin ja ollut sinkkuna suunnilleen yhtä pitkään, joten oon tottunut olemaan itsekseni ja itseasiassa mä pidän omasta seurastani kovasti. Mutta teki mullekin ihan hyvää joutua vähäksi aikaa pois omalta ns. mukavuusalueeltani.

Nyt pitäisi taas saada jonkinlainen ote arjesta (ja pääsykoekirjoista).

Aloin pohtia, mitä kaikkea tässä pitäisikään nyt tehdä. Pääsin kohtaan yksi: "pese pyykkiä" ja muistin, etten muistanut duunin jälkeen käydä katsomassa, onko pyykkitupa varattu (ei mulla mitään omaa pyykkikonetta oo tv. nim. "ostin mielummin kengät neiti säästeliäs"). Tänään aamupäivällä joku ahkera naapuri oli varannut pyykkituvan neljäksi tunniksi kun olisin halunnut itse pyykätä. Yleensä kukaan ei käytä sitä aamupäivisin, siksi mä harvoin jaksan käydä varaamassa aikaa etukäteen. Sitten kun osun sinne ja huomaan tyhjän koneen, raapustan toki rapun ja asunnon numeron tunnollisesti varauskirjaan (ja piirtelen ehkä kukkasia viereen).

Nyt meen nukkumaan. Mun omatunto nimittäin heristää tuimasti sormeaan tälläsestä valvomisesta.

Pitänee siis jatkaa to do -listaa huomenna.

xx,

Anna

ps. melkein unohtui hehkuttaa, että mulla oli tänään ekaa kertaa tänä keväänä balleriinat jalassa!! Eikä ollut kylmä! Mutta koska asuun kuuluivat myös shortsit, oli mulla tietysti sukkikset jalassa. Mutta silti, eka baltsupäivä (Suomessa, koska Nycissä ehdin baltsuja jo käyttää). Mutta silti: JEE!