lauantai 27. joulukuuta 2014

So that was Christmas

Terveisiä täältä landelta!

Vietän viimeistä päivää täällä Saimaan rantamilla ja palaan huomenna kaupunkiin. En yrityksestä huolimatta saanut kouluhommia valmiiksi ennen joulua, joten olen niitä naputellut menemään muutamana päivänä, mutta en jaksa masentua siitä. Jouluaaton ja -päivän pyhitin levolle ja perheelle ja mieli onkin levännyt ja olo mitä rentoutunein.

Meidän perheessä ei olla enää vuosiin jaksettu stressata joulusta tai lahjoista ja tärkeimmäksi asiaksi onkin noussut hyvä ruoka ja kiireetön yhdessäolo. Mäkin olen jo monta vuotta ollut sitä mieltä, että lahjoja on kiva ostaa, mutta niiden ei jouluna tarvitse olla mitään huimia - tärkeintä on ajatus.

(Olenko mä ihan totta maailman ainoa ihminen, joka tykkää saada lahjoja vähintään yhtä paljon kuin mitä pidän niiden antamisesta? Joka tuutista kun tuntuu puskevan vaan sellaista "en mä niiden lahjojen saamisesta niin tykkää, mutta RAKASTAN antaa lahjoja!" -asennetta. Siis ei siinä mitään, ei todellakaan, mutta kyllä mä voin aivan rehellisesti myöntää, että mä rakastan lahjojen saamista. Mun lähipiiri osuu niissä aina napakymppiin joten niiden mieluisuudesta ei ikinä ole epäilystä. Call me a selfish bitch, mutta mä rakastan lahjottavana olemista.)

Ja vaikka olenkin hoidellut koulujuttuja näin lomalla, mulla on ollut hyvä flow niiden suhteen eikä yhtään stressiä. Uskomatonta mutta totta, mä olen onnistunut olemaan supertehokas ja käyttämään valitsemani pari tuntia tehokkaaseen työskentelyyn (ei todellakaan mikään itsestäänselvyys tän mimmin kohdalla).

Oon syönyt usein ja paljon, mutta en kertaakaan sellaisia jäätäviä ähkyjä joka tulee aina laivan buffetin jälkeen. Ollaan myös litkitty punkkua ja punkkuglögiä ja kahvia. Ja suklaata. Tää on ollut aivan täydellistä.

Käytiin myös faijan ja siskon kanssa salilla eilen. Minä ekaa kertaa kahteen viikkoon ja kuulostakoon cheesyltä, mutta voi hitsit mä olin kaivannut sitä! Duuni ja kouluhommat ovat syöneet viime aikoina niin paljon mun aikaa, etten oo ehtinyt kuin haaveilemaan urheilusta. Just nyt lihaksia polttaa ja oon varmaan sekopää, mutta se tuntuu niin hyvältäääääääääää.

Jep. Olen virallisesti seonnut.

Etenkin koska suostuin lisäksi tänään faijan kanssa lyhyelle palautuslenkille vaikka en oo juossut sitten elokuun. Kuusi kilometriä myöhemmin olo oli mitä mainioin (?!?!?! olen yhtä yllättynyt kuin tekin).

Kyllä. Virallisesti lost my mind.

Seuraavaksi edessä kotiinpaluu huomenna aamulla ja sitten pari vapaapäivää, jotka aion kuluttaa ainakin osittain juurikin noiden kouluhommien parissa ja nauttia vuoden 2014 viimeisistä päivistä (been quite a year, pitänee tehdä jonkin sortin yhteenvetoa tms.)

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana joulu, missä sen sitten vietittekään! Loma on tehnyt mun kohdalla tehtävänsä.

Paljon rakkautta minulta teille kaikille.

xx,

Anna

ps. kuvattiin siskojen kanssa, joten kuvamateriaalia coming up!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Aivan puhki&poikki


Kun viikonloppuun mahtuu 16 tuntia töitä, yksi brunssi, yhdet siskon synttärit (jotka sisälsivät Megazoneilua, hyvää meksikolaista safkaa ja runsaasti viinin kittausta ihanien ihmisten kanssa) ja aivan liian vähän yöunta, ei liene ihmekään, että nyt väsyttää.

Olin kelannut käydä tänään illalla töiden jälkeen salilla. Kun työpäivä oli pulkassa, totesin että turha edes ajatella moista - olin aivan liian rikki. Hädin tuskin jaksoin laahustaa kotiin, urheilusta nyt puhumattakaan.

Muutenkin pari viime viikkoa on olleet niin jäätävän hektisiä deadlineineen, tentteineen ja duuniputkineen että oksat pois. Välillä on tuntunut, etten ehdi työnteolta ja kouluhommilta edes nukkua tarpeeksi, saati sitten käydä salilla, nähdä ystäviä ja nakuttaa tekstejä blogiin.

Vielä kaksi päivää töitä ja sitten se alkaa: mun joululomani. Sitä ennen pitäisi tosin saada näpytettyä vielä pari koulujuttua, jotta ei tarvitsisi sitten lomalla ottaa stressiä niistä. Tarkoituksena olisi saada kaikki hommat tehtyä niin, että voin vuodenvaihteeseen asti vaan ottaa lungisti. Ainoa koulujuttu, jolle lomalla haluaisin suoda ajatuksiani, on erään kirjan lukeminen.

Onneksi joululahjat on hankittu ja palttiarallaa paketointia vaille valmiit.

Kaksi päivää vielä. Jaksaa jaksaa.

Kohta alkava joululoma tulee niin tarpeeseen.

xx,

Anna

tiistai 9. joulukuuta 2014

Kun on liian kiire miettiä aina vain huomista


Mulla on luonnoksissa noin 15 postausta tai niiden alkua. Rästissä monta esseetä, edessä muutama tentti, jotka pelottaa ihan hitosti. Takaraivossa ihmissuhteen poikanen, joka saa mun mielialan heittelemään kikattavan iloisesta raivon partaalla olevaksi hölmöksi.

Olen miettinyt suorituksia, arvosanoja, ensi kevättä, lukemista. Sitä, kuinka helpottunut olen sitten kuukausien päästä kun olen suorittanut paljon ja toivottavasti tarpeeksi hyvin.

Minulle kerrottiin tänään, että jouluun on noin kaksi viikkoa. (En uskonut, vaikka tiedän, että tänään on 9. joulukuuta, sillä mulla on tänään nimipäivät. Onnea kaimat ja melkein kaimat!) En ole ajatellutkaan joululahjoja tai niiden hankkimista. Joulun jälkeen tulevat koulujutut ja -tentit sen sijaan ovat kirkkaana mielessä.

Eräänä iltana en saanut unta, koska stressasin niin paljon. En muista koska viimeksi olisin valvonut noin. Teki mieli itkeä, kaikkea mahdollista, niin pieniä kuin suuriakin asioita, mutta ei itkettänyt. Nukahdin joskus, ajatukseen jota en enää muista.

Sain jokin aika sitten universumilta muistutuksen siitä, että elämä täällä voi päättyä koska tahansa. Sain itkuisen puhelun, jossa minulle rakas ihminen kertoi meille molemmille tärkeän ihmisen kärsineen suuren menetyksen. Aivan yllättämättä, aivan odottamatta, aivan liian varhain.

Tämä kaikki yhdessä rytäkässä sai miettimään.

Viimeiset viikot ovat valuneet sormien läpi kuin rantahiekka. Tuntuu etten ole saanut melkein mitään aikaiseksi ja siltikin aikaa vain kuluu rutosti johonkin.

Sitten, surffasin päämäärättömästi internetissä, lueskelin viisaiden ihmisten ajatuksia ja yhtäkkiä silmieni eteen avautui kaksi lausetta:

"It is a funny thing about life, that if you refuge to accept anything but the best, you very often get it."
"Things always turn out best for those who make the best of how things turn out."
Olen aina yrittänyt elää sen mukaan, mikä on itselleni tärkeää, mistä tulen onnelliseksi. Hankkia elämääni vain parhaimpia asioita, mutta kuitenkin samalla tehdä kaikista asioista maailman parhaimpia. Onnistumisen määrä on vaihdellut, mutta yrityksille olen aina antanut kaikkeni.
Ja kiitos kaikkien yllämainittujen asioiden, muistin taas vähän kirkkaammin, mikä elämässä todella on tärkeää.

Elää ja olla onnellinen. Tässä ja nyt. Vaikka elämää pitääkin suunnitella eteenpäin, koska ei mikään pyöri niin, että kuvittelee kaiken loppuvan huomenna, pitää elää myös hetkessä. Pitää osata nauttia siitä, että tänään herätessäni näin taivaan, enkä harmaata pilvimassaa. Siitä, että en juuri nyt tiedä mitä tunnen ja että se on samaan aikaan sekä kutkuttavan turhauttavaa että ihanaa. Siitä, että pakastimessani on hieman jäätelöä, jonka aion kohta syödä. Ja ennen kaikkea pitää muistaa osata nauttia kaikesta tuosta.

Kuten eräs räpduokin laulaa, huominen on huomenna. Mutta onnekkaita olemme vasta silloin, jos saamme ja osaamme elää sen miettimättä liikaa jo sitä seuraavaa huomista.

xx,

Anna

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Lainasanoja tälle päivälle


...also known as the good ol' Quotes of the Day. Tosin tämä on muistaakseni tämän kyseisen "joka blogin lempilapsi" -kategorian ensiesiintyminen omassa blogissani. Wuhuu, pienet sille!

Mä oon tässä suhteessa niiiiiin perinteinen tyttö. Mä kerään jatkuvasti löytämiäni sitaatteja jotka tavalla tai toisella inspiroi. Joskus kulutan ihan hävyttömän pitkiä aikoja selaillen nettiä ja hypellen sitaatista toiseen. Multa löytyy näitä siis sekä luurin uumenista että läppärin kätköistä aivan tolkuton määrä.

Mä myös nautin kovasti kun muut postailee omia lempparisitaattejaan, niitä on aina hirmukiva lueskella.

Mutta pitemmittä puheitta (etenkin kun on juuri hölöttänyt yhdeksän tuntia töissä), here we go: omia tämänhetkisiä lemppareitani.




xx,

Anna

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Tänään tahtoisin


Minä haluaisin juuri nyt

-hukkua suudelmiin

-käydä SeaLifessa

-pidemmät hiukset (tuntuu että tää tuccain kasvu on niin hidasta, hopihopi!)

-käydä sovittamassa Acnen Colt-nilkkureita ja todeta, että vuosikausien nilkkurietsintäni olisi vihdoin päättynyt

-kirjoja vielä niin kovin vajavaista kirjahyllyäni täyttämään

Olen tänään myös ajatellut paljon. Lähinnä sitä, kuinka aika ajoin toivoisin omistavani aivot, jotka ajattelisivat enemmän järjellä ja vähemmän tunteella. Mutta sitten totean, että ei auta. Tällainen mä olen, tällaisenä pohjimmiltani pysyn. Ehkä mä vain sitten olen joissain asioissa mustavalkoinen, enkä vain saavuta harmaan eri sävyjä vaikka yritän. Ehkä keskinkertaisuus ei vain ole mua varten. Ehkä en osaisi nauttia, iloita ja olla niin vahvasti onnellinen, jos en vastapainona tuntisi myös esimerkiksi surua vahvasti.

Vaikka välillä etenkin noissa negatiivisten tunteiden syövereissä vellominen turhauttaa ja tuntuu raskaalta, luultavasti mä pohjimmiltani myös nautin niistä, vaikka se vähän sekopäiseltä kuulostaakin. Kai sitä tietyllä tapaa tuntee olevansa elossa, tuntee todella tuntevansa.

Hämmennyn myös aika ajoin, kun muistan että esimerkiksi lähipiirissäni on ihmisiä, jotka eivät suhtaudu asioihin yhtä vahvasti ja tunteella niin kuin minä. Yksi läheisimmistä ystävistäni on ehkäpä maailman järkiperäisin ihminen ja ihmettelemme jatkuvasti toisiamme ja tapojamme reagoida asioihin (hän järkevästi, mä tunneperäisesti). Mutta tekee hyvää poistua omalta mukaavusalueelta, kun joku "pakottaa" katsomaan asioita ihan uudesta näkökulmasta.

Tänään olen kuunnellut myös todella paljon Coldplayta. Se on sopinut erinomaisesti tähän päivään. Ja minuun.

Maybe I'm in the gap between the two trapezes/
but my heart is beating and my pulses start/
cathedrals in my heart

As we soar walls/
every siren is a symphony/
and every tear's a waterfall

-Chris Martin & co.


Ihanaa sunnuntaita murmelit!

xx,

Anna

torstai 20. marraskuuta 2014

Annan vinkki viitonen: näin opiskelet tehokkaasti


Koska meikämandariinin on tänä syksynä tarvinnut pitkän tauon jälkeen muistella, kuinka niitä esseitä oikein kirjotettiinkaan ja ylipäätään on pitänyt (ja saanut!) taas opiskella, ajattelin koostaa simppelin muistilistan siitä, miten ja missä sitä opiskelua (tunnetaan myös termein "kotiläksyt" tai "le kouluhommat") nyt sitten kannattaa harjoittaa.

1. Puhelin pois ja äänettömälle. Jos on pakonomainen tarve pitää kapulaa hollilla, käännä puhelin väärinpäin eli niin ettet näe näyttöä. Mulla on aina phonessa tärinä päällä, joten se kyllä ilmoittaa, jos jotain tärkeää ilmaantuu. (Niitä jatkuvia instan "se tai tuo tykkäsi kuvastasi" -välähdyksiä tai fb-ilmoituksia ei lasketa tärkeiksi. Ja ne on mulle sellainen keskittymisenherpaannuttaja että oksat pois.)

2. Kellota opiskelu. Jos keskittyminen meinaa herpaantua (täällä, köhköh), aseta itsellesi aika. Päätä, että työskentelet tehokkaasti vaikkapa 30 minuuttia, jonka jälkeen saat pitää tauon ja tehdä jotain aivotonta, kuten selata hauskoja eläinvideoita. Mä onnistuin eilen tekemään hommia puolitoista tuntia putkeen ja ihan vahingossa, koska tarkoitus oli aloittaa puolesta tunnista.

3. Älä missään nimessä tee töitä sohvalla tai sängyssä. Mä en edes aloita tästä. Se on ihan oikeasti tuhoontuomittu ajatus. Mä itse dataan AINA sohvalla, joten yllätys allatus kouluhommat eivät oikein ottaneet sujuakseen samassa paikassa. Niinpä siirryin keittiönpöydän ääreen, jossa on pakko istua edes suhteellisen asiallisessa asennossa. Ero oli niin megalomaaninen, että melkein nauratti.

4. Valot päälle! (Hehhehehehehehhehe.) Ei mutta oikeasti, mitä hämärämpää on, sitä uneliaammaksi tulee, etenkin kun kyse on koulutöistä. Mä harvoin pidän mun kattolamppua päällä, mutta kouluhommia paiskiessa se on ehdoton.

5. Mukavat, MUTTA (ja tää on tärkeää:) ei liian mukavat kuteet. Mulla on yleensä kotileggarit jalassa, mutta kannattaa esim. jättää rintsikat päälle vaikka niiden päällä olisikin joku kotihuppari tai muu löysä vaatekappale. Mulle tulee ainakin heti skarpimpi olo kun teen näin (tai sitten oon tosi hyvä huijaamaan itseäni. Myös hyvin mahdollista.)

6. Joillain jeesaa se, että lähtee ylipäätään pois himasta. Mutta ainakin mä joudun näpyttämään lähes kaikki kouluhommat läppärillä JA tarvitsen nettiyhteyttä ja se on mulle se isoin ongelma. Netti. Sinne on niin helppo eksyä ja hups, puoli tuntia vilahti taas tehden ei-yhtään-mitään-järkevää. Joten mulle itselleni se on ihan yks hailee, näpytänkö kotona vai kirjastossa (olisi ihan eri juttu, jos pitäisi ihan lukealukea esimerkiksi pääsykokeisiin, jolloin työnteko koostuu lähinnä niistä kirjoista ja muistiinpanojen kirjoittamisesta. Silloin mä turvaudun kirjastoon.).

7. Se olennaisin ja yksinkertaisin ja siltikin kaikista vaikein, joka pätee kaikkiin ylläoleviin: itsekuri. You all know what I mean.

+ HOX HOX HOX! Kotona naputtelu on oiva hetki sisäänajaa kenkiä. Mulla on paritkin korkkarit, jotka kaipaa sisäänajamista ja se on paljon mukavampi tehdä himassa kuin kärvistellä tunnin jälkeen jossain tapahtumassa kipein jaloin.



Ja niihin hetkiin, kun totaalinen ja auttamaton motivaatiopula iskee, on toi ylläoleva lause. Mä tykkään myös hokea itselleni tsemppilauseita tyyliin "Anna, you can do this".

Myötäjaksamista kaikille kanssapuurtajille!

xx,

Anna

ps. kuva täältä

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Se perinteinen sunnuntaipostaus


Uskomatonta. Taas on yksi viikko vierähtänyt. Tavallaan se tuntuu menneen silmänräpäyksessä, mutta sitten taas toisaalta muistan kyllä keskellä viikkoa pohtineeni, että eikö nää päivät samperi soikoon ikinä kulu.

Vietin tossa muutaman arkipäivän aivan totaalisen pää jumissa. Mulla oli niin kettuuntunut fiilis, pari asiaa omassa elämässä ärsyttivät ja turhauttivat aivan tajuttoman paljon ja lisäksi mua suututti se, että edes jaksoin tuhlata energiaa ärsyyntyäkseni kyseisistä jutuista. Eli siis, itse rassaavien asioiden lisäksi mua ärsytti se, että mua ärsytti. Joo. Varmaan tätä naisen logiikkaa.

Minä lähdössä iltaluennolle. Note to self: mites toi pölyjen pyyhkiminen?

"Poljen paikallani tässä tunteiden juoksuhiekassa" -fiilis on nyt kuitenkin kaikonnut ja tällä hetkellä olen kovin onnellinen. Väsynyt kiireisen viikonlopun jäljiltä, mutta onnellinen yhtä kaikki.

Eilen näpytin kouluhommia (aihetta sivuten on muuten tulossa postaus. UUU stay tuned! Hehe.) ja iltapäiväksi menin töihin. Mun oli tarkoitus mennä töiden jälkeen kotiin, mutta sitten kävi kutsu kollegan ja ystävän luo juomaan kaljaa muun duuniporukan kanssa, joten tukka työponnarilla läksin tohon naapuriin (mitä sitä turhaan himassa käymään). Juotiin kaljaa (tai no oikeammin mä join kyllä Somersbyn päärynää), mä leikin keittiöpsykologia ja kuvattiin fiilistelyvideoita. Meillä on duunipoppoon kanssa tapana aina viihteellä ollessamme kuvata hölmöjä videoita, jotka sitten tietenkin jaamme kaikkien poissaolevien iloksi yhteiseen WhatsApp-ryhmäämme (kenestä ei muka olisi kivaa saada ilmoitusta "henkilö x lähetti videon ryhmään y" klo 1.37 la-su -yönä? Tai kenestä ei muka olisi kivaa saada päivän nauruja seuraavana aamuna nähdessään itsensä esimerkiksi vilkuttamassa kameralle videolla?). Puolen yön aikaan lähdin seuraavaan osoitteeseen juomaan lisää kaljaa (miksi mä käytän sanaa "kalja" kun en mokomasta mallastuotteesta edes tykkää? Oh well.) ja yhden jälkeen sain seuralaiseni houkuteltua diskoilemaan vielä yksille Kamppiin. Liikkeellä oli paljon rakkaita naamoja ja loppuyö olikin täynnä mun ihastuneita kiljahteluja, vuorotellen bongatessani taas jotkut mieluisat kasvot tai kuullessani jonkun lempparibiisin.

Tällä viikolla olen tehnyt myös seuraavia asioita:

OLEN

fiilistellyt Keskuskadun ja Aleksanterinkadun risteyksessä soittavaa viulistia; nauttinut siitä, että äsken töistä kotiin palatessani ulkona oli sellainen ilma, että pystyi kävelemään takki auki mutta silti hengittämään miljoona litraa raikasta ilmaa keuhkoihin; iloinnut rakkaimman lähikauppani uudelleenaukeamisesta remontin jälkeen; käynyt lasillisilla erään uuden tuttavuuden kanssa; ollut, jälleen kerran, yksinkertaisen ihmeissäni siitä, miten kivaa töissä on jo pelkästään siksi että ympärillä on niin hienoja tyyppejä; käynyt raivotreenaamassa salilla; rakastunut yliopiston päärakennuksen vanhaan siipeen; käynyt elämäni ensimmäisen kerran viininmaistelussa; saanut henkisiä harmaita hiuksia asioiden pohtimisesta ja pyörittelystä; kuunnellut paljon Florence + the Machinea; nauranut kippurassa; hymyillyt sekopäisen onnellisen iloisena ja ollut tyynysotaa.

Ompa oivallista, että huomenna on vapaapäivä. Nyt viimeistelen pikaisesti yhden kouluhomman ja sitten annan painaviksi käyneiden silmäluomien viedä voiton.

My current mood: oi-niin-kovin-tyytskäri kaikkeen. Kuva on isänpäiväviikonlopulta, jolloin landeiltiin. Oli parasta.

xx,

Anna

ps. Jotenkin tuntuu edelleen hassulta tunkea näitä kuvia omasta naamasta tänne, mutta olen huomannut, että muiden blogeja lukiessa tykkään siitä, jos postauksissa on (toki aiheesta riippuen) kuvia bloggaajasta. Niin että jos muiden blogeissa se on jees, miksei se olisi omassakin?

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Pingviineistä, rakkaudesta ja Sunday bluesista


Mun piti alunperin kertoa mitä lungeimmasta isänpäiväviikonlopusta, jonka vietin landella, mutta sitten totesin, että se on jätettävä alkuviikolle. Nyt on kuitenkin sunnuntai-ilta ja Sunday bluesin oireetkin nostamassa päätään.

For your information: Anna-suomi-Anna -sanakirjassa termi "Sunday blues" tarkoittaa sunnuntai-iltaisin esiintyvää mielentilaa, jolloin olo tuntuu voimattomalta, harmaalta ja kehnolta. Oireina myös tunne yksinäisyydestä ja tarve hakeutua toisten ihmisten läheisyyteen. Esiintyy etenkin syksyisin.

Hain äsken take away -ruokaa, jota siirryn kohta nauttimaan (as if en olisi jo hotkinut puolta tosta kotzonesta tätä näpytellessäni), mutta sitä ennen haluan jakaa kanssanne pienen faktanpoikasen, joka ilahdutti mua suuresti lauantaina kuullessani sen siskoltani ja joka piristää mua myös nyt:

Tiesittekö, että kun urospingviini rakastuu naaraspingviiniin, hän etsii rannalta hienoimman mahdollisen pikkukiven ja vie sen rakkauden kohteelleen, ikään kuin kosintana. Kiveä saatetaan etsiä jopa tunti.



Mun reaktiot:

Siis mä en kestä! / AWWWW / Miten liikkistä! / My heart just melted / Onko mitään suloisempaa?? / Cuteness overload / KUOLEN!!

Ja sit miljoona sellaista sydänsilmäistä emojia.

Koska elämää sulostuttavien faktojen avulla olemme vahvempia.

Me 1 - Sunday blues 0. Hahaa.

xx,

Anna

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Darrapäivän pelastukset


Joitain yleisiä totuuksia, joista puhutaan ääneen aivan liian vähän:

1) Drinkkiliput equals darra. No exceptions.

2) Kulmakynällä voi ihan totta piirtää koko illan naamalla pysyvät viikset ja kissannenän.

3) On olemassa paljon kaltaisiani ihmisiä, joiden mielestä Britney Spears rokkaa edelleen. (Tapasin tällaisen henkilön eilen illalla erään keskustan baarin jonossa.)

Juhlin eilen Halloweenia citykissana. Kissa, koska viikset, pörrötukka ja gepardikuosinen paita. City, koska mulla oli Conssit jalassa. Ihan loogista siis.

Tän sunnuntain pelastivat seuraavat asiat:

....se, että heräämisen jälkeen puhelinta katsoessani näin saaneeni kivoja viestejä kivoilta ihmisiltä.

....se, että jääkaapissa on pullo Cokista.

....se, että ystäväni ehdotti (krappemaisesta olotilastani mitään tietämättä) iltapäivällä treffatessamme 1) ruokaa (yes please) 2) kinkkibuffetia (YES PLEASE). Ei ollut vaikea muistaa, miksi kyseessä on yksi parhaista ystävistäni.

....se, että omien käsien tärinälle ei vaan voi olla nauramatta. Kahvikin läikkyi ja mä nauroin vielä kovempaa.

....se, että istuttiin buffetissa monta tuntia vaihtamassa kuulumisia/syömässä/notkumassa/tuijottelemassa ulos sateeseen.

....se, että löysin hauskoja eläinmemejä, joille olen nauranut yksin ääneen. Kiitos the Internetz.

....se, että tänään syntymäpäiviään juhliva rakas pikkuveljeni sanoi puhelimessa puhuessamme, että "ei kukaan yli 12-vuotias käytä sanaa yökylä. Paitsi sinä."

Mun lähipiiri on parasta plus elämäkin voitti.

xx,

Anna

perjantai 31. lokakuuta 2014

TGIF


Ensinnäkin, iso kiitos ja aamen sun muut hoosiannat ja ylistykset sille yksinkertaiselle faktalle, että tänään on perjantai!

Mä en ole edes tehnyt täyttä työviikkoa, sillä olin töissä vain neljänä päivänä, mutta joko se on tää lyhyt valoisan aika tai sitten noi kouluhommat (joille olenkin tällä viikolla uhrannut neljä päivää), jotka on vetäneet mut ihan piippuun. Olen harvoin fyysisesti sillä tavalla kokonaisvaltaisen väsynyt, mutta tänään olen ollut ihan sippi. Pää toimii puolivaloilla, joten eipä ihme että tänään on jäänyt sormia ovenväliin ja tullut kohellettua muutenkin.

Onneksi edessä on vapaa viikonloppu! Hurraa!

Taisin mainita jokin hetki takaperin, että menin ja hankin itselleni salijäsenyyden. Tosiaan, olen nyt yrittänyt vierailla siellä parina kertana viikossa ja on se vaan huikeen kivaa. Mä en ole ikinä harrastanut joukkuelajeja, joten tollanen itsenäinen urheilu sopii mulle mainiosti. Ja tietenkin on ihan mielettömän motivoivaa huomata, että jaksaa tehdä sarjat paremmin ja miten pikkuhiljaa urheilu alkaa näkyä kehossakin.

Vaikka en ole kilpaillut sen jälkeen kun lopetin kilpauinnin yläasteen jälkeen (tai no, satunnaisiin juoksutapahtumiin osallistumista lukuunottamatta), mä olen kuitenkin sen verran kilpailuhenkinen, että itseäni mun on pakko haastaa jollain tarpeeksi näkyvällä tasolla. Mietin pitkään, mikä olisi sellainen juttu, johon olisi treenattava tavoitteellisesti ja joka olisi kuitenkin realistinen. Ja sitten sen keksin!

Mun tämänhetkinen treenitavoite on saada yksi leuka. (Joustavana) aikarajana vuodenvaihde.

Oikeasti mun tavoite on saada useampikin, mutta yhdestä on aloitettava. Mä en muista koskaan pystyneeni vetämään edes yhtä oikeaa leukaa, joten tässäpä työsarkaa! Riemupäissäni soitin tietenkin faijalle, tuolle urheiluhullujen aatelialle, joka oli tosi innoissaan mun tavoitteesta ja oli vieläpä sitä mieltä, että kilpailuaikoinani olisin saanut varmaan useamman leuan, mutta ei vain tullut kokeiltua. (Faija myös muistutti, että olin kuitenkin tyttöjen top3:ssa, kun koulussa vedettiin liikkatunneilla luokkien kesken lihaskuntotestejä. Nyt on pakko brassailla sen verran, että noina aikoina mä päihitin noissa testeissä useimmat kunditkin, vaikka ulkoisesti muistutin lähinnä villivarsaa ohuine raajoineni kuin lihaksikasta urheilijaa. Hehe.)

Että katsotaan kuinka mun käy!


Pari hauskaa juttua männä viikolta:

*olen monen monituisena iltana taas pitkästä aikaa muistanut laulavan miespuolisen naapurini olemassaolon. Miekkonen asuu seinän takana ja vetelee välillä sellaisella tunteella kaiken maailman rakkausballadeja, että johan tässä seinänaapurikin liikuttuu! Toki vastapainoksi saan välillä todistaa myös eläytyvää Cheek-räppäystä. En tiedä kumpi huvittaa mua enemmän. Naapurit on kyllä hieno juttu.

*kävin keskiviikkona opiskelun merkeissä Kauniaisissa eli (suomenruotsalaisten) kavereiden kesken Granissa ja nyt on tehtävä tunnustus: kyseisenä päivänä astuin ensimmäistä kertaa elämässäni kyseisen kunnan rajojen sisäpuolelle! Grani oli pieni, tai siltä ainakin näytti kun bussi ajoi "keskustan" läpi. Ehkä ensi kerralla menen junalla, niin on jokin syy käpöstellä läheiselle ostarille ja katsella uteliaana ympärilleen.

Tänään töiden jälken ryntäsin kirjastoon, koska eilen illalla äidin kanssa jutellessani äiti kyseli viikonlopun suunnitelmiani ja kun vastasin hilpeästi viettäväni koko lauantain kirjastossa, äiti kysyi hiukan naurahtaen että "onks teillä siellä kaupungissa kirjastot auki vaikka on pyhäinpäivä?" FFFFF------. No eipä muuten ole. Ja mä olin niin laskenut sen varaan, että huomenna etsin lähdematskuja mun essee-tehtäviin. Niinpä vietin raivokkaat kaksi tuntia kirjastossa kirjoja etsiskellen. Kertonee jotain aivojen käymisestä puoliteholla, kun ihan paniikissa mietin, että ei hitsi, enhän mä millään ehdi näitä plärätä ja kirjoittaa muistiinpanoja kahdessa tunnissa ja olin jo vaipua epätoivoon. Kunnes alkoi raksuttaa: olen kirjastossa ja kirjaston pointtina on, että kirjoja saa LAINATA eli VIEDÄ KOTIIN. Saatoin vetää pienet helpottumistanssit eräässä kirjaston nurkassa ja tuliaisina toin kotiin noin miljoona kiloa painavan maailmanhistorian pikkujättiläisen. Kivaa ja kevyttä iltalukemista.

Laitoin just pussinuudelit valmistumaan ja seuraavaksi vedän maailman mukavimman kotihupparin niskaan, laitan tukan sotkunutturalle, otan hyvän asennon sohvannurkasta nuudelikulho vieressäni ja laitan pyörimään 12 Years a Slave -filkan. Olenkin halunnut nähdä sen jo pitkään.

I-ha-naa kun on perjantai. Kertakaikkisen ihanaa.

Hoppas alla får en jätterolig fredagskväll!

(Huomaatteko kuinka sujuvasti käytän ruotsia? Oon lähes svenska native-speaker. Kaksikielisyys, täältä tullaan!)

PhotoBooth-kuvat on parasta plus superia. Laatukin aina 5/5. Vähintään.

xx,

Anna

lauantai 25. lokakuuta 2014

Lauantai-illan musiikkihelmiä


Mun piti tänään herätä ajoissa ja tehdä paljon kouluhommia.

No sitten kävi niin, että heräsin kymmentä vaille kaksitoista (muistan etäisesti sammuttaneeni herätyskellon joskus ennen yhtätoista) ja ehdin juuri syödä aamupalan, avata koneen ja mieli virkeänä hyökätä odottavien kouluhommien pariin kun puhelimeni piippasi.

Tuntia myöhemmin olinkin elämysmatkalla ja jälleen kerran, Itä-Helsingissä. Metsästimme farkkuja ja palloilimme ympäriinsä. Mä sovittelin tapani mukaan paljon erilaisia miesten hattuja.

Tulin hetki sitten kotiin ja nyt edessä on tv:n tuijottelutuokio rakkaan ystävän seurassa. Vielä myöhemmin tiedossa on mahdollisesti yleistä iloittelua ja rehaamista rakkaan siskon ja ystäväjoukkiomme kanssa.

Tänäänhän siirretään kelloja taaksepäin eli saa bailata (taikka nukkua, unikin on tärkeää) tunnin pidempään. Sen tajutessani tuli mieleen, että mulla on pari sellaista biisiä, joita tykkään kuunnella jos laiskottaa, mutta olisi tarkoitus lähteä jaloittelemaan yöelämään (ketä mä yritän huijata? Niitä biisejä on ihan hemmetin paljon). Ne saa mut aina hyvälle tuulelle ja energiseksi ja välittömään bilemoodiin.

Tässä omat lempparini tästä ikuisuuteen. Nää toimii mulle aina, hetkestä ja päivästä toiseen.

The Black Keys - Lonely Boy




Clean Bandit ft. Jess Glynne - Rather Be




Donkey Boy - Crazy Something Normal




Ellie Goulding - Goodness Gracious




M83 - Midnight City




NONONO - Pumpin' Blood




Ja koska aina pitää olla illan viimeinen hidas:

Justin Timberlake - Not a Bad Thing. Tää on ehkä yksi kauneimmista rakkauslauluista, joita tiedän.


Huomenna teen kouluhommia. Lupaan.

Mutta nyt, ihanaa ja onnellista ja hauskaa lauantai-iltaa!

xx,

Anna

lauantai 18. lokakuuta 2014

Sitä plus tätä eli lokakuista laiffia

Heipä hei!

Mulla oli aika kreisi viime viikko, olin kuutena päivänä duunissa ja tuolloin meneillään olleet Hullut Päivätkin pisti ihmiset ihan sekaisin, mikä näkyi myös meillä. Onneksi ne on vaan kaksi kertaa vuodessa.

Duunaroinnin lisäksi olin superskarppi ja hankin itselleni vihdoinkin salijäsenyyden! Olen ehtinyt käydä salilla sen jälkeen vasta kahdesti, mutta musta se on ihan okei, etenkin kun ekan salikerran jälkeen lihaksiin sattui monta päivää ("tervettä kipua, tervettä kipua", vakuuttelin itselleni kun portaiden laskeutuminen kihelmöi. PALJON.). Tokan kerran jälkeen ei sattunut enää yhtään niin paljon. Eikä yhtään niin montaa päivää.

Tämän lisäksi mä olen ehtinyt käydä muuttamassa vanhimman pikkusiskoni puolisoineen, onneksi ihan vaan Helsingin sisällä. Toisin sanoen, ilmestyin paikalle kun muutto oli jo tapahtunut (omaksi puolustuksekseni on sanottava, että iskin paikalle suoraan yhdeksän tunnin duunipäivän jälkeen) ja makasin sohvalla siskon kanssa juoruten.

Duunimatka/muuttoasu. Pipo pelasti huonon tukkapäivän.

Viime viikonloppuna kävin myös edustamassa pienimuotoisissa levyjulkkareissa Espoossa. Olin hyvän ystävän avecina, joka tunsi ko. bändin jäsenet, joten siinä tuli sitten kilisteltyä aika monta kertaa ja ties keiden kaikkien kanssa. Aamuöinen kotimatka Espoosta kesti melkein tunnin, mutta onneksi mulle ei koskaan tuottanut vaikeuksia nukkua kulkuvälineissä. Note to self: sille on olemassa hyvä syy, miksi käyt riekkumassa ainoastaan Helsingin keskustan baareissa.

Opiskelut haukkaa myös aikamoisen palan mun vapaa-ajasta. Viime viikolla olin vähän laiska, mutta kohta alkaa deadlinet lähestymään, joten pitänee vähän skarpata. Toisaalta huomasin just äsken, että yhden projektin, jonka deadlinen kuvittelin olevan ensi viikon tiistaina, pitääkin olla valmis vasta viikon päästä tiistaina. Jes. Pitäisi varmaan tsekkailla kalenteria vähän aktiivisemmin.

Mun kalenterin käyttö on muutenkin jäänyt ihan paitsiolle. Juuri ja juuri muistan tarkistaa työajat ja mulla ei ole kalenteria edes ikinä messissä missään. Tossa se lojuu aina samalla paikalla, sohvan käsinojalla. Toki auki (ja yleensä vielä oikean viikon kohdaltakin, heh).

Tällä viikolla duunien lisäksi vietin maanantain kotiseutumatkailun parissa. Päivä alkoi metromatkalla Vuosaareen (vaadin saada päästä ikkunapaikalle, tulee sen verran harvoin käytyä noin syvällä idässä), jonne saavuttuamme kävelimme läheiselle ulkoilualueelle bongailemaan lintuja. KYLLÄ. Bongailemaan lintuja.

(Mä en tosiaan nähnyt sitä tilheä kun käytiin Korkeasaaressa. Tilanne oli tietenkin korjattava.)

Ei tosin sitten nähty tilhiä, mutta nähtiin varpunen, varis, korppi, pulu, talitiainen, vesilintuja ja puukiipiäinen. Ja lisäksi kuultiin haukan ääni. Seuralainen tosin kyseenalaisti sen, oliko kyseessä todella haukka, mutta mä olen aivan varma että oli. En tosin tiedä miten katu-uskottavia lintubongareita oltiin, kun ei meillä ollut edes kiikareita. Lasketaanko järkkärin zoomi? Ai ei.

Mietin etukäteen huolella, mitä lintubongareilla mahtaa olla päällään ja päädyin hihoista käärittyyn löysään villapaitaan, farkkuihin ja Consseihin. 10 tuntia myöhemmin, yhä täysin samassa outfitissä, join halpaa lonkeroa ja tanssin melkein tyhjässä baarissa Robinin tahtiin. Eikös onnistuneen asuvalinnan merkki ole se, että se käy tilanteeseen kuin tilanteeseen (hehe).

Maanantai oli hieno päivä.

Alkuviikon löysäilyn (tunnetaan myös termillä "vapaapäivä") jälkeen olenkin taas ilahduttanut työkavereita ihan päivittäin naurukohtauksillani ja energiapiikeilläni.

Huomenna olisi tarkoitus suunnata perheen kanssa brunssille Kallioon ennen duuniputken jatkamista. Perhe ympärillä, ruokaa ympärillä. Ton combon kanssa ei voi mennä pieleen.

xx,

Anna

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Haaste / 11 faktaa minusta

Sain joskus aikapäiviä sitten tälläsen fakta-haasteen, jonka aloitin, mutta joka unohtui Luonnokset-kansioon elektronista pölyä keräämään. No jaa, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eiksje?

1. Lempijäätelömakusi? 

Suklaa. Suklaa. Suklaa. Nyt ja aina. 

2. Miten kuvailisit huumorintajuasi?

Sarkastinen, leikittelevä ja keveä. Mä nauran paljon, äänekkäästi ja aika helposti.

3. Onko sinulla jotain omituista herkkuruokaa (esim. banaani pitsassa), jota muut eivät ymmärrä alkuunkaan?

Lasketaanko annos, joka silmiään pyörittelevän ja ihmettelevän duunipossen kesken kulkee nimellä "Annan överimakea kaloripommiyllätys"? Siihen tulee tuplashotti espressoa ja päälle kermavaahtoa ja suklaakastiketta. Takuuvarmat kofeiini+sokeritärinät ja just kivan makea, mutta tujun espresson kanssa ei liian (kollegat lienevät ehkä eri mieltä). Oon tosin onnistunut käännyttämään pari duunikaveria keksintöni faneiksi!

4. Jos törmäisit New Yorkissa siihen Humans of New York -kuvaajaan, ja hän haluaisi kuvata sinut, mitä sanoisit?

Just nyt sanoisin varmaan "I'm so happy with everything in my life it doesn't make any sense. And then I ran into you which doesn't make sense either. Oh well, luckily not all the things in life need to make sense." Ja mä toivoisin, että hän ottaisi musta kuvan, jossa mä hymyilen onnellisena. 

5. Lempparipahiksesi jostakin kirjasta tai elokuvasta?

Mun piti miettiä tätä tosi pitkään. Mä en oikeastaan tykkää pahiksista, koska ne on, no, pahoja. Mutta toisaalta mä myöskin uskon, että kaikissa on sisimmissään jotain hyvää. Ja siis kyllä, ajattelen näin jopa täysin fiktiivisistä hahmoista. Mä en kyllä nyt osaa valita lemppariani. Höh. 

6. Mikä on paras luonteenpiirteesi? 

Ehtymätön iloisuus/optimismi. 

7. Entä salainen paheesi? 

Kakkupalat ja muu makea. 

8. Mitä kappaletta kaikkien pitäisi kuunnella kesällä 2014? 

Nononon Pumpin' Blood. Ja vaikka kesä on ohi, se biisi on ja pysyy (ainakin mun soittolistalla).

9. Mistä (saavutuksesta tai muusta) olet ylpeä? 

Siitä, että en ole koskaan, edes silloin kun on ollut vaikeaa, kadottanut mun kykyä uskoa tulevaisuuteen ja olla onnellinen. Ja toivon etten koskaan kadotakaan. 

10. Mikä on viimeisin lukemasi kirja ja mitä se opetti sinulle? 

Jari Tervon Layla. Kirja herätti ajattelemaan, kuinka eri tavalla naiset ympäri maailmaa näkevät itsensä ja asemansa perheessä ja yhteiskunnassa. Ja kuinka joidenkin (naisten) mielestä mun ajattelumalli, jossa koen itseni yhdenvertaiseksi ja samoihin asioihin oikeutetuksi kuin miehet, on väärä. Ja kuinka mä koen heidän ajattelumaailman puolestaan itse täysin nurinkuriseksi. Nää on aina yhtä herättäviä ja pohdituttavia juttuja. Olipa taas huonosti vastattu itse kysymykseen, mutta sanotaan nyt sitten, että kirja opetti olemaan taas hiukkasen avoimempi muiden ajatusmaailmoja kohtaan, etenkin niitä, jotka niin huimasti poikkeavat omastani. Kaikilla ihmisillä on kuitenkin omat polkunsa ja taistelunsa, josta me muut emme tiedä mitään.

11. Mikä oli lapsuuden toiveammattisi? 

Näyttelijä. 

Mä en haasta ketään, mutta jos joku innostuu tekemään tän, niin linkkailkaa ihmeessä vastauksianne! Musta näitä on aina hauska lukea.


xx,


Anna

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Parasta just nyt


*iltakävelyretket
Mut on viety viime aikoina kävelylle sekä Seurasaareen että Munkkiniemeen. Ja uskomatonta mutta totta, kyseessä oli mun ensimmäinen kerta kun kävin Seurasaaressa. Olin tietenkin yhtä isoa ihastelua ja ihmetystä ja "Ooh kato söpö talo! Ja kato ihana laituri!" -huudahtelua koko mimmi. Munkkiniemestä pidin myös kovasti, seutu on kovin idyllistä ja talot kauniita (ja meri on ihan vieressä, se on aina plussaa). Ja tähtitaivas näkyi kauniisti kun ilta pimeni.

*when great minds think alike
Kärsin eilen suunnattomista kofeiinivajareista ja tuskastuneena sohvalla mietin, että keittäisinkö kahvia aeropressillä (parempi maku) vai ihan kahvinkeittimellä (enemmän kahvia), kun puhelin piippasi viestin saapumisen merkiksi. Parin korttelin päässä asuva ystävähän se siellä kyseli, missä hiihdän ja että maistuisiko tsufee. "Just kelasin et pakko saada kahvia, mutta tarviin sitä paljon!" Ystävä lupasi keittää kahvia runsain määrin, joten kirmasin riemuissani kylään kaupan ja suklaahyllyn kautta. Seuraavat kaksi tuntia kuluivatkin hyvän kahvin ja seuran parissa.

*Strange Talk
Löysin tän mielettömän aussibändin joskus viime talvena(?) ja muistin taas äskettäin tän olemassaolon! Vaikka musiikki ei olekaan vuodenaikaan sopivaa, koska se on aika sinänsä kevyttä ja iloista ja mulle tulee siitä isot kesävibat, olen kuunnellut niiden viime keväänä julkaistua ekaa levyä aika repeatilla.

*maailman kivoin hengailuseura

*reissut ruokakauppaan
Mentiin yhtenä iltana ruokakauppaan ja vihannesosastolla aloin selittää seuralaiselleni, kuinka löysin tosi hyvän kasvislasagnen ohjeen ja näytin vihanneksia hänelle.
Minä: "Ja sit ohjeessa luki myös että näitä munakoisoja, mutta mä en kyllä silloin jaksanut laittaa niitä."
Hän: "Niin.... Toihan on kyllä kesäkurpitsa, joka sulla on kädessä."

Seuralainen sai päivän naurut ja kuittaili asiasta koko loppuillan. En myöskään saanut auttaa ruoanlaitossa. "Kiitos avuntarjouksesta, mutta jos sä vaan katsot tällä kertaa."

*rakkaan klubin syntymäpäiväjuhlat

Kära kära Lauantaidisko täytti eilen viisi. Etkoiltiin täällä mun luona, sillä olin kutsunut kasaan Rööperin maailmanparannuskerhon eli kaksi lempityttöäni ja pidimme perinteiset viini-iltamat. Juotiin viiniä, kerrattiin kukin omia kuulumisiamme ja meikkailtiin eli vietettiin sitä parasta ystäväaikaa. Myöhemmin suunnattiin Kamppiin ja onnittelin lämpimästi diskon puikoissa hääriviä frendejä mielettömästä taipaleesta (viidessä vuodessa on kuitenkin Onnelat sun muut Motelletit ehtineet kaatua useampaan otteeseen). Onnellisina karkeloitiin koko ilta (asiaankuuluvalla vakavuudella asiaankuuluvine drinkkilippuineen, voi apua). Oli muuten melkoiset bibikset!

*television katsominen

Oon katsonut viime aikoina varmaan enemmän telkkaria kuin kahtena viime vuotena yhteensä! (Siihen ei tosin paljon vaadita.) Australian MasterChef on ihan lemppari ja on tullut katsottua myös melkein kaikkia kotimaisia reality-hömppiä. Syytän seuraani tästä omille paheilleen altistamisesta.

*sunnuntai-brunssi

Käytiin vanhojen luokkakavereiden kanssa tänään brunssilla Fannyssa ja voi miten ikävä mulla noita tyyppejä onkaan ollut! Väsynyttä läppää, hyvää ruokaa ja ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa, vaikka ei nähdäkään usein. Meillä oli mielettömän tiivis ryhmä koulussa ja vaikka koulutaival päättyi jo monta vuotta sitten, ollaan edelleen kuin yhtä perhettä. Ne tuntee mut ja mä tunnen ne. Me puhutaan vakavista ja kevyistä asioista ja seisotaan aina toistemme tukena. Ei voi taaskaan kuin kelailla kiitollisena, miten upeita ihmisiä mä olen elämääni onnistunut haalimaan.

xx,

Anna

torstai 25. syyskuuta 2014

Back to school - sort of


Koska mun opiskeluista on jonkin verran kyselty, ajattelin valottaa niitä ihan näin kollektiivisesti.

Aloitetaan faktoista: ovet yliopistoon raottuivat tänä keväänä sen verran, että pääsin ihan varasijoille asti, mutta surukseni en niin korkealle, että olisi ollut mitään mahiksia sisäänpääsyyn. Kun olin aikani maannut sohvalla itsesäälissä ja pahassa mielessä kieriskellen, totesin että ei auta kuin nostaa taas pää pystyyn. Vaikka opiskelupaikka oli niiiiiin lähellä, mutta silti juuri liian kaukana, otin sen sellaisena merkkinä, että oikealla tiellä ollaan. Aikaisempina vuosina kun ei ole ollut asiaa edes varasijoille asti, mutta kyseessä on toki aina ollut eri oppiaine. Hain siis tosiaan tänä keväänä ensimmäistä kertaa lukemaan historiaa tänne Helsinkiin.

(Kävin myös Tampereen vastaavissa pääsykokeissa, mutta se koe kosahti kuin pannukakku. Sen otin merkkinä siitä, että mut on tarkoitettu opiskelemaan Stadissa. Faija ei tosin ollut ihan vakuuttunut mun teoriasta, hehe.)



Päätin jo keväällä (sen jälkeen kun yksi rakkaista ystävistäni oli vuoden verran toitottanut sanoja "pitää olla varasuunnitelma", joiden tekemisessä mä en tosiaan ole ollut kovinkaan etevä), että aloitan opiskelut avoimessa, jos yliopisto ei vieläkään mua kasvatikseen ota.

Ja nyt en voi olla miettimättä, että miksi en oo tehnyt tätä jo aikaisemmin? Toisaalta, jälleen kerran totean vain, että kaikella on aikansa ja paikkansa ja näin tän on kuulunutkin mennä. Löysin sen oman mahdollisen oppiaineeni vasta äskettäin, joten vaikea toisaalta ajatella, mitä sitä sitten olisi avoimessa aikaisemmin opiskellut.



Kesä tuli, oli ja meni ja nautin siitä ilman huolen häivää huomisesta. Loppukesän kolkutellessa ovelle aloin kuitenkin jännittää tulevaa vuotta, vaikka kurssi-ilmoittautumiset avoimen opintoihin eivät olleet ehtineet edes alkaa. Niin etukäteisinnoissani en ole ollut aikoihin mistään! Mä kaipasin opiskelua ja olen kuitenkin tiennyt jo monta vuotta, että haluan opiskella vielä jotain. En vain ole oikein tiennyt, että mitä se "jotain" olisi.

Mä tunnen itseni sen verran hyvin, että musta ei ole opiskelemaan mitään, mihin en oikeasti tunne paloa ja mielenkiintoa. Kyllähän mä olisin voinut hakea opiskelemaan vaikka jotain taloustiedettä tai muuta ns. järkevää, josta valmistuneilla työllisyystilanne on hyvä ja palkkapussikin pullea, mutta ei musta ole sellaiseen. Mä olen maailman huonoin tekemään järkeviä ratkaisuja - oli kyseessä sitten opiskeluala, ihmissuhteet tai ruokavalinnat ravintolassa.

Mä koen, että koska järkevä pitää olla muutenkin niin ison osan ajasta (esim. et voi ostaa vuokrarahoilla lentolippuja ulkomaille, koska se vuokra on vaan maksettava), että aina kun voin, heitän järjen jorpakkoon ja kuljen sydäntäni kuunnellen. Eli aika usein. Oikeastaan lähes aina. Okei, korjataan ensimmäistä lausetta: mä osaan olla järkevä silloin kun on pakko olla.

Sitäpaitsi, sydäntä kuunnellessa menee harvoin pieleen, sen jos minkä olen todennut faktaksi tässä vuosien saatossa.


Mutta niistä opinnoista: mä opiskelen siis Helsingin avoimessa yliopistossa historian ja yleisen kirjallisuustieteen perusopintoja, vähän kieliopintoja ja muita yleisopintoja. Laskeskelin tossa, että mulle kertyy suunnilleen 65 opintopistettä tän vuoden jälkeen.

Yleistä kirjallisuustiedettä siksi, että myös se kiinnostaa mua kovasti. Kirjallisuuden lukeminen ja analysointi ovat aina kiehtoneet ja opettelen mielelläni paremmaksi lukijaksi ja kirjoittajaksi. Myös esimerkiksi taidehistoria kiinnostaa mua aivan älyttömästi, mutta päätin suosiolla jättää sen myöhemmäksi ja lukea sen mahdollisena yhtenä sivuaineena kun olen sisällä yliopistossa. Taidehistorian perusopintojen sanotaan olevan melko työläitä ja tahdon antaa opinnoille kaiken sen ajan, jonka ne ansaitsevat.

Entä miksi historia? No, jotenkin mua kiinnostaa ihan hurjasti se, miten asiat ovat joskus olleet, miksi ne ovat olleet niin kuin ovat ja miten se kaikki on vaikuttanut nykypäivään. Syy-seuraussuhteet. Tavoitteet ja päämäärät toiminnan takana ja se, mitä niiden toteutumisesta/toteutumattomuudesta, on seurannut.

Ihmiskunnan historiaa on kirjoitettu vasta 5000 vuoden ajan ja sitä edeltävä esihistoriallinen aika on sitä vielä moninkertaisesti pidempi. Ja niin paljon on ehtinyt tapahtua ja tapahtuu joka päivä lisää. Mulla on niin paljon opittavaa, että mä halkean!



Ja jos sitä ei vielä ole tekstistä huomannut, niin sanotaan se vielä kerran: musta on ihanaa, ihanaa, IHANAA opiskella taas pitkän tauon jälkeen, vaikka tavallaan onkin vähän vaillinainen olo: mä en kuitenkaan vieläkään ole virallinen opiskelija, vaikka sitä kovasti toivoisin olevani.

Mun tarkoituksena onkin keväällä hakea sisään mahdollisesti sekä avoimen väylän kautta että tietenkin käydä pääsykokeissa.

Vuoden päästä tähän aikaan mä tahdon olla virallisesti yliopisto-opiskelija. Piste.

Olen hyvin tietoinen siitä, että edessä on kiireinen talvi ja kevät. Hommaa ja tekemistä tässä toki on, kun käyn kuitenkin myös kokopäiväisesti duunissa (toki jos joku hyväsydäminen henkilö, jolla on liikaa rahaa käytössään, tahtoo sponssata mun vuoden vuokrat niin ottakaa rohkeasti yhteyttä, vastalahjaksi lupaan loputtomasti kiitollisuutta onnellisten hymyjen muodossa. Voin myös tarjota kahvit.), mutta en näe mitään syytä miksei opiskelu onnistuisi duunin ohessa kun on vaan asennoitunut oikein.

Tottakai mua jännittää ja pohdituttaa välillä ihan hemmetisti, että kasaanko itselleni liikaa hommaa ja väsynkö ja tuleeko burn out ja stressiöverit ja meneekö multa kaikki sosiaalinen elämä (moikkamoi ylivilkas mielikuvitukseni), mutta noiden ajatusten alkaessa ahdistaa mä yleensä päätän rauhoittua, hengittää ja todeta, että kaikki on hyvin. On ihan turha stressata mistään etukäteen, eihän siitä ole kerrassaan mitään hyötyä. Ja tää on aika paljon sanottuna tytöltä, jonka paras stressinkäsittelytapa oli vielä ei-kovin-kauan-sitten ratkeaminen hillittömiin itkukohtauksiin stressin jyllätessä pahimmillaan.

Uusi sivu oman elämäni kirjassa on kääntynyt, monessakin mielessä ja mulla on tosi hyvä fiilis tulevasta syksystä. Nyt mä vihdoin ehkä ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittaa kun ne sanoo syksyn olevan uudistumisen ja uusien asioiden kulta-aikaa. Koska sitä tää syksy todellakin tuntuu olevan.

xx,

Anna

Kuvituksena kuvia Googlesta hakusanalla "laziness pinterest", ihan vaan koska kaveri linkkaili noita ja ne nauratti mua.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Happiness is in the air

(Mun pitäisi oikeasti tehdä vähän koulujuttuja, mutta tulin hetkeksi tänne blågåsfääriin fiilistelemään. Vaikka oon ihan hippasen innostuneen kauhuissani/kauhistuneen innoissani siitä, kuinka suuren opiskelu-palan oon nyt haukannut, tuntuu IHANALTA sanoa, että pitää "tehdä koulujuttuja".)

Mulla oli ihana viikonloppu. Pääsin eroon lauantain työvuorosta ja sen kunniaksi siivosin koko perjantai-illan. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta siitä on aika monta viikkoa, kun oon viimeksi ollut lauantain vapaalla JA viettänyt sen kotona Helsingissä.

Niinpä perjantai-iltana (jolloin muuten kärsin myös aika kovasta Lontoo-ikävästä) laitoin koneelta soimaan englantilaisen lemppariradiokanavani, London's Heartin, vedin abihupparin ja shortsit jalkaan ja tukan sotkunutturalle tarkoituksenani siivota.

"JK and Lucy, getting you home" -ohjelma virtasi radioaalloilla paraikaa ja vaikka fyysisesti olinkin kotona Helsingissä, viime perjantaina mun sydän oli vahvasti Lontoossa.

Uskomatonta, että siitä on jo vuosi kun mä lähdin Helsingistä. Voi rakas Lontoo.

Onneksi voin edes tehdä pikaisia pyrähdyksiä sinne radion välityksellä. Lontoossa asuessani ajoin paljon autoa, joten myös radiota tuli kuunneltua paljon. Ja etenkin Heart-kanavaan liittyy paljon lämpimiä muistoja.

Kun arkiaamuisin vietyäni lapset kouluun ajelin joskus pidempiä reittejä ihan vain koska nautin ajamisesta ja Etelä-Lontoon kauniista esikaupunkialueista. Kun iltapäivisin ajoin treffaamaan rakkaita kansainvälisiä tyttöystäviäni. Ja se eräs kerta kun ajoin hakemaan rakasta ystävääni Croydonin rautatieasemalta, jossa en ollut koskaan ennen käynyt ja kun ajettiin yhdessä pimeällä takaisin mun Lontoon-kotiin.

JK and Lucy did get me home back then and they still do.

Viime perjantaina radiosta soi mm. Rihannan Please Don't Stop The Music. Kerrassaan mieletön kappale, ainakin monen vuoden tauon jälkeen kuultuna. Kylmä cokis-pullo kädessäni tanssin ja lauloin siivosin musiikin tahtiin, fiilistelin rakasta brittiaksenttia ja paikallisia uutisia (M25-tiellä oli taas vaihteeksi ruuhkaa. Jotkut asiat eivät koskaan muutu).

Siinä sivussa imuroin, pyyhin pölyjä, pesin lattiat ja kirsikkana kakun päällä, siivosin mun uunin alustan. Siirsin uunia ja, kiitos turhan vilkkaan mielikuvitukseni, olin aivan varma, että kohtaan vähintään pienen ötökkäpesän (vaikka mulla ei edes ole mitään öttiäisiä sisällä. Mutta jostain syystä olin silti aivan varma, että niitä löytyisi uunin alta).

No ei löytynyt. Vanhoja hammastikkuja sen sijaan löytyi. Ja paljon pölyä.

Kymmeneltä illalla rojahdin sohvalle ja nuuskuttelin tyytyväisenä puhtauden tuoksua. Ehdin jo nauraa itselleni, että kylläpäs sitä on iän myötä heittäydytty villeiksi kun perjantai-iltakin kuluu siivotessa, mutta oikeastaan olin vain tyytyväinen.

Siinä samassa puhelin kuitenkin tärisi viestin merkiksi ja vain hetkeä myöhemmin olinkin Putte'sissa hyvän ystävän kanssa myöhäisellä ex tempore "pizza plus viini plus diipit keskustelut on parasta" -illallisella.

Olin entistä tyytyväisempi.

Lauantaiaamuna heräsin, join kahvia ja katselin ulkona paistavaa aurinkoa lähettäen kiitollisia terveisiä sääukolle, olinhan suuntaamassa retkelle ulos!

Mun ollut jo monen kesän ajan tarkoitus käydä Korkeasaaressa, mutta jotenkin ei ole vain tullut mentyä. Ja vihdoin, vihdoinkin pääsin sinne!

Matkalla kotoa Steissille kuuntelin Eppu Normaalia ja etenkin kappale "Vuonna -85" kosketti taas kerran mua syvästi. Kuuntelen sitä harvoin, mutta jotenkin se aina onnistuu soimaan juuri oikealla hetkellä. Näin kävi myös lauantaina.

elämäni oli tylsää niin/
sitä tylsyyttä katselin silmät kii/
silmäni avasin ja maailman näin/ 
maailmaani katsomaan jäin

Ton kohdan soidessa mä seisoin Bulevardin spora-pysäkillä ja melkein pyyhin kyyneleitä silmäkulmista. Mä edelleenkin välillä vaan havahdun siihen, kuinka ylitsevuotavan kaunista ja hyvää elämä on ja joka ikinen kerta se saa mun sydämen pakahtumaan ilosta ja onnesta.

Lauantaina havahtuminen elämän hienoudesta alkoi siitä kun turistibussi ajoi mun ohitse. Bussi oli täynnä ihmisiä, jotka eivät ole mahdollisesti koskaan käyneet Helsingissä ja nyt hekin pääsivät näkemään Helsingin kaikessa kauneudessaan. Tulin siitä kovin iloiseksi. Lisäksi tajusin, jälleen kerran, että mulla on kuitenkin suurin osa asioista elämässäni kovin hyvin. Ja että edessä olisi päivä Korkeasaaressa parhaassa seurassa.

Oli aika helppoa hymyillä ja ihan vähän niiskuttaa itsekseen kaikkea sitä omalle kohdalle osunutta onnea.

Korkeasaaressakin oli ihanaa (vaikka välillä tuleekin paha mieli siitä että eläimet joutuvat elämään häkeissä. Mutta toisaalta lohduttaudun ajatuksella siitä, että jos eläintarhoja ei olisi, jotkut lajit olisivat jo kuolleet sukupuuttoon). Nähtiin kissaeläimiä ja pupuja ja kameleita ja peuroja ja peuran näköisiä bambieläimiä ja wallabeja ja karhuja, sekä pesu- että ruskea-moisia. Ainoa eläin, jota etsimisestä huolimatta ei nähty, oli lintutalon tilhi.

Kyllä vähäsen harmitti. Tulevan syksyn/talven tuorein tavoite onkin bongata tilhi luonnosta.

Nyt palaan niiden koulujuttujen pariin.

(Oikeasti mun tekisi mieli kirjoittaa että läksyjen pariin, mutta yliopistossa ei kuulemma saada läksyjä. Saadaan vaan tehtäviä ja projekteja ja deadlineja. Mutta kyllä noi musta ihan läksyiltä kuulostaa.)

xx,

Anna


torstai 11. syyskuuta 2014

Viime aikoina

Melkein aloin jo pahoitella mielikuvituksetonta otsikkoa, mutta sitten totesin, että voisi se harmaampikin olla. Ja joskus ei tarvita kuin kaksi sanaa kertomaan postauksen sisällöstä.

Kävelin tuossa yhtenä päivänä töistä kotiin ja vaikka mulla oli aurinkolasit nenällä, jouduin silti ajoittain siristelemään silmiä auringon paistaessa kirkkaana. Ärsytyksen sijaan olin tästä kovin onnellinen: sehän tarkoitti auringon paistavan ja nyt eletään kuitenkin jo syyskuuta.


Olen myös kulkenut ulkona jo reilun viikon putkeen paljain säärin. Kaikki ihanat hameet ja shortsit ovat olleet kovassa käytössä, koska pitkiä housuja ehtii käyttää sitten talvellakin. Eikä hame tai shortsit ole ikinä ihan sama sukkahousuilla kuin ilman. Sen taannoisen pienen monsuunisadekauden jälkeen soisin tämän säätilan jatkuvan vielä monta viikkoa.


Tasan viikko sitten torstaina kävin Ateneumissa. Vaeltelin ruuhkaisilla käytävillä melkein puolitoista tuntia ja ihailin Tove Janssonin kätten töitä (kävin toki katsomassa myös peruskokoelman ja olin ihan unohtanut miten kauniita tauluja Edelfelt osasi maalata!). En oikein tiedä miksi, mutta kävin vasta nyt ensimmäistä kertaa museossa Suomeen paluuni jälkeen, vaikka Lontoossa asuessani museot kuuluivat ehdottomasti lähes viikoittaisiin suosikkivapaa-ajanviettotapoihini. Mutta aivan kuten Lontoossakin, kävin nytkin museossa yksin. Sai edetä ihan omaa tahtia, ihailla teoksia juuri niin vähän tai pitkän aikaa kuin itsestä tuntui. Monet sanovat tarvitsevansa jonkun, jonka kanssa keskustella teoksista. Mä en, ainakaan toistaiseksi, koe asiaa niin. Mutta jälleen kerran, himo päästä vielä joskus opiskelemaan taidehistoriaa (edes sivuaineena), nosti päätään. Uskon vakaasti, että saisin museokäynneistäni niiiiiin paljon enemmän irti, jos mulla olisi akateemista opiskelutaustaa alalta. Ja musta olisi ihanaa saada taideteosten ihailusta irti kaikki mahdollinen. Vaikka antoisaa se on nytkin jo. Mutta kun mä tiedän, että se voisi olla vieläkin antoisampaa. 


Viikonloppuna oltiin landella saimaannorppien asuinalueella, jonne ajettiin koko sisaruspoppoon voimin ja roadtrip oli virkistävä. Kun tulee autoiltua niin harvoin, ne muutamat hetket tuntuvat usein jotenkin erityisiltä. Reissullakin oli tavallista juhlavampi syy: isi täytti 50! Ja koska faija ei ole mikään juhlahössöttäjä (toisin kuin vanhin tyttärensä välillä), juhlittiin syntymäpäiviä ihan vain perheen ja rapakon takaa vierailemaan osuneen, hieman vanhemman jenkkipariskunnan kanssa. Syötiin hyvin, puhuttiin paljon englantia ja otettiin rennosti. Jenkkipariskunta on faijan tuttuja ja mäkin olen kerran aikaisemmin tavannut heidät kun vierailtiin Sofian kanssa Amerikassa melkein kaksi vuotta sitten. Nuorin siskoni kuvaili heitä "kolmansiksi isovanhemmikseen", mikä oli osuvasti sanottu tuosta todella lämminhenkisestä ja sydämellisestä pariskunnasta.


Parasta koko viikonlopussa oli kuitenkin yhdessäolon ja nauramisen (oonko ikinä kertonut kuinka ykkösiä mun sisarukset on?) lisäksi se hetki, kun faija herkistyi avattuaan meidän lapsien lahjan. Oltiin askarreltu sille valokuva-albumi, joka sisälsi paljon meidän kaikkien lapsuuskuvia parinkymmenen vuoden ajalta.

Myöhemmin hekoteltiin kuville ja sen ajan muodille: niitä pottakampauksia ja vaatteita! Valokuvat on kyllä käsittämätön upea juttu. Jäätelön ja untuvaisten sänkyvaatteiden ohella.

Yhtenä iltana saatoin erään ihmisen sporapysäkille ja istuimme alas odottamaan. Ihan huomaamattamme istuimme juttelemassa samalla pysäkillä vielä kaksi tuntia myöhemmin, lukemattomien sporavaunujen mentyä ohi. Jälkeenpäin päässä kohisi juuri sillä hyvällä tavalla, jonka uuteen ihmiseen tutustuminen aiheuttaa.

Kirjauduin myös tiistaina ensimmäisen kerran Helsingin yliopiston omille sivuille ja Moodleen. Vaikka en virallisesti yliopisto-opiskelija olekaan, tuntui se tosi jännältä. Aloitan tosiaan opintoja avoimen yliopiston puolella ja mä olen innoissani kuin pieni lapsi, joka on menossa ekalle luokalle.

xx,

Anna


maanantai 1. syyskuuta 2014

Syysgarderoobin puuttuvat palaset


Jokasyksyinen "ja mitähän kaikkea sitä tänä vuonna pitäisi hankkia" -pohdinta on taas käynnissä!

En ole ihan saletti, mistä se johtuu, mutta mikään muu vuodenaika ei aiheuta mussa näin suurta "mähän tarvitsen vaikka mitä ja nääkin on vain ne välttämättömimmät" -paniikkia. Kyse ei siis ole siitä, että tahtoisin pakkomielteisesti haalia kamaa, vaan siitä, että huomaan (once again), että mun vaatekaapista puuttuu sellaisia peruspilareita, joita soisin siellä olevan. Enkä pelkästään syksyisin, vaan ihan vuoden jokaisena päivänä.



Kyllä, tiedän mitä mietitte:

Voi tätä värien loistoa ja kirjoa! Väriskaala suoraan verrattavissa sateenkaareen!

Hehe.

Mutta eipä sillä, mun vaatekaappi on oikeastikin aika monotonisen värinen. Mustaa, valkoista, harmaata, tummansinistä, beigeä ja niiden eri sävyjä. Mä pidän klassisista ja helposti yhdisteltävistä vaatteista. Joku voisi sanoa "tylsä", mä sanon että "harmoninen".

Seuraavia yksitoikkoisia toisiinsa sointuvia vaatteita etsiskelen paraikaa kissojen, koirien ja teatterikiikareiden kera:

- valkoinen iso palmikkoneule (okei, tätä en etsi, koska TA-TA-TAAA: mun maailman paras äiti lupasi neuloa mulle sellaisen, p-a-r-a-s-t-a!! Kuvan neule Googlen kuvahausta sanoilla "loose white cable knit sweater")

- musta pipo (H&M, oikeasti tahtoisin puuvillaisen, mutta ei löydy MISTÄÄN. Pelkkää akryylia tarjolla jokaikisessa kaupassa tai sitten materiaalin ollessa hyvä malli ei istu mun päähän. Nää on näitä ekan maailman ongelmia.)

- harmaa, ryhdikäs collegepaita jollain kivalla printillä (kermojen kerma à la Zoe Karssen. Toi printti on täydellinen, mutta vähän pohdituttaa, onko toikin sellaista lörttökangasta. Mä tahdon collegen, joka on sellaista paksua kangasta JA jossa ei lue jotain idioottimaista kuten "#selfie". Voin muuten kertoa ettei meinaa sellaistakaan löytyä mailta halmeilta. Tai sitten mä etsin jatkuvasti vääristä kaupoista. Mutta en oikein enää tiedä mistä etsiä! Ekan maailman ongelmia, vola kakkonen.)

- mustat nahkahousut (myös vahatut pöksyt käyvät, kuvan vastaavat Vero Moda)

- mustat nahkanilkkurit maltillisella eli järkevällä korolla (nää on Selected Femmen. Mä itseasiassa sovitin näitä tänään, mutta en ole ihan varma istuuko noi mun jalkaan. Pitänee käydä kokeilemassa uudestaan.)

- mustat classic slip on -Vansit (multa löytyy kaapista suunnilleen kuusi vuotta vanhat slip onit ruutulippu-kuosilla ja vaikka ne ovatkin palvelleet jo useamman vuoden pelkkinä Ruissi-kenkinä, olen todennut ne hyvin istuviksi ja jaloissa todella mukaviksi. Mä tarvitsen jotkut rennot mustat kengät ja nää on vaan kertakaikkisen ihanan simppelit.)

Lisäksi olen alkanut ujosti pohtia, josko mun vaatekaappiin jonain kauniina päivänä eksyisi ihkaoikea nahkatakki. Mä en oikeastaan pidä itseäni nahkatakkisena tyttönä, koska koen ne vähän liian rokiksi omaan makuuni, mutta viime aikoina on ajatus nahkatakista kutkuttanut tämänkin neitokaisen mieltä. Nahkatakki olisi kivasti rento. Myös muutamaa bomber-takkia olen mallaillut (no mitäpä??). Onneksi asusteilla saa lähes kaikesta Annamaisen näköistä. Siroja koruja tai helmiä ja heti on kotoisampi olo.

Mutta ehkä tää on ihan tervettä. Aivan kuten minäkin, myös mun tyyli elää ja muuttuu. Ja aivan kuten omaa itseäni, pyrin kehittämään tyyliänikin vain parempaan suuntaan. Takapakkeja on toki välillä otettava, oli kyse kummasta keissistä tahansa, mutta niin kauan kuin suunta on eteenpäin, ei oikeastaan ole syytä huoleen.

Olkoon siis onni myötä meille kaikille. Oli kyseessä sitten sen oikean collegepaidan tai sen oikean, aidon minun itseni etsiminen.

xx,

Anna

perjantai 29. elokuuta 2014

Isn't it good Norwegian Wood?


Kolme kahvikupillista ja neljä tuntia myöhemmin mä vihdoin tein sen.

Päivitin mun puhelimeen uuden käyttöjärjestelmän, joka ilmoitti olemassaolostaan palttiarallaa kaksi (2) vuotta(!!) sitten.

iOs 7pistejotainpistejotain, tervetuloa arkeeni.

Toivottavasti mulla ei mene kauan tottua tähän. Ohjelmatkin suljetaan nyt heivaamalla ne ylös eikä tuplaklikkauksella. Kaikkea sitä.

Samalla siirsin myös kaikki puhelimen kuvat koneelle ja varmuuskopioin koko luurin. Asioita, joita olen aikonut tehdä noin ikuisuuden "mutta kun en mä just nyt ehdi".

No nyt ehdin. Vietän pitkähköä (ainakin omassa mittakaavassani hyvinkin pitkää) vapaiden päivien putkea ja päätin, että nyt teen kaikkea mitä on pitänyt tehdä jo ajat sitten.

Olen viime aikoina tahallisen tahattomasti hukuttautunut töiden tekoon, koska silloin en ehdi ajatella. Yhtään mitään. Ja ajattelemattomuus tuntuu välillä vaan tosi hyvältä. Mutta se, ettei asioita ajattele, on vaan itsensä puijaamista ja asioiden siirtämistä hamaan tulevaisuuteen eikä niin voi jatkua loputtomiin.

Niinpä annoin itselleni luvan tuntea kaikkia niitä tunteita, joita sydämessäni juuri nyt on. Etenkin niitä ikäviä. Vaikka niiden välttely tuntuukin niin paljon helpommalta kuin niiden kohtaaminen. Mutta kun fakta nyt vaan on se, että eivät ne sieltä katoa ennen kuin katson niitä silmiin ja sanon: siinä te nyt olette.

Mutta kun pahan mielen olemassaolon hyväksyy, on jo voiton puolella.


Kuka voi olla loputtomiin pahoilla mielin, kun puhelimen taustakuvana on pupu, jolla on rusetti päässä?

En minä ainakaan.

Vaikka mä olenkin kesän armoitettu puolestapuhuja, viime aikojen jatkuvat sateet ovat tuntuneet osuvan juuri sopivaan saumaan. Kun ulkona tulee kolmatta tuntia kaatamalla vettä, ei tunnu yhtään pahalta viettää vapaapäiviään neljän seinän sisällä.

Niinpä olen nököttänyt sohvalla ja ahminut Murakamia. Kyllä, ahminut. Edelleen sitä samaa norjalaista metsää, mutta nyt, jostain kummallisesta syystä, kirja tuntuu paljon kiinnostavammalta.

Sain kyseisen teoksen vihdoin eilen luettua ja voi! Pidin siitä, pidin kovasti! Alku oli suoraan sanottuna hemmetin tahmea ja sivut tuntuivat loputtomilta, mutta loppua kohden kirja huikeni huikenemistaan. Musta tuntuu, että mun oli vaikea käsitellä sitä, miten verkkaisesti kaikki kirjassa tapahtui. En ole mikään action-kirjojen suurin ystävä, mutta en ole pitkään aikaan lukenut mitään, missä asiat tapahtuisivat niin hidastempoisesti kuin mitä ne tapahtuvat Norwegian Woodissa.

Annoin keskeneräisen kirjan seistä sohvan käsinojalla monta päivää. En ollut missään vaiheessa jättämässä sitä kesken, koska sisimmässäni uskoin kirjan olevan hyvä, tunsin että sillä oli siihen potentiaalia. (Oikeasti huonot kirjat, jotka eivät sovi itselle, kannattaa keskeyttää suosiolla. Elämä on liian lyhyt itselle sopimattomille kirjoille.) Enemmänkin tarvitsin ehkä hetken itselleni sulatella kirjaa. Tottua siihen.

Aika teki tehtävänsä ja viimeisen kolmasosan kirjasta suorastaan hotkaisin. Luettuani viimeisen sivun tuli tyhjä olo. Juuri sillä tietyllä, pohjimmiltaan positiivisella tavalla tyhjä. Sellainen olo, jonka vain aidosti hyvä kirja jättää jälkeensä. Sellainen olo, kun et oikein tiedä miten suhtautua ulkopuoliseen maailmaan, sillä eihän kukaan muu tiedä, miltä susta juuri nyt tuntuu. Kun olet pitänyt kirjasta kiinni ja yhtäkkiä joudut päästämään irti.

Se kirjoissa onkin yhtä aikaa niin hienoa ja niin kamalaa. Et saa itse päättää, milloin ja miten kirja päättyy, vaan se on päätetty sun puolesta. Maailmassa, jossa kaikki pitää päättää itse, se saa tuntemaan itsensä paitsi tietyllä tapaa heikoksi, myös ihan vähän hyväksi.

(Ja nyt en pysty olemaan ajattelematta, kuinka kirjan minä-kertojan ja Midorin kävi! Mä tahtoisin heille kovasti onnellisen lopun.)

xx,

Anna



lauantai 23. elokuuta 2014

Suolaista sadetta, harmaita päiviä


Hei kuomat.

On ollut melkoinen viikko. Sen lisäksi, että ristin maanantain ensimmäiseksi viralliseksi syyspäiväksi ja että yhtäkkiä aamuisin tarvitseekin vetää farkut jalkaan, menneet päivät ovat olleet mulle aika raskaita.

Olen nimittäin onnistunut ensinnäkin ottamaan hieman osumaa noin niin kuin fyysisesti.

Jos joku on sattunut näkemään allekirjoittaneen kaupungilla/töissä, niin kyllä, minähän se siellä kulkea liihotan, toinen silmä mustana. Syynä pieni ja hölmö tapaturma, ei siis mitään sen ihmeellisempää. Silmänympärysiho vain on ilmeisestikin uskomattoman herkkä (Kuulemma mustan silmän voi saada myös kevyestä kissan raapaisusta tai kun kierii portaat alas, muun muassa. Kaikkea sitä oppii.). Ei siis tarvitse olla huolissaan meikäläisen puolesta.

Mutta sitten on sattunut ja tehnyt kipeää myös oikeasti ja kovemmin kuin pitkään aikaan.

Sinne, missä se aina eniten tuntuu.

Sydämeen.

Jos yrittää etsiä valoisia puolia, niin ainakin ulkonäköni kuin sattuman kaupalla vastaa sitä, mitä tunnen sisältä olevani: melkoisen murjottu.

Mutta koska niin kuin elämä tähänkin asti ja myös tästä eteenpäin tulee etenemään, päivä kerrallaan, en mäkään voi tehdä muuta. Kuin vain elää päivän kerrallaan ja uskoa, että tulevaisuus, joka tällä hetkellä näyttää kovin sumuiselta, valkenee vielä ja että kaikki kääntyy hyväksi.

Ja ennen sitä otan mun vanhimman pehmonallen kainaloon, syön jääkaapista yökyläilemässä olleen nuorimman siskon sinne jättämät täplikkäät lehmä-suklaavanukkaat ja lähetän miljoona äänetöntä kiitosta jonnekin, jossa aikoinaan määrättiin, että lähipiiriini kuuluu ihminen, joka juuri silloin kun mä olen siinä pisteessä, etten kestä murtumatta enää yhtä ainutta haikeaa biisiä, laittaa soimaan JVG:n Häissä. Koska tietää sen naurattavan minua.

Koska sinä hetkenä kuullessani kuinka "faktahan on se, et täs kaupungis on vaan yks sheriffi ja se oon mä"

sumeiden silmien läpi, mä nauroin.

xx,

Anna

tiistai 12. elokuuta 2014

Kun tekee asioita ensimmäistä kertaa


Ah, kesä.

Vaikka mä olenkin lomani lomaillut jo viikkoja sitten ja loppukesä sujuu auvoisasti töiden parissa, niin silti,

ah, kesä.

(Samma på finska: hei vain te kaikki siellä).

Tuntuu hassulta tuijottaa tätä melkein tyhjää tekstikenttää. Samaan aikaan pää pursuaa asioita, ajatuksia ja tapahtumia viime ajoilta ja sitten kuitenkin samaan aikaan pää lyö ihan tyhjää. Mistä mä tahtoisin kertoa, mistä kaikesta voisin kertoa?

Vaikka siltä ei ehkä hiljaiselosta päätellen vaikuta, mä olen ajatellut tätä blogia usein. Tuntuu hyvältä kirjoittaa taas. On ollut ikävä.

Tämä kesä on ollut hyvä kesä. En oikein tiennyt mitä tältä kesältä odottaa ja siltikin tämä oli vähän erilainen kuin kuvittelin. Hyvä kesä kuitenkin.

Mä olen myös viime aikoina todennut, että olen luultavasti vanhanaikaisin tuntemani ihminen. Henkisesti mä olen suunnilleen 1800-luvulta, yhä näin vuonna 2014. No okei, ei nyt ihan, ehkä enemmänkin 1900-luvun loppupuolelta.

Annanpa muutaman valaisevan esimerkin:

#1 (muistaako joku vielä, että toi risuaita tarkoitti ennen muinoin "numero"-merkkiä?)

Jos olen viime aikoina ollut kotona, arki-iltaisin olen nauttinut ikkunasta löyhyävästä tuulenvireestä ja katsellut Liviltä tulevia Sinkkuelämän uusintoja. Musta on ihanaa katsoa telkkaria taas pitkästä aikaa ja musta on ihanaa, kun olen saanut kehittää itselleni pienen rutiinin siitä.

Mä en oikeastaan nauti leffojen tai sarjojen katselusta tietokoneelta. Kun mä tiedän, että se sarja tai leffa löytyy Netflixistä/vastaavasta palvelusta, mä ajattelen aina, että "no en nyt jaksa, teen jotain muuta, on se siellä vielä huomennakin" ja huomaan, että kuukautta myöhemmin en ole vieläkään katsonut mitään. Sen takia mä olen katsonut tasan yhden jakson Games of Thronesia ja noin puolet Orange is the New Blackin ekasta tuotantokaudesta.

Koska ne ei tule telkkarista.

Mutta kun jokin tulee telkkarista, sä joko olet paikalla katsomassa sen tai missaat sen. (Mulla ei todellakaan ole käytössäni mitään "Haluatko katsoa lempisarjasi jakson myöhemmin? Tällä x-palvelulla se on nyt mahdollista" -pakettia.) Ja mä pidän valtavasti siitä, että jokainen arki-ilta Sinkkuelämää pyörähtää käyntiin kello yhdeksän. Joskus olen katsomassa sitä, joskus en. Mutta etenkin iltavuoron jälkeen, jolloin matka usein käy töistä suoraan kotiin, on ihanaa rojahtaa sohvalle, avata televisio ja katsella tunti Manhattania ja siellä seikkailevaa naisnelikkoa. Ja sen jälkeen tulee kätevästi kymppiuutiset.

Ystäväpiirini mukaan mä olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka enää ajattelee noin (saati sitten katsoo telkkaria mieluummin kuin läppärin näyttöä). Se on hyvin mahdollista.

#2

Mä en käytä Tinderiä. Mä en vain pysty, en ainakaan toistaiseksi. En siis millään lailla halveksi tai ylenkatso tinderöiviä ihmisiä, tekeehän sitä koko lähipiirini (tai no, ne sinkkuyksilöt) ja olen itse todistanut sivustakatsojana, kuinka Tinderin kautta on löytynyt vaikka kuinka upeita tyyppejä. Mutta se ajatus siitä, että tykkäät tai sivuutat ihmisen ulkonäön ja pienen infopläjäyksen perusteella, tuntuu vain liian karulta. Vaikka samaan aikaan tiedostan, että niinhän oikeassakin elämässä tehdään. Harva menee baarissa/missä ikinä juttelemaan ihmiselle, jonka ulkonäkö ei miellytä omaa silmää. Mutta oikeassa elämässä on kuitenkin yksi puoli, jota sosiaalinen media ei tule koskaan saavuttamaan: fyysinen läsnäolo ja ruumiinkieli. Pelkästään se, miten on itsensä kanssa ja miten itsensä kantaa, kertoo ihmisestä paljon ilman, että tämän tarvitsee sanoa sanaakaan. Voin hyvin kuvitella, että Tinder on varmasti kelpo ratkaisu etenkin ujoille tai ihmismassoista tykkäämättömille ihmisille. Onhan se ihan mieletön sovellus, mä en vain ole tarpeeksi kypsä sille.

Voi olla, että mä jossain vaiheessa haastan itseni poistumaan mukavuusalueeltani ja liityn Tinderiin (ja teen lähipiirini iloiseksi, saan usein edelleen "Siis etkö vieläkään oo Tinderissä? Nyt liityt!" -kehoituksia osakseni), mutta sen aika ei ole vielä.

(Yllättääkö ketään, jos tunnustan, että aikana ennen Tinderiä koin myös pelkän ajatuksen kaikenlaisesta nettideittailusta hyvin itselleni epäsopivaksi?)

#3

Ajatus lukemisesta näytöltä, oli kyseessä sitten läppäri tai iPad, on mulle aika vastenmielinen. Kykenen juuri ja juuri lukemaan uutisia netistä. Lehtien lukeminen näytöltä, mielummin ei. Kirjojen lukeminen näytöltä, ei kiitos todellakaan. Kyllä mä sen ymmärrän, kuinka paljon kevyempää on kantaa pelkkää iPadia kirjakasan sijaan, mutta se kirjan fiilis. Sehän on vähintään neljäsosa lukunautinnosta, kun saa kääntää sivua! Tai laittaa kirjanmerkin sivujen väliin!

Ja nyt kun kirjoista kerran tuli puhetta...

Olen myös ehtinyt vähän seota Nälkäpeli-trilogiasta. Vanhan koulukunnan edustajana koen äärimmäiseksi vääryydeksi, jos katsoo elokuvat ennen kirjojen lukemista (esimerkki #4) ja kolmannen elokuvan ensimmäisen osan trailerin putkahtaessa ilmoille tajusin, että he-he, olenpas itse toiminut omien näkemysteni vastaisesti. Olen katsonut elokuvat, mutta en lukenut kirjoja. Niinpä ahmin koko trilogian muutamassa päivässä ja kun pääsin viimeisen kirjan loppuun ja suljin kannen, olo oli vähän tyhjä. Helpottunut, mutta tyhjä. Helpottunut siksi, että vihdoin tiedän kuinka Katniksen käy. (Ja siis kyllä, tiedän että kyseessä on fiktiivinen hahmo, mutta mä eläydyin kirjoihin joskus aivan käsittämättömän vahvasti.) Ja tyhjä siksi, että kirjasarja loppui.

Parin välipäivän jälkeen ajattelin huomenna jatkaa Haruki Murakamin Norwegian Woodin lukemista. Ymmärsitte oikein: sysäsin kyseisen kirjan surutta syrjään Nälkäpelien tieltä. Anteeksi vain herra Murakami, älkää pyörtykö. Kirjaanne ja teitä on ylistetty, mutta mä en vain ole päässyt teokseenne sisälle. En vaikka kuinka olen yrittänyt. Ei Norwegian Wood huono ole, ei todellakaan, mutta itse kuvailisin sitä ehkä sanoilla "ihan hyvä". No, ehkä mielipiteeni muuttuu jahka saan sen luettua loppuun.

Muita viime aikain havaintoja ja häppeninkejä elämässäni:

Olin Ruissin lisäksi myös Flowssa ja kyllä noi festariviikonloput on vaan aika intensiivisiä. Flow oli onnistunut ja kaunis festari ja etenkin sunnuntai, jolloin esiintyi suurin osa artisteista, joiden keikat halusin nähdä, oli hyvä päivä. Robyn oli ihana (siitä takatukasta en voi sanoa samaa) ja Die Antwoord yllätti kaikesta outoudestaan huolimatta. Osasin odottaa mielenkiintoista showta, mutta eniten yllätyin kun löysin itseni fiilistelemästä bändin kappaleita. Outkast oli yliveto ja Bonobo miellyttävä uusi tuttavuus.

Mä pääsin myös pari viikkoa sitten ajelemaan vesiskootterilla, kun hyvä ystäväni ehdotti ajelua. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt kokeilemaan moista vekotinta, joten lienee sanomattakin selvää, miten kertakaikkisen innoissani olin. Kuskattiin skoba vesille Vanhankaupungin kosken tietämiltä ja ajeltiin Kaivariin, sieltä vähän avomerelle ja Vuosaaren kautta takaisin lähtöpaikkaan. Pääsin kuskin paikalle jossain vaiheessa ja sitä vauhdin hurmaa kun päästelin menemään!

Helsingin edusta ja kaupunkia ympäröivä rannikko ovat ihan mielettömän kauniita. Mulle aukesi ihan uusi maailma ja uudenlainen Helsinki kun ajeltiin saarien ohi ja poukamien läpi. Otin paljon kuvia silmilläni niin että muistaisin ne näkymät aina.

Olen lisäksi ollut, first time ever, moottoripyörän kyydissä. Se oli hyvin jännittävää. Vähän pelottavaakin, mutta vain vähän.

Yksi kesän pieniä kohokohtia oli myös se, kun kävimme kaveriporukalla iltauinnilla ja sain ystävältäni luvan kurkottaa ulos hänen autonsa avonaisesta kattoikkunasta ajomatkan aikana.

-Saanko mä?
-Saat.

Niinpä nousin seisomaan, kurkotin yläkroppani ikkunasta ulos ja nostin kädet ilmaan. Ensimmäistä kertaa ikinä. Nauroin ääneen kuin pieni lapsi viiman hulmuttaessa hiuksia. Se tuntui mielettömältä. Ajatus siitä saa edelleen hymyilemään.

Toivottavasti elokuinen aurinko paistaa lämpimästi vielä monta, monta päivää.

xx,

Anna



torstai 17. heinäkuuta 2014

Joskus täytyy hullutella



Some people 
never go crazy. 
What truly 
horrible lives 
they must live.

-Charles Bukowski



Hulluutta on laitattaa ystäväpiirissä kaikille samanlaiset feikkitatuoinnit, koska yksi meistä oli saanut niitä tusinan eräästä näyttelystä.


Hulluutta on laulaa PMMP:n Kesäkavereita hotellin aamiaisella vain siksi koska juuri tuolla hetkellä sanat "me päätämme mennä taksilla hotelliin / ja Hiltonissa väki paheksuu et noi on pelti kiinni / höh, otan pekonii" kuvasivat meitä täydellisesti.

(Sain tuona viikonloppuna uuden ystävän. Ystävyyteen tarvittiin vain jaettu hotellihuone ja viisi päivää Turun Ruissalossa.)

Hulluutta on kiipeillä paljain jaloin kallioilla.


Hulluutta on valvoa yömyöhään ainoana älyllisenä (tai pikemminkin "älyllisenä") toimintana kaikkien mahdollisten nettitestien tekeminen parhaan ystävän kanssa.

(Tulosten mukaan kuulun Rohkelikkoon ja mun salainen supervoima olisi kyky hengittää veden alla, muun muassa.) 

Hulluutta on laulaa kovaan ääneen aamuyöllä veneen kannella.


Hulluutta on, että itkettyäni tarpeeksi kun yliopistolta saapui vain pieni ja ohut kirje suuren ja paksun kirjeen sijaan, olen sen jälkeen selannut hyvin innoissani Avoimen Yliopiston opiskelumahdollisuuksia.

Hulluutta on räpätä Cheekin Liekeissä täysin erilaista musagenreä edustavan (suloisen) bändin jäsenten istuessa viereisessä pöydässä.

Hulluutta on, että paras ystäväni pyysi mua värjäämään hänen hiuksiaan. (Onneksi tapaus päättyi onnellisesti eli hiuksista tuli kauniit.)

Hulluutta on kertoa ihmiselle, josta todella pidät, että luulit pienenä, että kalliot, joiden läpi menee autotie, on leikattu halki veitsellä.


Hulluutta on tehdä 10 tunnin työpäiviä ja kuitenkin lähteä töistä hymyssä suin.


Hulluutta on ostaa valkkaria, koska se oli Alkossa valmiiksi kylmäkaapissa.

Hulluutta on riidellä tulisesti vain huomataksesi, että rakastat. Kaikesta huolimatta, tai pikemminkin juuri siksi.


Hulluutta on olla murehtimatta tulevaisuudesta.

Hulluutta on lähteä elokuviin iltayhdeksältä ja sen jälkeen yksille, vaikka menet aamukuudeksi töihin ja sinun pitäisi ennen duuniin lähtöä pakata viikonlopun reissua varten.

(Kävimme ystäväporukan kanssa katsomassa Tähtiin kirjoitettu virhe. Suuri suositus ja suuri itkuvaroitus. Kaunis elokuva, joka liikaa tökkimättä muistuttaa elämän rajallisuudesta ja siitä, että tärkeämpää kuin saada nimensä ikuisiksi ajoiksi kaikkien tietoisuuteen, on, tietenkin, rakastaa. Toisen pääosan esittäjä, Shailene Woodley, muistutti mun mielestä hurjasti Jennifer Lawrencea. Tämä ei tietenkään vähentänyt elokuvan viehätystä mun silmissä.)


Ihanaa, täydellistä hulluutta on vain olla hullun onnellinen.

xx,

Anna



keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Takaisin kaupungissa


Heipähei - näpyttelen jälleen Helsinki tukevasti jalkojeni alla (tai oikeammin oon kyllä jokusen metrin maanpinnan yläpuolella, sillä en asu ykköskerroksessa, mutta joka tapauksessa). Sen lisäksi, että olen palannut Helsinkiin, olen myös palannut takaisin töiden pariin eli arki on astunut taas kuvaan. Tosin mulla on vain seitsemän työpäivää (viikon työputki, oi kuinka ahkeraksi itseni tunnenkaan) ennen seuraavan loman alkua. Sitten lomailen taas vajaat kaksi viikkoa. Tähän lyhyeen juhannuslomaani ei oikeastaan sisältynyt mitään muuta kuin sitä kuuluisan mittumaarin viettoa.

Eilen tosin urakoin ja ratsasin vaatehuoneeni mitä mainioin tuloksin. Äiti kävi tänään Helsingissä ja haki multa kaksi jätesäkillistä vaatteita kirppikselle vietäväksi. Voitteko kuvitella, että mulla oli edelleen esimerkiksi mun rippimekko tallessa? Rippimekko! Mä pääsin ripiltä suunnilleen kymmenen vuotta sitten, siis m-i-k-s-i mä olen säilyttänyt kyseistä kolttua?? Etenkin kun kyseessä ei todellakaan ole mikään silmiä hivelevä muotiluomus. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun se mahtui yhä mun päälle (mutta ei todellakaan istunut saati sitten näyttänyt hyvältä). No, se ja aika monta muuta vaatetta päätyivät nyt kirppikselle. Soronoo ja toivottavasti löytyy uusi, rakastava koti!

Juhannus oli mun kalenterissa tosiaan tänä vuonna melkein viisipäiväinen, mutta viiden päivän raikuliputken sijaan voidaan puhua lähinnä viiden päivän "kulahtaneet leggarit" -lookkiputkesta. Mutta olihan se nyt ihan parasta. Ja kun säätkään eivät suosineet, ei tullut yhtään paha mieli kun notkui sohvalla milloin kirja kädessä, milloin telkkaria ja MM-futista tapittaessa. Välillä oli kuitenkin haukattava happea ja nämä ulkoiluhetket käyttivät myös koodinimeä "mölkky-turnaus". Allekirjoittanut ei, ikävä kyllä, voittanut yhtä ainutta ottelua (ja niitä pelattiin kuitenkin AIKA monta), mutta onneksi korjasin potin kotiin lautapelikisailussa.




Tajuttiin torstaina, ettei faija omista mölkkyä JA että me tarvitaan mölkky. Ratsattiin kaikki mahdolliset kaupat ja nyt iskän talous on onnellinen vaaleanpunaisen mölkkysetin omistaja.




 Nuorin pikkusisko sai päähänsä leipoa muffinseja. Osallistuvana perheenjäsenenä ilmoittauduin kansalliseksi makutuomariksi ja vaadin saada sain myös lusikoida kulhon pohjalle jääneet taikinan rippeet. Sisko, lisää näitä päähänpistoja, kiitos.


Mä uitin varpaita tossa rannassa. Tein kaksi huomiota: 1) vesi oli hyytävän kylmää, 2) mun varpaat ovat uineet samassa järvessä saimaannorppien kanssa. Jälkimmäinen oli musta hauska ajatus.



Loppuviikko kulunee paitsi työnteon, toivottavasti myös ystävien seurassa. Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

xx,

Anna