Tulin hetki sitten kotiin. En voi uskoa, että kello on yli kahdeksan. Aurinko on vasta laskemassa ja taivas maalautuu sinisillä pastellin sävyillä.
Ja vaikka ilta on alkanut jo viiletä, oli pakko avata ikkuna hetkeksi, jolloin lintujen laulu kuului kirkkaasti sisälle. Mä tuun lintujen laulusta niin onnelliseksi. Mulle lintujen laulu assosioituu keveyteen ja kirkkauteen, raikkaisiin aamuihin ja iltoihin, kevääseen ja kesään. Mulle pikkulinnut ovat aina olleet yhtä keveitä kuin ilma ja jos olisin eläin, olisin varmaan pikkulintu. Oon aina kokenut ilman omaksi elementikseni (osittain myös koska ilma on mun tähtimerkin, kaksosen, elementti) ja mitä vanhemmaksi elän, sitä tärkeämpi ilmasta mun ympärillä on mulle tullut. Ilma ei ole mulle pelkästään happea, jota hengitetään, vaan se on mulle myös tunnelmia, mielentiloja ja fiiliksiä. Kaikki asioita, joita ei oikeastaan voi nähdä, mutta jotka on elintärkeitä ja jokainen tuntee ja aistii.
Toisaalta: gradu on kesken. Työkuviot on ihan auki ja rahatilanne siksi melko kehno. Välillä saattaa stressata. Mutta sitten taas toisaalta: olen tänään haahuillut ympäriinsä ensin yksin ja sitten mun yhden parhaan ystävän kanssa. Olen ihastellut Engelin kädenjälkeä Senaatintorilla. Tulin tosi iloiseksi kun Stockalla soi vanhat ysärihitit ja sai jammailla niiden tahtiin. Törmäsin työkaveriin, jolla oli ihanaa huulipunaa. Eilen söin toisen ystävän kanssa kevään ekat ulkojätskit (no okei, mulla oli smoothie). Huomenna aamulla näen molempia siskoja.
Siinä seisoessani äsken avoimen ikkunan edessä, katsellessani taivasta ja kuunnellessani lintujen laulua pitkän, onnellisen päivän jälkeen, en voinut kuin ajatella, että tällaisina hetkinä elämässä on kaikki. Tässä hetkessä, just nyt, elämässä on ihan kaikki.
Mä olen ollut viime päivinä niin kokonaisvaltaisen onnellinen, että on vaan itkettänyt. Itkettänyt kaikki se onni ympärillä. Itkettänyt oma ylitsevuotava onnellisuuden ja kiitollisuuden määrä omasta elämästä. Itkettänyt se, että mulla oli elämässä kausi, kun en ollut itkuisen onnellinen, mutta nyt olen taas. Itkettänyt se, kun on tajunnut, että sitä osaa ja pystyy yhä edelleen olemaan näin onnellinen. Että en ole "kasvanut siitä yli". On itkettänyt se, että tunnen oloni taas minuksi, kaikkine puolineni.
Maailmassa ja mun elämässä on niin paljon kaunista ja hyvää, että välillä mun sydän meinaa pakahtua ja tulvia yli äyräiden. Ja silti mun sydämessä on aina jotenkin taianomaisesti tilaa uusille, kauniille, hyville asioille. Oma sydän on ihmeellinen asia.
Paljon valoa ja rakkautta jokaisen teidän päivään, muruset.
xx,
Anna
