Kun tekee asioita ensimmäistä kertaa

Ah, kesä.

Vaikka mä olenkin lomani lomaillut jo viikkoja sitten ja loppukesä sujuu auvoisasti töiden parissa, niin silti,

ah, kesä.

(Samma på finska: hei vain te kaikki siellä).

Tuntuu hassulta tuijottaa tätä melkein tyhjää tekstikenttää. Samaan aikaan pää pursuaa asioita, ajatuksia ja tapahtumia viime ajoilta ja sitten kuitenkin samaan aikaan pää lyö ihan tyhjää. Mistä mä tahtoisin kertoa, mistä kaikesta voisin kertoa?

Vaikka siltä ei ehkä hiljaiselosta päätellen vaikuta, mä olen ajatellut tätä blogia usein. Tuntuu hyvältä kirjoittaa taas. On ollut ikävä.

Tämä kesä on ollut hyvä kesä. En oikein tiennyt mitä tältä kesältä odottaa ja siltikin tämä oli vähän erilainen kuin kuvittelin. Hyvä kesä kuitenkin.

Mä olen myös viime aikoina todennut, että olen luultavasti vanhanaikaisin tuntemani ihminen. Henkisesti mä olen suunnilleen 1800-luvulta, yhä näin vuonna 2014. No okei, ei nyt ihan, ehkä enemmänkin 1900-luvun loppupuolelta.

Annanpa muutaman valaisevan esimerkin:

#1 (muistaako joku vielä, että toi risuaita tarkoitti ennen muinoin "numero"-merkkiä?)

Jos olen viime aikoina ollut kotona, arki-iltaisin olen nauttinut ikkunasta löyhyävästä tuulenvireestä ja katsellut Liviltä tulevia Sinkkuelämän uusintoja. Musta on ihanaa katsoa telkkaria taas pitkästä aikaa ja musta on ihanaa, kun olen saanut kehittää itselleni pienen rutiinin siitä.

Mä en oikeastaan nauti leffojen tai sarjojen katselusta tietokoneelta. Kun mä tiedän, että se sarja tai leffa löytyy Netflixistä/vastaavasta palvelusta, mä ajattelen aina, että "no en nyt jaksa, teen jotain muuta, on se siellä vielä huomennakin" ja huomaan, että kuukautta myöhemmin en ole vieläkään katsonut mitään. Sen takia mä olen katsonut tasan yhden jakson Games of Thronesia ja noin puolet Orange is the New Blackin ekasta tuotantokaudesta.

Koska ne ei tule telkkarista.

Mutta kun jokin tulee telkkarista, sä joko olet paikalla katsomassa sen tai missaat sen. (Mulla ei todellakaan ole käytössäni mitään "Haluatko katsoa lempisarjasi jakson myöhemmin? Tällä x-palvelulla se on nyt mahdollista" -pakettia.) Ja mä pidän valtavasti siitä, että jokainen arki-ilta Sinkkuelämää pyörähtää käyntiin kello yhdeksän. Joskus olen katsomassa sitä, joskus en. Mutta etenkin iltavuoron jälkeen, jolloin matka usein käy töistä suoraan kotiin, on ihanaa rojahtaa sohvalle, avata televisio ja katsella tunti Manhattania ja siellä seikkailevaa naisnelikkoa. Ja sen jälkeen tulee kätevästi kymppiuutiset.

Ystäväpiirini mukaan mä olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka enää ajattelee noin (saati sitten katsoo telkkaria mieluummin kuin läppärin näyttöä). Se on hyvin mahdollista.

#2

Mä en käytä Tinderiä. Mä en vain pysty, en ainakaan toistaiseksi. En siis millään lailla halveksi tai ylenkatso tinderöiviä ihmisiä, tekeehän sitä koko lähipiirini (tai no, ne sinkkuyksilöt) ja olen itse todistanut sivustakatsojana, kuinka Tinderin kautta on löytynyt vaikka kuinka upeita tyyppejä. Mutta se ajatus siitä, että tykkäät tai sivuutat ihmisen ulkonäön ja pienen infopläjäyksen perusteella, tuntuu vain liian karulta. Vaikka samaan aikaan tiedostan, että niinhän oikeassakin elämässä tehdään. Harva menee baarissa/missä ikinä juttelemaan ihmiselle, jonka ulkonäkö ei miellytä omaa silmää. Mutta oikeassa elämässä on kuitenkin yksi puoli, jota sosiaalinen media ei tule koskaan saavuttamaan: fyysinen läsnäolo ja ruumiinkieli. Pelkästään se, miten on itsensä kanssa ja miten itsensä kantaa, kertoo ihmisestä paljon ilman, että tämän tarvitsee sanoa sanaakaan. Voin hyvin kuvitella, että Tinder on varmasti kelpo ratkaisu etenkin ujoille tai ihmismassoista tykkäämättömille ihmisille. Onhan se ihan mieletön sovellus, mä en vain ole tarpeeksi kypsä sille.

Voi olla, että mä jossain vaiheessa haastan itseni poistumaan mukavuusalueeltani ja liityn Tinderiin (ja teen lähipiirini iloiseksi, saan usein edelleen "Siis etkö vieläkään oo Tinderissä? Nyt liityt!" -kehoituksia osakseni), mutta sen aika ei ole vielä.

(Yllättääkö ketään, jos tunnustan, että aikana ennen Tinderiä koin myös pelkän ajatuksen kaikenlaisesta nettideittailusta hyvin itselleni epäsopivaksi?)

#3

Ajatus lukemisesta näytöltä, oli kyseessä sitten läppäri tai iPad, on mulle aika vastenmielinen. Kykenen juuri ja juuri lukemaan uutisia netistä. Lehtien lukeminen näytöltä, mielummin ei. Kirjojen lukeminen näytöltä, ei kiitos todellakaan. Kyllä mä sen ymmärrän, kuinka paljon kevyempää on kantaa pelkkää iPadia kirjakasan sijaan, mutta se kirjan fiilis. Sehän on vähintään neljäsosa lukunautinnosta, kun saa kääntää sivua! Tai laittaa kirjanmerkin sivujen väliin!

Ja nyt kun kirjoista kerran tuli puhetta...

Olen myös ehtinyt vähän seota Nälkäpeli-trilogiasta. Vanhan koulukunnan edustajana koen äärimmäiseksi vääryydeksi, jos katsoo elokuvat ennen kirjojen lukemista (esimerkki #4) ja kolmannen elokuvan ensimmäisen osan trailerin putkahtaessa ilmoille tajusin, että he-he, olenpas itse toiminut omien näkemysteni vastaisesti. Olen katsonut elokuvat, mutta en lukenut kirjoja. Niinpä ahmin koko trilogian muutamassa päivässä ja kun pääsin viimeisen kirjan loppuun ja suljin kannen, olo oli vähän tyhjä. Helpottunut, mutta tyhjä. Helpottunut siksi, että vihdoin tiedän kuinka Katniksen käy. (Ja siis kyllä, tiedän että kyseessä on fiktiivinen hahmo, mutta mä eläydyin kirjoihin joskus aivan käsittämättömän vahvasti.) Ja tyhjä siksi, että kirjasarja loppui.

Parin välipäivän jälkeen ajattelin huomenna jatkaa Haruki Murakamin Norwegian Woodin lukemista. Ymmärsitte oikein: sysäsin kyseisen kirjan surutta syrjään Nälkäpelien tieltä. Anteeksi vain herra Murakami, älkää pyörtykö. Kirjaanne ja teitä on ylistetty, mutta mä en vain ole päässyt teokseenne sisälle. En vaikka kuinka olen yrittänyt. Ei Norwegian Wood huono ole, ei todellakaan, mutta itse kuvailisin sitä ehkä sanoilla "ihan hyvä". No, ehkä mielipiteeni muuttuu jahka saan sen luettua loppuun.

Muita viime aikain havaintoja ja häppeninkejä elämässäni:

Olin Ruissin lisäksi myös Flowssa ja kyllä noi festariviikonloput on vaan aika intensiivisiä. Flow oli onnistunut ja kaunis festari ja etenkin sunnuntai, jolloin esiintyi suurin osa artisteista, joiden keikat halusin nähdä, oli hyvä päivä. Robyn oli ihana (siitä takatukasta en voi sanoa samaa) ja Die Antwoord yllätti kaikesta outoudestaan huolimatta. Osasin odottaa mielenkiintoista showta, mutta eniten yllätyin kun löysin itseni fiilistelemästä bändin kappaleita. Outkast oli yliveto ja Bonobo miellyttävä uusi tuttavuus.

Mä pääsin myös pari viikkoa sitten ajelemaan vesiskootterilla, kun hyvä ystäväni ehdotti ajelua. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt kokeilemaan moista vekotinta, joten lienee sanomattakin selvää, miten kertakaikkisen innoissani olin. Kuskattiin skoba vesille Vanhankaupungin kosken tietämiltä ja ajeltiin Kaivariin, sieltä vähän avomerelle ja Vuosaaren kautta takaisin lähtöpaikkaan. Pääsin kuskin paikalle jossain vaiheessa ja sitä vauhdin hurmaa kun päästelin menemään!

Helsingin edusta ja kaupunkia ympäröivä rannikko ovat ihan mielettömän kauniita. Mulle aukesi ihan uusi maailma ja uudenlainen Helsinki kun ajeltiin saarien ohi ja poukamien läpi. Otin paljon kuvia silmilläni niin että muistaisin ne näkymät aina.

Olen lisäksi ollut, first time ever, moottoripyörän kyydissä. Se oli hyvin jännittävää. Vähän pelottavaakin, mutta vain vähän.

Yksi kesän pieniä kohokohtia oli myös se, kun kävimme kaveriporukalla iltauinnilla ja sain ystävältäni luvan kurkottaa ulos hänen autonsa avonaisesta kattoikkunasta ajomatkan aikana.

-Saanko mä?
-Saat.

Niinpä nousin seisomaan, kurkotin yläkroppani ikkunasta ulos ja nostin kädet ilmaan. Ensimmäistä kertaa ikinä. Nauroin ääneen kuin pieni lapsi viiman hulmuttaessa hiuksia. Se tuntui mielettömältä. Ajatus siitä saa edelleen hymyilemään.

Toivottavasti elokuinen aurinko paistaa lämpimästi vielä monta, monta päivää.

xx,

Anna