Pysy blogin perässä

Ihanaa torstaita tyypit! Mulla on ollut taas pienehkö työputki päällä. Duunin jälkeen olen käynyt ystävien kanssa niin riehumassa Punavuoren yössä kuin ihastelemassa Ateneumin kauniita kokoelma- ja Tapio Wirkkala toisin silmin - näyttelyitäkin.

Tänään olen kuitenkin viettänyt vapaapäivää rastimalla asioita to do -listaltani. Olen pessyt pyykkiä sekä vihdoin ja viimein myös mun ikkunat, joiden pesemistä olen suunnitellut vaatimattomasti ihan vaan pari viime kuukautta. Lisäksi järjestin ja arkistoin vihdoin viime talvesta asti levällään olleet paperit.

Mulla on ihan superreipas olo, joten "reippaillaan" nyt täällä blogin puolellakin.

Kuten monet (lue: tyyliin kaikki) tietänevätkin, vanha ja kunnioitettu Blogilista lopetti tän kuun alussa toimintansa. Kun aloin silloin joskus lukea blogeja, Blogilista oli mulle se ensimmäinen paikka, josta löysin luettavaa.

Blogilista oli myöskin ainoa paikka, johon tän blogin sen perustamisen jälkeen listasin. Olin toki jo silloin tietoinen myös muista vastaavista sivustoista, mutta en kokenut niitä jotenkin tarpeellisiksi. Toisin on nyt.

Tässäpä siis ne kanavat, joista tämän blogin löytää:

(Teki mieli heittää tohon joku "tässä niitä Suezin ja Panaman kanavia eheheheheh" -tyyppinen vitsi. Olisin varmaan ollut ainoa, joka sille olisi nauranut.)

*BLOGLOVIN'

Joku ihana oli tehnyt mun blogille sivun Blogloviniin (kiitos kuka ikinä oletkin!). Tai siis näin kuvittelisin, koska löysin blogini sieltä kun rekisteröidyin sivulle. Blogin sivu löytyy siis täältä, josta sitä voi halutessaan seurata.


*BLOGIPOLKU

Tutustuin myös uuteen kotimaiseen Blogipolkuun ja jos haluatte seurata blogia sitä kautta, siellä sijaitseva blogin sivu löytyy täältä klik klik.


*INSTAGRAM

Instagramiin (@annastrawberryy) päivittelen kaikkea hauskaa ja höpsöä. Sellaisia arkisia kivoja asioita.

Mulla menee varmaan koko kesä kun yritän opetella ymmärtämään, miten Bloglovin' ja Blogipolku toimivat. Luultavasti vika on enemmänkin käyttäjässä kuin käytetyissä sivustoissa, mutta musta noi molemmat on hiukkasen hankalia ja vähän monimutkaisia. Osaan joka tapauksessa jo kirjautua sisään, löytää oman blogini sivulle ja kirjautua ulos. Hienosti suoriuduttu minä.

Olen muutenkin auttamaton rähmäkäpälä, mitä tulee mihinkään sisäänkirjautumista vaikeampaan tietokone-asiaan. Älkää edes kysykö mistään koodi-hommista. Pitäisi kysyä noistakin joltakulta. Broidi varmasti tietsikkanerona osaisi kaiken, mutta en tiedä kuinka innoissaan se olisi nakuttelemassa ja muokkaamassa koodeja/kuvien leveyksiä/nomitänäitänyton isosiskon hömppäblogiin, haha.

Mä itse seuraan joitain blogeja täältä Bloggerista käsin, mutta rehellisyyden nimissä tunnustettakoon, että suurimman osan näpytän osoitekenttään ihan ulkomuistista. Mulla ei siis ole mitään aavistusta, kuinka paljon ihmiset käyttää noita sivustoja blogien seuraamiseen. Onhan se tavallaan näppärää, kaikki lempilukeminen yhdessä paikassa.

Ulkona on huikea auringonpaiste ja mulla edelleen tuhottomasti energiaa ("lauloin" tossa just vanhoja The Corrsin ja Suurlähettiläiden biisejä Spotifyn tahtiin. Ja vähän Ellie Gouldingia myös. Kivojen biisien laulaminen kovaan ääneen on näköjään tosi energisoivaa). Tulee toivottavasti hyvä treeni illalla kun suuntaan salille.

xx,

Anna

Nostalgista aamutreenaamista

Vaikka mä rakastan nukkumista yli kaiken ja aikaiset aamuherätykset tuottavat aika ajoin melkoista tuskaa, niin pakko se on myöntää, että on aikaisin heräämisellä kyllä puolensakin.

Tulin myöhään eilen illalla tänne äidin luo vanhaan kotikaupunkiini ja koska kävin tiistaina ripsihuollossa, oli jätettävä keskiviikon urheilut välistä ja eilen skippasin treenin puhtaasti aikatauluongelmien vuoksi. Ripsipidennysten täytyy antaa "kuivua" suunnilleen vuorokausi huollon jälkeen ja vaikka en suihkussa käydessä kastelisi naamaani, en tahdo ottaa riskiä, että suihkusta tuleva vesihöyry vahingoittaisi näitä jotenkin.

Kaipasin kuitenkin salille, joten niinpä tänään aamulla äiti herätti mut klo 6.50 ja heitettyäni äidin töihin, suuntasin uimahallin kuntosalille. Oli ihana, aurinkoinen, rauhallinen aamu ja voi sitä nostalgian määrää, kun kävelin alas uimahallin mäkeä.

Kyseisessä hallissa ja etenkin sen 25 metrin altaassa vietin kilpauintivuosinani niin paljon aikaa, että halli tuntui usein toiselta kodilta. Jokainen hallin nurkkaus oli tuttu kuin omat taskut. Rakastin uimahallia, uimista, treenejä, sitä siniseltä näyttävää vettä. Yläkerran kioskia, niitä ruskeita laattalattioita, välinekoppia, josta haettiin laudat ja pullarit.

Vaikka monet asiat muuttuvat, kyseinen uimahalli on edelleen aivan samannäköinen. Tutut kaapit pukuhuoneessa ja kaappien ovissa edelleen ne pyöreät numerolätkät. Sama vanha, oudon- mutta silti niin tutunnäköinen suuri seinämaalaus ison altaan päädyssä.

Jos olisin ollut yhtään fiksumpi pakatessani eilen, olisin ottanut uikkarit, lakin ja lasit mukaan. Mutta koska en ollut, tyydyin katselemaan haikeana allasta ja suuntasin yläkerran salille.

Lähtiessäni tuntia myöhemmin seisahduin hallin käytävällä hetkeksi ja imin itseeni kloorin tuoksua. Toiset eivät voi sitä sietää, minä puolestani rakastan. Olinpa missäpäin maailmaa tahansa, kloorin tuoksu saa aina olon tuntumaan kotoisalta: vedessä olen kuitenkin omassa elementissäni, siellä olen vahvimmillani ja omimmillani.

Tuntuu samaan aikaan uskomattoman hienolta ja järjettömältä, että kello ei ole vielä edes yhtätoista ja mä olen jo treenannut, syönyt ja käynyt suihkussa (teille, jotka olette tehneet saman jo ennen kello kahdeksaa aamulla, en voi kuin nostaa hattua). Kuten sanoin, mä olen maailman huonoin aamuherääjä, mutta tähän voisi kuulkaa tottua. Tarvitsen vain jonkun kiskomaan itseni ylös sängystä, kunnes olen saanut harjoitettua tahdonvoimaani tarpeeksi.

Että jos näkyy tai kuuluu kivannäköisiä ja ennen kaikkea aamuvirkkuja kaksilahkeisia, vinkatkaas tänne.

xx,

Anna

25

Täytin eilen 25.

Istun sohvalla ja katselen asuntoa, jonka keittiönpöydällä on tyhjiä viinilaseja, ikkunalaudalla pioneita ja jonka keittiön lattia on hiukan tahmainen, kuuntelen lintujen sirkutusta avonaisesta ikkunasta ja hymyilen.

En voisi olla onnellisempi kuin mitä juuri nyt olen.

En koskaan ajatellut, että elämä toisi minut tähän pisteeseen. Nuorempana kuvittelin "aikuisen" elämäni hyvin erilaiseksi kuin mitä se on nyt: 17-vuotiaana kuvittelin olevani tämän ikäisenä kihloissa tai mahdollisesti jo naimisissakin, lapsiakin voisi hyvin olla. Sen sijaan olen sinkku, enkä vielä vuosiin valmis perheen perustamiseen. Kuvittelin myös olevani valmistunut ja luomassa jo uraa työmaailmassa. Sen sijaan odotan jännittyneenä, josko paikka yliopistossa olisi tulevana syksynä minun.

Mutta näin sen kaiken kuuluikin mennä. Ja mitään en vaihtaisi pois.

Mulle ikä on jo pitkään ollut vain numero. Enkä muista, että koskaan pohtiessani millainen olin vuosi sitten, olisin ikinä todennut olleeni tuolloin kauniimpi, viisaampi tai onnellisempi kuin mitä sillä hetkellä olen. Ei. Jokainen vuosi on tuonut jotain kaunista ja hyvää mun elämään. Hetki hetkeltä opin tuntemaan itseni paremmin ja päivä toisensa jälkeen elämä ja tää maapallo jaksaa hämmästyttää mua kauneudellaan ja ihmeellisyydellään.

Mä koen saaneeni elämältä nyt jo todella paljon. Mun elämä on täynnä niin monia suuria ja pieniä hetkiä, jolloin mä olen ollut niin kokonaisvaltaisen, ylitsepursuavan, sydäntä pakahduttavan onnellinen, että en voi kuin antaa onnenkyynelten valua (mä olen juuri se kaveripiirin tyyppi, joka on aina herkistelemässä) ja toivoa kaikkien muidenkin saavan kokea samanlaista onnentunnetta elämässään.

Mun elämäni on ollut kokonaisuudessaan valtavan onnellista. Ei täydellistä, ei ongelmatonta, mutta yhtä kaikki onnellista.

Ja jos saan itse vaikuttaa asiaan, se jatkukoon yhtä onnellisena myös tulevaisuudessa.

xx,

Anna

SE OLI SIINÄ

AAAAA nyt se on vihdoin ohi! En ole varma olenko vain superhelpottunut vai jostain syystä jopa harmissani, että ajoittain loputtomalta tuntunut opiskelu ja lukeminen on nyt toistaiseksi ohi. Kävelin reilu tunti sitten ulos kevään viimeisestä pääsykokeesta ja samalla hetkellä alkoi mun kesä.

Joo, taivas puskee vettä, mutta en anna sen haitata. Helsinki viheriöi, linnut laulavat ja mä kävin ostamassa pioneita ja lähes hyppelin tihkusateessa kotiin. Jos näitte keskustassa jonkun nuoren naisen hymyilevän leveästi kukkapuska kädessä, se olin minä.

Kokeista en ihan rehellisesti osaa sanoa mitään. Lähdin molemmista hyvällä fiiliksellä, mutta en aio lähteä pohtimaan tai analysoimaan omia suorituksiani. Palaan asiaan seuraavan kerran heinäkuussa tulosten kera.

Nyt mä vaihdan vaatteita (mukavuudenhaluisena tein kokeen treenipöksyt jalassa. Nää on ihan totta mukavimmat housut jotka ihminen voi omistaa), meikkaan hiukkasen ja lähden kohti Turkua. Kaikkien aikojen lempparikesätyöni, Ruisrock, alkaa taas lähestyä ja meillä on tänään ensimmäinen palaveri festareihin liittyen - Turussa tietenkin.

Ihanaa, ihanaa perjantaita kaikki!

xx,

vähän väsynyt, mutta kovasti onnellinen Anna

Pääsykokeiden ympärillä pyörivä elämä

Olen aloittanut useamman postauksen kirjoittamisen ja parin lauseen jälkeen jättänyt ne roikkumaan luonnoksiin. Tuntuu etten osaa sanoa mitään, etteivät sanat tule ulos päästäni.

Viime viikot ovat olleet vähän outoja. Musta tuntuu, ettei mun päähän mahdu mitään muuta kuin pääsykokeet ja lukeminen. En ole ehtinyt nähdä melkein ketään ystävää enkä oikeastaan tajua, että toukokuun loppu lähestyy.

Tää ei ole ensimmäinen vuosi, kun kevät tuntuu paitsi ihanalta, myös hiton pelottavalta. Joskus mietin, olisiko ollut parempi olla sanomatta täällä mitään aikeistani hakea yliopistoon. Mulla on nyt rauhallisempi ja varmempi olo yliopiston suhteen kuin koskaan aikaisemmin. Kuitenkin samalla tiedostan, että valtaosa siitä varmuudesta johtuu siitä, että pystyin hakemaan myös avoimen väylän kautta, vaikka se ei takaa mulle yhtään mitään. Ei mitään! Välillä mieleen tulee myös, että entä jos olen kironnut tulevaisuuteni puhumalla siitä etukäteen, mikä on tietenkin vähän hupsua. Niinpä sen sijaan, että ajattelisin noin, yritän ajatella, että mitään ei saa, jos ei pyydä.

Mua myös turhauttaa yleisen kirjallisuustieteen pääsykoemateriaalit aivan tajuttomasti. Joo, samoja teoksia kuin ekalla peruskurssilla, mutta vasta nyt ymmärrän, mitä monet yliopistossa opiskelevat kaverit tarkoittivat, kun sanoivat, että opiskelu on ihan erilaista kuin mitä pääsykoe on. Koska sitä se on, ainakin yleisen kirjallisuustieteen kohdalla. Jos mä en tietäisi, mitä se on oikeasti, jos mä en olisi opiskellut sen perusopintoja, mä olisin varmaan heittänyt jo noi pääsykoekirjat ikkunasta. Pääsykoematskujen perusteella voisin aivan rehellisesti sanoa, että toi ainehan on ihan kamalaa kuraa. Onneksi tiedän, että näin ei tosiasiassa ole. Toi pääsykoematsku on vaan jostain ihan toisesta universumista kuin mikään, mitä ollaan opiskeltu kursseilla! Tietenkin sivutaan samoja asioita, mutta ihan eri näkökulmasta. Mua turhauttaa se aika huolella juuri nyt.

Mä luotan itseeni ja samaan aikaan mietin, luotanko liikaa. Entä jos mä en pääsykokeissa osaa kirjoittaa oikein, entä jos olen kuluneen vuoden aikana oppinut kirjoittamaan liian yliopistomaisesti (enkä mä edes tiedä olenko, mutta musta tuntuu siltä) vaikka sitä ei vielä vaadita?

Joo, yritän lopettaa jossittelun ennen kuin edes aloitan.

Mä haluaisin kirjoittaa mun sisustussuunnitelmista, uusista college-paidoista ja sinkkuudesta. Mä haluaisin jakaa ajatuksiani treenaamisesta ja avoimen yliopiston opinnoista. Mä haluaisin pohtia elämää, sen kiemuroita ja taianomaisuutta. Kaikessa painavassa keveydessään.

Mutta en voi. En vielä.

Vielä yksitoista päivää. Sitten on kesäkuun alku; mun kesän alku.

Joten ja kuitenkin, stressistä ja murehtimisesta huolimatta nautin kauniista keväästä ja uskon tulevaisuuteen.

Tulevaisuuteen, joka häämöttää tuolla jossain.

xx,

Anna

ps. allaoleva kuva on ote kaikkien aikojen huikeimmasta WhatsApp-keskustelusta. Tapasin pilkun jälkeen Namun edessä (älkää kysykö miksi olin ollut siellä, I got no decent explanation) erään vanhan ystävän. Seuraavana päivänä puhelimen näytöllä näkyi viesti Slaikka-nimiseltä tyypiltä. Ensimmäinen reaktioni oli kauhistus ja sellainen "voi ei, ei ei ei, kenelle mä nyt oon antanut numeroni, ei ei ei". Kävi ilmi, että kyseessä olikin vain edellisenä iltana tapaamani ystävä (mä en edes tiedä, miten WhatsAppissa voi vaihtaa oman nimensä) ja voitte kuvitella millaiset naurut saatiin, kun kerroin hänelle ensireaktiostani.

Lost in Lahti

Sunnuntaiväsyneenä (ai mikä eilisiltaisista eläinteemabileistä aiheutunut unenpuute?) saavuin äidin luona vietetyn äitienpäivän aamu- ja iltapäivän jälkeen jokin aika sitten Lahteen suunnatakseni landelle faijan hoiviin lukulomalle.

Matkanteko kompuroi pahemmin kuin matkalainen (lue: minä) järkyttävän painavan laukkunsa kanssa.

En meinannut löytää oikeaa "Rautatieasema"-nimistä bussipysäkkiä, koska Lahden rautatieasemalla niitä on viisi. 

Varmaan joku järki siinäkin on jonkun mielestä joskus ollut.

Tunsin itseni väsyneeksi ja eksyneeksi, mutta samalla sisällä heräsi pieni seikkailunkipinä. Hihii, minähän olen hieman eksyksissä (eivätkä bussiyhtiön nettisivut auttaneet asiaa lainkaan), mutta epätoivon sijaan tunsin suurta hilpeyttä.

Olin yksin ja hukassa itselleni melkolailla vieraassa kaupungissa. Ja aivan yhtäkkiä olin löytöretkeilijä maassa, jonka kieltä en osaa ja jossa minun on selvittävä omine nokkineni, vain oman järkeni ja vaistojeni avulla. Tunsin niin suurta jännitystä, että tuli hiukan hölmö olo.

Mutta sitten muistin, miten juuri vajaa vuorokausi sitten selitin eräälle kaksilahkeiselle, että pieni hölmöys on pelkästään hyvä piirre ihmisessä.

xx,

Anna, Lahdessa seikkaileva hölmö

ps. ja niin, löysin lopulta oikean pysäkin lähes naurettavan helposti

Vappu, eli serpentiiniä hiuksissa ja paljon unta

Heipähei sinne!

Viimeiset seitsemän yhdeksän päivää ovat olleet melkoisia.

Ensin kuitenkin se viime viikon tärkein juttu: asiat järjestyivät (niin kuin niillä yleensä tuppaa olemaan tapana) ja viikko sitten keskiviikkona laitoin yliopiston avoimen väylän haut menemään. Olin sen jälkeen niin helpottunut, huojentunut ja onnellinen, että voisi kuvitella, ettei mulla ole mitään pääsykokeita edes tulossa.

Mulla tosiaan meni aivan todella viime tippaan vikojen suoritusmerkintöjen saaminen WebOodiin ja stressilevelit huiteli viime viikon alkupuolella joissain ihan toisissa ulottuvuuksissa. Toi avoimen väylän haku oli tosi tärkeä juttu mulle, koska alunperin sen takia rupesin suorittamaan opintoja avoimessa viime syksynä. Eihän se takaa sisäänpääsyä yliopistoon yhtään pääsykoetta varmemmin, mutta nyt mun ei ainakaan tarvitse miettiä eikä jossitella sen suhteen, olisinko voinut päästä sisään sitä kautta. Kesällä selviää, kuinka käy.

(Mulla on ajatuksena tehdä oma postaus noista mun avoimen opiskeluista ja tosta avoimen väylän kautta hakemisesta, siinä on nimittäin jos jonkinmoista kommervenkkiä.)

Vappu kului iloisissa merkeissä siskoni ja ison ystäväporukan seurassa Töölössä. Mulla oli kultaista serpentiiniä hiuksissani ja etkoilla oli tarjolla munkkeja. Söin niitä neljä.

Vappupäivänä en sen sijaan tehnyt juuri mitään. Heräsin unenpöpperöisenä joskus kymmenen jälkeen, vastasin siskon viestiin ja päätin sammuttaa puolen tunnin päästä soivan herätyskellon. "Mä nukun ihan vähän vielä."

Heräsin kello 13.17. Mulle merkittävän asiasta tekee se, että en muista, milloin viimeksi olisin sallinut itseni nukkua heräämättä aamulla herätyskelloon. Edellinen  kerta lienee ollut joskus viime elokuussa. Mulla on AINA kello soimassa, myös vapaapäivinä. Ja se soi aina viimeistään 10.45. Tähän ei ole poikkeuksia. Jopa silloin kun olen "lomailemassa" jommankumman vanhempani hoteissa, terotan, että minut on sitten herätettävä viimeistään silloin ja silloin.

Syynä jokapäiväiseen herätyskelloiluun on yksinkertaisesti se, että en ole kokenut, että mulla olisi varaa "tuhlata" aikaa nukkumiseen. Sen jälkeen kun viime syksynä aloitin opinnot avoimessa yliopistossa tähtäimenä paikka yliopistossa, ei mulla oikeastaan ole ollut sellaista hetkeä, ettenkö aina voisi olla lukemassa tai kirjoittamassa jotain opintoihin liittyvää. T'ämä ajatus takaraivossa on tuntunut jotenkin "väärältä" nukkua todella myöhään, vaikka nukkumista kovasti rakastankin.

Teki siis paitsi fyysisesti myös psyykkisesti todella eetvarttia antaa kerrankin piutpaut herätyskellolle ja nukkua juuri niin pitkään kuin itsestä tuntui hyvältä.

Vappupäivän iltana poistuin kuitenkin kotoa käydäkseni kahvilla Sinisen Huvilan kahvilassa. Suomen eka peli (MM-lätkää, jos joltain on mennyt ohi) alkoi samoihin aikoihin, mutta päätin uhrata sen. Istuttiin paraatipaikalla Töölönlahden äärellä vilttiin kääriytyneinä, juotiin niin hyvää simaa että en voinut lakata hokemasta miten hyvää se oli ja naurettiin seuralaiseni kanssa. Ja ihan vähän googlailtiin, kuinka Leijonien peli eteni.

Myöhemmin kävelin Kampin (lue: auki olevan ruokakaupan) kautta kotiin.

Sen jälkeen olen oikeastaan vain opiskellut, käynyt töissä, salilla ja koittanut parannella polveani. Kävin viime viikolla juoksemassa ensimmäistä kertaa sitten viime syksyn ja koska järki ei tätä päätä turhan usein pakota, tein seuraavana päivänä salilla vielä jalkatreeninkin. Toinen polvi ei tykännyt ja sitä on vihlonut sen jälkeen. Kuvittelisin vihlomisen johtuvan siitä, että keho oudoksuu juoksemista, kun en ole sitä hetkeen harrastanut. En ole nyt sen jälkeen tehnyt jalkatreeniä, mutta ajattelin huomenna suunnata salille ja kokeilla, miten polvi reagoi rasittamiseen.

Nyt eletään jo toukokuuta. Mulle se on sekä pääsykoe- että mun synttärikuukausi. Crazy stuff.

xx,

Anna