Kun tekee asioita ensimmäistä kertaa

Ah, kesä.

Vaikka mä olenkin lomani lomaillut jo viikkoja sitten ja loppukesä sujuu auvoisasti töiden parissa, niin silti,

ah, kesä.

(Samma på finska: hei vain te kaikki siellä).

Tuntuu hassulta tuijottaa tätä melkein tyhjää tekstikenttää. Samaan aikaan pää pursuaa asioita, ajatuksia ja tapahtumia viime ajoilta ja sitten kuitenkin samaan aikaan pää lyö ihan tyhjää. Mistä mä tahtoisin kertoa, mistä kaikesta voisin kertoa?

Vaikka siltä ei ehkä hiljaiselosta päätellen vaikuta, mä olen ajatellut tätä blogia usein. Tuntuu hyvältä kirjoittaa taas. On ollut ikävä.

Tämä kesä on ollut hyvä kesä. En oikein tiennyt mitä tältä kesältä odottaa ja siltikin tämä oli vähän erilainen kuin kuvittelin. Hyvä kesä kuitenkin.

Mä olen myös viime aikoina todennut, että olen luultavasti vanhanaikaisin tuntemani ihminen. Henkisesti mä olen suunnilleen 1800-luvulta, yhä näin vuonna 2014. No okei, ei nyt ihan, ehkä enemmänkin 1900-luvun loppupuolelta.

Annanpa muutaman valaisevan esimerkin:

#1 (muistaako joku vielä, että toi risuaita tarkoitti ennen muinoin "numero"-merkkiä?)

Jos olen viime aikoina ollut kotona, arki-iltaisin olen nauttinut ikkunasta löyhyävästä tuulenvireestä ja katsellut Liviltä tulevia Sinkkuelämän uusintoja. Musta on ihanaa katsoa telkkaria taas pitkästä aikaa ja musta on ihanaa, kun olen saanut kehittää itselleni pienen rutiinin siitä.

Mä en oikeastaan nauti leffojen tai sarjojen katselusta tietokoneelta. Kun mä tiedän, että se sarja tai leffa löytyy Netflixistä/vastaavasta palvelusta, mä ajattelen aina, että "no en nyt jaksa, teen jotain muuta, on se siellä vielä huomennakin" ja huomaan, että kuukautta myöhemmin en ole vieläkään katsonut mitään. Sen takia mä olen katsonut tasan yhden jakson Games of Thronesia ja noin puolet Orange is the New Blackin ekasta tuotantokaudesta.

Koska ne ei tule telkkarista.

Mutta kun jokin tulee telkkarista, sä joko olet paikalla katsomassa sen tai missaat sen. (Mulla ei todellakaan ole käytössäni mitään "Haluatko katsoa lempisarjasi jakson myöhemmin? Tällä x-palvelulla se on nyt mahdollista" -pakettia.) Ja mä pidän valtavasti siitä, että jokainen arki-ilta Sinkkuelämää pyörähtää käyntiin kello yhdeksän. Joskus olen katsomassa sitä, joskus en. Mutta etenkin iltavuoron jälkeen, jolloin matka usein käy töistä suoraan kotiin, on ihanaa rojahtaa sohvalle, avata televisio ja katsella tunti Manhattania ja siellä seikkailevaa naisnelikkoa. Ja sen jälkeen tulee kätevästi kymppiuutiset.

Ystäväpiirini mukaan mä olen ehkä maailman ainoa ihminen, joka enää ajattelee noin (saati sitten katsoo telkkaria mieluummin kuin läppärin näyttöä). Se on hyvin mahdollista.

#2

Mä en käytä Tinderiä. Mä en vain pysty, en ainakaan toistaiseksi. En siis millään lailla halveksi tai ylenkatso tinderöiviä ihmisiä, tekeehän sitä koko lähipiirini (tai no, ne sinkkuyksilöt) ja olen itse todistanut sivustakatsojana, kuinka Tinderin kautta on löytynyt vaikka kuinka upeita tyyppejä. Mutta se ajatus siitä, että tykkäät tai sivuutat ihmisen ulkonäön ja pienen infopläjäyksen perusteella, tuntuu vain liian karulta. Vaikka samaan aikaan tiedostan, että niinhän oikeassakin elämässä tehdään. Harva menee baarissa/missä ikinä juttelemaan ihmiselle, jonka ulkonäkö ei miellytä omaa silmää. Mutta oikeassa elämässä on kuitenkin yksi puoli, jota sosiaalinen media ei tule koskaan saavuttamaan: fyysinen läsnäolo ja ruumiinkieli. Pelkästään se, miten on itsensä kanssa ja miten itsensä kantaa, kertoo ihmisestä paljon ilman, että tämän tarvitsee sanoa sanaakaan. Voin hyvin kuvitella, että Tinder on varmasti kelpo ratkaisu etenkin ujoille tai ihmismassoista tykkäämättömille ihmisille. Onhan se ihan mieletön sovellus, mä en vain ole tarpeeksi kypsä sille.

Voi olla, että mä jossain vaiheessa haastan itseni poistumaan mukavuusalueeltani ja liityn Tinderiin (ja teen lähipiirini iloiseksi, saan usein edelleen "Siis etkö vieläkään oo Tinderissä? Nyt liityt!" -kehoituksia osakseni), mutta sen aika ei ole vielä.

(Yllättääkö ketään, jos tunnustan, että aikana ennen Tinderiä koin myös pelkän ajatuksen kaikenlaisesta nettideittailusta hyvin itselleni epäsopivaksi?)

#3

Ajatus lukemisesta näytöltä, oli kyseessä sitten läppäri tai iPad, on mulle aika vastenmielinen. Kykenen juuri ja juuri lukemaan uutisia netistä. Lehtien lukeminen näytöltä, mielummin ei. Kirjojen lukeminen näytöltä, ei kiitos todellakaan. Kyllä mä sen ymmärrän, kuinka paljon kevyempää on kantaa pelkkää iPadia kirjakasan sijaan, mutta se kirjan fiilis. Sehän on vähintään neljäsosa lukunautinnosta, kun saa kääntää sivua! Tai laittaa kirjanmerkin sivujen väliin!

Ja nyt kun kirjoista kerran tuli puhetta...

Olen myös ehtinyt vähän seota Nälkäpeli-trilogiasta. Vanhan koulukunnan edustajana koen äärimmäiseksi vääryydeksi, jos katsoo elokuvat ennen kirjojen lukemista (esimerkki #4) ja kolmannen elokuvan ensimmäisen osan trailerin putkahtaessa ilmoille tajusin, että he-he, olenpas itse toiminut omien näkemysteni vastaisesti. Olen katsonut elokuvat, mutta en lukenut kirjoja. Niinpä ahmin koko trilogian muutamassa päivässä ja kun pääsin viimeisen kirjan loppuun ja suljin kannen, olo oli vähän tyhjä. Helpottunut, mutta tyhjä. Helpottunut siksi, että vihdoin tiedän kuinka Katniksen käy. (Ja siis kyllä, tiedän että kyseessä on fiktiivinen hahmo, mutta mä eläydyin kirjoihin joskus aivan käsittämättömän vahvasti.) Ja tyhjä siksi, että kirjasarja loppui.

Parin välipäivän jälkeen ajattelin huomenna jatkaa Haruki Murakamin Norwegian Woodin lukemista. Ymmärsitte oikein: sysäsin kyseisen kirjan surutta syrjään Nälkäpelien tieltä. Anteeksi vain herra Murakami, älkää pyörtykö. Kirjaanne ja teitä on ylistetty, mutta mä en vain ole päässyt teokseenne sisälle. En vaikka kuinka olen yrittänyt. Ei Norwegian Wood huono ole, ei todellakaan, mutta itse kuvailisin sitä ehkä sanoilla "ihan hyvä". No, ehkä mielipiteeni muuttuu jahka saan sen luettua loppuun.

Muita viime aikain havaintoja ja häppeninkejä elämässäni:

Olin Ruissin lisäksi myös Flowssa ja kyllä noi festariviikonloput on vaan aika intensiivisiä. Flow oli onnistunut ja kaunis festari ja etenkin sunnuntai, jolloin esiintyi suurin osa artisteista, joiden keikat halusin nähdä, oli hyvä päivä. Robyn oli ihana (siitä takatukasta en voi sanoa samaa) ja Die Antwoord yllätti kaikesta outoudestaan huolimatta. Osasin odottaa mielenkiintoista showta, mutta eniten yllätyin kun löysin itseni fiilistelemästä bändin kappaleita. Outkast oli yliveto ja Bonobo miellyttävä uusi tuttavuus.

Mä pääsin myös pari viikkoa sitten ajelemaan vesiskootterilla, kun hyvä ystäväni ehdotti ajelua. En ollut koskaan aikaisemmin päässyt kokeilemaan moista vekotinta, joten lienee sanomattakin selvää, miten kertakaikkisen innoissani olin. Kuskattiin skoba vesille Vanhankaupungin kosken tietämiltä ja ajeltiin Kaivariin, sieltä vähän avomerelle ja Vuosaaren kautta takaisin lähtöpaikkaan. Pääsin kuskin paikalle jossain vaiheessa ja sitä vauhdin hurmaa kun päästelin menemään!

Helsingin edusta ja kaupunkia ympäröivä rannikko ovat ihan mielettömän kauniita. Mulle aukesi ihan uusi maailma ja uudenlainen Helsinki kun ajeltiin saarien ohi ja poukamien läpi. Otin paljon kuvia silmilläni niin että muistaisin ne näkymät aina.

Olen lisäksi ollut, first time ever, moottoripyörän kyydissä. Se oli hyvin jännittävää. Vähän pelottavaakin, mutta vain vähän.

Yksi kesän pieniä kohokohtia oli myös se, kun kävimme kaveriporukalla iltauinnilla ja sain ystävältäni luvan kurkottaa ulos hänen autonsa avonaisesta kattoikkunasta ajomatkan aikana.

-Saanko mä?
-Saat.

Niinpä nousin seisomaan, kurkotin yläkroppani ikkunasta ulos ja nostin kädet ilmaan. Ensimmäistä kertaa ikinä. Nauroin ääneen kuin pieni lapsi viiman hulmuttaessa hiuksia. Se tuntui mielettömältä. Ajatus siitä saa edelleen hymyilemään.

Toivottavasti elokuinen aurinko paistaa lämpimästi vielä monta, monta päivää.

xx,

Anna

Joskus täytyy hullutella

Some people 
never go crazy. 
What truly 
horrible lives 
they must live.

-Charles Bukowski


Hulluutta on laitattaa ystäväpiirissä kaikille samanlaiset feikkitatuoinnit, koska yksi meistä oli saanut niitä tusinan eräästä näyttelystä.

Hulluutta on laulaa PMMP:n Kesäkavereita hotellin aamiaisella vain siksi koska juuri tuolla hetkellä sanat "me päätämme mennä taksilla hotelliin / ja Hiltonissa väki paheksuu et noi on pelti kiinni / höh, otan pekonii" kuvasivat meitä täydellisesti.

(Sain tuona viikonloppuna uuden ystävän. Ystävyyteen tarvittiin vain jaettu hotellihuone ja viisi päivää Turun Ruissalossa.)

Hulluutta on kiipeillä paljain jaloin kallioilla.

Hulluutta on valvoa yömyöhään ainoana älyllisenä (tai pikemminkin "älyllisenä") toimintana kaikkien mahdollisten nettitestien tekeminen parhaan ystävän kanssa.

(Tulosten mukaan kuulun Rohkelikkoon ja mun salainen supervoima olisi kyky hengittää veden alla, muun muassa.) 

Hulluutta on laulaa kovaan ääneen aamuyöllä veneen kannella.

Hulluutta on, että itkettyäni tarpeeksi kun yliopistolta saapui vain pieni ja ohut kirje suuren ja paksun kirjeen sijaan, olen sen jälkeen selannut hyvin innoissani Avoimen Yliopiston opiskelumahdollisuuksia.

Hulluutta on räpätä Cheekin Liekeissä täysin erilaista musagenreä edustavan (suloisen) bändin jäsenten istuessa viereisessä pöydässä.

Hulluutta on, että paras ystäväni pyysi mua värjäämään hänen hiuksiaan. (Onneksi tapaus päättyi onnellisesti eli hiuksista tuli kauniit.)

Hulluutta on kertoa ihmiselle, josta todella pidät, että luulit pienenä, että kalliot, joiden läpi menee autotie, on leikattu halki veitsellä.

Hulluutta on tehdä 10 tunnin työpäiviä ja kuitenkin lähteä töistä hymyssä suin.

Hulluutta on ostaa valkkaria, koska se oli Alkossa valmiiksi kylmäkaapissa.

Hulluutta on riidellä tulisesti vain huomataksesi, että rakastat. Kaikesta huolimatta, tai pikemminkin juuri siksi.

Hulluutta on olla murehtimatta tulevaisuudesta.

Hulluutta on lähteä elokuviin iltayhdeksältä ja sen jälkeen yksille, vaikka menet aamukuudeksi töihin ja sinun pitäisi ennen duuniin lähtöä pakata viikonlopun reissua varten.

(Kävimme ystäväporukan kanssa katsomassa Tähtiin kirjoitettu virhe. Suuri suositus ja suuri itkuvaroitus. Kaunis elokuva, joka liikaa tökkimättä muistuttaa elämän rajallisuudesta ja siitä, että tärkeämpää kuin saada nimensä ikuisiksi ajoiksi kaikkien tietoisuuteen, on, tietenkin, rakastaa. Toisen pääosan esittäjä, Shailene Woodley, muistutti mun mielestä hurjasti Jennifer Lawrencea. Tämä ei tietenkään vähentänyt elokuvan viehätystä mun silmissä.)

Ihanaa, täydellistä hulluutta on vain olla hullun onnellinen.

xx,

Anna

Takaisin kaupungissa

Heipähei - näpyttelen jälleen Helsinki tukevasti jalkojeni alla (tai oikeammin oon kyllä jokusen metrin maanpinnan yläpuolella, sillä en asu ykköskerroksessa, mutta joka tapauksessa). Sen lisäksi, että olen palannut Helsinkiin, olen myös palannut takaisin töiden pariin eli arki on astunut taas kuvaan. Tosin mulla on vain seitsemän työpäivää (viikon työputki, oi kuinka ahkeraksi itseni tunnenkaan) ennen seuraavan loman alkua. Sitten lomailen taas vajaat kaksi viikkoa. Tähän lyhyeen juhannuslomaani ei oikeastaan sisältynyt mitään muuta kuin sitä kuuluisan mittumaarin viettoa.

Eilen tosin urakoin ja ratsasin vaatehuoneeni mitä mainioin tuloksin. Äiti kävi tänään Helsingissä ja haki multa kaksi jätesäkillistä vaatteita kirppikselle vietäväksi. Voitteko kuvitella, että mulla oli edelleen esimerkiksi mun rippimekko tallessa? Rippimekko! Mä pääsin ripiltä suunnilleen kymmenen vuotta sitten, siis m-i-k-s-i mä olen säilyttänyt kyseistä kolttua?? Etenkin kun kyseessä ei todellakaan ole mikään silmiä hivelevä muotiluomus. En tiedä olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, kun se mahtui yhä mun päälle (mutta ei todellakaan istunut saati sitten näyttänyt hyvältä). No, se ja aika monta muuta vaatetta päätyivät nyt kirppikselle. Soronoo ja toivottavasti löytyy uusi, rakastava koti!

Juhannus oli mun kalenterissa tosiaan tänä vuonna melkein viisipäiväinen, mutta viiden päivän raikuliputken sijaan voidaan puhua lähinnä viiden päivän "kulahtaneet leggarit" -lookkiputkesta. Mutta olihan se nyt ihan parasta. Ja kun säätkään eivät suosineet, ei tullut yhtään paha mieli kun notkui sohvalla milloin kirja kädessä, milloin telkkaria ja MM-futista tapittaessa. Välillä oli kuitenkin haukattava happea ja nämä ulkoiluhetket käyttivät myös koodinimeä "mölkky-turnaus". Allekirjoittanut ei, ikävä kyllä, voittanut yhtä ainutta ottelua (ja niitä pelattiin kuitenkin AIKA monta), mutta onneksi korjasin potin kotiin lautapelikisailussa.

Tajuttiin torstaina, ettei faija omista mölkkyä JA että me tarvitaan mölkky. Ratsattiin kaikki mahdolliset kaupat ja nyt iskän talous on onnellinen vaaleanpunaisen mölkkysetin omistaja.

 Nuorin pikkusisko sai päähänsä leipoa muffinseja. Osallistuvana perheenjäsenenä ilmoittauduin kansalliseksi makutuomariksi ja vaadin saada sain myös lusikoida kulhon pohjalle jääneet taikinan rippeet. Sisko, lisää näitä päähänpistoja, kiitos.

Mä uitin varpaita tossa rannassa. Tein kaksi huomiota: 1) vesi oli hyytävän kylmää, 2) mun varpaat ovat uineet samassa järvessä saimaannorppien kanssa. Jälkimmäinen oli musta hauska ajatus.

Loppuviikko kulunee paitsi työnteon, toivottavasti myös ystävien seurassa. Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan.

xx,

Anna

Pako kaupungista landelle, juhannusedition

Istun sohvalla, läppäri edessäni. Taustalla on auki radio, josta soi joku tän hetken hittipoppibiisi. Mulla on viereisellä pöydällä tuore kupillinen kahvia.

Oli ehkä paras päätös aikoihin paeta juhannuksen viettoon tänne faijan luo landelle. Vaikka rakastan Helsinkiä yli kaiken, välillä tekee vaan todella hyvää päästä pois ja saada etäisyyttä kaikkeen. Eilen jätin kaupungin pölyt, huolet ja murheet hetkeksi taakseni ja hyppäsin junaan. Elo täällä Saimaan rannalla on aina melkein kuin toisessa maailmassa olisi. Täällä kaikki ne kaupungin ihmissuhdekiemurat, tulevaisuuden pohtimisesta aiheutuneet harmaat hiukset ja nurkissa juoksevat villakoirat tuntuvat vaan niin kaukaisilta, mikä puolestaan on paitsi todella virkistävää, myös mukavaa vaihtelua.

Mennyt viikko on ollut raskas monella tapaa. Töissä on ollut kiirettä, olen juossut ulkona enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä, joten univelkaa on päässyt kertymään enkä edes muista, milloin olen viimeksi tiskannut. (Okei, rehellisyyden nimissä myönnettäköön että tiskasin eilen, koska musta on kerrassaan ikävää palata reissulta sotkuiseen kotiin, olin mä poissa sitten päivän tai kuukauden.)

Kuitenkin, huolimatta noista asteen verran negatiivissävytteisistä sanoistani, en vaihtaisi päivääkään pois. Olen elänyt kesää tasan päivä (ja ilta) kerrallaan. Viileästä ilmasta huolimatta mulla on kesä state of mind vahvasti päällä.

Ja eilen, voi eilen mä menin kirjastoon. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan mä oikeasti menin kirjastoon. Mä en laske kirjastokäynneiksi niitä sellaisia "mulla on kauhee kiire, nyt vaan nopeesti palautan nää kirjat ja äkkiä ulos" -käyntejä. Eilen mulla oli aikaa haaveilla ja haahuilla kirjaston käytävillä ja imeä itseeni sitä mieletöntä tunnetta, joka kirjastossa ollessa usein syntyy. Se tunne kumpuaa ajatuksesta, että on vain pieni ihminen lukemattomien, suurten tarinoiden keskellä. Se on musta kertakaikkisen huikea ajatus.

Mä vaeltelin käytävillä, kaivoin aina välillä puhelimeni muistioon raapustetun "Nämä haluan lukea" -listan esiin ja etsiskelin kirjoja. Osa etsimistäni löytyi ja muutaman lainasin, koska pidin nimestä ja takakannen kuvauksesta. Kävelin kotiin kirjapino kainalossa, koska ne eivät mahtuneet mun laukkuun ja voitte vain kuvitella, kuinka akateeminen ja älykäs olo mulla oli ne kirjat sylissäni kävellessäni. Pitäisi kävellä useammin kirjapino sylissä.

Mä en oikeastaan ikinä käy muualla kuin Rikhardinkadun kirjastossa. Kun aikoinani muutin Helsinkiin, selvitin parhaimpien lähikauppojen lisäksi myös hyvin nopeasti oman lähikirjastoni sijainnin. Se oli eräs alkukevään päivä kun päätin lähteä katsomaan "omaa kirjastoani". Eteläinen kantakaupunki (Rööperi, Eira ja Ullanlinna) eivät olleet mulle vielä silloin yhtä tuttuja kuin ne nyt ovat, joten hieman jännittyneenä taivalsin paikan päälle. Vaikka mulla on ollut älypuhelin jo pitkään, mä tykkään siitä, että katson kotona reitin etukäteen ja koitan sen perusteella osata paikalle. Olo on heti edes hippusen seikkailullisempi kuin jos vain kävelisi naama puhelimen karttaan liimautuneena. Ja kun ensimmäisen kerran käännyin Ludviginkadulta Korkeavuorenkadulle ja siitä Rikhardinkadulle ja näin oman lähikirjastoni, mä olin mennyttä naista. Ujosti menin sisälle ja silloin mä tiesin. Mä tiesin, että näin sen kuuluu mennä, että tää on oikein. Rikhardinkadun kirjasto (in case ette ole siellä käyneet) on valtavan kaunis ja mikä parasta, vanha. Siellä on pieniä käytäviä ja portaikkoja ja kerros toisensa jälkeen hyllyittäin kirjoja. Mulle se on jotenkin todella ajaton paikka. Se on juuri sellainen kuin kirjaston (mun mielestä) pitäisikin olla.

Eilen illalla pakkasin verkkarit, pari villapaitaa ja vastalainaamani kirjat laukkuuni ja hyppäsin junaan. Perille päästyäni vaihdoin kollarit päälle, katsoin jalkapalloa ja nukuin kymmenen tuntia.

Kaapeissa on sen verran ruokaa, että pärjätään juhannuksen yli (eli toisin sanoen voidaan keskittyä siihen olennaiseen: yhdessäoloon, rentoiluun ja syömiseen) ja takapihan terassilla on maljakossa suuri kimppu kauniita lupiineja. (Mulla meni hävettävän kauan muistaa kyseisen kasvin nimi.) Pikkusisaret ovat matkalla tänne, faija heittää läppää vanhaan malliin ja mulla on villasukat jalassa.

Tästä juhannus voi alkaa.

xx,

Anna

ps. Päivän ainoa harmitus: mulla on myös kamera mukana, mutta usb-johtoa ei. Se jäi viettämään juhannusta kaupunkiin. Siksi ei löydy kuvan kuvaa tästä(kään) postauksesta.

Instagram-lempparit top 5

Meinasin laittaa otsikoksi 5 + 2 (koska en malttanut olla lisäämättä postaukseen paria extraa), mutta mulle tuli niin jäätävät matikkavibat tosta, että päätin skipata ton plussakohdan. Mä jätän suosiolla matikat muille, esim. pikkusiskolle ja faijalle. Ei menneet matikkageenit nimittäin tasan tässä perheessä.

Itsehän olin kovin myöhäisherännäinen, mitä tulee tähän yhteen kuumimmista sosiaalisen median muodoista. Tai no miten sen nyt ottaa. Hauskaahan tässä on se, että itseasiassa loin itselleni oman instagram-tilin jo kaksi vuotta sitten, keväällä 2012. En kuitenkaan innostunut ajatuksesta jakaa kuviani muille, mutta ne ah-niin-ihanat filterit! Niinpä räpsin kuvia instani täyteen - mutta ne näkyivät vain itselleni. Sitten jossain vaiheessa innostukseni laantui, unohdin käyttäjätunnukseni, salasanani ja koko tilin olemassaolon. Kunnes koitti alkukesä 2013. Molemmat pikkusiskoni olivat jo tuolloin ahkeria instailijoita ja sitten eräänä päivänä, vain hieman ennen omia synttäreitäni, pikkusiskoista vanhemman luona hänen Eerikinkadun vanhassa kämpässä hengaillessamme hänen kannustuksestaan mäkin taas aktivoin oman tunnukseni.

Mä oon, kavereiden ja kanssabloggaajien seuraamisen lisäksi, löytänyt monta seurattavaa kun olen satunnaisesti stalkkaillut, ketä tämä tai tuo frendi on nyt alkanut seurata tai kenen kuvasta joku on nyt tykännyt. Kyllä te tiedätte, se instan sydän-namiska.

Ja koska kaikissa meissä asuu pieni stalkkeri uteliaisuuden poikanen, tässä omat vinkkini keitä "follata" (mä ihan totta kuolen tolle sanalle, ai ai ai):

5. Sex and the City
@seexandthecity

Mä oon liian vannoutunut hc-fani että olisin voinut sivuuttaa tän. Hauskoja kuvia ja etenkin laineja, jotka olit jo melkein unohtanut. SATC never dies.

4. British Vogue
@britishvogue

Muistan kun joskus junnuna innostuin Voguesta ja voi sitä riemua kun sain ensimmäisen ihan itse ostetun jenkki-Voguen kätösiini. Riemu tosin vaihtui pian ihmetyksen kautta raivoksi, kyseinen lehti oli vaan niin huono. Pettymyksestä huolimatta annoin mahdollisuuden britti-Voguelle ja onneksi annoin: englantilainen versio lehdestä oli ja on edelleen mitä kaunein ja sen varaan olen aikoinani perustanut ajatukseni muotilehden stereotyypistä. Tili seuraa muotitoimituksen elämää (vähän kuin @trendimag:n eli kotimaisen Trendi-lehden käyttis, pidän myös heistä ja heidän huumorintajustaan kovasti!). Brittiläinen tili postailee ajoittain myös loputtoman kauniita vanhoja muotikuvia, joiden pariin voisin jäädä unelmoimaan pidemmäksikin aikaa. Etenkin kun ko. kuvissa on usein aivan jumalaisen upeita mekkoja. Ah ja lääh.

3. Biddy
@biddythehedgehog

Biddy on kääpiösiili, jolla on oma instagram-tili. Biddy on myös loputtoman suloinen ja katselee maailmaa usein turvallisesti omistajansa kämmeneltä. Tarvitseeko mun edes sanoa enempää? (Vieno pyyntö: lisää Biddy-videoita!!)

2. 9GAG
@9gag

Hauskoja ja "hauskoja" kuvia ja oivalluksia elämästä, niin suurista kuin pienistäkin aspekteista. Mä nauran näille usein ääneen ja kaikkihan tietää, että nauraminen on hyväksi ainakin mielelle, sydämelle ja terveydelle ylipäätään.

1. Humans of New York
@humansofny

Ehkä paras insta-löytöni so far. Jokainen kuva on, nimensä mukaisesti, jostakusta Ison Omenan asukkaasta/asukkaista ja kuvateksti kertoo lyhyesti heidän tarinansa, usein joko keskustelu- tai minä-muodossa. Vaikka tarinat ovat hyvin lyhyitä, vain silmänräpäytyksen pituisia hetkiä vuosikymmeniä pitkästä ihmiselämästä, ne on musta usein todella koskettavia ja kauniita. Oon useamman kerran huomannut uponneeni kuvaan ja sen tarinaan arjen kiireiden keskelläkin ja liikuttuneeni melkein kyyneliin. Suosittelen todella lämpimästi.


+ EXTRA:

Justin Timberlake
@justintimberlake

Ikuinen suosikkimieheni, joka vain komistuu komistumistaan. Päivittää instaansa lähinnä keikka- ja fanikuvia, joskin eräs nimeltämainitsematon bloggaaja ja mieskauneuden arvostaja heittäisi kuperkeikkaa, jos kyseiselle tilille päivittyisi esimerkiksi paidattomia selfieitä herra Timberlakesta. A girl can dream.


+ EXTRA 2 (hox etenkin kaltaiseni HKI-loverit!!):

Matti Keski-Kohtamäki
@livelovehelsinki

En tunne herraa henkilökohtaisesti, mutta tyypin on oltava mitä hienoin mies. Tunnus on nimittäin omistettu Helsingille ja sen kauneuden ikuistamiselle. Kuvat on MIELETTÖMÄN UPEITA ja pelkällä iPhonella otettuja. Siis taju lähtee. Tätä Instagram on parhaimmillaan. Jos ikinä koskaan milloinkaan kukaan tulee nillittämään, kuinka ruma tai ällöttävä meidän rakas, kaunis pääkaupunkimme on, niin sen jälkeen kun olette jäätävällä katseellanne painaneet henkilön maanrakoon (tässä blogissa emme kannusta väkivaltaan), näyttäkääpä hänelle tämä insta-tunnus ja kysykää sen jälkeen, vieläkö Stadi on ruma. On varmaan aika hiljaista.

Ja jos jonkun uteliaisuus sattui heräämään (ja joku sitä taisi tuossa kyselläkin), niin meikkishän seikkailee instagramissa tunnuksella @annastrawberryy. Sukunimeni ei silti suinkaan ole "Mansikka", kuten jotkut joskus ovat luulleet, vaan loppuosa tulee vanhasta, kuolemattomasta galtsu-nickistäni. Ah kultainen irc-galleria -nuoruus! Itse instailen kaikkea enemmän ja vähemmän "turhaa" eli arkipäiväisiä sattumuksia ja kauniita asioita. Ja välillä toki omaa naamaani myös, olenhan itseäni rakastava narsisti ihmisolento. (Vaikka pakko myöntää, että se oman naaman kuvaaminen tuntuu edelleen lähes aina tosi hölmöltä.)

Ketkä on teidän ehdottomia "pakko follaa" -kohteita? Kommenttiboksin puolelle saa heittää vinkkejä hauskoista insta-seurattavista! Etenkin eläin/kanisivu-instat on enemmän kuin tervetulleita. Tai no. Kaikki vähänkään söpö/hauska/kaunis(/okei okei, komea myös, ketä mä tässä yritän huijata?) kiinnostaa aina.

xx,

Anna

Kesän alku täynnä hyvää kiirettä (+ yksi huikea video)

Huhheijaa, se on nyt kuulkaa kesäkuun alku!

Tarkoitus oli tänään lähteä töiden jälkeen treenailemaan mutta kun vanha, nykyään ulkomailla asuva ystävä soittaa ja kertoo kotiutuneensa taas kesäksi Stadiin, ei puhettakaan että laittaisin treenamisen ystävän näkemisen edelle. Ei muuta kuin lisää kuivashampoota tukkaan, tsekkaus peiliin ja ovesta ulos. Kesällä on parasta, kun ei tarvitse välittää aikatauluista (duunivuoroja lukuunottamatta) ja ex tempore -mikätahansa onnistuu lähes poikkeuksetta.

Mulla on ollut mitä ihanin kesän alku. Olen viettänyt paljon aikaa ystävien kanssa ja muun muassa duunipossen kanssa saatiin tossa eräs perjantai-ilta toukokuun loppupuolella idea uintireissusta Espooseen. Niinpä pakattiin itsemme kollegan autoon ja huristeltiin Espoon Kuusijärvelle - keskellä yötä. Vaikka motarilla oli hiljaista, autossa raikuivat vanhat ruotsihitit (yksi mun tän kesän tavoitteista on opetella Sommartiderin sanat ulkoa) ja pikkuruisen järven vesi oli lämmintä kuin linnunmaito. Talviturkin heittäminen ei ole koskaan ollut noin hauskaa. Huudeltiin järvelle ja kuunneltiin kaikua, kelluttiin ja yritettiin ottaa salamakuvia. Kun pukeuduttiin (alusvaatteet ovat ennenkin ajaneet asiansa uima-asuna), olo oli samanlainen kuin pienenä, kun piti pukea vaatteet märän uikkarin päälle. Kesäyö oli onneksi lämmin (ja autossa toimiva lämmitys). Kun me päästiin takaisin Helsinkiin, haettiin hodarit kolmannesta katukärrystä, joka nähtiin. Simppeliä, mutta juuri tuolloin parasta mitä kuvitella saattaa. Kädet edelleen ketsupista tahmaisina päätettiin mennä johonkin katsomaan auringonnousua. Ajeltiin ympäriinsä ja lopulta päädyttiin Tervasaareen. Mä en muista milloin viimeksi olen oikeasti katsonut auringon nousevan puiden takaa, vähä vähältä kasvaen isommaksi. Tuntui hienolta, että yleensä niin puhelias porukkamme hiljentyi nousun katselun ajaksi, aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Aamukuudelta kotiin hiipiessäni olin väsynyt, mutta kovin onnellinen.

Alkukesä on ollut töiden lisäksi aikamoista univelkojen keräämistä. Mutta kun koko ajan sattuu ja tapahtuu niin paljon, että mielummin tingin yöunista (etenkin nyt kun niillä ei ole esimerkiksi opiskelujen kannalta oikeastaan mitään väliä) kuin skippaan korttipeli-illan, juoruilumomentin, koko yön kestävän hippailun tai yhteisen kokkailu- ja safkailuhetken ystävien kanssa.

Oon myös ehtinyt käydä siskojen kanssa tsekkaamassa niin Justin Timberlaken kuin Miley Curyksenkin keikat. (Mileyn keikalle en olisi eksynyt, ellei eräs ystävä olisi tarjonnut saamiaan lippuja.) Ensimmäisen arvio kymppi plus plus, kyseessä oli ehkä magein keikka miesmuistiin, JT on ilmiömäinen live-esiintyjä. Mileylle antaisin ehkä kasi puolen. Neiti Curyksellä oli provosoiva, mutta omalla tapaa näyttävä show, mutta koska en itse ole kovin tuttu neidin tuotannon kanssa, mun henkilökohtaisen pankin räjäytti illan viimeinen encore: Party in the U.S.A! Mä toivoin koko illan, että se soisi ja voi sitä riemua kun kappaleen alkutahdit lävähtivät soimaan!

Mulla on tänä kesänä reilut kaksi viikkoa lomaa töistä parissa osassa ja ensimmäinen lomaviikko häämöttää jo. Suunnitelmia ei ole, mutta mieli halajaisi maalle. Myös äkkilähtö jonnekin ulkomaille kiinnostelisi. Mutta stressiä lomasuunnitelmista, tai suunnitelmattomuudesta sen puoleen, en aio ottaa.

Oi ja hei! En tiedä onko konsepti nimeltä ToosaTV teille tuttu, mutta jos ei ole, niin suosittelen tutustumaan! Parodian kuninkaalliset Niko La ja Cristal Snow tehtailevat joka maanantai parodiaa ajankohtaisista tv-ohjelmista, useimmiten tosi-tv-sellaisista. Ja jos ette vielä arvanneet, NIIN KYLLÄ, tällä viikolla ToosaTV esittää:

Au pairit kotiorjina Lontoossa!

Mulla on tota kuvailemaan vain yksi sana: HUIKEE.

Videon pääsee halutessaan katsomaan täältä (yritin upottaa sitä tähän - en onnistunut. Tekniikkatunari kuittaa). Tää pelasti mun kaoottisen maanantain, sitä huutonaurun määrää töissä kun katsoin tän ekan kerran. Mä nauroin ihan vedet silmissä. Ahahahhahaha. Niko ja Cristal on mielettömiä tyyppejä (ja niin lahjakkaita. Ja muuntautumiskykyisiä. Ja komeitakin vielä. Siis ihania miehiä.).

xx,

Anna

ps. Missäpäin Helsinkiä on parhaat mestat auringonnousun tsiigailulle? Jättäriltä on kuulemma mielettömät näköalat auringonlaskua ajatellen, mutta en tiedä toimiiko se myös nousun katseluun. Vinkeille iso arvostus!

Ulkona paistaa aurinko, mä istun sisällä ja ajattelen

Pidän taukoa velvollisuuksista, istun sohvalla ja juon haalennutta kahvia. Kaapissa oli vain jotain pahaa suodatinkahvia, joten lisäsin siihen salaa maitoa ja lusikallisen sokeria, niin kuin tapasin aina tehdä ennen kuin tutustuin kahvien maailmaan ja oikeasti hyviin kahveihin. Vaikka kahvikupposeni on edelleen aika pahaa, siitä tulee tietyllä tapaa turvallinen olo. Tiedän, että jos ystävät näkisivät mun kahvin, he sanoisivat lämpimästi kiusoitellen "Anna juo taas sokerimaitoa kahvilla". Ajatus saa hymyilemään.

Pään sisällä on menossa sanojen taifuuni, niin paljon ajatuksia kaikesta. Keväästä, kesästä, ensi syksystä, jopa talvesta. Haikeita ajatuksia, iloisia ajatuksia, toiveikkaita ajatuksia, epätoivoisia ajatuksia. Viimeisimmille en ole antanut tilaa, vaikka helppoa se ei ole aina ollut. Ei todellakaan. Se on välillä ollut ihan hemmetin vaikeaa.

Mutta sitten mä hengitän ulos. Ja hengitän sisään. Ja ajattelen, että kyllä ne asiat järjestyy, aina jotenkin.

May all your hopes all turn out right, laulaa Ben Howard.

Ja niin tulee vielä tapahtumaan.

xx,

Anna


Kuva täältä