perjantai 30. syyskuuta 2016

Välivuosista



Tässä se nyt vihdoin on. Teksti, jota mä olen pohtinut ja luonnostellut pidempään kuin ehkä mitään muuta postausta koskaan, yksinkertaisesti koska aihe on mulle tärkeä ja tiedän, että se mietityttää myös monia siellä ruudun toisella puolella. Mun lähipiiri hoki mulle just näitä asioita omien välivuosieni aikana aina silloin kun stressasin asiasta. Ja nyt on mun vuoro puhua tästä teille. Kuvituksena pieni kuvakimara omien välivuosieni varrelta.

Välivuosi. Mikä ihana kamala sana.

Näin syksyn pyörähtäessä käyntiin monella on edessään välivuosi. Osalla ihan omasta tahdosta ja osalla pakon edessä, jos esimerkiksi jonkin oppilaitoksen ovet eivät tänä syksynä auenneetkaan.

Ennen kuin avaan ajatuksiani välivuosista, kerron hieman omasta opiskelu-/välivuositaustastani.

Mä kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 2010, vuoden myöhemmin kuin muut omanikäiset (that is: 1990-syntyneet), koska asuttiin perheen kanssa vuosi Saksassa mun yläasteen ja lukion välissä. Aloitin siis lukion vuotta itseäni nuorempien kanssa samaan aikaan. Lukion jälkeen opiskelin vuoden mittaisen radiotoimittaja-koulutuksen Laajasalon Opistossa.

Sitten alkoi haahuilu. Välivuodet. Kuka niitä miksikin haluaa kutsua. Vietin yhteensä neljä välivuotta. Tein töitä, aupparoin Lontoossa ja palasin Helsinkiin, tein lisää töitä. Melkein joka kevät kävin tai ainakin harkitsin vakavasti yliopistoa ja pääsykokeita. Mielessä pyöri englantilainen filologia, viestintä, yleinen historia ja lopulta oma pääaineeni, yleinen kirjallisuustiede. Pohdin myös ammattikorkeaa, mutta en oikein löytänyt sieltä mitään itselleni sopivaa opintolinjaa.

Aloitin yliopiston "vasta" nyt, koska aikaisemmin en vielä tiennyt mitä tahtoisin opiskella. Ja vaikka aikaisemmin koin välillä kovaakin painetta siitä, että mun pitäisi jo opiskella jossain, nyttemmin ymmärrän, että näin tän piti mennä. Paine muodostui ihan vain minusta itsestäni, ei niinkään ulkopuolisista tekijöistä. Tai no. Voiko yhteiskunnan laskea ulkopuoliseksi tekijäksi? Koin epäonnistuneeni ihmisenä, koska en ollut vielä löytänyt omaa alaani ja se jos mikä oli kuluttavaa. En voinut kuvitellakaan hakevani opiskelemaan jotain sattumanvaraista alaa vain voidakseni sanoa opiskelevani. Silloin ei paljon lohduttanut ylläkin mainittu "kaikella on tarkoituksensa", jälkiviisastelu kun on paljon helpompaa.

Tärkein hetki itselleni, näin jälkikäteen ajateltuna, oli se, kun omaksi onnekseni ymmärsin jossain vaiheessa, että vaikka oma polkuni ei ehkä olekaan se perinteisin (en mennyt suoraan lukiosta yliopistoon vaan pidin "poikkeuksellisen" monta välivuotta), se ei tee minusta epäonnistunutta tai jotenkin huonoa ihmistä. Paine ja huonommuuden tunne pääni sisällä muodostuivat siitä, että en toiminut niin kuin yhteiskunnassamme yleensä toimitaan. Vaikka näitä ei koskaan sanota ääneen, niin noinhan se on. Yhteiskunta haluaa meidät nopeasti kouluun ja vielä nopeammin ulos sieltä, että pääsemme töihin ja alamme maksaa veroja. Eivät yliopistojen sisäänpääsy-kiintiöt ihan sattumalta ole kääntyneet ensikertalaishakijoiden eduksi.


Osalla teistä saattaa olla fiilis, että nyt pitäisi äkkiä tietää, mihin kouluun haluatte tai millaista työtä haluatte tehdä. Riippuen toki vähän, minkä ikäisiä olette. Teistä ehkä tuntuu, että perhe tai yhteiskunta ei ole ylpeitä teistä, ellette lähde opiskelemaan. Kerron yhden jutun: teidän ei ihan oikeasti tarvitse vielä tietää. Mä uskon vakaasti, että jokainen löytää sen oman polkunsa silloin kun aika on oikea. Välivuosi tai parikin on ihan okei. Välivuoden viettämisessä ei ole mitään väärää.

Mulle itselleni välivuodet olivat niitä nuoruuden hölmöilyvuosia, jolloin tuli tehtyä yhtä sun toista, niin hyvässä kuin pahassakin. Tein virhearviointeja, kokeilin siipiäni ja elämää. Joskus suunnitelmat kosahtivat pahemman kerran, mutta aina siitä selvisi. Joskus taas elämä laittoi sun eteen punaisen maton ja kohteli kuin kuninkaallista. (Tosin elämän arvaamattomuus ei loppunut välivuosiin, eikä se taida loppua koskaan.) Kasvoin paljon ihmisenä. Ja nyt on monta hauskaa tarinaa, joille nauraa ja joita muistella sillä tavalla rakastavan lempeästi. "Voi nuori hölmö Anna. Sä et ole vielä aikuinen, vaikka ehkä kuvittelet olevasi. Eikä susta ehkä koskaan kasvakaan täydellisen aikuista. Mutta onneksi ei tarvitsekaan."

Jos välivuosi on niin sanotusti "pakko" pitää, kannattaa se käyttää johonkin hyödylliseen, kuten työkokemuksen kartuttamiseen tai esimerkiksi opiskeluun avoimessa yliopistossa. En kannusta ketään viettämään välivuotta makaamalla kotona aloillaan, mitään järkevää tekemättä. Terveydelliset ongelmat ja se, ettei töitä yksinkertaisesti saa, ovat tietenkin asia erikseen.


Mä olen ollut siitä onnekkaassa asemassa, että mä en ole koskaan joutunut kokemaan painostusta perheen tai suvun puolelta liittyen yhtään mihinkään elämäni osa-alueeseen. Mua ei koskaan painostettu vakiintumaan, eikä ole kyselty "no milloinkas Anna löytää sulhasen?". Sama pätee koulutukseen ja työelämään. Mä en ole koskaan tuntenut painetta tehdä jotain työtä tai päästä johonkin tiettyyn oppilaitokseen, koska perheeni toivoo niin. Kuitenkin tiedän, että kaikilla ei ole näin. Uskon kuitenkin lujasti, että nekin vanhemmat jotka toppuuttelevat jälkikasvunsa valintoja tai kevyesti tönivät johonkin suuntaan, tekevät sen rakkaudesta. Jokainen vanhempi haluaa lapsilleen vain parasta.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että sä elät tätä elämää itseäsi, et yhteiskuntaa tai vanhempiasi varten. Tee ja etsi asioita, joista tulet onnelliseksi ja jotka haastaa sua. Elä elämää itsellesi, älä muille. Tee mitä itse haluat tehdä, älä sitä mitä muut haluavat tai odottavat sun tekevän. Kehitä unelmia ja tavoittele niitä.

Etenkin nuorempana voi olla vaikea tehdä jotain, mitä muut eivät näe tavoittelemisen arvoisena. Samaten voi olla vaikea ymmärtää, jos joku tekee jotain erilaista. Etenkin pikkukaupungeissa. Asuin koko lukioajan vanhempieni luona, siis tuolloisessa kotikodissani Riihimäellä. Jo ensimmäisenä lukiosyksynä sain harmikseni kuulla paikallisten ikätovereideni suusta, kuinka olin "nykyään niin hesalainen ja muka meitä muita parempi". Vain siksi, että olin valinnut käydä lukion muualla. Vain siksi, että olin tahtomattanikin omaksunut helsinkiläisen puheenparren. Vain siksi, että käytin puheessani sanaa "spora".

Ymmärsin kuitenkin pian, että muiden puheet eivät kertoneet niinkään minusta kuin mitä ne kertoivat puhujista itsestään. Kuten eittämättä monen muunkin pikkukaupungin asukas, myös valtaosa yläasteen ikäkavereistani uhosi kovaan ääneen, kuinka vielä joskus he "jättävät tuon pikkukaupungin taakseen eivätkä koskaan palaa". Kuitenkin totuus ainakin omien yläaste-aikaisten tovereideni kohdalla on se, että valtaosa ei koskaan lähtenyt. Ehkä he huutelivat minulle, koska heitä kismitti, että minä "uskalsin" lähteä ja he eivät. Tai ehkä he ymmärsivät, etteivät oikeasti edes tahdo lähteä. Eikä siinä ole mitään väärää. Lähtemisen julistamisessa lienee kuitenkin aina pohjalla teini-iän uhoa ja tietynlaista suuruudenhulluutta, tunnistan noita piirteitä myös teini-ikäisessä Annassa. Polku, jonka he ovat valinneet, ei ole yhtään minun valitsemaani polkua huonompi. Ei, vaikka en koskaan itse ole tuntenut Riihimäkeä kotikaupungikseni, en sen enempää kuin mitään muutakaan kaikista niistä kaupungeista, jossa olin siihenastisen elämäni aikana asunut (Helsingistä tuli myöhemmin poikkeus tähän sääntöön). Tästä johtuen en koskaan kuvitellut tulleeni Riihimäelle jäädäkseni. Niinpä minun oli nuorempana vaikea ymmärtää ja muistaa, että jotkut asuvat yhdessä ja samassa kaupungissa koko elämänsä eivätkä edes halua lähteä muualle. Mutta se, etten täysin ymmärrä jonkun toisen valintaa, ei suinkaan tee siitä automaattisesti huonompaa. Me olemme kaikki erilaisia ja tahdomme elämältä erilaisia asioita.

On kuitenkin turha elää jonkun toisen sinulle käsikirjoittamaa elämää. Se, että on rehellinen itselleen, tavoitteilleen ja unelmilleen, yleensä loppupeleissä inspiroi ympärillä olevia ihmisiä ja myös vetää puoleensa samankaltaisia ihmisiä. Sellaisia, jotka tukevat päätöksiäsi, jotka inspiroivat sinua ja joita ehkä sinä inspiroit.

Koitan itse ajatella ja elää niin, ettei sitten joskus vanhempana harmittaisi että jäi jotain tekemättä. Uskon, että enemmän sitä katuu asioita, joita ei koskaan tehnyt kuin niitä asioista, joita teki. Vaatii myös ihan hirveästi rohkeutta ja uskallusta hypätä tuntemattomaan ja jättää ne tutut ympyrät, mutta mä uskon, että omalta mukavuusalueelta poistuminen on aina uskaltamisen arvoista. Jos ei mitään muuta, niin se ainakin kasvattaa henkisesti ja antaa itseluottamusta. Näin mä ajattelin kun lähdin Lontooseen ja näin mä ajattelin myös Uppsalaan lähtemisestä. En ole katunut Lontooseen lähtemistä hetkeäkään ja toivon ja uskon, etten myöskään tule katumaan syksyäni täällä Uppsalassa.

Mielestäni tärkeintä kaikessa, oli kyseessä sitten välivuosi, aupparoimaan lähteminen tai uusi ihmissuhde, on kuunnella sydäntään. Tee niitä juttuja, jotka sisimmässä tuntuvat oikeilta. Mutu-tuntuma on yllättävän usein oikeassa. Ja kannattaa muistaa, että töitä ehtii tehdä melkein koko loppuelämän. Jos haluat reppureissata tai lähteä au pairiksi, tee niin. Kotiin pääsee kuitenkin aina takaisin. Ainakin sä hei yritit!


Ja jos on jonkinlainen fiilis siitä, mitä tahtoisitte opiskella, hakekaa opiskelemaan. Mun mielestä on aivan turhaa ottaa stressiä siitä, että jos kouluttaudun nyt alalle x, joudun tekemään alan x hommia lopun ikäni. Toki esimerkiksi lääkäreillä ja lakimiehillä homma menee ainakin osittain noin (en ole perehtynyt, joten don't shoot the messenger, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan), mutta oikeastaan mikä tahansa muu ala ainakin yliopistossa antaa mahdollisuuksia työskennellä vaikka missä.

Multa kysytään usein, että mihin mä oikein sitten opintojen jälkeen tahtoisin työllistyä. Jotain suuntaviivoja mullakin on, mutta rehellinen vastaus on myös "en tiedä". En ole kuitenkaan elänyt päivääkään opiskellen yliopistossa ajatuksella "no mä nyt vähän opiskelen tätä kirjallisuustiedettä, mutta en varmaan ikinä saa töitä". Ehei. Minä olen päättänyt työllistyä koulutuksellani. Voi olla, että päädyn tekemään jotain, jolla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa, taivas tietää, mutta mä aion joka tapauksessa työllistyä. Yksi mun suurimmista haaveista on päästä luomaan uraa ja sen mä aion myös toteuttaa. Palaan yliopisto-opintoihini tarkemmin vielä omassa postauksessaan.


Musta mikään ei ole hienompaa kuin nähdä ihmisen puhuvan jostain silmät loistaen, oli kyseessä sitten harrastus, työpaikka, graduaihe tai ihmissuhde. Tai mikä tahansa. Se on hurjan inspiroivaa ja noina hetkinä tulee ajatelleeksi, että mäkin haluan elämääni vain sellaisia asioita, joita kohtaan tunnen aitoa, vilpitöntä innostusta ja kiinnostusta. Koska se on kaiken ydin.

"Things you are passionate about aren't random. 
They are your calling."

xx,

Anna

ps. taisin vähän innostua ja eksyä aiheesta, mutta long story short: välivuodet on ihan oikeasti ihan okei.

pps. jos postaus herätti fiiliksiä tai kysymyksiä, heittäkää niitä kommenttiboksiin, olisi kiva kuulla myös teidän ajatuksia!

4 kommenttia:

  1. Tykkäsin tästä postauksesta tosi paljon. :) Vietin oman välivuoteni armeijan harmaissa, enkä kyllä ole katunut että lähdin kesken amk-opintojen ihan eri ympyröihin. Kun tulin takaisin, olin saanut uutta tarmoa tehdä opinnot loppuun ja myös varmuutta, että ala oli minulle se, jota oikeasti haluankin tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, että diggailit postauksesta! :) Intti on varmasti vielä aivan omaa luokkaansa, kun puhutaan välivuoden viettämisestä, ja vaikka itselläni ei intistä ole omakohtaista kokemusta, voin kuvitella miten virkistävältä se lienee tuntunut opiskelun jälkeen. Ja myös päinvastoin, kuten sanoitkin!

      Poista
  2. Moi!
    Olen lukenut sun blogia lähemmäs kaksi vuotta, ja en ole koskaan tainnut kommentoida. Sulla on niin elämänmyönteinen asenne, ihanan oikeaoppinen tapa kirjoittaa ja kaikkiaan positiivinen viba täällä. Mielelläni olen siis jäänyt vakilukijaksi.

    Välivuodet puhututtaa ihmisiä paljon, niillä on aivan syyttä negatiivinen maine. Itse pidin kaksi, joista kumpanakin hain itse asiassa opiskelemaan samaa alaa, kuin sinä nyt opiskelet. :-D Ensimmäisen vuoden aikana tein töitä, säästin rahaa, ja toisena vuonna lähdin sitten itsekseni kiertämään maailmaa. En olisi koskaan saavuttanut sitä rohkeutta ja kokemusta, mikä noiden kahden vuoden jälkeen on korvaamatonta pääomaa. Oltuani yksin kaukana kaikesta, päätin antautua maailman vietäväksi, ja päädyin Lontooseen opiskelemaan. Kuten sinäkin tässä kirjoituksessasi totesit, ei ne pienet suuret päätökset ole sattumanvaraisia, vaan vievät aina eteenpäin. Oma polku muodostuu kullakin omaan tahtiin ja omalla tavalla, kaikkia ei opiskelu välttämättä innosta lainkaan. Mutta voi sitä ihanaa tunnetta, kun tajuaa menevänsä oikeaan suuntaan!

    Kiitos Anna sulle siis miellyttävästä blogista ja avoimuudesta täällä. Toivotan sulle kaikkea hyvää Uppsalan seikkailuihin! :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei vitsi, ihanaa että kommentoit ja hurjan siistiä, että oot viihtynyt mukana jo melkein kaksi vuotta! Piristit mun päivää!

      Mieletöntä kuulla, että säkin oot löytänyt oman polkusi. On aina niin hassua katsella taaksepäin, kun jälkikäteen ajateltuna tosi monia asia tuntuu aivan selkeältä. "Tietenkin tän piti mennä näin." Ja sitten kuitenkin siinä hetkessä sitä usein elää sellaisessa epävarmuuden sumussa, koska eihän me voida koskaan tietää, mikä meitä nurkan takana odottaa. Ja aivan samassa tilanteessahan sitä on paraikaa. Mutta ehkä se epävarmuus ei pelota niin paljon, kun on kerran ymmärtänyt ottaneensa askeleen itselle oikeaan suuntaan. Ja itse olen huomannut, että kannattaa luottaa siihen, että elämä kantaa. (Koska niin se tekee.)

      Kiitos sulle ihanasta kommentista! Kaikkea hyvää myös sulle ja onnellista syksyä! :)

      ps. Voi ihana Lontoo!

      Poista