Mitä minulle kuuluu

Oikeasti näpyttelyä kaipaisi yksi pitkänpitkä essee, joka on tähän mennessä edistynyt, noh, otsikon verran. Oloni on kuitenkin juuri nyt niin rentoutunut, etten jaksa antaa stressille taikka muulle hätäilylle yhtään tilaa. Deadlinekin on vasta ensi maanantaina, ehtiihän tässä.

Tiistain kaksi tenttiäni ovat nekin jo eilistä päivää, sanan kaikissa merkityksissä. En osaa sanoa lainkaan miten ne menivät - odottaako ykkösiä, vitosia vai jotain siltä väliltä, mutta ohi ne ovat joka tapauksessa. Ehkä helpottavinta oli vuorokausi ennen ensimmäistä tenttiä sisäistää se tosiasia, että nämä tentit eivät oikeasti ole niin iso juttu. Edellinen yliopistoon liittyvä koetilanteeni oli pääsykoe kesän alussa - se oli iso juttu, enkä jotenkin ollut ymmärtänyt, että nyt ei enää tarvitse kamppailla sisäänpääsystä, nyt ei tarvitse itkeä sivu suun mennyttä opiskelupaikkaa, ei, vaikka tenttitulokseni näyttäisi hylsyä. Tämän itsestäänselvän asian sisäistäminen vieritti kilojen painoisen tenttikirjan muotoisen kiven harteiltani.

Eilen aamulla sporapysäkille saapuessani tajusin kaksi asiaa: ballerinoissa tarkenee edelleen (joskin ehkä huijasin step-sukkien avulla vähän) ja spora, johon tähtäsin, on ollut etuajassa, koska kerrankin minä en ollut myöhässä. Tajusin myös, että aamuiselle balettitunnille ajoissa ehtiminen seuraavan kyydissä matkatessa olisi lähes mahdotonta. Liekö syynä ollut pirteän pinkissä KeepCupissa lämmittävä, tuore kahvi vai raikas aamu, mutta sain jostain idean tarkistaa steissin bussiaikataulut juuri pysäkille liukuvan sporan huomioonottaen. Edetessämme pitkin syksyisen somaa Bulevardia Reittiopas ilmoitti, että bussilla nro 77 (vanha kunnon Jakis-bussi! Voi muistoja! Sillä matkasin joitain vuosia sitten monen monituista kertaa kahden ystävän luo Jakomäen ytimeen. Sijainnistaan huolimatta kyseinen kimppakämppä oli yksi kotoisimmista kodeista, joissa olen vieraillut. Rakastin asunnon sohvaa.) olisin vallan hyvissä ajoin paikalla ojentelemassa nilkkojani - mikäli ehtisin kyseiseen bussiin.

Neljä minuuttia myöhemmin istuin kuitenkin 77:n kyydissä ja voi sitä riemua, kun bussi suhasi Kaisaniemen kohdalla sporani ohitse. Hihkuin ja äänettömästi kannustin kuskia. "Kaasu pohjaan ja hanat auki! Wuhuu, täysillä eteenpäin!" Hyvä etten taputtanut käsiäni yhteen. Olin niin innoissani aikataulun kiinnikirimisestä, että melkein missasin oman pysäkkini. Ja kun pari silmänräpäystä ennen bussista poisjäämistä kuulin bussin radiossa soivan Tehosekoittimen Kaikki nuoret tyypit -kappaleen, aamuisesta hetkestäni tuli täydellinen. Olin kaikesta huolimatta ajoissa, aurinko paistoi, olin menossa balettitunnille, radiossa soi hyvä biisi. Juuri tuolla hetkellä astuessani ulos bussista kaikki oli täydellisen hyvin.

Balettitunti oli yhtä riemuidioottien tanssahtelua. Joka tunti me tehdään lisää just niitä balettijuttuja, joita mä oon vuosikaudet itsekseni "harjoitellut" (myös ihan julkisilla paikoilla kuten esimerkiksi Stockan Herkussa, terkkuja vaan kauppaseurana olleille kavereille): demipliéitä, käsien ojentelua, balettijuoksua ja tänään, voi kuulkaa! Tänään me hypittiin! Vaikka hyppysarjan jälkeen puuskutin kuin pieni juna, mun naamalla ollut hymy ei olisi voinut olla leveämpi. Baletti on ihanaa! Se on ihanaa, vaikka en ole yhtään niin notkea kuin voisin olla. Se on ihanaa, vaikka välillä olenkin ihan hukassa siinä, miten nämä käsivarsiksikin kutsutut pitkät raajani nyt pitikään asettaa. Se on ihanaa, vaikka todellisuudessa en ehkä liiku niin sirosti kuin omissa mielikuvissani. Se on ihanaa, koska odotan innolla jokaista tuntia.

Olen aina vähän harmitellut sitä, että mua ei pienenä laitettu balettitunneille (tai no, voiko sitä edes harmitella, että sen sijaan, että vanhemmat olisivat diktaattorimaisesti päättäneet mun harrastuksista, sain ihan itse valita ja aprikoida), mutta luultavasti parempi näin. Nyt pääsen nauttimaan baletista aivan eri tavalla ja ehkä sisäistänkin jotain sellaista, mihin ei 7-vuotias Anna olisi pystynyt.

Pukkarissa Helena ja päivän paras idea veivät meidät perinteisen unicafe-lounaan sijasta Fukuun syömään sushia. Valitsin omia palojani huolettomasti ja iloitsin siitä, että joku on joskus keksinyt yhdistää majoneesin ja sushin. Istuttiin ikkunapöydässä, mä siemailin misokeittoa syömisen lomassa ja nautin siitä, että sain vain olla.

Kalenterini tämän viikon perjantaita - siis huomista - koristaa näköjään kahvitahra. Onpa siis erinomaisen hyvä, että ainoat agendani tulevalle päivälle ovat Saimaan tuijottelu, perheenjäsenten kanssa höpöttely ja mitä luultavimmin saunominen. Ja viiniä, koska faijan luona viini on vakio.

Saavuimme pari tuntia sitten pohjoisesta saapuneen siskon kanssa pitkästä aikaa Saimaan rannoille juhlimaan etukäteis-isänpäivää.

So, coming up next: rentouttava lande-viikonloppu.

xx,

Anna