MITEN MUN YLIOPISTO-OPISKELUT SUJUVAT?

On jotenkin hassu fiilis. On tiistai-iltapäivä ja päätin karata hetkeksi velvollisuuksien hoitamisista blogin pariin. Joululoma tuli ja meni, samoin uusi vuosi. Samalla loppui virallisesti mun työharjoittelu, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että olen töitä vailla. Virallisestihan opiskelija ei voi olla työtön, koska opinnot toimivat pääasiallisena "työnä". Mutta koska itse janoan työelämän pariin, olen viime päivinä selaillut LinkedIniä ja kirjoittanut työhakemuksia. Tuntuu kuitenkin vähän oudolta, ettei elämässä ole juuri nyt mitään säännöllistä aikataulua tai työpaikkaa, jonne joka aamu mennä. Yritän kuitenkin nousta suhteellisen aikaisin ja pitää yllä säännöllistä rytmiä, syödä hyvin ja treenata, ettei lähde homma ns. laukalle. 

Näitä mun kirjallisuudentutkimuksen opintojakin kyllä olisi vähän tehtävänä: mä en ole vilkaissutkaan graduun päin sitten marraskuun. Jaiks ja heh. Pitäisi kirjoittaa työharjoittelu-raportti loppuun ja lisäksi mulla alkaa yksi kurssi tammikuun lopussa. Kokonaiset kaksi tuntia luentoja kerran viikossa. Mutta siinä se sitten olisi, mun yliopisto-opinnot paketissa. Melkein naurattaa, miten vähiin ne käy. Mihin tää aika oikein on mennyt? Justhan mä vasta pääsin sisään ja justhan mä olin vaihdossa Uppsalassa ja justhan mä vasta aloitin maisteriopinnot. Aikamoista.

Ajatuksena olisi pakertaa gradun parissa nyt tammikuussa, ennen kuin löydän uuden duunin. Tunnen itseni sen verran hyvin, että tiedän, että en millään jaksa kirjoittaa gradua täysipäiväisesti koko kevään ajan, siksi haluan uuden työpaikan niin pian kuin mahdollista. Ja mitä sitä suotta valehtelemaan, myös kunnollinen palkka ja taloudellinen vakaus kiinnostaa. Näin ollen koitan työstää gradua nyt vuoden alussa mahdollisimman reippaasti eteenpäin ja viimeistellä sitten töiden ohessa loppukeväästä. Haluaisin palauttaa gradun ennen kesää ja täten valmistua kesän aikana, niiden virallisten maisteripapereiden saamiseen kun menee kuitenkin kuukausi tai pari.

Oletan myös, että jos tuleva työni ei jousta/salli mun poissaoloa keskellä päivää kerran viikossa yllämainitun kurssin vuoksi, pystyn sumplimaan kurssin suorittamisen jollain muulla tavalla. Käsittääkseni (ja opiskelijatovereiden kokemuksia kuunnelleena) yliopistossa ollaan valmiita olemaan hyvinkin joustavia, jos kyseessä on valmistumisen kynnyksellä oleva opiskelija. Yliopistot saavat nimittäin osan rahoituksestaan perustuen valmistuneiden opiskelijoiden määrään. "Mä oon valmistumassa ja tää on viimeinen kurssi, jonka tarvitsen" - ne kuuluisat taikasanat!

Yliopisto-opiskelu sujuu siis hyvin ja hyvässä tahdissa. Mä en ole kovin kiinnostunut ylimääräisestä yliopistolla roikkumisesta vuosi toisensa perään, etenkin kun mulla ei ole siihen mitään syytä. Lisäksi, nyt kun valmistun ajallaan, Kela maksaa reilun kolmasosan mun opintolainoista pois. Se on ihan sievoinen summa allekirjoittaneen kohdalla se, mä kun olen kuitenkin nostanut palttiarallaa kaikki mahdolliset opintolainat.

Ajatus valmistumisesta on samaan aikaan kihelmöivän ihana ja hitusen jännittävä. Se tarkoittaa kuitenkin erään ajanjakson loppumista ja yliopisto-nimisestä "turvasatamasta" luopumista. Mutta aika aikaansa kutakin. Ja eihän sitä turhaan sanota, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.

Olen ajatellut järjestää jonkinlaiset pienimuotoiset valmistujaisjuhlat kesällä ja koska täällä mun Töölön yksiössä tulisi aika nopeasti ahdasta, pitänee pohtia jonkin tilan vuokraamista! Voisin ehkä pitää yhdistetyt syntymäpäivä-maisterijuhlat! Katsotaan. Mutta vitsi miten kivaa on pohtia juhlia ja sitä, että saisi mahdollisimman monta rakasta ihmistä saman katon alle. Sehän juhlissa on aina parasta. :)

xx,

Anna


P.S. Tuntuu hassulta kirjoittaa tää tähän, koska tää tuntuu itsestäänselvältä, mutta kirjoitan kuitenkin, ikään kuin varmuuden vuoksi: jos herää mitään kysymyksiä tai kommentteja (eikä niiden välttämättä tarvitse liittyä opiskeluun), niin kysykää/kommentoikaa ihmeessä :) On ihan superkivaa lukea muiden ajatuksista ja mietteistä!

THANK U (2018), NEXT

On vuoden 2018 viimeinen päivä.

Ja hitsi vie mikä vuosi se onkaan ollut. Haastava ja paikoin hyvin raskas. Vaikka jokainen meistä on aika ajoin hukassa, en ole koskaan ollut niin eksyksissä itseni kanssa kuin mitä olen tänä vuonna ollut. Kaikuja tästä oli jo aistittavissa vuonna 2017, mutta tänä vuonna malja lopultakin tulvi yli äyräiden. Soitin alkusyksystä YTHS:lle ja kerroin, etten voi hyvin ja että mun pitäisi varmaan jutella jonkun kanssa. Painin pitkään sen kanssa, onko minulla oikeutta pyytää apua, koska en kuitenkaan ollut masentunut saati sitten itsetuhoinen. "Mullahan on kaikki ihan hyvin." Paitsi ettei kuitenkaan ollut.

Kun kerroin toiselle siskolleni, että olen miettinyt juttelua jonkun asiantuntijan kanssa, hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että jos olen edes harkinnut asiaa, mun pitäisi mennä.

Niinpä kävin syksyn mittaan viidesti juttelemassa erään YTHS:n psykologin kanssa. Se teki hyvää, vaikka suurimmat prosessoinnit tapahtuivatkin oman pääni sisällä.

Halusin apua, koska kun katsoin peiliin, en enää tunnistanut itseäni. Peilistä katsoi sellainen Anna, joka en kokenut olevani, ja mikä tärkeämpää, joka en halunnut olla. En nähnyt enää sitä Annaa, joka syvällä sisimmässäni olen, mutta en tiennyt mitä tehdä. Tunsin itseni avuttomaksi. Omat työkalut loppuivat, jolloin näin ainoaksi vaihtoehdoksi pyytää apua. Ja onneksi pyysin.

Myös parisuhteeni päättyminen oli minulle iso asia. Vaikka ajatus luopumisesta tekee minut edelleen välillä surulliseksi, päällimmäinen tunnetilani on kuitenkin tyyneys ja varmuus. Emme yksinkertaisesti olleet toisillemme sitä mitä toinen tarvitsi, eikä siinä ole mitään väärää tai pahaa, päinvastoin. On hyvä, että ymmärsimme sen.

Sain loppuvuodesta kuulla huolestuttavia uutisia muutaman tärkeän ihmisen terveydentilasta. Vaikka mua pelottaa, uskon ja toivon, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

Eron jälkeen muutin uuteen kotiin Töölöön. Rakastan tätä asuntoa, täällä on hyvät vibat. Täällä tunnen olevani kotona.

Ja vaikka vuosi on ollut kiperä, on siinä ollut paljon hyvääkin.

Aloitin syksyllä treenit TFW-salilla Hermannissa toisen siskoni kanssa ja se on ollut yksi koko vuoden parhaita päätöksiäni. Jo pelkästään se, että saan joka viikko treenata monta kertaa siskoni kanssa, riittäisi tekemään mut onnelliseksi ja nostamaan yleistä hyvinvointiani. Mutta sen lisäksi nautin aivan hurjasti myös itse treeneistä ja inspiroidun jatkuvasti salin valmentajien alkutarinoista. Mulle TFW:n kannustava ja yhteisöllinen ilmapiiri sopii kuin nakutettu. 

Vietin paljon hyviä hetkiä mulle rakkaiden ihmisten kanssa: lojuin sohvalla sisarusten kanssa landella, join punkkuglögiä ja paransin maailmaa rakkaan ystävän kanssa Espoossa. Kävin juoksemassa faijan kanssa, monta kertaa. Suunnittelin synttäriyllätykset molemmille siskoilleni. Vietin työntäyteisen ja huikean viikon Ruissalossa Ruisrockin parissa. Sain vanhimman ystäväni luokseni yökylään. Katsoin leffoja äidin kanssa. Olin juhlimassa kummilapseni 1-vuotissynttäreitä. Söin nachoja tärkeän ystävän kanssa. Kävin toisen tärkeän ystävän kanssa Tallinnassa, jonne puimme tarkoitukselle samanlaiset housut. 

Kävimme viime torstaina siskojen kanssa kuvaamassa Talvipuutarhassa. Postauksen kuva on satoa kyseiseltä päivältä. Halusin laittaa sen tähän, koska kaikesta huolimatta olen vuoden päättyessä onnellinen, kuten olin kuvaushetkellä. Onnellisuuden lisäksi tunnen olevani myös seesteinen, rauhallinen. Vaikka edessä on paljon risteyksiä, tuntuu pitkästä aikaa siltä, että olen matkalla sinne minne kuuluukin. 

Arianakin sen tiesi:

I've got so much love (love)
Got so much patience (patience)
I've learned from the pain (pain)
I turned out amazing (turned out amazing)
I've loved and I've lost (yeah, yeah)
But that's not what I see (yeah, yeah)
'Cause look what I've found (yeah, yeah)
Ain't no need for searching
And for that, I'll say

Thank you, next 

Onnellista uutta vuotta kamuset!

xx,

Anna 

ETELÄ-HELSINGISSÄ ASUMISEN AUTUUS

Kävelin bussipysäkiltä kotiin ja oli jotenkin ihanaa, kun satoi vähän lunta. Vaikka lumi osaltaan hankaloittaakin elämää, on se kuitenkin niin kaunista, että toivon kovasti, että saamme valkoisen talven. Toivon kyllä valkoista joulua myös tänne etelään, vaikka en itse vietäkään joulua Helsingissä. Isän luona Etelä-Savossa satoi viime viikonloppuna meidän siellä ollessamme runsaasti lunta eli saanen ainakin siellä nauttia valkoisesta joulusta.

Olen asunut uudessa kodissani nyt melkein tarkalleen kuukauden. Yksi hyvä puoli siinä, kun muuttaa isommasta asunnosta pienempään, on esimerkiksi se, että mitään uutta ei oikeastaan tarvitse hankkia, ainakaan siksi, että olisi niin paljon tyhjää tilaa täytettävänä.

Isommat huonekalut löysivät nopeasti paikkansa, mutta yksityiskohtia pyörittelin uudelleen ja uudelleen. Nyt tuntuu, että nekin ovat ehkä löytäneet paikkansa.

Etsin keittiöön messinkistä tarjoiluvaunua lasisilla tasoilla ja ehkä pientä mattoa. Sitten on kaikki paikoillaan.

Mulla on aika tarkka visio siitä, miltä haluan kotini näyttävän. Haluaisin, että se näyttää viimeistellyltä. Tyylikkäältä. Tietyllä tapaa ajattomalta. Samoja adjektiiveja, joihin pyrin myös pukeutumisellani. (Vaikka joo, on mullakin niitä päiviä, kun käyn lähikaupassa tukka nutturalla meikittömänä vanhat treenihousut ja tennarit jalassa, mutta eiköhän niitä ole ihan kaikilla.)

En kuitenkaan halua kodistani liian kliinistä. Kodista tekee kodin mielestäni nimenomaan se, että se näyttää siltä, että siellä asutaan: siellä on löydettävissä persoonallisia yksityiskohtia, jotka kertovat asukkaasta jotain.

Musta tuntuu, että hoen sitä jatkuvasti sekä täällä että omille ystävilleni, mutta musta on ihanaa asua Töölössä. Olen myös todennut, että mulle henkilökohtaisesti asuinalueella on ihan hirveän suuri merkitys. Tai siltä musta ainakin nyt tuntuu, voihan olla, että kolmen vuoden päästä olen aivan eri mieltä.

Rakastin aikoinani palavasti Punavuorta ja asuinkin siellä kuusi onnellista vuotta. Sitten muutimme parin vuoden seurustelun jälkeen entisen poikaystäväni kanssa Itä-Pasilaan, johon en ikinä onnistunut ihastumaan, en vaikka kuinka yritin. Mä haluan kauniita asioita ympärilleni ja ne Pasilan harmaat betonimöhkäleet eivät ole mulle kauniita. Jollekulle toiselle ne varmasti sitä ovat, mulla on muutamakin ystävä, jotka tykkäävät juuri Pasilan kaltaisesta, tietyllä tapaa teollisen karusta arkkitehtuurista. Mä puolestani voisin elää ja hengittää klassista taidetta ja arkkitehtuuria, se vaan miellyttää lähes poikkeuksetta mun silmää ihan todella paljon. Niinpä kun ero tuli ja oli aika laittaa lusikat jakoon ja etsiä uusi asunto vain minulle itselleni, ei ollut epäilystäkään, etteikö Etelä-Helsinki kutsuisi lastaan kotiin. Vaikka isä yritti (järkevästi) toppuutella ja muistutti, että ydinkeskustan ulkopuolellakin on asuntoja ja vaikka mä sanoin että "joo joo", oikeasti mun ainoat vaihtoehdot olivat Töölö, Kruna, Kamppi, Punavuori ja Kaartinkaupunki. Ehkä joskus tulee se aika, kun mä suostun (ja haluan!) muuttaa kauemmaksi keskustasta, mutta juuri nyt mä olen enemmän kuin valmis maksamaan useita kymppejä kuussa lisää siitä, että saan asua Töölössä. Mä arvostan kauniita asuinalueita ja keskustan läheisyyttä. Uskon, että tulen aina arvostamaan, mutta eihän sitä tiedä. Mutta sellainen mä olen, juuri nyt, juuri tässä elämänvaiheessa ja sen mukaan haluan elämääni elää.

Lopputuloksena asun kauniilla kadulla, kauniissa talossa, kauniissa asunnossa. Ja olen onnellisempi kuin aikoihin.

En toki pelkästään uuden kodin johdosta, mutta asiaa tietenkin auttaa paljon se, että tää on yksinkertaisesti ihana. Mun on tosi hyvä olla täällä.

Ihanaa kun on joulukuu.

xx,

Anna


P.S. Musta tuntuu, että aika moni onkin ehkä arvannut ja lukenut rivien välistä, mitä kaikkea tässä on tapahtunut, mutta koska tajusin, etten ole sanonut sitä vielä täällä blogissa suoraan (paitsi tossa muutaman rivin ylempänä äsken), niin sanon sen nyt: parisuhteeni päättyi muutama kuukausi sitten, yhteisestä päätöksestä ja sulavassa yhteisymmäryksessä. Eroon ei siis liittynyt mitään sen suurempaa dramatiikkaa, me vain kasvoimme erillemme. Eroaminen ei tietenkään ikinä ole kivaa, mutta se oli oikea päätös. Vaikka olenkin elämässä monen uuden asian äärellä, mulla on kaikki hyvin ja nautin joulun odotuksesta täysin rinnoin uudessa sinkkukodissani.

PELKKIÄ HYVIÄ VIBOJA

Kävelin tänään sporapysäkiltä kotiin ja vaikka oli jo pimeää ja satoi pientä tihkua, kääntyessäni uudelle kotikadulleni olin onnellisempi kuin mitä hetkeen olen ollut.

Elämä on pyörittänyt kuin pesukone konsanaan ja vasta viime aikoina olen alkanut ymmärtää, että joku osa musta on matkan varrella unohtunut jonnekin. Olen alkanut etsiä sitä hämärään jäänyttä osaa itsestäni ja alkanut taas löytää sen, vähän kerrallaan.

Yritän taas tulla sellaiseksi Annaksi, joka haluan olla. On yllättävän helppoa kysyä itseltään: haluanko olla ihminen, joka puhuu noin? Haluanko olla ihminen, joka käyttäytyy noin? Haluanko olla ihminen, joka ajattelee noin? Paljon vaikeampaa on pysähtyä niin pitkäksi ajaksi, että ehtii kyseenalaistaa ja kysyä noita asioita itseltään. Yritän opetella siihen.

Kävin tänään hierojalla. Varasin ajan aika viime tipassa, puoli tuntia ennen hieronnan alkamista, mutta onneksi täältä Töölöstä on aika lyhyt matka joka paikkaan. Yläkroppa oli niin tukossa, että tuntui, ettei päässä kierrä enää veri. Nyt kiertää taas. Varasin uuden ajan ensi viikolle. Ei sitä kovin rentouttavaksi voi sanoa, kun noita kivikovia lihaksia runnotaan auki, mutta lopussa kiitos onneksi seisoo.

Tapasin tänään myös erään vanhan tutun. Yritin äsken miettiä, miten "asemoisin" hänet omassa elämässäni ja päädyin siihen, että hän on ikään kuin eno minulle. Ihminen, jolla on paljon minua enemmän elämänkokemusta ja viisautta ja joka suhtautuu minuun lämmöllä ja välittäen.

Olemme aikoinaan, vuosia sitten, tutustuneet baaritiskillä. Minä asiakkaana, hän baarimikkona. Hän oli vakiopaikkani isoimman tiskin baarimikko ja kaikki lähti siitä, kun eräänä lauantai-iltana lähestyin jälleen hänen tiskiään, hän nosti kätensä ja moikkasi. Käännyin katsomaan taakseni ja tajusin vasta sitten, että hän todella moikkasi minua. Minä kyllä tunnistin hänet, mutta en ikinä ajatellut, että minun kasvoni jäisivät hänen mieleensä, ravasihan tiskillä illan aikana kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Siitä se kuuluisa ajatus sitten lähti. Jatkoin hänen tiskillään käymistä, moikkailimme ja vaihdoimme pintapuolisia kuulumisia. Lopulta esittäydyin ja kysyin hänen nimeään, koska "musta on hassua jutella sun kanssa, kun en tiedä edes sun nimeä". Kun kävin ystävien kanssa ulkona, kävin aina ensin tarkistamassa, onko hän töissä.

Kerroin hänelle Lontooseen lähdöstä ja yliopistoon pääsystä. Hän kertoi omasta elämästään puolisonsa kanssa. Hän tapasi poikaystäväni. Törmäilimme välillä myös kadulla ja vaikka tapaamisten välillä saattoi kulua paljonkin aikaa, hän on aina suhtautunut minuun todella lämpimästi ja kannustavasti. Tänään kerroin hänelle elämäni viimeisimmistä vaiheista: parisuhteen päättymisestä, uudesta kodista, työkuvioista. Puhuimme myös tulevaisuuden toiveista. On ihanaa kuunnella toisten unelmia, ne inspiroivat itseäkin unelmoimaan.

Hän on niitä ihmisiä, joiden näkemisestä saa aina hurjasti energiaa ja hyvää mieltä. Hän yksinkertaisesti uskoo minuun ja kaikkeen mitä teen. Se tuntuu erityisen hyvältä, koska viime aikoina on ollut välillä vaikea uskoa itse itseensä. Hän sanoo "Tietenkin sä pystyt" aivan kuin hän vain toteaisi arkipäiväisen faktan ääneen: "Maapallo on pyöreä. Helsinki on Suomen pääkaupunki. Mustikka on marja. Anna pystyy mihin vaan."

Hän ei koskaan naura haaveilleni, mutta moittii kyllä jos kokee minun vähättelevän itseäni ja saavutuksiani. "Ei toi oo mikään pikkujuttu, toihan on ihan huikeeta!" Tänään lähtiessäni kotiin tuntui siltä, että voisin vaikka valloittaa maailman.

Se on aika ihana fiilis se.

xx,

Anna

KUN EI OIKEIN TIEDÄ MITÄ SANOA

Tässä sitä taas istutaan, läppärin edessä, blogin "Uusi blogiteksti" -sivu edessä.

Tavallaan tuntuu, että päivät vain kuluvat, eikä mulla ole mitään sanottavaa. Aivan kuten ei mulla ole mitään sanottavaa yhteenkään uuteen Youtube-videoon. Ja totuus kuitenkin on, että mun elämässä tapahtuu tosi paljon just nyt.

Asioita tapahtuu mun pään sisällä niin paljon, että mä en oikein itsekään pysy kärryillä. Valtaosa niistä asioista on vielä niin uusia jopa mulle itselleni, että mun on vaikea sanoittaa niitä edes mun lähimmille ystäville, blogista nyt sitten puhumattakaan.

Musta tuntuu, että mä elän jonkinlaista murroskautta. En osaa sanoa, milloin tää on alkanut ja vielä vähemmän voin vain arvailla milloin tää ehkä loppuu. Mun pääkopassa risteilee niin paljon juttuja, että jos voisin painaa "pause"-nappulaa, mä tekisin niin. Lähimmäksi sitä pääsen, kun meen treenaamaan. Salilla sen yhden treenin ajan mä en ehdi miettiä mitään ja se on tosi virkistävää. Eihän se pitkässä juoksussa oikeasti mitään auta, ei asiat helpotu sillä, että niitä ei mieti tai että ne työntää pois. Asiat pitää käsitellä, että voi joskus päästä eteenpäin.

Hassuahan tässä on se, että päällisin puolin mikään ei ole muuttunut. Ei ihmissuhteiden, ei asuinpaikan, ei yliopiston suhteen. Toki joo, mulla on uusi työ, mutta sen verran tiedän, että se on vain yksi pieni lusikka tässä valtavassa sopassa.

Mä olen myös huomannut, että mua vähän ahdistaa tää blogspotin blogipohja, etenkin tää alusta, jolla näitä tekstejä kirjoitetaan. Oon miettinyt, pitäisikö siirtää blogi esimerkiksi Lilyn sivuille. Mä tykkään valtavasti Lilyn blogien ulkonäöstä ja fakta on se, että koodaamisen opettelu niin, että voisin luoda itselleni nätimmän blogisivun, ei todellakaan ole prioriteettilistan kärkipäässä. Mutta sitten oon myös miettinyt, että onko tää vaan jotain ahdistuksen projisointia tähän blogialustaan. Toisaalta, ehkä bloggauskin on jollain tasolla välineurheilua. On kivempi "treenata" kun välineet on kunnossa. Samalla vaihtuisi kyllä varmaan blogin nimikin, ehkä. Todennäköisin vaihtoehto on mun oma nimi, sellaset "by Anna" -tyyppiset nimet ei oikein ole mua varten.

Mä en tiedä tarkalleen, miten paljon teitä siellä on, mutta mä ajattelin joka tapauksessa tulla hieman avaamaan ajatuksiani, ikään kuin kunnioittaakseni sitä, että käytte täällä edelleen. Mä arvostan sitä. 

Mua myös jotenkin aina lohduttaa, kun muistan, että täällä tää pikkuinen blogi edelleen on, kaiken myllerryksen keskellä.

xx,

Anna

12 KYSYMYSTÄ KESÄSTÄ

1) Lippis vai lierihattu?

Ehdottomasti lierihattu. Voinko vastata niin, vaikka en omista yhtään lierihattua? Lippikset ei oikein sovi mulle ja lierihattujen kanssa suurin ongelma on mun ronkeli (paras sana!) luonne. Ja iso pää. Tosi usein lierihatut ei vaan mahdu mun päähän. Etenkään ketjuliikkeissä.

2) Pehmis vai jäätelöpallo?

APUA ÄÄ. Jäätelöpallo.

3) Herneet vai mansikat?

APUA ÄÄ vol 2. Nyt kyllä sanon, että molemmat!

4) Palju vai järvivesi?

Järvivesi. Palju on mulle enemmän sellainen bileisiin/juhliin liittyvä aktiviteetti, kun taas järvivesi on ollut iso osa mun kesiä lapsuudesta saakka.

5) Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut! Mulla on pienet traumat kesäkeitosta, koska joskus eskari-ikäisenä käytiin meidän lekarilla (=leikkipuistossa) syömässä sisarusten kanssa kesäarkipäivisin. Äitikin saattoi olla mukana? Olisko se ollut joku kaupungin tarjoama ilmainen kesäruoka, tms.? Siellä oli usein keittoa ja vielä useammin kesäkeittoa, josta en tykännyt silloin yhtään. Pitäisi ehkä ruveta aikuiseksi ja maistaa sitä uudestaan, tuskin se enää niin pahalta maistuisi.

6) Mökki vai teltta?

Tääkin oli helppo! Mökki ehdottomasti! Meidän suku omistaa ihanan mökkitontin Pohjanmaalla järven rannalla ja siellä olen melkein asunut kaikki lapsuuden kesät. Teltat ei ole yhtään mun juttu.

7) Varjo vai auringonpaiste?

Varjo. Musta on näin vanhemmiten (haha) tullut vähän herkkä auringolle. En myöskään ole kovin innostunut ruskettamaan itseäni, koska ihosyöpä taikka kurttuinen iho sitten 30 vuoden päästä eivät juurikaan kiinnostele. On ihanaa kun aurinko paistaa, mutta etenkin nyt kesällä, kun täällä Suomessakin on ollut varsinainen sexihelle, pysyttelen mieluusti varjossa.

8) Kesäsade vai kesätuuli?

Kumpikin on tavallaan ihanaa. Molemmat ovat leutoja ja pehmeitä tavalla, joka on vain kesäisin mahdollista.

9) Lavatanssit vai festarit?

Festarit (lue: Ruisrock ja Flow), joskin lavatanssit herättävät mussa paljon lämpimiä tunteita. Kun vasta ujosti tapailtiin nykyisen poikaystäväni kanssa, yksi tapaamisistamme sijoittui lavatansseihin. En kutsu niitä treffeiksi, vaikka tanssimmekin muutamaan otteeseen yhdessä, koska poikaystävä oli paikalla työtehtävissä muutaman kollegansa kanssa, mutta tuosta illasta on yhtä kaikki jäänyt meille kaunis muisto. Myös ensimmäinen yhteiskuvamme otettiin tuona iltana.

Festareillakin olen tosin itse yleensä töissä, Ruississa en ole itseasiassa ollut koskaan festariasiakkaana, vaan aina työtehtävissä, viime vuodet olen pyörittänyt erään lavan backstagea. Ruissi on kyllä maailman paras kesätyö.

10) Roadtrip vai riippumatto?

Roadtrip. Ajettiin mun lapsuudessa paljon perheen kanssa ja autossa istuminen on musta edelleen kivaa. Se tuntuu myös jollain tapaa turvalliselta.

11) Hiirenkorvat vai syreenin tuoksu?

Molemmat ovat painonsa arvosta kultaa, mutta jos on pakko valita, valitsen syreenit. Mä ra-kas-tan niiden tuoksua ja meinasin pakahtua onnesta kun tänä keväänä tajusin, että meidän talon sisäpiha on täynnä syreenipensaita. Niitä tulikin nuuskuteltua huolella "koko rahan edestä".

12) Mato-onki vai golfmaila?

Mato-onki. Mä en ole koskaan tainnut golfata, ellei minigolfia lasketa. Eikä sitä oikein taideta laskea. Lapsena sen sijaan tuli ongittua paapan eli mun toisen isoisän kanssa runsain määrin.


Mä istun paraikaa junassa matkalla yllämainitulle mökille iskän ja tämän vaimon seuraksi. Ihanaa olla lomalla.

xx,

Anna

ONNELLINEN

Tässä olen onnellinen omissa syntymäpäiväjuhlissani, itseaskarreltu pavlova käsissä.

Mä olen niin onnellinen. On maanantai-ilta ja mä istun kotisohvalla, väsyneenä mutta tyytyväisenä. Onnellisena. Poikaystävä seuraa vieressä Tunisia - Englanti -fudismatsia. Aurinko ei laske vielä puoleentoista tuntiin.

Voitin Tickle Your Fancy -blogin Saran erään instagram-kisan reilu viikko sitten ja sain kesäjäsenyyden TFW-salille itselleni ja toiselle siskolleni. Käytiin tänään ekoissa treeneissä ja voi vitsi! En ihmettele enää yhtään, jos nyt olen ikinä sitä ihmetellyt, että miksi joku treenaa PT:n kanssa. TFW:llä toki treenataan ryhmässä, mutta paljon juttuja tehdään pareittain ja kaikkia kannustetaan, koko ajan. Valmentaja kertoo päivän treenin, laskee toistoja ja kertoo seuraavan liikkeen. Itse ei siis tarvitse kuin "ainoastaan" toistaa liikkeet. On jotenkin tosi vapauttavaa kun ei itse tarvitse miettiä, että mitä seuraavaksi tai "no jätän tän sarjan tekemättä kun en nyt ihan jaksais". Ryhmässä ainakaan mulla ylpeys ei todellakaan anna periksi luovuttaa kesken. Loppuun asti painetaan vaikka vähän hampaat irvessä, haha.

En ollut liian sippi treenin jälkeen, mutta nyt pari tuntia myöhemmin on mukavan raukea olo. Tein kasvistortilloja ja syöminen tuntui niin hyvältä. En muista olenko puhunut tästä blogissa aikaisemmin, mutta mä olen vasta ehkä viimeisen vuoden aikana sisäistänyt, mitä oman kehon kuunteleminen oikeasti tarkoittaa ja myös opetellut kuuntelemaan omaa kehoani. Tänään treenin jälkeen oli nälkä ja oikein odotin ruokailua, että saisin tankata kehoon hyvää, ravintorikasta ja terveellistä ruokaa, jota koin sen kaipaavan ja haluavan. Ja syömisen jälkeen oli hyvä olo, ei tukkoinen tai täyteenahdettu, vaan mukava, sellainen "oikeanlainen".

Odottelen vielä viimeisiä kurssiarvosanoja, mutta vapaapäivät kuluvat lueskellen, tosin tällä kertaa niitä omavalintaisia kirjoja. Oh joy, sanon vaan! Iltaisin olen istunut sohvalla Gilmoren tyttöjen parissa. Ihanaa tehdä ei-oikeastaan-mitään.

En ole vieläkään pessyt meidän ikkunoita. En aio ottaa stressiä, kyllä mä ne jossain vaiheessa pesen. Vaikka sitten heinäkuun puolivälissä kesälomalla.

Faija juoksi viikonloppuna perinteiseen tapaan Jukolassa ja kun sattumalta olin kotosalla miesten lähdön aikaan, katsoin sen telkkarista ja olihan se vaikuttava. Faija itse juoksi osuutensa vasta yöllä ja seuraavana aamuna herättyäni oli pakko päivittää Jukolan sivuja ja katsoa miten faijalla ja koko joukkueella oli mennyt. Paljonkohan tästä tuli kerättyä Vuoden tytär -pisteitä (haha)?

Lähdetään juhannukseksi poikaystävän perheen luo landelle. Sitä ennen vähän töitä ja parit treenit. Elämä on niin hyvää just nyt.

Toivottavasti just sullakin on kiva viikko edessä! Pus.

xx,

Anna