Kaksi elokuvaa, yksi vaikuttunut katsoja

Mä rakastan Finnkinon Superpäiviä, niitä vaan tulee hyödynnettyä ihan liian harvoin. Mutta nyt kun Superpäivät vihdoin sattui kaikin puolin mielettömän hyvään saumaan, mun viimeisten vapaapäivien kohdalle, en vaan voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.

Niinpä eilen kulutin monta minuuttia selatakseni leffatarjontaa ja suunnitellakseni itselleni leffa-aikataulun. Päätin, että käyn katsomassa kaksi elokuvaa, toisen päivällä ja toisen illalla. Näin pystyn nauttimaan molemmista elämyksistä ilman, että homma menee liukuhihnamaisen tehokkaaksi ja mun aivot ihan puuroksi.

Mun oli alunperin tarkoitus mennä leffaan yksikseni, mutta sitten onnellisten sattumien kautta sain päivän ensimmäiseen leffaan seurakseni rakkaan, kauniin ystäväni T:n. Me käytiin katsomassa Disneyn uusin animaatio, Frozen, suomeksi dubattuna ja kaksideenä eli ns. normaalina leffana. (Henkilökohtaisesti en yleensä innostu noista 3D-vaihtoehdoista ja skippaan ne, jos suinkin mahdollista.) Vaikka yleensä alkuperäiset versiot on hyviä, mä en vaan pysty katsomaan Disney-leffoja ekalla kerralla muuten kuin suomeksi, en vaan pysty, se ei vaan tunnu samalta. Oon ihan varma, että se on jäänne lapsuudesta, jolloin uuden piirretyn ilmestyminen ja sen kotiin ostaminen VHS-kasetille oli parasta ikinä. Silloin ei oltu kuultukaan muusta kuin suomeksi puhutuista piirretyistä.

Sitäpaitsi tossa oli tosi monta hauskaa läppää ja me naurettiin yhdessä monta kertaa ääneen. Mutta mä kuulunkin siihen koulukuntaan, jonka mielestä etenkin Disney-piirrettyjen ja muiden "isompien" lastenleffojen dubbaukset on aina äärettömän hyvin ja huolella tehty.

On muuten ihan eri asia katsoa lastenleffoja näin "aikuisena", koska nyt niihin pääsee mukaan ihan eri tavalla. Vitsit aukeaa ihan uudesta näkökulmasta ja niistä saa paljon enemmän irti. En lopeta piirrettyjen katsomista ikinä.

Frozen kertoo kahdesta kuninkaallisesta sisaruksesta, joiden välit uhkaavat katketa toisen sisaren omistamien taikavoimien takia. Frozen kertoo etääntymisestä ja välittämisestä, mutta ennen kaikkea se kertoo tosirakkaudesta. Ja tässä kohtaa haluaisin antaa seisovat aplodit Disneylle, jossa on vihdoin ymmärretty, että rakkautta todellakin on montaa eri sorttia. En tahdo spoilata enempää, joten katsokaa leffa, niin ymmärrätte mistä puhun.



Päivän toisena elokuvana toimi Walter Mittyn ihmeellinen elämä. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta mä en ole oikeastaan ikinä tykännyt Ben Stilleristä. Mutta olin kuitenkin kuullut hehkutusta miehen uusimmasta elokuvasta, joten astelin Tennariin hyvin ristiriitaisin fiiliksin.

Olin hyvin viime tipassa liikkeellä, mutta siitä huolimatta kassalla mua palveli hirmuisen ystävällinen nuori nainen.

-Moikka. Saisinko lipun tohon tohon, öö, kolme minuuttia sitten alkaneeseen Walter Mittyyn?

-Joo tottakai. Ja ei kuule mitään hätää, meillä kestää alkumainokset aina sen 10 minuuttia, sä ehdit vielä tosi hyvin.

Ihana, ihana kassaneiti. Jonka lempielokuva oli muuten Aamiainen Tiffanylla (ootteko huomanneet, että kassahenkilöillä lukee niiden lempielokuva niiden nimilapuissa. Musta se on ihanaa ja mulle tulee siitä aina jotenkin tosi hyvä mieli). Erityisen hyvä fiilis mulle tuli siksi, että Aamiainen Tiffanylla on myös yksi mun lempielokuvista. Ajattelin, että tän on oltava hyvä merkki.

Kaksi tuntia myöhemmin oli mukava huomata, että en ollut väärässä.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä kertoo miehestä, joka elävöittää tavallista elämäänsä vauhdikkailla päiväunelmilla. Kunnes eräänä päivänä yksi tapahtumasarja vie miehen mukanaan aivan oikeisiin seikkailuihin.

Olin täynnä ajatuksia, kun kävelin ulos salista. Elokuva nostatti mussa aivan mielettömän matkakuumeen, lähes selittämättömän tarpeen saada matkustaa kaukomaille näkemään siellä elävien ihmisten elämää. Seuraava tunne oli pelko. Pelko siitä, että entä jos elämä ajaa ohi, entä jos ei koskaan pääse matkustamaan, tai yhtään minnekään. Kolmas tunne oli jotain rauhoittumisen ja helpottumisen väliltä. Walter Mitty koki elämänsä siihen mennessä suurimmat seikkailut 42-vuotiaana. Onko koskaan muka liian myöhäistä?

Elokuva antoi hyvän mielen ja mielihalun reppureissaus-tyyppiseen matkustamiseen ja vahvisti entisestään mun tunnetta siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Ja hei, siinä soi Of Monsters And Men. Silloin tiesin, ettei se vaan voi olla täysin susihuono. Ei vaan voi.



xx,

Anna

Uusivuosi made in China

Kuten mun aikaisempia postauksia lukeneet ehkä muistavatkin, mulla on ollut vähän kehno vuoden alku. Itse vuoden vaihtuminen tapahtui onnekseni hyvässä seurassa rakkaiden ystävien ympäröimänä, mutta tammikuu onkin sitten ollut vähän alamäki-painotteinen. Vaikka mun elämässä ei ole edes tapahtunut mitään suuria, ikävällä tavalla mullistavia asioita, oon silti ollut tosi alakuloinen.

Niinpä kun tammikuun alussa, pari päivää uuden vuoden jälkeen kahvittelin rakkaan T:n kanssa, joka samanmielisenä nyökkäili kun kerroin "tyhmästä tammikuun alusta", päätettiin yhteistuumin juhlia uuttavuotta uudestaan. En muista kumpi hoksasi ensin, että kiinalaiset juhlivat omaa uuttavuottaan vain vähän meidän länsimaalaisten jälkeen, mutta kun oiva ystävämme herra Google kertoi kiinalaisten uudenvuoden paardien ajoittuvan tänä vuonna tammikuun viimeiselle viikolle, oli päätös sinetöity.

Moikka-moi vaan elämäni ikävin tammikuu, tervetuloa kiinalainen uusivuosi ja rai(la)kas helmikuu!

Niinpä viime perjantaina, joka sopivasti sattui vielä olemaan tammikuun viimeinen päivä, oli aika vetää näkymätön bailuhattu päähän. (Me tiedostettiin kyllä, että oikeasti kyseisiä pirskeitä juhlittiin torstaina, mutta meille perjantai sopi paremmin eikä jaksettu nipottaa. Ei se oo niin päivän päälle.)

Me haettiin take away -kinkkiä Annankadun New Bamboo Centeristä ja tultiin mun luo syömään ja olemaan. Ruoka oli taivaallista ja oli parasta viettää iisiä perjantai-iltaa ihan vaan himassa. Kiinalaisen makumatkailun lisäksi maisteltiin omenasiideriä ja korkattiin jälkkäriksi pullo skumppaa. Me käytiin myös torstaina T:n kanssa Kalliossa Hämeentiellä ostamassa onnenkeksejä. Ostettiin varmuuden vuoksi kaksi pakettia, molemmille omat, jotka me sitten avattiin perjantaina. Itse keksit on suoraan sanoen kuin vaniljan makuista pahvia nakertaisi, mutta onneksi hauskat ennustukset kompensoi.

Me tosiaan avattiin kaksi pakettia onnenkeksejä, koska miksi niitä nyt ruveta säästelemäänkään? Molemmat sai suunnilleen tusinan verran ennustuksia ja pari yhteistä. Osa ennustuksistä oli täyttä puppua ja osa taas taattua asiaa. Oma henkilökohtainen lempiennustukseni oli "Try not to have a good time... This is supposed to be educational."

Jälkkäri numero kakkosena mä leivoin meille mustikkapiirakan. Mun piti leipoa se jo aiemmin päivällä, mutta multa loppui sokeri enkä ehtinyt kauppaan ennen kuin piti jo treffata T. Niinpä T toimi meidän dj:nä sillä välin kun mä väsäsin meille jälkkäriä.

"Anna mä en kestä, miten hartaasti sä sitä keittokirjaa luet ja leivot."

Piirakka oli varsinainen suksee (vaikka siitä ei olekaan kuvallisia todisteita), mikä on hieno juttu toki jo ihan yleisellä tasolla, mutta jotenkin vielä ihan pikkuisen siistimpää se on, kun sen onnistumisesta on vastuussa allekirjoittanut. Minä ja keittiö ei vieläkään olla ihan sinut, mutta kehitystä on tapahtunut!

Herkullisten vatsantäytteiden lisäksi illan toista pääosaa näytteli tietenkin rakas ystäväni. Me parannettiin maailmaa ja pohdittiin syntyjä syviä, mutta vastapainoksi myös naurettiin vatsamme kipeiksi. Meillä on varmaan sairaan huono huumorintaju eikä ymmärretä yhtään, mikä on oikeasti hauskaa, koska meihin Putous ja "mä oon Viiskulman kuumin ja seksikkäin jäbä" sekä "aina kun sie puhut sitä imatraa, se saa miut hitokseen romahtaa" uppoaa ihan kybällä. Tää on eka tuotantokausi, jota mä oon oikeasti tunnollisesti katsonut ja ai hemmetti. On se vaan hauska. Ja on se jengi siellä vaan niin taitavaa.

(Saa tuhahdella ja paheksua ja nyrpistää nenää mun huumorintajun alhaistakin alhaisemmalle tasolle, ei haittaa kuulkaa yhtään!)

Mä koukutin myös vaimokkeeni AH:n sunnuntaina kyseiseen sarjaan. Katsottiin yhdessä uusin jakso ja oon ihan varma, että naapurit arvosti ihan hirveesti sitä yli tunnin kestänyttä naurunräkätystä, joka mun asunnosta kantautui.

Mulla oli siis mitä erinomaisin uusivuosi. Tää pitää varmaan ottaa tavaksi.

Sitäpaitsi me vähän googlailtiin ja vuosi 2014 on kiinalaisessa kalenterissa Hevosen vuosi. (Mä oon niiden horoskoopissa Hevonen eli sama suomeksi: tää on mun vuosi!) Ja koska kaikki mikä on mun, on myös mun rakkaiden eli koska tää on Hevosen eli mun vuosi, tää on myös T:n vuosi. Ja toisinpäin sitten kun on T:n kiinalainen vuosi.

Toivottavasti teillä muilla on ollut kiva ja toiveiden täyteinen tammikuu. Seuraavaksi nenä kohti hulvatonta helmikuuta!

Vuosi 2014, mulla on nyt niin kreisin hyvä tunne tulevasta vuodesta, että mä haastan sut: bring it on, show me what you got, täs mä oon!

xx,

Anna

Brysselin-terveiset

Vaikka matkastani on kulunut jo melkein kolme kuukautta, ovat muistikuvat reissusta mielessä paljon tuoreempina kuin esimerkiksi lähikaupasta löytyvät -50% alennuksessa olevat joulusuklaiden jämät.

Kun sanotaan, että Belgia on tunnettu suklaastaan, ei liioitella yhtään. Brysseli suorastaan tulvi erilaisia, pieniä ja suuria, kaikennäköiseen, -muotoiseen ja -makuiseen suklaaseen erikoistuneita putiikkeja. Mekin tottakai käytiin muutamassa ja yhdestä ostin tuliaisiakin kotiin (itselleni, kröhöm. Oli muuten hyviä, siis TODELLA HYVIÄ suklaita).

Vietin tosiaan kaksi päivää tuossa muun muassa EU-pytinkeihin erikoistuneessa piskuisen eurooppalaisen maan pääkaupungissa marraskuun puolivälissä. Rakas ystäväni asustelee kaupungissa ja kun junamatka Lontoosta Brysseliin kestää saman verran kuin junamatka Helsingistä Turkuun, mikä ainakin mun korvaan kuulostaa jotenkin hölmöltä, kyseessä kun on kuitenkin valtion vaihto (matka-aika on kaksi tuntia, jos joku ei ole harrastanut junailua yhtä aktiivisesti kuin allekirjoittanut). Lippujen varaamista ei siis kovin paljon tarvinnut pohdiskella. Sitäkin kauemmin olen sitten ihmetellyt noita keski-Euroopan lyhyitä välimatkoja. En vaan pääse tosta yli.

Mutta niinpä eräänä lauantaiaamuna heräsin kello aivan-helvetin-liian-aikaisin ja muun perheen vielä nukkuessa hiivin ulos viileätä aamuyön ilmaa haistelemaan. Puoli kuudelta hyppäsin bussiin ja matka King's Crossille sujui yllättävän kivuttomasti ottaen huomioon aikaisen ajankohdan. Metrosta ulos hypätessäni kiitin hiljaa mielessäni brittiläisiä heidän selkeistä kylteistään, sillä metrolaiturilta köpöttely itse St. Pancraksen juna-asemalle sujui kylttejä seuraten oikein helposti. King's Crossin metroaseman nimihän on kokonaisuudessaan King's Cross St. Pancras ja kansainväliselle St. Pancrakselle kävelee tunneleita pitkin todella nopeasti ja kivasti (paitsi jos olet polvivammainen kuten minä kaksi viikkoa myöhemmin ystävääni Brysselin-junaan saattaessani, jolloin kävely mistä tahansa mihin tahansa on hidasta, ajoittain kivuliasta ja vähintäänkin hölmön näköistä).

Itse asemalla kotona tulostamani lippu näytettiin koneelle, joka avasi portit kohti passintarkastusta. Passia vilautettuani tsekkasin kellon ja koska junani boordaus ei ollut vielä alkanut, en myöskään tiennyt laituria eli saatoin rauhassa kävellä rynnätä läheisen Caffe Neron edestä löytyvään jonoon, jossa pari(sataa) muutakin matkalaista jonotti tuota aamun ensimmäistä kofeiiniannostaan. Valitsin itselleni voileivän ja mustikkaisen mysli-jogurtti-sekoituksen sekä tietysti ison kahvin americanon maidolla, koska Englannissa ei tiettävästi tunneta termiä "yks tavallinen kahvi". Höyryävän kuuma americano ja eväät hyppysissäni kävelin junaan omalle ikkunapaikalleni, hymyilin vieressäni istuvalle kiinalaistytölle ja ryhdyin nauttimaan aamupalaani.

Mä tykkään tosi paljon junalla ja lentokoneella matkustamisesta. Mä valitsen aina, silloin kun se suinkin on mahdollista, ikkunapaikan. Moni pieni asia ei turhauta mua enempää kuin lentäminen lentöyhtiöillä, jotka ei anna sun tehdä check-iniä netissä etukäteen (tai sitten siitä veloitetaan ihan turhaa rahaa, jota en ihan vaan jukuripäisyydestä periaatteesta maksa). Mulla on kuitenkin tähän mennessä käynyt tosi hyvä tuuri ja oon päässyt aina istumaan ikkunapaikalle, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta.

Mä myös nautin yksinäni matkustamisesta. Ne on mulle samanlaista laatuaikaa itseni seurassa kuin vaikkapa kotona sängyn pohjalla löhöäminen ja päiväunelmointi. Onneksi tsekkasin Eurostarin sivut ja huomasin, että oma istumapaikka on mahdollista valita itse ja vieläpä veloituksetta (JESSS!). Mä liputan ikkunapaikan puolesta siksi, että nautin aivan tolkuttomasti kun saan katsella ulos ikkunasta, näkyi siellä sitten peltoja tai loputtomalta vaikuttava, hattaramainen pilvipeitto ja satunnaisia muita lentskareita. Koen, että ikkunapaikalla istuessani mulla on sen matkan ajan sellainen oma pieni "nurkkaus", johon kukaan ei pääse mua häiritsemään, etenkin jos matkustan yksin, mitä on viime aikoina tullut harrastettua oikein urakalla.

Brysseliin matkaaville muuten sellainen sisäpiirin vinkki, että kaupungissa on hyvin edullista yöpyä viikonloppuisin tasokkaassakin hotellissa. Hotelleja arkipäivisin kansoittavat EU-työntekijät kun ovat kukin lennähtäneet kotiseuduilleen ja kaupunki hiljenee ja sitä myöten myös suurin osa hotelleista. Me yövyttiin neljän tähden hotellissa ja maksettiin yhdestä yöstä 62,10 euroa. Yhteensä. Eli kolmekymppiä per naama. Aamupala ei meidän hotlassa kuulunut hintaan, mutta mä olin silti aika tyytskäri tohon meidän valintaan. Huone oli aika iso ja siisti ja sängyt oli mukavia. Ja siellä oli nätti vessa!

Vaikka me käveltiin tosi paljon, mä ostin kuitenkin sellaisen kymmenen kerran matkakortin, joka maksoi about 13e eli ei todellakaan kallista lystiä. Se kelpasi ainakin metroissa ja busseissa. Muita kulkuneuvoja me ei ehditty edes käyttää, mutta eiköhän sillä pääse ajelemaan paikallisissa sporissakin (jos niitä edes kaupungista löytyy, faktoja mulla ei aiheesta ole antaa).

Hollantia puhun yhtä sujuvasti kuin kiinaa (eli en lainkaan) ja ranskaakin osaan vain ne oleellisimmat eli oui, non, merci, sil vous plais, pardon ja excusez-moi. Mutta niillä pärjäsi tosi hyvin!

(Saatoin tosin hoitaa about kaiken asioinnin englanniksi tai sitten rakas ystävättäreni hoiti asian ranskaksi. Mutta kaiken kaikkiaan sain paljon hymyilyä ja hyväksyviä katseita osakseni kun yritin edes vähän tunkea ranskaa johonkin väliin. Jos muistatte, kuinka Carrie liversi ranskaa Pariisissa Sinkkisten tokavikassa jaksossa, mä hoidin homman aika samalla tavalla. Hieman onnettomasti mutta yritys ja hymyilyn määrä kompensoivat taidon puutetta.)

No mitä nähtävää Brysselissä sitten on? Me käytiin Grand-Placella, keskiajalla rakennetulla aukiolla, joka oli tosi kaunis kaikkine yksityiskohtineen. Aukiolta löytyy kaupungintalo ja muutenkin sitä ympäröivät rakennukset on upeita. Parin nurkan takaa löytyi myös Manneken-Pis eli pissivä poikapatsas, joka vastoin ennakko-odotuksiani oli tosi pieni, reilun puolen metrin pituinen. En tiedä miksi mä olin kelannut, että se olisi isompi. Sain myös kuulla, että kyseiselle patsaalle kuulemma puetaan vaatteitakin aina juhlapäivinä ja että pikkuherran asukokonaisuuksien määrä on kolminumeroinen. Kaikkea kanssa. (Hyvä mun on täältä huudella kun itse kuulun kansaan, joka pakkomielteisen uskollisesti lakittaa maan pääkaupungissa sijaitsevan naispatsaan aina huhtikuun vikana päivänä.)

Me käveltiin tosi paljon ympäriämpäri ja ystäväni esitteli mulle kaikkia mahdollisia rakennuksia. Oli kirkkoa ja isoa oikeustaloa ja jotain parlamenttirakennuksia. Kannattaa hommata jostain keskustan kartta (rautatieasemalta ehkä löytyis?) ja vaan kävellä paljon ja pitää silmät auki ja nauttia keskieurooppalaisen kaupungin hulinasta. Eihän Brysseli mikään Lontoon tai Pariisin kaltainen vilkas metropoli ole, joskin kuulemma arkisin riittää menoa ja meininkiä kun EU-rakennuksissa ahertava työntekijöiden joukko valtaa kadut ja "voi sitä ruuhkan määrää, bussilla esim. on ihan turha yrittää ehtiä ajoissa minnekään". Käyskenneltiin myös hiukkasen keskustan ulkopuolella olevan, ilmeisesti afrikkalaisvähemmistöjen kansoittaman asuinalueen ohi. Siellä on kuulemma rento ja afrikkalaisittain paikallinen meininki toreineen kaikkineen. Nyt ei kuultu muuta kuin etäistä samba-rummun soittoa ja iloista taustamusiikkia.

Ja tietenkin kun kaksi neitihenkilöä on liikenteessä, koluttiin me vähän myös paikallisia shoppailukatuja. Niistä kaikkein isoin, jonka varrelta löytyivät kaikki perushenkkamaukat sun muut ketjuputiikit, on ihan keskustan tuntumassa (jos yhtään muistan oikein). Koska oli lauantai, ihmisiä oli aika paljon liikenteessä eikä juurikaan jaksettu tunkea sisään itse liikkeisiin. Yhdessä liikkeessä (WE oli putiikin nimi) kuitenkin käytiin ja sieltä itseasiassa löysin kauniin, mustan, löysähkön neuleen vajaamittaisilla hihoilla ja pitsikoristeisella selkämyksellä. Ja ihan sattumalta. Ja se on edelleen ihan lempparivaate. #winning

Illalla etsittiin meidän hotellin läheltä paikallinen Alepa ja ostettiin vähän naposteltavaa. Oli hauska nähdä, millainen on paikallinen ruokakauppa. Ei mun mielestä eronnut juurikaan Lontoosta, myös Brysselissä ruokakaupat (tai ainakin toi yksi) olivat melko edullisia. Me ostettiin kaikkea perusmättöä: vähän aamupalaa ja tietenkin karkkia, suklaata ja pari siideriä. Ystäväni suositteli mulle paikallista vadelmaolutta. Ostin, maistoin ja tykkäsin! Voin kuitenkin melkein vannoa, että kukaan oikeasti oluesta pitävä ei sitä suostuisi juomaan. Allekirjoittanuthan ei siis juo tavallista olutta, se maltainen maku ei vaan uppoa, mutta mä olen noiden alkoholijuomien suhteen muutenkin tosi nirso mulla on vain hyvin kehittynyt makuaisti.

Brysselissä kannattaa maistaa paikallisia le vohveleita. Lupaan, kyseisiin paikallisiin herkkuihin tuhlatut roposet eivät mene hukkaan. Huom! Saattavat aiheuttaa vakavaa riippuvuutta. Kun maistelet niitä viidennen kerran ja olet jäänyt koukkuun noihin sokerisen ihaniin paistettuihin taikinanpaloihin ja sadattelet, miksei vatsalaukkusi ole isompi, muista, että sinua on varoitettu. Ja kyllä, sokerisen ihaniin, koska eihän kukaan voi syödä vohveleita muun kuin kermavaahdon/mansikoiden/suklaakastikkeen/lisää vapaavalintainen hampaita syövyttävä ainesosa kanssa. Jos haluaisin suolaisia vohvelin täytteitä, voisin samantien syödä oikeaa ruokaa.

Ja koska ruoka on rakkautta ja kaltaisiani ruokafanaatikkoja on varmasti muitakin, ilahdutan teitä pienellä ruokafaktalla. Tiesittekö, että le pommes frites eli kavereiden kesken ranskalaiset tai vielä oikeammin ranut ovat alunperin belgialainen keksintö? Ekan maailmansodan aikana jenkit (mukana saattoi olla myös jengiä kanaalin takaa eli Briteistä) rantautuivat Belgiaan pelastamaan maailmaa (jälleen kerran, ahkeria kavereita), mutta tyypit kelasivat olevansa Ranskassa (belgialaiset tosiaan puhuvat myöskin ranskaa, joten annettakoon erhe pojille anteeksi) ja näin ollen loogisesti nimesivät saamansa öljyä tirisevät perunaherkut "ranskanperunoiksi". Loppu on historiaa.

Multa tosin jäi jonkin mielenhäiriön takia (lue: vatsa jatkuvasti täynnä vohveleita) paikalliset ranut maistamatta. Mutta ovat kuulemma hyviä!

Tokana päivänä me syötiin aamupalajugut ja -croissantit hotellihuoneessa, jonka jälkeen luovutettiin huone. Meidän hotlassa, kuten about kaikissa muissakin, sai jättää tavaransa ilmaiseen säilytykseen, mikä oli hyvin jees. Sitten me ajeltiin metrolla katsomaan belgialaisten omaa Riemukaarta. (Mua hämmensi, koska toihan on melkein fancympi kuin Pariisissa nököttävä toverinsa. On oikein kolme oviaukkoakin ja heppavaunut, kaikki käsittääkseni Belgian hehkutukselle omistettu. Jos ajateltais homma vähän nykyaikaisemmin, tossahan voisi siis tavallaan ton vaunusommitelman tilalla olla esimerkiksi teksti "Belgia rocks". Tavallaan. Mutta ehkä noi vaunut ja hepat on ihan okei.)

Riemukaaren vieressä oli molemmille maailmansodille omistettu ilmainen(!!) museo, johon tietysti mentiin. Se oli hieno ja vaikuttava, niin kuin museot yleensä ovat. Oli myöskin jännittävää huomata, kuinka WWI:n ja WWII:n käytetyillä aseistuksella oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Kuitenkin kaikista aseista sun muista huolimatta sekä mun että ystäväni mielestä koko museon kamalin asia oli toisessa maailmansodassa käytetyt kaasunaamarit. Tiedättekö, ne sellaiset, missä silmien paikalla on isot mustat mollukat ja nenän kohdalta lähtee sellanen "kärsämäinen" asia. Kuulostaa näin kirjoitettuna lähinnä hauskalta, mutta kun sellainen tuijotti siinä vitriinin toisella puolella, teki mieli vain siirtyä äkkiä pois. Se tekee ihmisestä niin epäinhimillisen ja sieluttoman näköisen, että ihan hirvittää. Mutta voisi kuvitella, että se on ehkä ollut osatarkoituskin, tai ainakin iso plussa, kun miettii, että niitä käytettiin aikoinaan mm. keskitysleirien kaasukammioissa. Hrrr.

Ulkoilma ja välillä pilvien takaa vilkuttava aurinko tekivät hyvää ton jälkeen. Sotamuseon vierestä löytyi myös automuseo, johon me a) ei menty tai b) ei menty.

Nelipyöräisten sijasta käytiin ihailemassa paikallista Buckingham Palacea eli kuninkaanlinnaa.

Mitäköhän muuta? Tintin ystäville ei-varmaan-kovin-yllättäviä riemu-uutisia: Tinttiä löytyy joka lähtöön, kyseiselle herralle omistettuja kauppojakin näkyi olevan useampi. Ja ystäväni mukaan paikallista hanavettä saa kuulemma huoletta juoda, mutta se ei välttämättä maistu kovin hyvältä. Ja jos hummaamaan haluaa lähteä (me jorattiin tasan omassa hotellihuoneessa, sen verran väsähtäneitä oltiin), ystäväni kertoi, että häntä oli kehoitettu olemaan varovainen liikkuessaan yksin myöhään illalla/yöllä eli maalaisjärkeä vaan matkaan mukaan.

Kuuleman mukaan Brysselissä sataa paljon, mutta meillä (tai no mulla) kävi tuuri, koska mun reissun aikana ei satanut juuri lainkaan. Ainoastaan sunnuntaina pari tuntia ennen lähtöä piskotteli vähän. Ilmeisesti sateettomuus on noilla mestoilla aika harvinaista, joten siihen kannattaa varautua.

Tää oli ehkä kautta aikain surkuhupaisin "täsois tää rysseli" -opasta leikkivä teksti, koska mulla ei, kuten tekstistäkin kävi ilmi, ole mitään tietoa juuri minkään kadun tai paikan nimistä, koska lammasmaisesti vain seurasin paikallista oppaana toiminutta ystävääni, enkä jotenkin yhtään jaksanut edes stressata asiasta. Välillä toki silmäilin karttaa pysyäkseni about kartalla (hehe) siitä missäpäin kaupunkia me kuljetaan, mutta muuten meni kaikki ihan ohi. Se onkin ehkä ainoa huono puoli siinä, ettei itse tarvitse päättää mihin mennään. Ystäväni toki tiedusteli mielipidettäni viikonlopun ohjelmasta etukäteen, mutta mä totesin, että luotan hänen makuunsa ja että hän kaupungin tuntevana johdattakoon minut omasta mielestään kivoihin paikkoihin. Enkä pettynyt.

Lyhyestä virsi kaunis: itse pidin Brysselistä kovasti, kaupunki yllätti positiivisesti. 

xx,

Anna

pps. Brysselissä mitkään isot kaupat eivät ole sunnuntaisin auki. Ei siis myöskään yksikään vaatekauppa taikka muu vastaava liike. Se kannattaa ottaa huomioon, jos suuntaa kaupunkiin viikonlopuksi ja ajatuksena on päästää sisäinen shoppailijansa valloilleen.

Arkipäiväisistä taiteen muodoista se kaikkein oivin: kynsien lakkaus

Mä en ole ikinä kokenut olevani kovin taiteellinen. Mä en osaa laulaa, en sitten yhtään (tämä fakta ei tosin estä mua laulamasta, mutta nämä luritushetket säästän kodin seinien sisäpuolelle) enkä ole muutenkaan järin musikaalinen (joskin pianoa soitin Saksassa vuoden verran ja tykkäsin siitä ja vaikka lukion aloittamisen myötä soittaminen jäi, rakkaus piano-musiikkiin elää vahvana edelleen). Enkä myöskään ole ikinä tykännyt kuviksesta, koska en ole kokenut olevani kovin hyvä siinä. Joskus nuorempana piirsin Disney-prinsessoja mallista (!!! toim. huom. mallista, en siis läpi) ja niistä tuli tosi kivoja, mutta muuten kynillä tai maaleilla tuhraaminen ei oo ikinä ollut mun juttu. Ei siis tule varmaan yllätyksenä, että myöskin ompelu- ja kutomishommat ovat jääneet aika vähälle sen jälkeen kun kasiluokan jälkeen se ei ollut enää pakollista.

Ainoa paikka, jossa mun so-called taiteellisuuteni on koskaan puhjennut kukkaan, on teatterin lava. Aloitin nuorisoteatterin viidennellä luokalla, jolloin vanhemmat kysyivät, haluaisinko mä harrastaa jotain. Siis uinnin ja maailman ahkerimman kirjatoukkailun lisäksi. Musta tuntuu, että armaat huoltajani vähän pelkäsivät, että mä nörttiydyn ulkomaailmasta ihan täysin, sillä kirjasto oli käytännössä katsoen mun toinen kotini. Mä raahasin viikoittain kilokaupalla kirjoja kotiin ja rakastin lukemista. Ja lukeminenhan ei oo järin seurallinen harrastus.

Jompikumpi vanhemmista oli nähnyt lehdessä ilmoituksen paikallisesta nuorisoteatterista, luultavasti tuulettanut päänsisäisesti kun sanoin että "okei, voin mä kokeilla, se vois olla kivaa" ja kuskannut mut teatterille tyytyväisenä tyttären tulevasta sosiaalistumisesta. Ja siitä se ajatus sitten lähti. "Kino", josta vastoin ennakko-odotuksiani tuli kaikkien aikojen rakkain harrastukseni, jatkuikin pitkälle lukioon. En lähde tässä nyt pohtimaan, osaanko mä näytellä vai en, mutta oi ja voi miten paljon mä aloin nauttia esiintymisestä. Lisäksi löysin nuorisoteatterin ryhmästäni itselleni eräänlaisen kakkosperheen, josta tuli tärkeä osa mun elämääni. Ja mä oon aika varma, että nuorisoteatterilla on ollut suuri rooli siinä, että hiljaisesta, vähän ujosta kirjaviisaasta Annasta tuli se eläväinen, puhelias ja supersosiaalinen nuori nainen, joka parhaillaan naputtelee tätäkin tekstiä.

(Ja jos joku niistä rakkaista ystävistäni, jotka tapasin vasta lukiossa, lukee tätä, niin kyllä: mä olen ihan oikeasti joskus ollut hiljainen ja ujo.)

Nuorisoteatterin lavalla mun sisäinen narsistini (eiks kaikki bloggaajatkin oo narsisteja vai miten se stereotypia nyt menikään?) pääsi varmaan valloilleen "Oo, kaikki kattoo mua. Kattokaa mua, kattokaa mua!" ja paluuta ei ollut. Ja sanotaanko nyt sitten vaikka niin, että sen jälkeen en ole juurikaan kuvaillut itseäni sanalla "ujo".

Ja siis uskokaa tai älkää, kaiken tämän läväyttäminen näppäimistön kautta tähän ruudulle lähti siitä, kun lakkasin pari päivää sitten kynnet ja tänä aamuna katselin niitä (tää lakkaus on oikeesti tosi kiva) ja muistin äidin kerran nähneen mun kynsienlakkaus-operaation ja todenneen että "Kukaan ei varmaan lakkaa kynsiään niin täydellisen keskittyneesti ja harmonisesti kuin sä". Aloinkin sitten pohtia, että tottahan se on: niinkin yksinkertainen ja arkipäiväinen asia kuin kynsien lakkaus on mulle eräänlainen taiteen muoto. Mun ajatukset juoksee tosi vikkelästi ja eksyy kolmessa sekunnissa aiheesta, kuten tästä postauksestakin saattaa jo päätellä. Aloin tosiaan pohtia kynsien lakkausta taiteen muotona, sitten taidetta ja omaa anti-taiteellisuuttani ja sitten voittekin aloittaa tän postauksen lukemisen alusta.

Mutta jos ootte pysyneet kärryillä, saatte täältä kaksi peukkua ja pienet seisovat aplodit. Edes kaikki mun kaverit, joiden kanssa sentään puhun kasvotusten, ei meinaa aina pysyä mun ajatusjuoksun perässä. Itsekin meinaan välillä hengästyä.

....Niin siis mä olin puhumassa kynsien lakkaamisesta.

Mä en todellakaan lakkaa kynsiäni joka päivä, yleensä ehkä kerran viikossa, mutta sitten kun mä niitä lakkaan, niin siihen saattaa kulua useampi tunti. Ja en todellakaan vitsaile taikka liioittele. Ensin vanhan lakan poisto, kynsien viilaus ja muotoilu, aluslakka, värillistä lakkaa kerros tai useampi ja päällyslakka. Ja joka välissä huolellinen lakan kuivattaminen. Avainsana koko hommassa on huolellisuus. Yleensä touhuan lakkailun aikana ja etenkin lakan kuivumista odotellessani jotain pientä, such as keitän kahvia tai kehitän lääkettä aidsiin tai luen kirjaa tai puhun puhelimessa.

Mä r-a-k-a-s-t-a-n kynsien lakkaamista. Vaikka mä en todellakaan taituroi mitään monimutkaisia kuvioita mun kynsiin, musta on ihanaa huolellisesti sivellä lakkaa kynsiin ja ihailla täydellistä lopputulosta. Mulle omien kynsien lakkaaminen on taidetta ja oikeastaan myös aika terapeuttistakin.

Tosin myönnettäköön, mä olen oikeastaan aika tylsä kynsien lakkailija. Kuten kuvasta näkyy, mä käytän vain erilaisia vaaleanpunaisen ja tumman pinkin sävyjä, ja tietenkin kirkkaanpunaista. Ja sitten mulla on myös ihanaa kultaista glitter-lakkaa. Ja valkoista lakkaa löytyy ranskalaisen manikyyrin tekoa varten. "Booooooring!" / "No yh, onpas tyttömäistä" , saattaa joku huudella ja oikeassa olette. Ei mustaa, ei sinistä, ei vihreää. Ei siksi, että inhoaisin kyseisiä värejä, vaan enemmänkin siksi, että koska mä pukeudun tosi neutraaleihin sävyihin (muutamaa poikkeusvaatekappaletta lukuunottamatta), musta on ihanaa, että niinkin pieni yksityiskohta kuin kynnet kuvastaa mun päänsisäistä "lil' miss candy floss vaaleanpunaiset sydänlasit päässä" -ajatusmaailmaani.

Essie ja OPI on oikeastaan ainoat lakkamerkit, joita mä käytän. Oon todennut molemmat hyvälaatuisiksi ja itselleni sopiviksi. Sudit on molemmilla merkeillä kivoja, juuri sopivan leveitä. Ja lakkojen väritarjonta on molemmilla melko ruhtinaallinen. Lisäksi mä nautin kovasti uusia lakkasävyjä etsiessäni lakkojen nimille hihittämisestä, ne on (etenkin Essien lakoilla, joita santsasin jokusen Lontoosta) usein tosi oivaltavia ja hauskoja (madison ave-hue tai wife goes on, anyone?).  Pysyvyydestä mulla ei ole edes yhtä valituksen sanaa, mutta toki en tiedä johtuuko se hyvälaatuisista lakoista vai mun natsimaisesta step-by-step -lakkausmetodistani. Ehkä molemmista.

Kuvamateriaalina toimii, ta-ta-taa, mun tämänhetkinen kynsilakkaukseni ja sen luoneet neljä lakkaputelia. Ekalla kuvalla ei ole niin minkään maailman järkevää funktiota, mutta sellainen löytyi siitä huolimatta kameran kätköistä. Oli muuten harvinaisen pönttö olo kun otin kuvaa mun kädestä.

xx,

Anna

ps. mulla oli jostain syystä koko ajan ihan kamala mielihalu kirjoittaa kynsilakan sijaan kynsilaukka ja tirskuin kyseiselle sanalle vaikka kuinka pitkään. Etenkin kun kynsilaukkahan tarkoittaa valkosipulia ja eikä sillä näin ollen ole oikeastaan mitään yhteistä kynsilakan kanssa.

pps. Kelatkaa nyt, kynsilaukka. Hehehehheheheh.

"Nauti, tyttö, nauti. Ja rakasta elämää."

Mä olen jo pitkään ollut stressaantuneempi kuin ehkä koskaan aikaisemmin elämässäni. Viime kevät pääsykoestresseineen liippasi aika läheltä, mutta (ikävä kyllä) tää kaiken kattava stressitila, joka mua on jo aivan liian kauan vainonnut, vie voiton siitäkin.

Mä oon, välillä tahtomattanikin, hyvin kokonaisvaltainen ihminen. Mä oon joko kaikki tai en mitään. Kun mä olen onnellinen, mä hehkun ja säteilen ja olen sitä jokaisella pienellä aivon ja kehon sopukallanikin. Ja kun mä olen stressaantunut.... Niin no, päätelkää itse.

Mä olen viime aikoina pohdiskellut (tähän pitäisi kai kirjoittaa jotain superdiippiä, kuten "maailmanrauhaa, elämää ja sen tarkoitusta", mutta enpäs kirjoita) ensi syksyä. En siksi, koska olisin kiinnostunut siitä, millaisia vaatteita mä käytän ensi syksynä (vaikka olen mä vähän utelias, se myönnettäkööt) vaan siksi, koska mä mietin, missä mä silloin aloitan opiskeluni.

Mä olen viime aikoina uinut synkemmissä ajatuksissa kuin itse edes haluaisin myöntää. Olen tuntenut olevani hukassa samalla kun kaikilla mun ympärilläni tuntuu olevan kompassit kasassa ja suunta selvillä. Mä pallottelen edelleen opiskeluvaihtoehtojen välillä kun ikätoverit samaan aikaan valmistuvat jo maistereiksi. Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän, mikä koulutusala tuntuu heille omimmalta, kun itselleni aihe on edelleen suuren sumun peitossa? Mikä mättää, kun en vieläkään tiedä mitä mä haluan tehdä "isona"? Mua ei juurikaan ole lohduttanut kun oppilaitoksessa a/b/c opiskelevat ystävät yrittävät piristää sanoen, etteivät hekään vielä tiedä. Mutta he ovat kaikki turvallisesti jonkun koulun opiskelijoita, mä en. He ovat saavuttaneet sen askeleen, jonka mäkin haluaisin niin kovin ottaa, mutta en vain tiedä mihin suuntaan. Ja mä oon ottanut tän kaiken itseni suhteen jotenkin tosi raskaasti.

Mä en ole kokenut mitään suurta valaistumisen hetkeä, enkä mä vieläkään ole ihan varma, mitä mä haluan opiskella. Mutta nyt mä yritän tosissani tehdä jotain sen eteen, että pääsisin pisteeseen, jossa voisin kertoa haluavani hakea opiskelemaan alaa x tai y, ilman että stressaan itseni henkihieveriin. Vaikka on myös ihan okei olla välillä stressaantunut tulevaisuudesta. Mutta liikaa ei saa olla. Pitää muistaa nauttia elämästä ja pienistä asioista arjen keskellä. Taito, jonka mä olen antanut kerätä pölyä jo aivan liian pitkään.

"You become what you think."

Näin ton lauseen tänään ja se pysäytti. Kaiken tän päänsisäisen myllytyksen keskellä noi viisi sanaa pysäyttivät mut tehokkaammin kuin mikään pitkään aikaan.

Mä en halua olla surullisen harmaa, täynnä pahaa mieltä, stressaantunut ja muista ihmisistä etääntynyt. Mä haluan olla auringonsäteitä aamupäivällä, kevyen kaunista lumisadetta jossa lumihiutaleita yritetään napata kielellä, loputtomia hölmön onnellisia hymyjä, maukkaita kahvikupillisia, ainutlaatuisia ystäviä ja hyviä radio-ohjelmia.

Mä haluan miettiä asioita, jotka tekevät mut onnelliseksi, koska kun mietin onnellisia asioita, musta tulee onnellinen. Onhan se ihan loogista. Ja niin kovin simppeliä ollakseen jotain, jonka uudelleen muistamiseen on mennyt turhan kauan.

"Jonkun ajan päästä sä katsot taaksesi, mietit tätä alkuvuotta ja talvea ja naurat. Naurat sille, mistä kaikesta sitä onkaan aikoinaan ottanut stressiä. Sä naurat, koska asiat, toisin kuin silloin ehkä uskoit, järjestyivät kuitenkin."

Niin sen on oltava.

xx,

Anna

Funny pic a day keeps the boredom away

Hehee, so very true. Ja kohdan "law school" voi aivan varmasti vaihtaa esim. lääkikseen. Tai kamera-/valokuvaustermeihin. Itse vaihdan kalan jäätelöön.

Gif- ja muutkin hauskoja kuvia täynnä olevat sivustot on ehkä parasta mitä netistä voi löytää.

xx,

Anna

(Oikeesti kyllä tykkään mun lakimies- ja kaikista muistakin yltiöfiksuista frendeistäni aika paljon. Pus.)

Tänään fiilistelin norppia ja Punavuorta. Muun muassa

Vaikka mua eivät vielä arjen pakotteet käskytäkään samalla tavalla kuin about kaikkia muita lähipiirissäni (lue: vietän siis pientä "sopeutumislomaa", kuten eräs ystäväni tilannettani osuvasti kuvasi), on perjantaissa silti edelleen sitä jotain. Siinä on sitä sellaista pientä hohtoa, mikä saa hymyilemään hölmösti ja mikä kutkuttaa ihanasti selkäpiitä.

Ah, perjantai. Ah, viikonloppu.

Tänään nautin kovasti kirjastoon kävellessäni tosta kirpakasta ilmasta, mutta vielä sitäkin enemmän nautin auringosta. Kuten epäilemättä suunnilleen kaikki muutkin suomalaiset. Mä en oikeasti ole kylmän ilman ihminen, en sitten yhtään, mutta sitten luin netistä uutisen, jossa kerrottiin, että saimaanorppia ja etenkin helmikuun lopussa syntyviä kuutteja uhkaa katastrofi, jos lunta ja pakkasta ei pian saada. Uutisen mukaan kuutit voivat menehtyä, jos lunta ei ole tarpeeksi, koska tällöin norpat eivät saa rakennettua synnyttämisen kannalta tuiki tarpeellisia lumipesiä. Ja jos jäätä ei ole ollenkaan, kaikki vauvakuutit voivat kuolla. Tää uutinen särki mun sydämen ja sai mut melkein kyyneliin. Siitä asti oon toivonut molempien käsien sormet ristissä, että saataisiin pian pakkasia ja lunta. Mä kestän mielihyvin tota hemmetin kylmää ilmaa, jos se takaa, että kuutit pelastuu. Musta on jotenkin käsittämättömän hienoa, että meillä on täällä Suomessa saimaannorppa, jota ei tavata missään muualla maailmassa ja myös sen takia uhanalaisia norppia pitää jeesata kaikin tavoin. Mä olin jo ihan valmis ryöstämään kaikki lähialueiden laskettelukeskusten lumitykit ja viemään rekoilla lunta Saimaalle, mutta toivotaan, että luontoäiti pitää huolen omistaan. (Keskustelin aiheesta erään tutun kanssa ja hän valisti mua, että ilmeisesti jonain vuonna Saimaalle on ihan oikeasti viety rekoilla lunta norppia varten. Jee!)

Googlailen lähes päivittäin, että joko jossain olisi jo kirjoitettu, että lunta ja jäätä on tarpeeksi kuuttien selviytymistä ajatellen. Toistaiseksi on ollut hiljaista, mutta lupaan postata asiasta heti ekana tänne, kun jotain uutisia kuuluu. Terveisin nimimerkki "norpparintaman etunenässä jo vuodesta -90"

Mun pitää ehkä ryhtyä norppakummiksi. Sitten voisin aina faijan luona käydessäni tähyillä Saimaalle ja lähettää terkkuja mun kumminorpalle. (Joo joo, eihän norppakummius taida ihan noin toimia, mutta musta olisi paljon kivempi ajatella, että mulla olisi kummieläimenä joku yksi tietty norppaneiti tai -herra.)

(Ja siis uskomatonta mutta totta, postausta ei ole toteutettu yhteistyössä WWF:n taikka Suomen Luonnonsuojeluliiton kanssa, yksi ihan tavallinen, huolestunut kansalainen täällä vain jakaa tuntojaan.)

Näpyttelen tosiaan tässä läppäri sylissä sohvalla, kätösissä höyryävä kahvikupponen. Mun aamukahvi on vaihtunut iltapäivä- tai joinain päivinä, kuten tänään, jopa iltakahviksi. Mistä lie mun viimeaikainen valvominen mahtaakaan johtua...

Mun on myöskin pakko tulla hehkuttamaan Helsingin parasta katua. Unohtakaa Mansku, unohtakaa Aleksanterinkatu. Mä puhun, tietenkin, Punavuoren ikiomasta Iso Roobertinkadusta.

Iso Roban Alepaa ja sen työntekijöitä oon hehkuttanut ties kuinka kauan suunnilleen kaikissa käyttämissäni sosiaalisissa medioissa ja tulen epäilemättä hehkuttamaan tulevaisuudessakin. Lisäksi Robalta löytyy pizzaa tarjoava Big Mama's, We Got Beef (joka ei siis suinkaan ole pihvirafla, kuten vuosikausia sitten paikasta ekan kerran kuullessani luulin, haha. Ehei, kyseessä on mitä asiallisin soittojuomala.), falafelien taivas Fafa's, mehiko-meininkiä tarjoava bar Llamas ja paljon muuta. Mutta tänään löytyi uusi hehkutuksen aihe. Iso Roban ärrR-kioski. Siellä asioidessani mua palveli niin miellyttävä ja kohtelias nuorimies, että aloin aprikoimaan, ovatko kaikki Helsingin parhaat asiakaspalvelijat kenties vahingossa ajautuneet Roban varrelle töihin. Alan olla entistä vakuuttuneempi tästä mun teoriasta.

Vanhahkossa, ennennäkemättömässä kuvassa olemme ystävättäreni kanssa juuri hakeneet kahvia ja asettelen huiviani. Iso Roballa tietenkin.

Kävin lainaamassa kirjastosta muutaman eri aineen pääsykoekirjan, joita ajattelin selailla ja makustella ja tutkailla, kiinnostaisiko joku niistä sen verran, että haluaisin alkaa paahtaa tosissani kevättä varten. Johonkin suuntaan noita opiskeluhommia olisi nimittäin nyt lähdettävä viemään. Oon jo kauan sitten unohtanut kaikki niin sanotut järkevät ajatukset siitä, että kannattaisi miettiä miltä alalta työllistyisi parhaiten ja diipadaapadiipadaapa. Mä uskon, kuulostan sitten naiivilta tai en, että jos opiskelee alaa, joka oikeasti kiinnostaa, aina löytyy jotain duunia. Jotain kautta jotenkin, piste. Nyt vaan pitäisi enää löytää se ala. Helppo homma. (Jep jep. Ehkä vaan esim. heitän arpaa.)

Seuraavaksi aion käydä skype-treffeillä ("tylsästi" ystävättäreni kanssa, nettideittailu ei ehkä edelleenkään oo ihan mun kuppi teetä) ja sitten kelasin katsoa yhden historia-dokkarin. Muita suunnitelmia ei tälle illalle toistaiseksi olekaan, katsotaan mihin perjantai tällä viikolla vie (vai viekö mihinkään).

Ja hei! Jos joltakulta on jostain syystä mennyt ohi, niin HOX!! Suomi on Oscar-ehdokkaana lyhytelokuvien sarjassa lyhytelokuvalla "Pitääkö mun kaikki hoitaa?". Pätkän näkee esimerkiksi Yle Areenasta ja se kannattaa ilman muuta tsekata! Se on ihan sairaan hauska, lämminhenkinen JA hyvä. Mä nauroin useassa kohtaa ääneen vaikka se kestää vain kuusi minuuttia. Musta on mieletöntä, että ollaan ehdolla, HYVÄ SUOMI!

Tiesittekö muuten, että lyhärin ohjannut Selma Vilhunen on vanha Kallion lukiolainen? #bondausmoment #ylpee #melkeinsukuajulkkikselle

Oon aika varma, että näistä niin tulee parhaat Oscarit vuosikausiin, sillä yllämainitun lisäksi mun ehdoton ja all time-lemppari-talkshow-nainen Ellen DeGeneres nimittäin juontaa kyseiset tsembalot! P-a-r-a-s-t-a. Oon joka vuosi innoissani Oscareista, mutta tänä vuonna intoni on suunnilleen triplaantunut. Oon muutenkin katellut telkkaria niin vähän, että tuntuu oikein kivalta, että on joku tietty tv-pläjäys, jota odottaa!

xx,

Anna

ps. kuvat löytyivät Pinterestistä ja iPhoton syvyyksistä