torstai 6. helmikuuta 2014

Kaksi elokuvaa, yksi vaikuttunut katsoja


Mä rakastan Finnkinon Superpäiviä, niitä vaan tulee hyödynnettyä ihan liian harvoin. Mutta nyt kun Superpäivät vihdoin sattui kaikin puolin mielettömän hyvään saumaan, mun viimeisten vapaapäivien kohdalle, en vaan voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.

Niinpä eilen kulutin monta minuuttia selatakseni leffatarjontaa ja suunnitellakseni itselleni leffa-aikataulun. Päätin, että käyn katsomassa kaksi elokuvaa, toisen päivällä ja toisen illalla. Näin pystyn nauttimaan molemmista elämyksistä ilman, että homma menee liukuhihnamaisen tehokkaaksi ja mun aivot ihan puuroksi.

Mun oli alunperin tarkoitus mennä leffaan yksikseni, mutta sitten onnellisten sattumien kautta sain päivän ensimmäiseen leffaan seurakseni rakkaan, kauniin ystäväni T:n. Me käytiin katsomassa Disneyn uusin animaatio, Frozen, suomeksi dubattuna ja kaksideenä eli ns. normaalina leffana. (Henkilökohtaisesti en yleensä innostu noista 3D-vaihtoehdoista ja skippaan ne, jos suinkin mahdollista.) Vaikka yleensä alkuperäiset versiot on hyviä, mä en vaan pysty katsomaan Disney-leffoja ekalla kerralla muuten kuin suomeksi, en vaan pysty, se ei vaan tunnu samalta. Oon ihan varma, että se on jäänne lapsuudesta, jolloin uuden piirretyn ilmestyminen ja sen kotiin ostaminen VHS-kasetille oli parasta ikinä. Silloin ei oltu kuultukaan muusta kuin suomeksi puhutuista piirretyistä.

Sitäpaitsi tossa oli tosi monta hauskaa läppää ja me naurettiin yhdessä monta kertaa ääneen. Mutta mä kuulunkin siihen koulukuntaan, jonka mielestä etenkin Disney-piirrettyjen ja muiden "isompien" lastenleffojen dubbaukset on aina äärettömän hyvin ja huolella tehty.

On muuten ihan eri asia katsoa lastenleffoja näin "aikuisena", koska nyt niihin pääsee mukaan ihan eri tavalla. Vitsit aukeaa ihan uudesta näkökulmasta ja niistä saa paljon enemmän irti. En lopeta piirrettyjen katsomista ikinä.

Frozen kertoo kahdesta kuninkaallisesta sisaruksesta, joiden välit uhkaavat katketa toisen sisaren omistamien taikavoimien takia. Frozen kertoo etääntymisestä ja välittämisestä, mutta ennen kaikkea se kertoo tosirakkaudesta. Ja tässä kohtaa haluaisin antaa seisovat aplodit Disneylle, jossa on vihdoin ymmärretty, että rakkautta todellakin on montaa eri sorttia. En tahdo spoilata enempää, joten katsokaa leffa, niin ymmärrätte mistä puhun.



Päivän toisena elokuvana toimi Walter Mittyn ihmeellinen elämä. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta mä en ole oikeastaan ikinä tykännyt Ben Stilleristä. Mutta olin kuitenkin kuullut hehkutusta miehen uusimmasta elokuvasta, joten astelin Tennariin hyvin ristiriitaisin fiiliksin.

Olin hyvin viime tipassa liikkeellä, mutta siitä huolimatta kassalla mua palveli hirmuisen ystävällinen nuori nainen.

-Moikka. Saisinko lipun tohon tohon, öö, kolme minuuttia sitten alkaneeseen Walter Mittyyn?

-Joo tottakai. Ja ei kuule mitään hätää, meillä kestää alkumainokset aina sen 10 minuuttia, sä ehdit vielä tosi hyvin.

Ihana, ihana kassaneiti. Jonka lempielokuva oli muuten Aamiainen Tiffanylla (ootteko huomanneet, että kassahenkilöillä lukee niiden lempielokuva niiden nimilapuissa. Musta se on ihanaa ja mulle tulee siitä aina jotenkin tosi hyvä mieli). Erityisen hyvä fiilis mulle tuli siksi, että Aamiainen Tiffanylla on myös yksi mun lempielokuvista. Ajattelin, että tän on oltava hyvä merkki.

Kaksi tuntia myöhemmin oli mukava huomata, että en ollut väärässä.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä kertoo miehestä, joka elävöittää tavallista elämäänsä vauhdikkailla päiväunelmilla. Kunnes eräänä päivänä yksi tapahtumasarja vie miehen mukanaan aivan oikeisiin seikkailuihin.

Olin täynnä ajatuksia, kun kävelin ulos salista. Elokuva nostatti mussa aivan mielettömän matkakuumeen, lähes selittämättömän tarpeen saada matkustaa kaukomaille näkemään siellä elävien ihmisten elämää. Seuraava tunne oli pelko. Pelko siitä, että entä jos elämä ajaa ohi, entä jos ei koskaan pääse matkustamaan, tai yhtään minnekään. Kolmas tunne oli jotain rauhoittumisen ja helpottumisen väliltä. Walter Mitty koki elämänsä siihen mennessä suurimmat seikkailut 42-vuotiaana. Onko koskaan muka liian myöhäistä?

Elokuva antoi hyvän mielen ja mielihalun reppureissaus-tyyppiseen matkustamiseen ja vahvisti entisestään mun tunnetta siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Ja hei, siinä soi Of Monsters And Men. Silloin tiesin, ettei se vaan voi olla täysin susihuono. Ei vaan voi.



xx,

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti