maanantai 4. marraskuuta 2013

70 tuntia Helsingissä


Maanantai. Lasten kahden viikon syysloma on ohi, ne on siis koulussa ja mulla on taas omaa aikaa. Ihanaa palata arkeen.

Mutta kelataanpa ajassa hippasen taaksepäin ja mun lyhyeen, mutta sitäkin onnistuneempaan Helsingin-reissuuni. Kaksi viikkoa sitten lapsilla tosiaan alkoi syysloma, joka tarkoitti niille kokopäiväistä kotonaoloa eli mulle kokopäiväistä työntekoa. Vaikka mulla oli muutama vapaapäivä kun lapset yökyläilivät isovanhempiensa luona, on kellon ympäri lasten kanssa oleminen to-del-la intensiivistä hommaa. Jotenkin päivät siltikin suorastaan lensivät ja yhtäkkiä olikin ekan lomaviikon perjantai-ilta ja mulla huoneeni lattialla laukku pakattuna.

Lauantaina olin, yllättävää kyllä, todella ajoissa Heathrowlla (kamut, nyt saa nousta seisomaan ja taputtaa!!). Matkassa oli mukana pelkät käsimatkatavarat, joten ei muuta kuin turvan läpi ja haahuilu kentällä saattoi alkaa. Ihastelin Chanelin näyteikkunaa. Ja Hermesin näyteikkunaa. Ja Tiffany&Con näyteikkunaa. Oi voi. Löytyi paljon ihasteltavaa. Shoppailin myös yhden pienen kasvorasvaputilon itselleni, sen verran alhaisia oli noi lentokenttähinnat verrattuna muihin hintoihin täällä, Suomesta nyt puhumattakaan.

Kävelin ajatuksissani omalle lähtöportilleni, jonne saavuttuani tajusin että 1) lennon lähtöön on vielä 40 minuuttia 2) ehtisin siis juoda kahvia 3) ei kahvilaa tai edes pientä kioskintönöä mailla halmeilla. Jos olisin ollut elokuvassa, olisin tuhahtanut suureen ääneen. Sen sijaan istuin alas ja katselin kentällä rullailevia koneita ja tuskastelin, että mitähän tässä nyt oikein tekisi. Seuraavaksi tajusin, että niin joo, siis koneenhan pitäisi NOUSTA 35 minuutin päästä, hehe ja hupsista, varmaan sitä voisi suunnata itse koneeseenkin.

En ollut viimeinen matkustaja, joka koneeseen asteli, mutta sanotaan nyt näin, että sijoituin kauniisti häntäpäähän.

Tässä välissä voisin lausua lyhyen ylistysvirren käsimatkatavaroisen kanssa matkustamiselle. Siis mä en enää ikinä matkusta ruumaan menevän matkalaukun kanssa, jos ei ole pakko! Se, että voit kantaa kaikkia tavaroitasi koko ajan mukana, eikä tarvitse pelätä niiden hukkumista lentoyhtiöiden hihnojen syövereihin, saati sitten niiden saapumista odotellessa laskea, kuinka monta kierrosta tyhjä hihna ehtii rullaamaan (kun olet aloittanut laskemisen, tajuat jossain vaiheessa, että ethän sä mitenkään voi nähdä, missä kohtaa hihna "alkaa alusta" eli kierrosten laskeminen on tuomittu epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen onneksi huomaat, että hihnalle on alkanut ilmestyä laukkuja. Time well spent.). Mulla oli toki vähän epäkäytännöllinen isompi laukku messissä, koska siinä oli pelkät kantokahvat eikä siis olkahihnaa laisinkaan ja käsivarsiparathan siinä väsyi. Varmaan tähän väliin voisi joku heittää, että "reeniä reeniä", mutta voin kuulkaa kertoa, että siinä vaiheessa kun kävelet kohti omaa lähtöporttiasi Heathrowlla ja muistat juuri nähneesi kartasta, että omalle portillesi arvioitu kävelyaika on n. 20 minuuttia, josta olet kävellyt noin kymmenen metriä, ei paljon lohduta että "mutta hei kivasti saa käsivarret hyötyliikuntaa".

Mutta tota lukuunottamatta oli paras päätös ikinä jättää matkalaukut himaan. Toki tajusin jälkiviisaana, että olisin voinut ehkä tuoda jotain kamojani takaisin Suomeen (edellyttäen, että palaan lopullisesti Suomeen joulukuun lopussa), mutta katsotaanpa tosiasioita silmiin: en mä olisi ikinä osannut päättää, mitä tuon nyt jo pois täältä.

Lentomatka Helsinkiin sujui hyvin. Torkuin paljon ja muun ajan katselin ulos ikkunasta. Helsinki-Vantaalla kaivoin mun parkatakin esiin ja kun se päälläni suuntasin kohti dösäriä ja hengitin raikasta (ja sateentonta, propsit Stadi!) syysilmaa, se alkoi upota tajuntaan: mä olen oikeasti täällä. Koska seuraavan 615-bussin ilmestymiseen olisi kulunut 25 minuuttia, hyppäsin juuri pysäkille ilmestyneeseen bussiin numero 620. Etuosassa luki rautatieasema, joten kelasin, että eiköhän tälläkin päästä pikaisesti perille ytimeen.

Kuinka väärässä olinkaan.

Mä oon jokusen kerran ajanut bussilla Helsinki-Vantaalle ja oon aina käyttänyt linjaa 615, joten sen reitti on mulle melkoisen tuttu. Voittekin vain kuvitella mielenrauhani järkkymistä, kun bussi jossa istuin, kääntyi "väärään" suuntaan ja ajoi jollekin sivutielle. Aluksi onnistuin pysymään tyynenä, mutta siinä vaiheessa kun bussi yli vartin jälkeen edelleen jatkoi ja jatkoi lopuntonta Vantaa-kiemurteluaan, mä olin niiiiin kypsä. Hyvä etten venkoillut penkissäni ja tehnyt hengitysharjoituksia, sen verran rauhaton olin. Multa meinasi katketa verisuoni päästä joka kerta kun joku uskalsi painaa sitä kirkuvanpunaista stop-namiskaa. "Ei kukaan tahdo jäädä täällä pois, ajetaan nyt vaan suoraan sinne Steissille. Päästäkää mut jo hyvänen-vitun-aika kotiin!" Mä olin niin lähellä kotia eikä mun kärsivällisyyteni vaan kestänyt olla poissa enää yhtään pidempään. Jokainen uusi mutka tuntui kilometrien pituiselta enkä millään tavoin pystynyt nauttimaan tästä HSL:n tarjoamasta Vantaa-sightseeingistä (oli kyllä niin pimeääkin, etten olisi nähnyt mitään vaikka olisin yrittänyt). Meinasin alkaa itkemään helpotuksesta kun bussi vihdoin kurvasi motarille ja siitä Mäkelänkadulle.

Sporamatka Steissiltä Punavuoreen ja lyhyt kävelymatka kotiin menivät jotenkin vähän sumussa. Mä vaan katselin ympärilleni, ihastelin lauantai-illan fiilistä täynnä olevia katuja, yhä aikaa hämmentyneenä ja onnellisena. Rakas pitkäaikainen ystäväni tuli avaamaan mulle alaoven, halasi tiukasti ja jäi itse savukkeelle, kun mä ryntäsin sisään rappuun. Ja kun rakas ystäväni ja vaimokkeeni avasi oven ja kaikkien näiden viikkojen ja lukemattomien skypepuhelujen jälkeen päästiin taas rutistamaan toisiamme, oli kuin mä en olisi ollut päivääkään poissa.

Seuraavaksi mä paijasin kummivauva-kissojani ja sain käteeni tölkin sitä ainoaa siideriä, jonka juomisesta nautin: Somersbyn omenaa. Me vaihdettiin vaatteita, ehostauduttiin ja höpöteltiin kolmistaan kaikesta ja ei-mistään. Ja mä nautin suunnattomasti olostani.

Puolen yön jälkeen me suunnattiin kohti Kamppia ja Urho Kekkosen kadulla sain näköpiiriini myös rakkaan sisareni seurueineen. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen suunnattiin yhdessä sisälle ja koko loppuilta voidaankin tiivistää sanoihin "tanssimista, iloisia jälleennäkemisiä, loputonta hymyilyä". Kun tuli viimeisten hitaiden aika, oltiin jääty AH:n kanssa kaksin. PMMP:n Päiväkodin alkutahtien lähtiessä soimaan joku kundi tuli kysymään multa, haluttaisko me mielummin tanssia niiden kanssa kuin kahdestaan. "Ei."

Me tanssittiin, halattiin toisiamme ja laulettiin toisillemme "ilma on kauniimpi kuin milloinkaan/enkä itkekään". Paitsi että mä itkin, muutaman kyyneleen verran. Mä itkin sitä suurta tunteenpaloa, sitä rakkauden määrää, sitä mieletöntä onnea, jota sillä hetkellä tunsin, tunteellinen hölmö kun olen.

Sunnuntai-aamuna (lyhyiden yöunien jälkeen, mutta it was so worth it - jatkot rox!) suunnistettiin Sofian kanssa aamupalalle hotelli Torniin. Faija kertoi jo useampi viikko sitten tulevansa katsomaan mua Helsinkiin ja esitti pyynnön, että sunnuntaina söisimme aamupalaa yhdessä. Torni valikoitui kohteeksi, koska se oli niitä ainoita hotelleja keskustassa, joissa aamupala kestää kello 12 asti, "että saat rellestetyn yön jälkeen nukkua edes vähän pidempään". Isi tuntee tyttärensä. Onhan Stadi täynnä noita brunsseja sun muita aamupalahommia, mutta koska faijan ainoa toive oli, että söisimme jossain hotlassa jossa hän voisi yöpyä (mukavuudenhaluisuus peritty siis suoraan isiltä), suostuttiin tähän siskojen kanssa ilomielin.

Olin väsynyt, mutta muuten ei dagen efter onneksi kalvanut ja ruoka maistui. Ja taas kerran, nautin olostani aivan tajuttoman paljon. Ympärillä neljä rakasta ihmistä, ruokaa ja Helsinki. Onnellisen elämän peruspilarit kasassa.

Päivä jatkui äidin treffaamisella ja luvassa olikin rauhallista sunnuntaioleskelua perheemme naisten kesken. Myöhään iltapäivällä saatoin siskon kotiin ja kävelin Kampista Punavuoreen, sitä samaa reittiä mitä aina ennenkin. Se tuntui hyvältä.


Meidän oli tarkoitus käydä Fafa'sissa falafeleilla ennen illan keikkaa, koska AH ei ollut koskaan maistanut kyseisen lafkan ravinnon tuotteita, mutta jo toista kertaa samana viikonloppuna meillä kävi huono tuuri: Iso Roban Fafa's ei ollut auki. Niinpä tyydyttiin erääseen toiseen samalla kadulla sijaitsevaan ravitsemusketjuun, mikä tosin osoittautui hyväksi valinnaksi, koska jonossa törmäsimme rakkaaseen T:hen puolisoineen. Sitä yllätyksen ja ilon määrää!

Jäähalli oli täynnä ja keikka juuri pyörähtänyt käyntiin, kun me kivuttiin yläkatsomoon. Koko kolmituntinen me laulettiin (ja välillä tanssittiinkin) mukana ja pidettiin toisiamme kädestä. Kyynelkanavat aukesivat monen biisin kohdalla. Yhtenä näistä oli, tietenkin, Päiväkoti. En kuitenkaan lähde erittelemään, mikä biiseistä oli paras tai tunteikkain, mutta kokonaisuudessaan keikka oli yksi parhaista, joilla olen ikinä ollut. PMMP on energinen bändi, joka tuntuu aidolta ja läsnä olevalta. Mä itse tapasin tytöt (vai pitäisikö heitä kutsua naisiksi?) kolme kesää sitten kun olin ensimmäistä kertaa hommissa Ruississa. Päästiin yhtenä iltana Ruissista Turun keskustaan bändin keikkabussin kyydissä (ihan vaan koska satuin tuntemaan ihmisiä, jotka tunsi bändin). Tytöt olivat iloisia ja sydämellisiä ja muistan itse tuona iltana iloinneeni siitä, että bändi, jota olen pitänyt mahtavana ja silti maanläheisenä, on sitä myös oikeasti.


Jäähallilta löytyi luettelo kaikista Disney-piirretyistä.
Otin siitä kuvan.

Maanantaina kävin ripsihuollossa, kahvilla kahden rakkaan tyttöihmisen kanssa ja syömässä Sofian luona. Ilta kului vaimokkeen asunnolla, toisen maatessa sohvalla ja toisen sängyllä, telkkari päällä ja läppärit vieressä, mutta ei tehokäytössä. Välillä tuntuu jotenkin uskomattomalta, miten helppoa toisen ihmisen kanssa oleminen voi olla. Me saatetaan olla pitkiäkin aikoja hiljaa, syventyneinä omiin puuhiimme ilman että kiusallisuudesta on tietoakaan. Eikä AH:n yksiö missään vaiheessa tuntunut liian pieneltä meille kahdelle. Tän on pakko olla sitä paljonpuhuttua tosiystävyyttä.

Tuona yönä me valvottiin myöhään ja parannettiin maailmaa niin paljon kuin kahden ihmisen vain on mahdollista.


Tiistain mä kulutin eräiden koulujuttujen parissa. Kävin tsekkailemassa yhtä koulua ja katsotaan, josko mustakin kuoriutuisi taas opiskelija. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja suoriuduinkin päivästä lähinnä batteryn ja suklaan voimalla. Reippaan kahdeksantuntisen rutistuksen jälkeen kiiruhdin suoraan kentälle.

Kotimatka alkaen Steissiltä siihen pisteeseen, että kävelin Heathrowlla ulos koneesta, oli aivan hirveä. Mä olin ihan valmista kauraa jo bussissa matkalla Helsinki-Vantaalle, mutta onneksi äiti soitti ja sain vietyä ajatukset muualle. Kentällä kävelin turvan läpi, hain ruokaa, pidättelin itkua ja laahustin koneeseen. Jotkut korkeammat voimat olivat onneksi mun puolella sen verran, että päästyäni ikkunapaikalleni kävi ilmi, että kolmen hengen penkkirivimme keskipaikalla ei istunut ketään. Käytäväpaikalla istui reilu kolmekymppinen brittimies (joka ystävällisesti auttoi nostamaan mun laukun ylähyllylle). Niinpä sain kaikessa rauhassa ottaa kengät pois, kääriytyä mun huiviin ja tuijottaa ulos ikkunasta sateista lentokenttää rakennuksineen. Ja kun kone ensimmäisen kerran liikahti ja lähti rullaamaan kohti kiitorataa, mä en enää jaksanut taistella vastaan ja annoin kyynelten tulla. Valtoimenaan.

Koskaan ei oo mistään lähteminen tuntunut niin pahalta kuin tona sateisena tiistai-iltana Helsingistä lähteminen tuntui.


Mä havahduin jossain vaiheessa kahvin tuoksuun, posket edelleen märkinä, kuulokkeet ja PMMP korvissa hiljaa soiden. Kiitollisena ja ääni täristen otin vastaan kupin kahvia ja kaksi annosta perunasalaattia brie-juustolla, joista toisen laitoin keskipaikalle, torkkuvaa brittimiestä varten.

Loppumatka kului jo vähän rauhallisemmin, joskin olin vähän poissaoleva kun kävelin ulos koneesta ja suuntasin kohti Heathrown Shop&Collect -pistettä noutamaan aikaisemmin ostamaani rasvaputiloa, jota en desin ylittävän kokonsa takia uskaltanut ottaa mukaan Suomeen. Mutta koska en saanut kyseistä tiskiä silmiini, kipitin vieressä olevalle infotiskille kysymään, mistä voisin paikan löytää. Ystävällinen ja hymyilevä mieshenkilö kertoi minun seisovan tiskin edessä ja kysyi nimeäni. Minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla metroon ihanainen Cliniquen rasva tiukasti laukkuun pakattuna. Vaikka olo oli edelleen musertunut, huomasin, hämmentävää kyllä, että brittinenglannin kuuleminen tuntui jotenkin rauhoittavalta ja turvalliselta.

Mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä parempi olo mulla oli. Tuntui hyvältä hypätä tuttuun junaan Victorialla ja kun kävelin sen lyhyen matkan junapysäkiltä kotiin ja tuijottelin kirkasta tähtitaivasta, mua hymyilytti. Tuntui kivalta palata kotiin ja omaan huoneeseen.

Lapset olivat jo nukkumassa, mutta vanhemmat toivottivat hymyillen tervetulleeksi ja näyttivät aidosti ilahtuneilta kun kerroin että "Helsinki was great but it also feels good to be back".

Purin matkatavarani neljä päivää myöhemmin.

Loppuviikko kului tiukasti lasten kanssa, iltaisin kävin juoksemassa ja kaiken muun ajan yritin vain nukkua univelkoja pois. Lauantaina suuntasin Westfieldin ostoskeskukseen, mutta en jotenkin ihan syttynyt sille. Illalla tapasin muutamaa ihanaa suomityttöä ja sunnuntaina nukuin myöhään. Vietin koko päivän enemmän tai vähemmän laiskoissa merkeissä. Kuuntelin musaa, nukuin päiväunia ja skypeilin rakkaiden kanssa.

Tällä viikolla olisi tarkoitus nähdä useampaa ihanaa tyttöä täällä Lontoossa, jo pelkkä ajatus tekee iloiseksi!

Ulkona paistaa aurinko, voisin käydä juoksemassa.

xx,

Anna

ps. kuvituksena niitä harvoja Helsinki-räpsäisyjä, joita puhelimesta löytyi. Ei niissä onnen fiiliksissä jotenkin tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille, mutta ehkä vielä joskus opin siihenkin.

4 kommenttia:

  1. (Mua kauheesti naurattaa, just ku olin avannu tän sun postauksen välilehteen, puhelin vihelteli saapuneen sähköpostiviestin merkiksi, ja joku Anna-niminen henkilö oli juuri kommentoinut mun blogiin :D Great minds think alike!)

    Mut oiii miten kivoi juttui sulle on osunu kohdalle! Suomi-ikävän paras lievittäjä onkin Suomi ja etenki kaikki läheiset. Eihän se oikeesti oo sama asia juoruilla skypessä kun nähdä livenä, vaikka kiva korvike oikeastaan onkin. Mut hienoo kuulla et sul oli hyvä reissu tänne kotosuomeen, ja oon ilmeisesti pallonpuoliskon ainoo ihminen joka ei ollu PMMPn keikalla :D Tytöt on kyl huippuja, näin ne joskus Ankkarokissa!

    Hyvä juttu on myös se, että tuntu hyvältä palata kakkoskotiin, niin sitä pitää :) Koti on siellä missä sydän onnnn

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Great minds DO think alike, olen satasella samaa mieltä!

      Mua naurattaa toi ajatus sun viheltelevästä puhelimesta, tulee mieleen sellanen puhelin jolla on oikeasti suu ja silmät ja joka viheltelee, Kaunotar ja Hirviö -tyyppisesti (siis kun siinä on niitä eläviä, no, kaikkia. Kyllä sä tiedät!). :D

      Koti on siellä missä sydän on. Well said girl. :)

      Poista
  2. Tähän mun siis piti kommentoida. :D

    Niin, koti-ikävä, tuo tuttuakin tutumpi tunne! Mulla on välillä koti-ikävä ihan täällä Suomessakin, kun perhe majailee parinsadan kilsan päässä. Etenkin silloin, kun stressaa ja tulee vastoinkäymisiä ja rahatilanne huolettaa, tekis mieli palata sinne iskän kainaloon, missä ei tarvitse huolehtia ite mistään. Koti-ikävää on musta turha häpeillä tai peitellä tai kieltää itseltään, sehän on ihan luonnollista! Tuttuus on turvallista, ihan jo se rautatieaseman kivimiesten näkeminen voi lohduttaa. :D Mut se on myös rikkaus, että on niitä koteja, joihin ikävöidä. Mulla oli viime vuonna kolme kotia, kotikoti, Szeged ja Helsinki (vaikka siellä ei ollut edes kämppää), ja kaikista niistä oli vuorotellen vaikea lähteä ja ihanaa palata. Eli nauti niistä kaikista monista paikoista, joihin sun sydän on tehnyt kodin <3 (Jotta en toistais Lottaa, niin oli pakko muotoilla jotenkin uusiks tää haha)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kestä, miten fiksuja tyttöjä te Lotan kanssa ootte! Tääkin sun kommentti oli kokonaisuudessaan vaan niin viisas. Tuntuu, etten osaa sanoa tähän muuta kuin "Niinpä!" tai "Olen täysin samaa mieltä."

      Noin mäkin oon yrittänyt ajatella: että se on rikkaus, kun on monta paikkaa maailmassa, missä tuntee olonsa turvalliseksi ja tärkeäksi, että on useampi paikka, jonka voi tuntea kodiksi. :)

      Poista