Tänään vietin ansaittua vapaapäivää ja vierailin rakkaan A:n luona Tallinnassa. Ostin liput vasta eilen ja onni olikin, että tapani mukaan taas viivyttelin: löysin nimittäin eilen illalla 19 euron hintaisen meno-paluu -äkkilähdön. Ihan kiva toi, etenkin kun meinasin ensin ostaa 54e maksavat liput.
Käytiin vanhassakaupungissa syömässä eräässä pubissa (pennepastaa sinihomejuustolla ja katkaravuilla, NAM) ja sit juotiin yhdessä aika artsy-henkisessä kahvilassa ehkä maailman parhaimmat kaakaot. Kulutettiin se vajaa neljä tuntia, jonka ehdin maissa viettää, vaihtaen kuulumisia ja puhuen. Paljon ja kaikesta mahdollisesta.
Mä oon ollut viime aikoina vähän tuuliajolla. Tai mitä luultavimmin oon ollut sitä jo aika pitkään, mutta vasta viime aikoina oon ajatellut asiaa. Enkä tarkoita, että kun sanon olevani tuuliajolla, se olisi jotenkin pelkästään negatiivinen juttu. Mulla on vaan sellainen fiilis, että mulla on elämässä jonkinlainen "välivaihe" meneillään. Oon siis viime aikoina pohdiskellut elämääni ja sen suuntaa. Tai enemmänkin sitä, kuinka sillä ei oo suuntaa. Tai tottakai on, mutta you know.
Oleellinen kysymys voisi toki olla, tarviiko sitä näin 22-vuotiaana edes olla mitään suuntaa. Mutta jotenkin turhauttaa, ettei oo oikein mitään mihin pyrkiä. En mä jaksa vaan olla ja "no mä katon mitä elämä tuo tullessaan". Niin mä tavallaan oon tehnyt aina ja tuun tekemään vastedeskin. Mutta oon myös sellainen, että mä tarvitsen tavoitteita. Isoja ja pieniä. Ja niin kaukaiset tavoitteet kuin esimerkiksi "oma, onnellinen perhe" ei kelpaa. Ton tavoitteen eteen mä en koe tällä hetkellä pystyväni tekemään oikein mitään. Luotan sokeasti siihen, että se joku special someone tulee kyllä vastaan, mä en voi sitä nopeuttaa, paitsi kuuntelemalla vaistoani ja olemalla avoimin mielin. Ja in the meantime teen sit kaikkea muuta.
Oon todennut, että nyt saa riittää nää välivuodet (niin kivaa kuin kokoaikaisen työntekijän palkalla onkin elää). Haluan ihan kamalasti jatkaa opiskelua eli kyllä se on nyt sellainen homma, että sen jatko-opiskelupaikan olisi lohjettava ensi syksynä. Tiedän jo aikalailla varmasti mitä haluan opiskella, mutta mitäkö haluan tehdä "isona"? Ei mitään aavistusta. Tai no toki aavistus on, mutta ei sen enempää. Mä en tällä hetkellä edes tiedä, missä maassa haluan "isona" elää ja työskennellä.
Mun elämäni tärkein ja suurin tavoite on kuitenkin olla onnellinen nyt ja aina. Olin mä sitten yksin tai yhdessä jonkun kanssa, Suomessa tai ulkomailla. Simple as that. Ja pyrin siihen, että kaikki muut tavoitteet mun elämässä loppupeleissä auttaa mua kohti tota. Tai kohti ja kohti, onnellinenhan mä olen jo nyt. Mutta niin, että se onnellisuus myös säilyisi ja ehkä jopa kasvaisi.
Nyt talvella aion tehdä paljon duunia, koska sitä varallisuutta olisi tosiaan hyvä olla opiskeluvuosien varalle. Ja jos universumi nyt sattuisi päättämään, että mä en opiskeluja vielä ensi syksynä(kään) aloita, mä lähden reissuun (joka sekin nielee jonkin verran omaisuutta). Ja jos pääsen opiskelemaan, reissu vain siirtyy. Mutta jotenkin mulla on sellainen fiilis, että jossain vaiheessa mun pitää lähteä. Kokemaan, näkemään ja oppimaan asioita. Maailmasta ja itsestäni. Määränpääksi oon alustavasti ajatellut Aasiaa ja matkaseuraksi vain itseäni.
Mulla on välillä myös sellainen olo, että mun pitäisi lähteä pidemmäksi aikaa ulkomaille, ei reissaamaan, vaan olemaan. Asumaan. Opiskelemaan. Mä en tiedä mistä tääkin kumpuaa, ehkä se on se sisäinen ääni / vaisto / universumi, joka yrittää kertoa mulle, mitä tehdä.
Mä en tosiaan ole aikoihin pohdiskellut näitä asioita näin syvästi. Ehkä mua pelottaa, että entä jos vaisto käskee mun tehdä jotain niin "radikaalia", jotain, joka vie mut kauaksi mukavuusalueeltani. Etenkin ton ulkomaille muuttamisen kanssa mä välillä löydän itseni pohtimasta, että entä jos mä missaan jotain kun en oo täällä Helsingissä mun rakkaiden luona, entä jos joudun kaiken ulkopuolelle. Tiedän, oon välillä tosi hölmö. Fakta on kuitenkin se, että tosiystävyys ei kaadu välimatkaan. Ja ihan yhtä lailla voisin ajatella, että missaanko paraikaa jotain kun oon täällä Helsingissä, enkä sen sijaan paikassa x.
Yksi pahimmista asioista mulle itselle olisi, jos joskus myöhemmin elämässäni kääntyisin katsomaan kuluneita vuosia ja ajattelisin, kuinka vaan tyydyin helppoon ja mukavaan elämään. Kuinka en haastanut itseäni. Kuinka en kuunnellut sisäistä ääntäni.
Muut voi tyytyä, jos niin haluaa, ei se oo multa pois. Mutta tyytyminen ei oo mulle. Kuten mun lempparisarjassakin sanotaan:
"Some people are settling down, some people are settling and some people refuse to settle for anything less than butterflies."
Mä en kuitenkaan aio alkaa stressaamaan tosta(kaan), koska loppupeleissä uskon ja luotan siihen, että asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä. Elämä kuljettaa ja kantaa kyllä, suuntaan tai toiseen.
Mutta niin. Siitä huolimatta mä haluan perhosia vatsassa, oli kyse sitten ihastumisesta, uudesta laukusta tai asuinpaikasta. Oon aina halunnut, tuun aina haluamaan. Mä haluan kaikki tai ei mitään. Koska sellainen mä vaan oon.
xoxo,
Anna
kuvat weheartit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti