Uusi laukku ja sen sisältö

Mä shoppailen tätä nykyä aika vähän. Kahtena suurimpana syynä ovat 1) se, että mistään ei löydy laadukkaita, omia mielikuviani vastaavia tuotteita ja 2) taloudellisen tasapainon ylläpitäminen aka raha aka massi aka hynä.

Historiani vaatemyyjänä hyökkää ajoittain edelleen esiin, sillä mun luontoni ei kertakaikkiaan anna periksi maksaa 50 euroa viskoosi- tai polyesteripaidasta ja keinonahkaisia laukkuja ja kenkiä en ole vuosiin enää edes vilkaissut. Mutta koska ikävä kyllä oma pankkitilini ei (ainakaan toistaiseksi, hehe) ole pohjaton kaivo, on uusissa hankinnoissa otettava myös hinta huomioon eli säästettävä rahaa jos jotain tyyriimpää haluaa hankkia.

Mulla on jo pitkään ollut etsinnässä pieni musta olkalaukku. Katselin pitkään Rebecca Minkoffin M.A.C.-laukkua, mutta jokin siinä ei vaan natsannut. Ne oli varmaan ne vetoketjuissa olevat roikkuvat nahkalärpäkkeet. Ja muutenkaan laukku ei ehkä täysin vastannut sitä, mitä tulevalta pikkulaukultani hain.

No mitäkö siltä sitten hain? Vaikea kysymys. Klassista ja tyylikästä, yksinkertaista ulkomuotoa, joka kestää aikaa. Halusin laukun, joka sopii sekä arkeen että juhlaan. Tiesin aina jonkin uuden laukun nähdessäni, että se EI ollut sitä mitä halusin, vaikka en osannut kuvailla edes itselleni, mitä oikein etsin.

Kunnes marraskuun loppupuolella käväisin Turussa rakkaan ystäväni luona. Haahuilimme päämäärättömästi paikallisen Stockmannin laukkuosastolla (meille on muodostunut perinteeksi tehdä aina kierros Stockan laukkuosastoilla, jos kävelemme kyseisen tavaratalon ohi). Ja siellä se oli, Furlan osastolla! Minun tuleva pikkuinen laukkuni.

Ihastuin välittömästi sen ulkomuotoon ja kultaiseen hihnaan joka oli juuri oikean pituinen. Laukku ei huutanut brändin nimeä ja oli yksinkertaisen tyylikäs. Se on tehty jämäkästä nahasta ja oli kertakaikkisen täydellinen (ja sai myös välittömän hyväksynnän ystävältäni, joka on luottohöpsöttely-toverini mitä tulee laukkuihin ja kenkiin).

En ostanut laukkua vielä tuolloin, sillä koitin toimia järkevästi ja tutkistella myös muita vaihtoehtoja. Mutta sitten, noin viikkoa myöhemmin koitti Jenkkilässä hyllynmyllyn aiheuttava Black Friday ja huomasin erään laukkuani myyvän nettikaupan antavan roiman alen "kun ostossumma ylittää rajan x". Ja se oli menoa se.

(Kun se kuitenkin ihmisiä kiinnostaa, niin laukun alkuperäinen hinta oli n. 250e.)

Tilasin laukun ja muutamaa päivää myöhemmin se oli jo luonani. Näin jälkeenpäin on vaikea kuvitella, miten olen aikaisemmin pärjännyt ilman. En siis ole moniin vuosiin omistanut ainuttakaan pientä, olan yli menevää mustaa peruspikkulaukkua ennen pikku-Furlaa.

Laukku on pieni, mutta sinne mahtuu juuri kaikki tarpeellinen. Aikaisemmin tapanani oli kantaa mukanani jäätävä määrä kaiken maailman sälää, koska ne mahtuivat laukkuun ja saatan vaikka tarvita tätä kuittia viime keväältä tai tätä viidettä ponnaria. Heh. Furlan kanssa ei kyseistä ongelmaa ole.

Ja on se vaan niin kaunis. Yksinkertaisen täydellinen ja tulen sen käyttämisestä aina kovin onnelliseksi.

No mitä Furlaan sitten mahtuu?

Furlasta löytyvät:

-avaimet

-puhelin ja sen kotelo

-kuulokkeet

-kulmakynä, huulirasva ja kampa (mun meikkaaminen on aika olematonta, koska olen niin laiska ja siksi multa ei löydy laukusta esimerkiksi puuteria kun en sellaista edes omista). Tajusin muuten juuri, että pieni käsipeili unohtui kuvasta! Se siis piilottelee jonkun toisen laukun uumenissa.

-invisibobble-ponnari (sain sen siskolta ja hurahdin sen käyttäjäksi) sekä pari pinniä

-matkakortti

-tärkeimmät kortit eli ajokortti, pankkikortti ja pari etukorttia

Laukkuun mahtuisi enemmänkin roinaa, mutta tossa on tavarat, jotka kulkee mulla aina mukana. Toki kaikilla laukuilla on vähän eri funktio ja tietenkin isommassa laukussa mulla on myös enemmän tavaraa mukana (esimerkiksi kalenteri ja mahdollisesti joku kirja).

xx,

Anna

ps. mulla on myös tapana kutsua mun laukkuja nimeltä, yleensä niiden merkin mukaan, sen sijaan että vain kutsuisin niitä "laukuiksi". Tätä uusinta tulokasta kutsun, tietenkin, Furlaksi. "Oota mä nappaan Furlan messiin!" Ah tätä mielikuvituksen riemuvoittoa!

pps. ei, en ole tullut ajatelleeksi, mitä teen sitten, jos joskus satun omistamaan monta saman merkin laukkua. Lupaan raportoida välittömästi, jos moinen vakava ensimmäisen maailman ongelma joskus minut kohtaa.

Sunnuntaionnellisuutta

Tajusin äsken kesken sängyn petaamisen, miten paljon kauniita asioita mun elämässä on. Sain äidiltä joululahjaksi kauniit vaaleat puuvillasatiinilakanat, jotka otin eilen käyttöön. Puuvillasatiinilakanat olisi kuulemma hyvä mankeloida tai silittää ennen käyttöä, jotta niihin palautuu niiden himmeä kiilto. Meillä on pesutuvassa mankeli, mutta kun mun tyynyliina melkein jäi jumiin ja pyörimään sen sisälle, luovutin. Siis jahka olin kamppaillut kyseisen tyynyliinan ulos mankelihirviön syövereistä. Niinpä sitten eilen, lauantai-iltana klo 21.37 silitin mun lakanoita keittiön pöydällä ja liu'uttelin silitysrautaa hyvien biisien tahdissa. Kun ei omista silityslautaa, pitää heittäytyä luovaksi.

Ja nyt kun äsken petasin mun sänkyä (mä petaan aina mun sängyn. On vaan paljon kivempi illalla "avata" sänky ja mennä tuoreeseen petiin unille. Siitä tulee myös vähän hotellimainen fiilis.), mä tajusin että mä rakastan noita lakanoita. Ja mun tyynyliinoja. Ja koristetyynyjä. Ja asuntoa. Ja elämää.

 Vaaleanpunainen aluslakana, koska elämässä pitää aina olla jotain söpöä.

(Vaikka lakanat tietenkin on jo vähän rytyssä, enkä oikein ole varma kuinka himmeän kiiltäviä niiden pitäisi olla. Yhtä kaikki, ihanat ne on silti.)

Eilen illalla uhmasin lumimyrskyä ja kipitin Kaivokadulle juomaan mansikkamargaritoja rakkaan ystäväni kanssa. Vietimme pari tuntia istuen baarin nurkkapöydässä ja keskustelimme, no, mistä kaikesta ystävykset vain voivat keskustella. Elämästä, ihmissuhteista, guacamolen koostumuksesta, sattumista (sekä drinkeissä että elämässä). Kahden aikaan poistuimme omiin suuntiimme ja vaikka vaakatasossa tuiskuttanut lumi ei ollutkaan ihanteellisin olemassaoleva säätila, päätin kävellä kotiin. Kotikadulla tajusin, että astelen koskemattomassa lumessa, jota kukaan muu ei ollut ehtinyt vielä tallata. Se tuntui tuolloin yöllä pikkuisen maagiselta.

Tässä meikäläinen ennen meno-paluu -jalkapatikkamatkaa Grönlantiin keskustaan. Voin kertoa, että tennarit eivät olleet paras mahdollinen kenkävalinta.

Ja vaikka kotiin saapuessani näytinkin tosiaan siltä, että olen kävellyt Grönlantiin ja takaisin, olin kovin onnellinen. Laitoin takin, huivin ja pipon vessaan kuivumaan, katsoin hetken ulos ikkunasta ja aivan tavattoman tyytyväisenä menin nukkumaan.

Joku viisas ihminen sanoi joskus, että elämä on kuin peili. Jos ajattelee kauniita asioita, ne heijastuvat takaisin itselle. Tai öö no, ei se tainnut noin ihan mennä. No mutta joka tapauksessa viisauden pointti on varmastikin ollut jotain sen tyyppistä, että onnellisuus vetää luokseen onnellisuutta ja hyvät ajatukset lisää hyviä ajatuksia ja että onnea löytyy vaikka mistä, jos vain katsoo tarkasti.

Täällä on siis tänään iloittu lakanoista ja lumesta ja menty sekaisin vanhoista viisauksista.

Nyt tämä pieni höpsö bloggaaja (hehehe mua aina naurattaa kun kutsun itseäni bloggaajaksi, en tiedä miksi) lähtee iloitsemaan siitä, että on sunnuntai ja mulla on uusi paistinpannu, jota aion nyt käyttää jo kolmannen kerran! Next up: banaaniletut!

Nää tein jo eilen, mutta samaa settiä luvassa myös tänään. 

Ja lisää kahvia. Ja sit soitan äidille ja kerron miten paljon fiilailen noita lakanoita.

Ihanaa viikon viimeistä päivää!

xx,

Anna

On tammikuu eli aika palata arkeen

Ostin tänään uuden kalenterin ja nyt on kuulkaa käytetty hetki jos toinenkin sen päivittämiseen. Innostuin ja päätin myös heittäytyä satasella peliin: käytin eri asioihin eri värejä. Aika villiä mulle! Mutta ehkä tää auttaa hahmottamaan elämää paremmin (hahahhaha toivotaan parasta) ja helpottaa ajankäytön suunnittelua. Duunit ja so-called yleiset menot such as ystävät, kahvittelut ja krebaaminen on merkattu kuulakärkikynällä ja koulujutut kaikki omilla väreillään. Ruotsi pinkillä, historia vaaleanvihreällä, tieteellinen kirjoittaminen liilalla. Kirjallisuustieteen seuraava kurssi alkaa vasta niin pitkän ajan päästä, etten päättänyt sille vielä omaa väriä (lue: en katsonut, minkä värisiä toimivia lukioajan stabiloita mulla on vielä jäljellä, tumma oranssi taisi ainakin löytyä).

Mä tykkään tästä tammikuun ensimmäisestä viikosta, vaikka tää onkin saanut mun viikkorytmin ihan sekaisin. Olin loppiaisen (eli tiistain eli eilisen) töissä ja kotiin tullessa oli todella vahva sunnuntai-fiilis. Niinpä vedin villasukat jalkaan, tein kaksi joulutorttua ja niitä mutustellassani katsoin "Kun Harry tapasi Sallyn". Mikä ihana ja hauska elokuva! En tiedä miksi mä en ole koskaan nähnyt sitä kokonaan, mutta nytpä on sekin vääryys korjattu.

Sen jälkeen istuin sohvalla ja pohdiskelin hetken ihmissuhteita. Koska mielentilani ei ollut oikeanlainen yksinpohdiskeluun (olin ajautumassa sellaiseen pieneen toivottomuuteen ja "entä jos minä ja Hän ei vaan ikinä tavata" -fiilikseen. Mokomakin sunnuntai, minkä mulle teet!), joten otin puhelimen kauniiseen käteeni ja laitoin rakkaalle ystävälleni viestin. Purin tuskaisia tuntemuksiani ja vaikka en tiennyt mitä halusin kuulla tai mitä mun tarvitsi saada kuulla, ystäväni onnistui sanomaan juuri ne oikeat asiat.

Ja oli kuulkaas mukavaa mennä rauhaisin aatoksin nukkumaan.

Salilla treenaaminenkin on sujunut auvoisasti ja toki helpompaa asiasta tekee myös se, että se treenitauko, joka jengillä yleensä on jouluna, oli mulla olosuhteiden pakosta tai no, lähinnä ajanpuutteesta johtuen, jo ennen joulua. Niinpä kun lomalla pääsi pitkästä aikaa treenaamaan, fiilikset oli ihan katossa eikä sen jälkeen ole ollut tarvetta taikka halua taukoilla.

Yleisen tason tyytyväisyyttäni on viime aikoina lisännyt myös se, että eräs aikoja sitten alkunsa saanut ihmissuhdesolmu on vihdoin selvitetty ja kokonaan taaksejäänyttä elämää. Ja minä olen kovin onnellinen.

Koulukin jatkuu vasta ensi viikolla ja mulla on tuleva viikonloppua vapaa duunista. Joitain vanhoja koulujuttuja aion väsäillä, mutta noin niin kuin kokonaisuudessaan tää viikko on ollut mitä loistavin ponnahduslauta höyhenenkevyelle paluulle arkeen.

En tiedä aiheuttiko sen kalenteri vai kiva työpäivä vai elämä vai ihan vaan minä itse, mutta mulla on kovin levollinen olo just nyt. Ihan kaiken suhteen.

Ja hei, aurinkokin on paistanut jo tosi monena päivänä, eikä tammikuuta ole takana kuin vasta viikko.

xx,

Anna

When something ends, something else begins

Vuosi 2014 ei ollut taisteluiden vuosi. Vuosi 2014 oli eteenpäin rämpimisen vuosi.

Melkein tekisi mieleni sanoa, että kulunut vuosi ei todellakaan ollut elämäni parhaimpia. Mutta sitten taas toisaalta, kaikessa surkeudessaankin se oli ainutlaatuinen, niin kuin jokainen vuosi meidän kaikkien elämässä on.

Viime vuonna olin epätoivoinen, viime vuonna olin epätietoinen. Paljon tapahtui, monella elämän osa-alueella. Muutoksia, turhautumista ja uuden opettelua työkuvioissa. Heinäkuussa sain tietää, että edessä olisi taas uusi välivuosi edellisten perään. Lähipiirissä oli suuria, kipeitä myrskyjä. Makasin monta hetkeä sohvannurkassa ja yritin muistaa, että vaikka en juuri nyt tiedä miten tästä selvitään, sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Välillä oli kuitenkin päiviä kun en kyennyt siihen, oli päiviä, jolloin niskaan kaatuva rankkasade tuntui loputtomalta.

Joskus eteenpäin rämpiminen oli helpompaa. Niitäkin hetkiä riitti. Esimerkiksi silloin, kun tajusin ensimmäisen kerran kehittyneeni työtehtävissäni. Silloin kun täytin 24 ja itkin, koska olin pakahtua kaikkeen siihen onnellisuuden määrään. Silloin kun ymmärsin nauttivani historian ja kirjallisuustieteen opinnoista. Silloin kun käytiin duuniporukan kanssa ex tempore -iltauinnilla Hietsussa ja uitiin niin pitkälle että melkein hirvitti. Silloin kun matkalla Helsinkiin jäin pois bussista vähän ennen Ruoholahtea, seisoin sillalla ja katselin merta. Niinä monina hetkinä kun nauroin sydämeni kyllyydestä. Ja etenkin niinä hetkinä, kun tajusin miten siunattu kuitenkin olen ja miten paljon rakastan ympärilläni olevia, minulle loputtoman tärkeitä ihmisiä.

Ja vaikka en ainakaan vielä voi täysin rehellisesti sanoa olevani kiitollinen kaikesta siitä mitä vuosi 2014 antoi, opin kyllä jotain.

Opin (jälleen kerran), että kaikesta voi selvitä ja että kaikella on tapana selvitä.

Olen monesti yrittänyt miettiä, mikä on jonkun tapahtuneen asian tarkoitus. Välillä olen keksinyt syyn, useimmiten en. Pohjimmiltani uskon kuitenkin, että kaikki mikä tapahtuu, johtaa johonkin parempaan tai hyvään, aina jotenkin ja aina lopulta.  

2015, en tiedä mitä sinulta odottaa, mutta aion olla avoimin mielin, ottaa sinut syleillen vastaan ja vain toivoa, että myös sinä syleilet rakastavasti takaisin.

xx,

Anna

So that was Christmas

Terveisiä täältä landelta!

Vietän viimeistä päivää täällä Saimaan rantamilla ja palaan huomenna kaupunkiin. En yrityksestä huolimatta saanut kouluhommia valmiiksi ennen joulua, joten olen niitä naputellut menemään muutamana päivänä, mutta en jaksa masentua siitä. Jouluaaton ja -päivän pyhitin levolle ja perheelle ja mieli onkin levännyt ja olo mitä rentoutunein.

Meidän perheessä ei olla enää vuosiin jaksettu stressata joulusta tai lahjoista ja tärkeimmäksi asiaksi onkin noussut hyvä ruoka ja kiireetön yhdessäolo. Mäkin olen jo monta vuotta ollut sitä mieltä, että lahjoja on kiva ostaa, mutta niiden ei jouluna tarvitse olla mitään huimia - tärkeintä on ajatus.

(Olenko mä ihan totta maailman ainoa ihminen, joka tykkää saada lahjoja vähintään yhtä paljon kuin mitä pidän niiden antamisesta? Joka tuutista kun tuntuu puskevan vaan sellaista "en mä niiden lahjojen saamisesta niin tykkää, mutta RAKASTAN antaa lahjoja!" -asennetta. Siis ei siinä mitään, ei todellakaan, mutta kyllä mä voin aivan rehellisesti myöntää, että mä rakastan lahjojen saamista. Mun lähipiiri osuu niissä aina napakymppiin joten niiden mieluisuudesta ei ikinä ole epäilystä. Call me a selfish bitch, mutta mä rakastan lahjottavana olemista.)

Ja vaikka olenkin hoidellut koulujuttuja näin lomalla, mulla on ollut hyvä flow niiden suhteen eikä yhtään stressiä. Uskomatonta mutta totta, mä olen onnistunut olemaan supertehokas ja käyttämään valitsemani pari tuntia tehokkaaseen työskentelyyn (ei todellakaan mikään itsestäänselvyys tän mimmin kohdalla).

Oon syönyt usein ja paljon, mutta en kertaakaan sellaisia jäätäviä ähkyjä joka tulee aina laivan buffetin jälkeen. Ollaan myös litkitty punkkua ja punkkuglögiä ja kahvia. Ja suklaata. Tää on ollut aivan täydellistä.

Käytiin myös faijan ja siskon kanssa salilla eilen. Minä ekaa kertaa kahteen viikkoon ja kuulostakoon cheesyltä, mutta voi hitsit mä olin kaivannut sitä! Duuni ja kouluhommat ovat syöneet viime aikoina niin paljon mun aikaa, etten oo ehtinyt kuin haaveilemaan urheilusta. Just nyt lihaksia polttaa ja oon varmaan sekopää, mutta se tuntuu niin hyvältäääääääääää.

Jep. Olen virallisesti seonnut.

Etenkin koska suostuin lisäksi tänään faijan kanssa lyhyelle palautuslenkille vaikka en oo juossut sitten elokuun. Kuusi kilometriä myöhemmin olo oli mitä mainioin (?!?!?! olen yhtä yllättynyt kuin tekin).

Kyllä. Virallisesti lost my mind.

Seuraavaksi edessä kotiinpaluu huomenna aamulla ja sitten pari vapaapäivää, jotka aion kuluttaa ainakin osittain juurikin noiden kouluhommien parissa ja nauttia vuoden 2014 viimeisistä päivistä (been quite a year, pitänee tehdä jonkin sortin yhteenvetoa tms.)

Toivottavasti teilläkin on ollut ihana joulu, missä sen sitten vietittekään! Loma on tehnyt mun kohdalla tehtävänsä.

Paljon rakkautta minulta teille kaikille.

xx,

Anna

ps. kuvattiin siskojen kanssa, joten kuvamateriaalia coming up!

Aivan puhki&poikki

Kun viikonloppuun mahtuu 16 tuntia töitä, yksi brunssi, yhdet siskon synttärit (jotka sisälsivät Megazoneilua, hyvää meksikolaista safkaa ja runsaasti viinin kittausta ihanien ihmisten kanssa) ja aivan liian vähän yöunta, ei liene ihmekään, että nyt väsyttää.

Olin kelannut käydä tänään illalla töiden jälkeen salilla. Kun työpäivä oli pulkassa, totesin että turha edes ajatella moista - olin aivan liian rikki. Hädin tuskin jaksoin laahustaa kotiin, urheilusta nyt puhumattakaan.

Muutenkin pari viime viikkoa on olleet niin jäätävän hektisiä deadlineineen, tentteineen ja duuniputkineen että oksat pois. Välillä on tuntunut, etten ehdi työnteolta ja kouluhommilta edes nukkua tarpeeksi, saati sitten käydä salilla, nähdä ystäviä ja nakuttaa tekstejä blogiin.

Vielä kaksi päivää töitä ja sitten se alkaa: mun joululomani. Sitä ennen pitäisi tosin saada näpytettyä vielä pari koulujuttua, jotta ei tarvitsisi sitten lomalla ottaa stressiä niistä. Tarkoituksena olisi saada kaikki hommat tehtyä niin, että voin vuodenvaihteeseen asti vaan ottaa lungisti. Ainoa koulujuttu, jolle lomalla haluaisin suoda ajatuksiani, on erään kirjan lukeminen.

Onneksi joululahjat on hankittu ja palttiarallaa paketointia vaille valmiit.

Kaksi päivää vielä. Jaksaa jaksaa.

Kohta alkava joululoma tulee niin tarpeeseen.

xx,

Anna

Kun on liian kiire miettiä aina vain huomista

Mulla on luonnoksissa noin 15 postausta tai niiden alkua. Rästissä monta esseetä, edessä muutama tentti, jotka pelottaa ihan hitosti. Takaraivossa ihmissuhteen poikanen, joka saa mun mielialan heittelemään kikattavan iloisesta raivon partaalla olevaksi hölmöksi.

Olen miettinyt suorituksia, arvosanoja, ensi kevättä, lukemista. Sitä, kuinka helpottunut olen sitten kuukausien päästä kun olen suorittanut paljon ja toivottavasti tarpeeksi hyvin.

Minulle kerrottiin tänään, että jouluun on noin kaksi viikkoa. (En uskonut, vaikka tiedän, että tänään on 9. joulukuuta, sillä mulla on tänään nimipäivät. Onnea kaimat ja melkein kaimat!) En ole ajatellutkaan joululahjoja tai niiden hankkimista. Joulun jälkeen tulevat koulujutut ja -tentit sen sijaan ovat kirkkaana mielessä.

Eräänä iltana en saanut unta, koska stressasin niin paljon. En muista koska viimeksi olisin valvonut noin. Teki mieli itkeä, kaikkea mahdollista, niin pieniä kuin suuriakin asioita, mutta ei itkettänyt. Nukahdin joskus, ajatukseen jota en enää muista.

Sain jokin aika sitten universumilta muistutuksen siitä, että elämä täällä voi päättyä koska tahansa. Sain itkuisen puhelun, jossa minulle rakas ihminen kertoi meille molemmille tärkeän ihmisen kärsineen suuren menetyksen. Aivan yllättämättä, aivan odottamatta, aivan liian varhain.

Tämä kaikki yhdessä rytäkässä sai miettimään.

Viimeiset viikot ovat valuneet sormien läpi kuin rantahiekka. Tuntuu etten ole saanut melkein mitään aikaiseksi ja siltikin aikaa vain kuluu rutosti johonkin.

Sitten, surffasin päämäärättömästi internetissä, lueskelin viisaiden ihmisten ajatuksia ja yhtäkkiä silmieni eteen avautui kaksi lausetta:

"It is a funny thing about life, that if you refuge to accept anything but the best, you very often get it."

"Things always turn out best for those who make the best of how things turn out."

Olen aina yrittänyt elää sen mukaan, mikä on itselleni tärkeää, mistä tulen onnelliseksi. Hankkia elämääni vain parhaimpia asioita, mutta kuitenkin samalla tehdä kaikista asioista maailman parhaimpia. Onnistumisen määrä on vaihdellut, mutta yrityksille olen aina antanut kaikkeni.

Ja kiitos kaikkien yllämainittujen asioiden, muistin taas vähän kirkkaammin, mikä elämässä todella on tärkeää.

Elää ja olla onnellinen. Tässä ja nyt. Vaikka elämää pitääkin suunnitella eteenpäin, koska ei mikään pyöri niin, että kuvittelee kaiken loppuvan huomenna, pitää elää myös hetkessä. Pitää osata nauttia siitä, että tänään herätessäni näin taivaan, enkä harmaata pilvimassaa. Siitä, että en juuri nyt tiedä mitä tunnen ja että se on samaan aikaan sekä kutkuttavan turhauttavaa että ihanaa. Siitä, että pakastimessani on hieman jäätelöä, jonka aion kohta syödä. Ja ennen kaikkea pitää muistaa osata nauttia kaikesta tuosta.

Kuten eräs räpduokin laulaa, huominen on huomenna. Mutta onnekkaita olemme vasta silloin, jos saamme ja osaamme elää sen miettimättä liikaa jo sitä seuraavaa huomista.

xx,

Anna