I wish I was wearing

Mä tykkään ihan hirveästi aina kaikkien blogien "tänään haluaisin pukea" -kollaaseista. Mulla on kausia kun välillä selailen ja haen inspiraatiota omaan pukeutumiseen melkein pelkästään blogeista. Noina hetkinä kaikki tollaset kollaasit on oikotie onneen, oikea kostea päiväuni tällaiselle kollaasi-haukalle kuin allekirjoittanut. Silloin kun villiinnyn, mä kirjoitan erilaisia asuyhdistelmiä ylös, etten unohda niitä (tai vaihtoehtoisesti tallentelen niitä koneelle jos laiskuus iskee). Ideoita haen etenkin värien yhdistelemiseen, niitä kun melko varmasti löytyy, vaikkei bloggaajan tyyli olisikaan lähellä omaa.

Kollaasin tyyli on tavallaan sitä ominta vapaa-ajan Annaa. Jos en pukeudu keveisiin, silkkisinä liehuviin paitoihin, pukeudun löysiin neuleisiin tai svetareihin. Mä kuitenkin koen usein tarvitsevani joitain tyttömäisiä elementtejä asuuni tasapainoa tuomaan ja tätä "tyttömäisyyttä" sitten varioin koroilla, koruilla ja kynsilakoilla. Ja hiuksilla. Eli sillä, onko ne kiharalla vai sotkunutturalla. Vai sotkunutturan jälkeisillä kiharoilla. 

Mulla on sikäli vähän sekalainen tyyli, koska yhtenä päivänä saatan nauttia elämästä svetarissa ja lyhytvartisissa Consseissa ja seuraavana huidella menemään pitsityllihame lepattaen. Onneksi pukeutumisen ei tarvitse olla niin vakavaa ja onneksi omaa tyyliä ei tarvitse sanatarkasti määritellä kenellekään. Mä joskus ehdin kaksi minuuttia stressata niin hölmöstä syystä kuin juurikin edellä mainittu oman tyylin sekalaisuus. "Siis mutta mä oon rusetti- ja baltsutyttöjä, enhän mä voi mitään tennareta tai pipoa käyttää! Ai kauheeta, miten mä nyt näin oon flipannut?" Hölmö mikä hölmö, mutta sitten, onneksi, syttyi hehkulamppu ja näkyi se kuuluisa valo tunnelin päässä ja hoksasin, että eihän mun ole ikinä tarvinnut pukeutua jonkun tietyn kapean kaavan mukaan. Jos mä tahdon käyttää tennareita, mä käytän. Ja kun homma vielä sattuu kulkemaan myös toisin päin: jos tekee mieli kiskoa se maailmanihaninkermanvärinenpitsityllihame päälle, niin minähän kiskon. Just sehän pukeutumisessa on niin hienoa. Vaatteilla saa (ja välillä melkein pitää) vähän leikitellä, tärkeintähän on, että oma fiilis on hyvä ja itsevarma ja omannäköinen, oli päällä mitä tahansa. 

Kyllä, aivan tavallisia arkipäivän toteamuksia, mutta yhteen aikaan ne olivat mulle elämää suurempia ajatuksia ja älynväläyksiä. 

Mä törmäsin tohon Kenzon svetariin ekan kerran joskus viime kesänä ja se oli jo silloin myyty joka paikasta loppuun. Mä oon sinänsä tosi "tylsä" pukeutuja, koska käytän tosi paljon perusvärejä vaatteissani. Sen takia tykästyin nimenomaan tohon harmaaseen versioon tosta svetarista. Logo ja tiikeri ei hyppää liikaa silmille ja tota olisi helppo yhdistellä.

Ja käsi ylös, kuka ei muka tarvitsisi mustia pillifarkkuja? ...niinpä niin, hiljaista taitaa olla. 

Mulla alkaa olla nouseva tarve uusille mustille korkonilkkureille. Korollisille siksi, etten vaan osaa käyttää korottomia nilkkureita, mun jalat näyttää niissä jotenkin tosi oudoilta. Mun tän hetken lempparikorkonilkkurit on mustat ja ty-ty-tyym, keinonahkaiset. Ostin ne yli kolme vuotta sitten eli hellä huolenpito on toiminut, mutta takaraivossani tiedostan, että viimeistään ensi keväänä lienee tarvetta uusille. Tää harmittaa mua sikäli, koska mä inhoan sitä, kun jokin vaatehuoneeni pidetty palanen poistuu käytöstä, se on vaan hyvin ikävää saatanan perseestä. 

Ja Célinen Mini Luggage Tote. Tarvitseeko se edes sanoja? Mähän siis ihan oikeasti tarvitsisin laukun, jota voisi kantaa olkapäällä (miksi niitä kutsutaan, "olkalaukku" on jotenkin kamala termi. Oli miten oli, siinä pitäisi siis vähintäänkin olla olkahihna). Mutta toi Céline on niin kaunis ja niin pitkään toiminut sylkeä suuhun nostattavana tekijänä omalla "ah ja voih, mulle-nyt-heti" -listallani, että sen hankin mahdollisimman pian lähitulevaisuudessa. Pitäisi varmaan olla yhteydessä Helsingin Luxbagiin, noiden Célinen laukkujen kohdalla kun ei ihan vaan marssita kauppaan, läjäytetä tukku tuohta tiskiin ja napata laukkua mukaan. 

Käsikoruja multa löytyy jommastakummasta ranteesta about aina. Toi kultainen toisi asuun sellaista kaivattua lämpöä. 

Ja koska asussa pitää melkein aina olla jotain väriä, iloitelkaamme tällä kertaa huulipunan ja kynsilakan muodossa. Molemmat juuri sellaisia sopivan söpön, tyttömäisen, Annamaisen värisiä. Harva asia tekee tätä neitiä iloisemmaksi kuin pinkki kynsilakka. Neonpinkistä en ole vielä toistaiseksi syttynyt, mutta tollainen kevyesti koralliin taittava pinkin sävy - gimme more! Ja mulla kun on luonnostaan aika nuden väriset huulet (fakta, jonka olen hoksannut viimeisen puolen vuoden aikana, on selvästi ollut hienoa itsetutkistelun aikaa), niin mielelläni niitä vähän värittelen. Oon aloittanut opintieni huulipunien salattuun maailmaan värillisten huulirasvojen avulla ja kohta lienee edessä koetus numero yksi - ihkaoikean huulipunan ostaminen! Multa löytyy siis kirkkaanpunainen huulipuna, jonka sain siskolta lahjaksi, ja jota olen itseasiassa aina välillä kevyesti tuputellut huuliin. Täydellä teholla käytettäväksi siitä ei ole, ei ennen kuin hankin samanvärisen huulten rajauskynän. Mutta mulla oli siis ekaa huulipunaa ajatellen mielessä lähinnä joku kevyt, kaunis nudesävy (nudea nudehuulten päälle, ai että miten villiä). Sellainen roosaan taittava, ehkä.  

Palttiarallaa kaikki kollaasin tuotteet ovat säännöllisen epäsäännöllisesti seilanneet digitaalisen ostoskorin uumenissa (miinus ihana Céline, niitä kun ei netissä oikeastaan myydä), eikä tän postauksen väsääminen ainakaan seilaamista helpottanut. Eikä mulla taida olla tossa auki kuin kymmenen välilehteä kaikkia kauheen kivoja (eikä vain ulkonäöltään, vaan myös materiaalilappuseltaan kivoja) vaatekappaleita kotiinklikkaamispäätöstä odottelemassa. Kymmenen on itse asiassa kyllä tosi vähän, näkisitte kuinka monta SATAA vaatekappaletta eksyin pläräämään läpi, kun tutkiva blogismi sitä vaati, heh.   

xx,

Anna

Kollaasin vaate- ja muutkin -kappaleet: Net-A-Porter ja Asos

70 tuntia Helsingissä

Maanantai. Lasten kahden viikon syysloma on ohi, ne on siis koulussa ja mulla on taas omaa aikaa. Ihanaa palata arkeen.

Mutta kelataanpa ajassa hippasen taaksepäin ja mun lyhyeen, mutta sitäkin onnistuneempaan Helsingin-reissuuni. Kaksi viikkoa sitten lapsilla tosiaan alkoi syysloma, joka tarkoitti niille kokopäiväistä kotonaoloa eli mulle kokopäiväistä työntekoa. Vaikka mulla oli muutama vapaapäivä kun lapset yökyläilivät isovanhempiensa luona, on kellon ympäri lasten kanssa oleminen to-del-la intensiivistä hommaa. Jotenkin päivät siltikin suorastaan lensivät ja yhtäkkiä olikin ekan lomaviikon perjantai-ilta ja mulla huoneeni lattialla laukku pakattuna.

Lauantaina olin, yllättävää kyllä, todella ajoissa Heathrowlla (kamut, nyt saa nousta seisomaan ja taputtaa!!). Matkassa oli mukana pelkät käsimatkatavarat, joten ei muuta kuin turvan läpi ja haahuilu kentällä saattoi alkaa. Ihastelin Chanelin näyteikkunaa. Ja Hermesin näyteikkunaa. Ja Tiffany&Con näyteikkunaa. Oi voi. Löytyi paljon ihasteltavaa. Shoppailin myös yhden pienen kasvorasvaputilon itselleni, sen verran alhaisia oli noi lentokenttähinnat verrattuna muihin hintoihin täällä, Suomesta nyt puhumattakaan.

Kävelin ajatuksissani omalle lähtöportilleni, jonne saavuttuani tajusin että 1) lennon lähtöön on vielä 40 minuuttia 2) ehtisin siis juoda kahvia 3) ei kahvilaa tai edes pientä kioskintönöä mailla halmeilla. Jos olisin ollut elokuvassa, olisin tuhahtanut suureen ääneen. Sen sijaan istuin alas ja katselin kentällä rullailevia koneita ja tuskastelin, että mitähän tässä nyt oikein tekisi. Seuraavaksi tajusin, että niin joo, siis koneenhan pitäisi NOUSTA 35 minuutin päästä, hehe ja hupsista, varmaan sitä voisi suunnata itse koneeseenkin.

En ollut viimeinen matkustaja, joka koneeseen asteli, mutta sanotaan nyt näin, että sijoituin kauniisti häntäpäähän.

Tässä välissä voisin lausua lyhyen ylistysvirren käsimatkatavaroisen kanssa matkustamiselle. Siis mä en enää ikinä matkusta ruumaan menevän matkalaukun kanssa, jos ei ole pakko! Se, että voit kantaa kaikkia tavaroitasi koko ajan mukana, eikä tarvitse pelätä niiden hukkumista lentoyhtiöiden hihnojen syövereihin, saati sitten niiden saapumista odotellessa laskea, kuinka monta kierrosta tyhjä hihna ehtii rullaamaan (kun olet aloittanut laskemisen, tajuat jossain vaiheessa, että ethän sä mitenkään voi nähdä, missä kohtaa hihna "alkaa alusta" eli kierrosten laskeminen on tuomittu epäonnistumaan. Kaiken tämän jälkeen onneksi huomaat, että hihnalle on alkanut ilmestyä laukkuja. Time well spent.). Mulla oli toki vähän epäkäytännöllinen isompi laukku messissä, koska siinä oli pelkät kantokahvat eikä siis olkahihnaa laisinkaan ja käsivarsiparathan siinä väsyi. Varmaan tähän väliin voisi joku heittää, että "reeniä reeniä", mutta voin kuulkaa kertoa, että siinä vaiheessa kun kävelet kohti omaa lähtöporttiasi Heathrowlla ja muistat juuri nähneesi kartasta, että omalle portillesi arvioitu kävelyaika on n. 20 minuuttia, josta olet kävellyt noin kymmenen metriä, ei paljon lohduta että "mutta hei kivasti saa käsivarret hyötyliikuntaa".

Mutta tota lukuunottamatta oli paras päätös ikinä jättää matkalaukut himaan. Toki tajusin jälkiviisaana, että olisin voinut ehkä tuoda jotain kamojani takaisin Suomeen (edellyttäen, että palaan lopullisesti Suomeen joulukuun lopussa), mutta katsotaanpa tosiasioita silmiin: en mä olisi ikinä osannut päättää, mitä tuon nyt jo pois täältä.

Lentomatka Helsinkiin sujui hyvin. Torkuin paljon ja muun ajan katselin ulos ikkunasta. Helsinki-Vantaalla kaivoin mun parkatakin esiin ja kun se päälläni suuntasin kohti dösäriä ja hengitin raikasta (ja sateentonta, propsit Stadi!) syysilmaa, se alkoi upota tajuntaan: mä olen oikeasti täällä. Koska seuraavan 615-bussin ilmestymiseen olisi kulunut 25 minuuttia, hyppäsin juuri pysäkille ilmestyneeseen bussiin numero 620. Etuosassa luki rautatieasema, joten kelasin, että eiköhän tälläkin päästä pikaisesti perille ytimeen.

Kuinka väärässä olinkaan.

Mä oon jokusen kerran ajanut bussilla Helsinki-Vantaalle ja oon aina käyttänyt linjaa 615, joten sen reitti on mulle melkoisen tuttu. Voittekin vain kuvitella mielenrauhani järkkymistä, kun bussi jossa istuin, kääntyi "väärään" suuntaan ja ajoi jollekin sivutielle. Aluksi onnistuin pysymään tyynenä, mutta siinä vaiheessa kun bussi yli vartin jälkeen edelleen jatkoi ja jatkoi lopuntonta Vantaa-kiemurteluaan, mä olin niiiiin kypsä. Hyvä etten venkoillut penkissäni ja tehnyt hengitysharjoituksia, sen verran rauhaton olin. Multa meinasi katketa verisuoni päästä joka kerta kun joku uskalsi painaa sitä kirkuvanpunaista stop-namiskaa. "Ei kukaan tahdo jäädä täällä pois, ajetaan nyt vaan suoraan sinne Steissille. Päästäkää mut jo hyvänen-vitun-aika kotiin!" Mä olin niin lähellä kotia eikä mun kärsivällisyyteni vaan kestänyt olla poissa enää yhtään pidempään. Jokainen uusi mutka tuntui kilometrien pituiselta enkä millään tavoin pystynyt nauttimaan tästä HSL:n tarjoamasta Vantaa-sightseeingistä (oli kyllä niin pimeääkin, etten olisi nähnyt mitään vaikka olisin yrittänyt). Meinasin alkaa itkemään helpotuksesta kun bussi vihdoin kurvasi motarille ja siitä Mäkelänkadulle.

Sporamatka Steissiltä Punavuoreen ja lyhyt kävelymatka kotiin menivät jotenkin vähän sumussa. Mä vaan katselin ympärilleni, ihastelin lauantai-illan fiilistä täynnä olevia katuja, yhä aikaa hämmentyneenä ja onnellisena. Rakas pitkäaikainen ystäväni tuli avaamaan mulle alaoven, halasi tiukasti ja jäi itse savukkeelle, kun mä ryntäsin sisään rappuun. Ja kun rakas ystäväni ja vaimokkeeni avasi oven ja kaikkien näiden viikkojen ja lukemattomien skypepuhelujen jälkeen päästiin taas rutistamaan toisiamme, oli kuin mä en olisi ollut päivääkään poissa.

Seuraavaksi mä paijasin kummivauva-kissojani ja sain käteeni tölkin sitä ainoaa siideriä, jonka juomisesta nautin: Somersbyn omenaa. Me vaihdettiin vaatteita, ehostauduttiin ja höpöteltiin kolmistaan kaikesta ja ei-mistään. Ja mä nautin suunnattomasti olostani.

Puolen yön jälkeen me suunnattiin kohti Kamppia ja Urho Kekkosen kadulla sain näköpiiriini myös rakkaan sisareni seurueineen. Tunteikkaan jälleennäkemisen jälkeen suunnattiin yhdessä sisälle ja koko loppuilta voidaankin tiivistää sanoihin "tanssimista, iloisia jälleennäkemisiä, loputonta hymyilyä". Kun tuli viimeisten hitaiden aika, oltiin jääty AH:n kanssa kaksin. PMMP:n Päiväkodin alkutahtien lähtiessä soimaan joku kundi tuli kysymään multa, haluttaisko me mielummin tanssia niiden kanssa kuin kahdestaan. "Ei."

Me tanssittiin, halattiin toisiamme ja laulettiin toisillemme "ilma on kauniimpi kuin milloinkaan/enkä itkekään". Paitsi että mä itkin, muutaman kyyneleen verran. Mä itkin sitä suurta tunteenpaloa, sitä rakkauden määrää, sitä mieletöntä onnea, jota sillä hetkellä tunsin, tunteellinen hölmö kun olen.

Sunnuntai-aamuna (lyhyiden yöunien jälkeen, mutta it was so worth it - jatkot rox!) suunnistettiin Sofian kanssa aamupalalle hotelli Torniin. Faija kertoi jo useampi viikko sitten tulevansa katsomaan mua Helsinkiin ja esitti pyynnön, että sunnuntaina söisimme aamupalaa yhdessä. Torni valikoitui kohteeksi, koska se oli niitä ainoita hotelleja keskustassa, joissa aamupala kestää kello 12 asti, "että saat rellestetyn yön jälkeen nukkua edes vähän pidempään". Isi tuntee tyttärensä. Onhan Stadi täynnä noita brunsseja sun muita aamupalahommia, mutta koska faijan ainoa toive oli, että söisimme jossain hotlassa jossa hän voisi yöpyä (mukavuudenhaluisuus peritty siis suoraan isiltä), suostuttiin tähän siskojen kanssa ilomielin.

Olin väsynyt, mutta muuten ei dagen efter onneksi kalvanut ja ruoka maistui. Ja taas kerran, nautin olostani aivan tajuttoman paljon. Ympärillä neljä rakasta ihmistä, ruokaa ja Helsinki. Onnellisen elämän peruspilarit kasassa.

Päivä jatkui äidin treffaamisella ja luvassa olikin rauhallista sunnuntaioleskelua perheemme naisten kesken. Myöhään iltapäivällä saatoin siskon kotiin ja kävelin Kampista Punavuoreen, sitä samaa reittiä mitä aina ennenkin. Se tuntui hyvältä.

Meidän oli tarkoitus käydä Fafa'sissa falafeleilla ennen illan keikkaa, koska AH ei ollut koskaan maistanut kyseisen lafkan ravinnon tuotteita, mutta jo toista kertaa samana viikonloppuna meillä kävi huono tuuri: Iso Roban Fafa's ei ollut auki. Niinpä tyydyttiin erääseen toiseen samalla kadulla sijaitsevaan ravitsemusketjuun, mikä tosin osoittautui hyväksi valinnaksi, koska jonossa törmäsimme rakkaaseen T:hen puolisoineen. Sitä yllätyksen ja ilon määrää!

Jäähalli oli täynnä ja keikka juuri pyörähtänyt käyntiin, kun me kivuttiin yläkatsomoon. Koko kolmituntinen me laulettiin (ja välillä tanssittiinkin) mukana ja pidettiin toisiamme kädestä. Kyynelkanavat aukesivat monen biisin kohdalla. Yhtenä näistä oli, tietenkin, Päiväkoti. En kuitenkaan lähde erittelemään, mikä biiseistä oli paras tai tunteikkain, mutta kokonaisuudessaan keikka oli yksi parhaista, joilla olen ikinä ollut. PMMP on energinen bändi, joka tuntuu aidolta ja läsnä olevalta. Mä itse tapasin tytöt (vai pitäisikö heitä kutsua naisiksi?) kolme kesää sitten kun olin ensimmäistä kertaa hommissa Ruississa. Päästiin yhtenä iltana Ruissista Turun keskustaan bändin keikkabussin kyydissä (ihan vaan koska satuin tuntemaan ihmisiä, jotka tunsi bändin). Tytöt olivat iloisia ja sydämellisiä ja muistan itse tuona iltana iloinneeni siitä, että bändi, jota olen pitänyt mahtavana ja silti maanläheisenä, on sitä myös oikeasti.

Jäähallilta löytyi luettelo kaikista Disney-piirretyistä.
Otin siitä kuvan.

Maanantaina kävin ripsihuollossa, kahvilla kahden rakkaan tyttöihmisen kanssa ja syömässä Sofian luona. Ilta kului vaimokkeen asunnolla, toisen maatessa sohvalla ja toisen sängyllä, telkkari päällä ja läppärit vieressä, mutta ei tehokäytössä. Välillä tuntuu jotenkin uskomattomalta, miten helppoa toisen ihmisen kanssa oleminen voi olla. Me saatetaan olla pitkiäkin aikoja hiljaa, syventyneinä omiin puuhiimme ilman että kiusallisuudesta on tietoakaan. Eikä AH:n yksiö missään vaiheessa tuntunut liian pieneltä meille kahdelle. Tän on pakko olla sitä paljonpuhuttua tosiystävyyttä.

Tuona yönä me valvottiin myöhään ja parannettiin maailmaa niin paljon kuin kahden ihmisen vain on mahdollista.

Tiistain mä kulutin eräiden koulujuttujen parissa. Kävin tsekkailemassa yhtä koulua ja katsotaan, josko mustakin kuoriutuisi taas opiskelija. Olin aivan järkyttävän väsynyt ja suoriuduinkin päivästä lähinnä batteryn ja suklaan voimalla. Reippaan kahdeksantuntisen rutistuksen jälkeen kiiruhdin suoraan kentälle.

Kotimatka alkaen Steissiltä siihen pisteeseen, että kävelin Heathrowlla ulos koneesta, oli aivan hirveä. Mä olin ihan valmista kauraa jo bussissa matkalla Helsinki-Vantaalle, mutta onneksi äiti soitti ja sain vietyä ajatukset muualle. Kentällä kävelin turvan läpi, hain ruokaa, pidättelin itkua ja laahustin koneeseen. Jotkut korkeammat voimat olivat onneksi mun puolella sen verran, että päästyäni ikkunapaikalleni kävi ilmi, että kolmen hengen penkkirivimme keskipaikalla ei istunut ketään. Käytäväpaikalla istui reilu kolmekymppinen brittimies (joka ystävällisesti auttoi nostamaan mun laukun ylähyllylle). Niinpä sain kaikessa rauhassa ottaa kengät pois, kääriytyä mun huiviin ja tuijottaa ulos ikkunasta sateista lentokenttää rakennuksineen. Ja kun kone ensimmäisen kerran liikahti ja lähti rullaamaan kohti kiitorataa, mä en enää jaksanut taistella vastaan ja annoin kyynelten tulla. Valtoimenaan.

Koskaan ei oo mistään lähteminen tuntunut niin pahalta kuin tona sateisena tiistai-iltana Helsingistä lähteminen tuntui.

Mä havahduin jossain vaiheessa kahvin tuoksuun, posket edelleen märkinä, kuulokkeet ja PMMP korvissa hiljaa soiden. Kiitollisena ja ääni täristen otin vastaan kupin kahvia ja kaksi annosta perunasalaattia brie-juustolla, joista toisen laitoin keskipaikalle, torkkuvaa brittimiestä varten.

Loppumatka kului jo vähän rauhallisemmin, joskin olin vähän poissaoleva kun kävelin ulos koneesta ja suuntasin kohti Heathrown Shop&Collect -pistettä noutamaan aikaisemmin ostamaani rasvaputiloa, jota en desin ylittävän kokonsa takia uskaltanut ottaa mukaan Suomeen. Mutta koska en saanut kyseistä tiskiä silmiini, kipitin vieressä olevalle infotiskille kysymään, mistä voisin paikan löytää. Ystävällinen ja hymyilevä mieshenkilö kertoi minun seisovan tiskin edessä ja kysyi nimeäni. Minuuttia myöhemmin olinkin jo matkalla metroon ihanainen Cliniquen rasva tiukasti laukkuun pakattuna. Vaikka olo oli edelleen musertunut, huomasin, hämmentävää kyllä, että brittinenglannin kuuleminen tuntui jotenkin rauhoittavalta ja turvalliselta.

Mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä parempi olo mulla oli. Tuntui hyvältä hypätä tuttuun junaan Victorialla ja kun kävelin sen lyhyen matkan junapysäkiltä kotiin ja tuijottelin kirkasta tähtitaivasta, mua hymyilytti. Tuntui kivalta palata kotiin ja omaan huoneeseen.

Lapset olivat jo nukkumassa, mutta vanhemmat toivottivat hymyillen tervetulleeksi ja näyttivät aidosti ilahtuneilta kun kerroin että "Helsinki was great but it also feels good to be back".

Purin matkatavarani neljä päivää myöhemmin.

Loppuviikko kului tiukasti lasten kanssa, iltaisin kävin juoksemassa ja kaiken muun ajan yritin vain nukkua univelkoja pois. Lauantaina suuntasin Westfieldin ostoskeskukseen, mutta en jotenkin ihan syttynyt sille. Illalla tapasin muutamaa ihanaa suomityttöä ja sunnuntaina nukuin myöhään. Vietin koko päivän enemmän tai vähemmän laiskoissa merkeissä. Kuuntelin musaa, nukuin päiväunia ja skypeilin rakkaiden kanssa.

Tällä viikolla olisi tarkoitus nähdä useampaa ihanaa tyttöä täällä Lontoossa, jo pelkkä ajatus tekee iloiseksi!

Ulkona paistaa aurinko, voisin käydä juoksemassa.

xx,

Anna

ps. kuvituksena niitä harvoja Helsinki-räpsäisyjä, joita puhelimesta löytyi. Ei niissä onnen fiiliksissä jotenkin tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille, mutta ehkä vielä joskus opin siihenkin.

Pikaterveisiä

Lapsilla on edelleen syysloma menossa ja mäkin olen tässä välissä ehtinyt muun muassa käydä Helsingissä 1) muistamassa, että mulla on ympärilläni maailman parhaat ihmiset ja 2) hyvästelemässä PMMP:n (aivan huikee keikka, siis HUIKEE!!).

Koitan palata tänne digitodellisuuteen huomenna/asap, sillä Helsingissä viettämäni vajaat kolme vuorokautta ansaitsevat paljon, paljon enemmän kuin ohimenevän maininnan sivulauseessa.

Sen verran voin salaistakin salaisemman "70 tuntiani Helsingissä" -postauksen sisällöstä etukäteen paljastaa, että luvassa on paljon kujerrusta ja hellyyssanoja Stadille ja ihmisille siellä.

xx,

Anna

Pian, rakas Helsinki, pian

Mä en malttaisi enää. En hetkeäkään. Mä en ole aikoihin miettinyt (enkä selvästi sisäistänyt) että viikon päästä tähän aikaan mä olen Helsingissä, kotona, ensimmäistä kertaa kahdeksaan viikkoon. Mä olen vaan jatkuvasti ajatellut, että siihen on vielä tosi pitkä aika, turha miettiä sitä sen enempää.

Enkä tähän asti ole vielä kertaakaan halunnut päästä niin kovasti syleilemään Helsinkiä ja rakkaita siellä kuin mitä mä tällä hetkellä haluan. Mä haluan mun rakkaiden luo niin kovasti että melkein sattuu.

Vielä viikko. Viikko. Seitsemän pitkää päivää.

Miten mä maltan mieleni?

Kun äiti ja pikkusisko ystävineen olivat täällä ja tuli lähdön hetki, ei mulla käynyt mielessäkään, että olisin lähtenyt heidän mukaansa. Tuntui maailman luonnollisimmalta asialta halata ja sanoa väliaikaiset heipat ja katsoa perheen katoavan turvatarkastuksen jälkeen kohti lähtöportteja (toki vain kuvainnollisesti, since en oikeasti päässyt perhettäni lentokentälle saattamaan) ja jäädä itse tänne Lontooseen.

Mutta tänään se iski vasten kasvoja.

Mä olen viikon päästä taas kotona. Vietän siellä vain muutaman päivän, mutta yhtä kaikki, mä olen herranjumala viikon päästä kotona!

Mä en kykene käsittämään sitä ja samalla se tuntuu niin sekä niin oikealta että niin väärältä. Lontoo on mulle kuitenkin nykyään se tietynlainen koti, se "ground base", kotiasema, johon palaan päivän päätteeksi. Mutta Helsingillä on niin vahva ja vakaa paikka mun sydämessäni, ettei sitä voi kukaan eikä mikään koskaan syrjäyttää. Vaikka mun fyysinen kotini onkin nykyään Lontoossa, Helsinki on ja tulee aina ja ikuisesti olemaan mun todellinen kotipesäni, mun turvapaikkani, mun todellinen kotikaupunkini.

Mä olen yrittänyt ajatella, miltä musta tuntuu astua koneeseen Heathrowlla ensi lauantaina. Miltä tuntuu astua ulos hyisellä Helsinki-Vantaalla, nousta bussiin numero 615 ja Steissin kautta selvittää tieni Punavuoreen. Miltä tuntuu nähdä mun ystävät ja päästä rutistamaan niitä? Miltä tuntuu hengittää ilmaa Helsingissä? Miltä tuntuu kävellä sisään Tavastialle ensimmäistä kertaa melkein kahteen ja puoleen kuukauteen?

Onneksi se selviää pian.

Joskin, aika ja viikot ovat kuluneet täällä sellaisella vauhdilla, että oon aivan varma, että ensi viikko suorastaan matelee. Toivotaan, että mä olen väärässä.

Kuulopuheiden perusteella Stadi ilmeisesti muistuttaa räntäistä versiota viimeisestä kuvasta, mutta mä en siitä huolimatta malta odottaa pääseväni Suomeen. Vaikka se sitten tarkoittaisi tiskirätin kokoisia räntähiutaleita satamassa vaakasuorassa päin näköä.

Kuvat kahdelta eri päivältä viime kesältä. Toisissa kuvissa lähihoodejani Punavuoresta, toisissa kaikille varmasti tuttu Steissi.

Kaunis, tärkeä Helsinki mulle tärkeine ihmisineen. Pian me taas tavataan.

xx,

Anna

Kun (puolikas) perheeni ja Lontoo kohtasivat

Toinen kunnollinen, ei-tarvitse-tehdä-mitään vapaahetkeni melkein viikkoon. Ensimmäinen oli eilen ja sen kulutin pyykkiä pesten ja päiväunia nukkuen - tästä unentarpeesta ei tunnu tulevan loppua. Keitin äsken kahvia meidän pressopannulla (joko mä kehityn pressopannukahvin keitossa tai sitten oon vaan niin tottunut sen makuun, mutta se maistuu jo tätä nykyä ihan kahvilta ja vieläpä hyvänmakuiselta sellaiselta!) ja nyt on mahtava olo. Paitsi että nukuin tänään myöhään host-äidin ollessa vapaalla ja viedessä lapset kouluun, nukuin äsken myös reippaat puolentoista tunnin päiväunet. Mulle on täällä tullut melkein tavaksi, että aamulla kun tulen kotiin vietyäni lapset kouluun, syön aamupalaa hitaasti ja nautiskellen - ja sen jälkeen nukun päiväunet.

Menneet seitsemän päivää ovat olleet aikamoista hulabaloota. Äidin ja nuorimman siskon ystävineen piti saapua tänne viime viikon perjantaina, mutta odottamattomien sääolosuhteiden takia he jäivätkin jumiin Riikaan. Mun koko perjantai-ilta kului aikatauluja selvittäessä sekä juna- ja kaiken maailman muita lippuja perheen puolesta varaillessa. Menin myöhään nukkumaan ja jatkoin asioiden hoitamista vielä koko lauantai-aamupäivänkin. Kun äiti vihdoin laittoi viestiä, että he ovat koneessa Tukholmassa, joka nousee kohta ilmaan kohti Lontoota, saatoin vihdoin hengähtää. Ton hektisen 24-tuntisen aikana tulin vaatimattomasti siihen lopputulokseen, että mä voisin puhelimeni ja läppärini avulla hallita vaikka kokonaista valtiota.

Oon muutenkin sellainen persoona, että tykkään pitää langat käsissäni (lue: kevyt kontrollifriikki, hehe). Kun tossa alkusyksystä vietin yhdessä välissä aikaa erään paikallisen pojan kanssa (long story short: ei natsannut) ja se kuljetti mua ympäri Lontoota, mua välillä usein turhautti, etten tiennyt missä ollaan. Mä oon reissussa aina se, jolla on kartta mukana ja joka tietää, mihin suuntaan mennään seuraavaksi. En tiedä johtuuko se kolmen sisaruksen isosiskona olemisesta, jo useamman vuoden jatkuneen sinkkuilun myötä kasvaneesta itsenäisyydestä vai rakastavasta lähipiiristä, joka saa mut uskomaan, että pystyn mihin tahansa, mikä taas luonnollisesti aiheuttaa egon paisumista (ahahhahaha), mutta mä olen aina ollut vähän sellainen johtajan rooliin ajautuja. En varsinaisesti itseäni kyseiseen muottiin väen väkisin änge, mutta jotenkin siihen aina ajaudun.

Jaahas. Sitä ollaan näköjään taas kuin Kolumbus purjehdusretkellä. Päädyttiin Amerikkaan vaikka suuntana oli Intia. Pikkuisen väärällä kurssilla siis, mutta ketä nyt on ennenkään väärälle mantereelle päätyminen haitannut.

Tosiaan, kun perhe lauantaina liiteli kohti good ol' Londoniumia, mä otin suunnaksi kuuluisan ja kauan odottamani Victoria&Albert -museon Kensingtonissa. Bestikseni Google ystävänsä Wikipedian kanssa tietää kertoa, että kyseinen museo on maailman suurin taidemuseo, tai ainakin yksi suurimmista, riippuen miltä kantilta asiaa tarkastelee.

Mä tykkään ihan hurjasti museoista ja etenkin kaikki historialliset museot saa mut innostumaan pienen lapsen tavoin. Ja kuinka kävikään tämän puljun kanssa?

V&A-museo ei tuottanut pettymystä. Ehdin viettää museossa ainoastaan vajaan tunnin, mutta se riitti. Tuon tunnin aikana museo imaisi mut sisäänsä, eikä paluuta enää ole. Museo viehättää mun esteettistä silmääni enemmän kuin mikään muu museo tähän mennessä ja fakta, että niiden seinien sisälle kätkeytyy aivan tajuttoman huikea määrä ihmiskunnan historiasta kertovia asioita ja esineitä, aiheuttaa mulle uudelleen ja uudelleen kylmiä väreitä.

Mä myös rakastan käydä museoissa yksin. Saa edetä juuri niin hitaasti tai nopeasti kuin itse haluaa. Kukaan ei hengitä niskaan, jos haluat jäädä tavaamaan, mitä teosta esittelevässä plakaatissa sanotaan eikä kukaan hidasta kulkuasi, jos et juuri silloin jaksakaan jäädä ihailemaan sitä viidettätoista savimaljakkoa, joka näyttää täysin samalta kuin neljätoista edellistä. Kun museoissa käy yksin, saat kuluttaa paikassa viisi minuuttia tai viisi tuntia.

Mä olen myös aina tykännyt historiasta. Lukiossa kävin kaikki mahdolliset historian kurssit ja vaikka aihe itsessään riitti pitämään kiinnostuksen yllä, erityisen lisän jokaiseen kurssiin toi meidän lukion kertakaikkisen mieletön historianopettaja. Kyseinen opettaja teki jokaisesta tunnista paikalle vaivautumisen arvoisen, enkä tainnut koskaan lintsata miltään tunnilta (muilta kursseilta saattoi niitä poissaoloja sitten jokunen kertyä, kun kahvittelu ja elämää tärkeämmät hetket ystävien kanssa kiinnostivat bilsan tunteja enemmän). Kuivan ja sarkastisen huumorintajunsa ansiosta kyseisen opettajan historian tunnit lukiossa olivat ehdottomasti lemppareideni top kolmosessa. Kun tuli ylioppilaskirjoitusten aika, mulle ei tuottanut minkään valtakunnan ongelmia valita, minkä reaalin kirjoitan. Voi kultaiset lukioajat.

Lauantai-iltana käytiin tänne vihdoinkin saapuneen perheen kanssa katsastamassa Piccadilly Circus värikkäine mainoksineen ja käveltiin paljon. Käytiin eräässä italialaisessa raflassa syömässä ja lienee sanomattakin selvää, että nautin suunnattomasti noista hetkistä. Lontookin näytti parastaan ja tarjoili meille paitsi auringonpaistetta, myös kuulaan ja selkeän illan tähtitaivaineen.

Sunnuntai-iltana söimme päivällistä täällä mun kotona host-vanhempieni kanssa ja kun pöydästä löytyy kolmen ruokalajin illallinen, viiniä ja keskustelua, olin mä omassa elementissäni. Suu kävi koko ajan, joko ruoasta nauttien tai keskusteluun osallistuen.

Muilta osin sunnuntai ja maanantai kuluivat Madame Tussaudsin vahakabinettia ihmetellessä (itseäni ihastutti ikuisesti komea Colin Firth - tuo ainoa oikea Mr. Darcy!), London Eyessä ihaillessa Lontoota yläilmoista ja tietysti kuvaan kuului pakollinen reissu Oxford Streetille. Me poikettiin sinne vasta maanantaina, joka oli kaikilta osin hyvä päätös. Jengiä oli huimasti vähemmän kuin niinä muutamana lauantaina, jotka olen kyseistä kadunpätkää kuluttanut.

Tiistaina perhe lähti takaisin Suomeen ja mä treffasin paria lähellä asuvaa aupparia. Oon tutustunut yhteen ruotsalaistyttöön ja erääseen suomalaisneitoon ja me ollaan vietetty kolmistaan paljon aikaa. Meidän kolmen yhteisaika on aina vaan niin saumatonta että siitä nauttii jo ihan siksikin. Ilmeisesti kansallisuudella on väliä, sillä kyseinen ruotsalaistyttö on ensimmäinen kohtaamani ulkomaalainen, joka ymmärtää laajasti viljelemääni sarkastista huumoria.

Loppuviikko sujahti nopeasti ohi. Sitä se kai on kun arki sujuu kivuttomasti eikä tiettyjen asioiden suhteen tarvitse enää arkailla (lue: nyt ollaan jo niin tuttuja lasten kanssa että ihan mutkattomasti kiukutellaan jos känkkäränkkä on saapunut meitä läsnäolollaan ilahduttamaan. Mutta nykyään jo mäkin uskallan surutta korottaa ääntäni jos koen sen tarpeelliseksi. Onneksi nämä kerrat on laskettavissa yhden käden sormella.) 

Nyt mä lähden vähän ulkoilemaan, koska tää mua melkein kaksi viikkoa riivannut flunssa alkaa vihdoinkin olla selätetty. Ja tänään illalla meidän kansainvälinen Suomi-Ruotsi-Suomi -posse suuntaa Lontoon yöhön!

Flunssainen asukokonaisuus maanantailta, jolloin käytiin London Eyessä, on poimittu seuraavista ekslusiivisista putiikeista:

Neule: Weekday
Farkut: H&M
Kengät: Converse

Oli mulla huivi ja takkikin, mutta ne nököttivät London Eyen penkillä koko kierroksen.

ps. mä RAKASTAN tota viimeistä kuvaa. Siskot on maailman paras asia.

Ihanaa perjantaita!

xx,

Anna

Pari sanaa vaatteista

Mä olen nykyään ihan käsittämättömän huono shoppailija. Tai ei, en huono, vaan äärimmäisen nirs valikoiva. Mä panostan nykyään mielummin laatuun kuin määrään, mikä taas eroaa esimerkiksi ah-niin-kypsästä-ja-aikuismaisesta lukioikäisestä Annasta kuin omenat suklaasta. Back in the days vaatekaapin upeutta tuntui kuvaavan vaatekappaleiden määrä, kun taas nykyään esittelen ylpeänä nahkakenkiäni tai luonnonkuiduista valmistettuja vaatekappaleitani.

Oon todella huono heittämään mitään pois, koska oon sellainen "no ehkä käytän tätä vielä joskus" -jahkailija. Pakatessani tätä reissua varten, tein samalla inventaariota omaan vaatehuoneeseeni. Heitin kirppiskassiin monen monituista riepua. Ja ikävä kyllä, riepu on juuri oikea sana kuvaamaan näitä vaatekappaleita. Otetaanpa esimerkiksi turkoosi, navan paljastava, löysä, syvällä v-kaula-aukolla varustettu pikkuruinen t-paita. Miten somaa ja kertakaikkisen tyylikästä, Anna. (Miksi mä olen omistanut tuollaisen paidan, miksi? Joskin omaksi puolustuksekseni pitää sanoa, etten muista yhtään kertaa jolloin olisin kyseistä paitaa käyttänyt. Mutta silti, miksi??)

Kun lähdin tänne Lontooseen, tiesin heti, mitkä vaatteet pakkaan mukaan. Ne kaikkein rakkaimmat ja hyväksi havaitut klassikkovaatekappaleet. Joitain jätin kotiinkin, esimerkiksi ihanan valkoisen pitsihameeni koska matkalaukkuni ratsannut Sofia oli sitä mieltä, että en todellakaan tule tarvitsemaan sitä täällä. "Anna, siellä on SYKSY." Samasta syystä kotiin jäivät esimerkiksi valkoiset korkeavyötäröiset shortsit ja mun superkauniit turkoosit mokkapintaiset korkkarit. "Anna, noi kengät menee pilalle siellä, siellä SATAA."

Mokomakin ärsyttävästi oikeassa oleva rakas sisko. (Pakkaajassa ei luonnollisestikaan ole mitään vikaa.)

Muutenkin löydän nykyään tosi vähän vaatteita (tai kenkiä), jotka osuu sydämeen kuin Robin Hood häränsilmään. Ja harmittavan usein mulle käy niin, että löydän jonkun kivan vaatteen ja totean, että se on 100% keinokuitua. Ja silloin, useimmissa tapauksissa, jätän vaatteen kauppaan. Sama juttu asusteissa. Enää en ostaisi keinonahkaisia kenkiä tai laukkuja. Mulla oli yksi ihana musta, keinonahkainen pussukkamallinen laukku, joka yhtäkkiä näytti kamalalta, koska keinonahka oli alkanut varista irti. Oli itku lähellä kun huomasin mihin kuntoon laukkuni on mennyt. En halua kokea vastaavaa enää ikinä. Ja mä en vaan pysty käyttämään laukkuja, jotka näyttää nuhjuisilta. Eri asia on, jos laukku on elämää nähnyt ja arvokkaasti ikääntynyt, mutta rehellisesti nuhjuisen näköinen laukku - ei kiitos.

Yritänkin siksi pikkuhiljaa päivittää vaatekaappiani toimivampaan ja mikä tärkeämpää, kestävämpään suuntaan.

Tämä kaikki tuli mieleeni siitä, kun avasin tuossa hetki sitten sähköpostiini ilmestyneen Net-A-Porterin uutiskirjeen, jossa Editor's Picksit olivat kertakaikkisen ihania, sekä malleiltaan että värimaailmaltaan. Ja laadultaan, mikä lienee sanomattakin selvää.

Kuluttakaamme pieni hiljainen hetki ylläolevien tuotteiden ihasteluun (perheen tytär kävi juuri kurkkaamassa ruudun yli ja ilmoitti pitävänsä tuosta harmaasta paidasta. En voisi olla enemmän samaa mieltä).

Jos mulla on vaikeuksia löytää hyvälaatuisia JA itseni näköisiä vaatteita ja kenkiä, laukkujen kanssa mulla ei ole mitään ongelmaa. Tälläkin hetkellä ostoslistalla komeilee niin monta ihanaa (ja kallista) laukkua, että voisin surutta upottaa jokaikisen hupenevan senttini niihin. Säästöprosessi sitä/niitä varten onkin vahvasti meneillään. Kyseiset laukut ovat niin kauniita ja mun sydämen vieneitä, että ansaitsevat ehkä ihan oman postauksensa.

Säästäminen on muuten hyvin turhauttavaa. Sitä tietää joka päivä pääsevänsä lähemmäs sitä unelmalaukkua, mutta näin kärsimättömälle tyttöihmiselle kuin minä tällainen odottaminen on hyvin tuskallista. En mä tahdo odottaa, mä tahdon laukkuni heti! Mä tahdon sen nyt, että voin kuuluttaa koko maailmalle (tai vähintäänkin lähimmille ystävilleni) kuinka kaunista ja upeaa ja laadukasta ja kuolematonta laukkua mulla on etuoikeus kantaa käsivarrellani. Mä olen yksi juuri niistä ihmisistä, jotka ihan tosissaan paijailee omia laukkujaan (ja kenkiään) ja katselee niitä rakastavasti. Mä en koskaan voisi paiskoa laukkujani tai kenkiäni tai antaa niiden kastua jos vain suinkin voin sen välttää, etenkin jos kyseessä on nahkainen tuote. Esimerkiksi kotibileissä mun ikuinen kauhukuva on, jos joku eteisessä talloo vahingossa mun kenkien päälle.

Toki tiedostan, että laukut ja kengät ovat käyttöesineitä, eikä niitä ole tehty kirjahyllyä koristamaan, mutta se ei mun mielestä tarkoita sitä, että niitä voi kohdella ihan miten sattuu. Niitä pitää huoltaa ja niistä pitää pitää huolta. Mä oon itse ihan übertarkka laukuistani (mun kaverit repii tästä jatkuvasti huumoria) enkä esimerkiksi koskaan laske laukkuani lattialle. Tämä siis vain ja ainoastaan siksi, että vuosia sitten eräs äidin ystävätär sanoi, että laukun laskeminen maahan tietää köyhyyttä. Oon sen jälkeen hampaita purren laskenut laukkuni maahan muutamia hassuja kertoja, jotka on laskettavissa yhden käden sormilla. Toki esimerkiksi matkalaukut ovat oma lukunsa, mutta nyt puhutaankin ns. tavallisista käsilaukuista. Rafloissa laukku on joko tuolin selkänojalla (miten paljon voi harmittaa jos raflassa on sellainen tuoli, johon laukkua ei saa?), viereisellä tuolilla tai mun sylissä. Kerran mä olen jopa napannut pöydän vieressä henganneen, ilmeisesti tyhjää toimittaneen jakkaran itselleni ja laittanut laukkuni siihen. Mä koen, että arvostan laukkujani sen verran paljon, etten halua laskea niitä "likaiselle" lattialle. Enhän mä säilytä vaatteitanikaan lattialla, miksi laukut eroaisi tästä jotenkin?

(Mä tiedän, että tarvitsisin sellaisen laukkukoukun, mutta en ole vielä löytänyt kivaa sellaista mistään.)

Tän takia mulla on blogi. Että voin jakaa tänne just sellasia hömppäjuttuja (joskaan omasta mielestäni laukut eivät ole hömppää nähneetkään!) kun itse haluan. Pa-ras-ta. Niin rakkaita ja upeita kuin mun lähipiirini onkin, tiedän, että välillä mun laukkuhypetykseni menee niiltä ihan ohi. Siitä huolimatta ne kuuntelee mua ja nyökkäilee ja ihastelee asiaankuuluvasti, mutta etenkin nyt, kun en pysty esimerkiksi soittamaan ja kertomaan millaisen laukun juuri näin eräällä vastaantulijalla (been there done that, herranjumala se Célinen laukku oli upea), on kivaa, että sitä kaikkea voi purkaa edes tänne blogiin.

xx,

maniac baglady aka laukkualma Anna

ps. kuvana Net-A-Porterin viimeisin uutiskirje

Au pairin arkipäivä

Tää on näköjään taas näitä viikkoja, jolloin päivät vaan lentää ja ennen kuin sitä itse huomaakaan, on jo torstai. Ja huomenna, perjantaina, äiti ja pikkusisko ystävineen saapuu tänne. Luvassa vähän turistihommia, sillä kukaan niistä ei oo aikaisemmin käynyt Lontoossa.

Onpa jotenkin hassu ajatus, Lontoo turistikohteena. Vaikka sitähän se on. Mutta kun itse on muovannut jostain paikasta itselleen kodin, kodin ajatteleminen turistinähtävyytenä tuntuu vähintäänkin oudolta. Lontoossa on paljon mulle vielä toistaiseksi tuntemattomia paikkoja ja välillä keskustassa vie hetken hahmottaa, että mihin ilmansuuntaan nenä nyt osoittikaan. Mutta tietynlainen koti tää jo silti on. Ei vielä samalla tavalla kuin Helsinki, mutta jotain sinnepäin.

Oon tällä hetkellä "vapaalla", mutta koska meille tuli jokin water engineer tänne nakuttelemaan meidän putkia, pysyttelen kotona. Mikä ei oikeastaan haittaa, sillä oon napannut jostain ikävän flunssanpoikasen. Nenä valuu, kurkkua ja päätä kivistää. Pitänee juoda paikallisia Finrexinejä, Lemsipejä. Maistuu sitruunalta ja toimii, ainakin mun kurkku tykkäsi eilen.

Mun normaali au pairin arkipäivä kuluu niin, että herätyskello soi 7.20 jolloin painan sen pois ja torkutan autuaalliset kymmenen minuuttia. Puoli kahdeksalta nousen, pukeudun ja menen täällä yläkerrassa sijaitseviin lasten makuuhuoneisiin. Avaan verhot ja petaan sängyt. Alakertaan saapuessani kurkistan olkkariin, jossa katsotaan aamupiirrettyjä. Pyydän lapsia pukeutumaan ja kysyn, haluavatko he lisää aamiaista (vanhemmat hoitavat lasten aamupalan). Menen keittiöön ja teen tyttären eväät valmiiksi koulupäivää varten. Sen jälkeen tyhjennän ja/tai täytän tiskikoneen. Tässä vaiheessa kello on yleensä jo vähän yli kahdeksan, jolloin lastenohjelmat loppuvat ja lapset sammuttavat telkkarin. Hampaiden ja kasvojen pesu, molempien hiusten harjaus, takit päälle, kengät jalkaan ja eikun ulos ovesta.

Mä vien lapset päivittäin autolla kouluun, koska molemmat on eri kouluissa ja etenkin tyttären koululle on sen verran matkaa, että ei puhettakaan, että sinne voisi kävellä viisivuotiaan kanssa.

Koulumatkaan (siitä hetkestä kun starttaan auton kotipihasta siihen kun peruutan sen takaisin pihaan) kuluu vajaa tunti. Mua se ei sinänsä haittaa, on kiva ajella pitkästä aikaa ja etenkin matka tyttären koululta kotiin, jolloin molemmat lapset ovat koulussa ja saan ajella itsekseni, on yksi joka-aamuisista lempihetkistäni. Ajelen rauhassa, nautin vehreistä maisemista, aamuauringosta ja kuuntelen radiota.

Oon löytänyt täältä ihan mielettömän radiokanavan, Absolute Radion. Aluksi kuuntelin erästä pelkkiä listahittejä toistavaa kanavaa, jonka soittolista kävi tutuksi suunnilleen kahdessa päivässä. Joo, Katy Perryn uusi sinkku on ihan kiva, mutta mä en jaksaisi kuunnella sitä kolmesti päivässä. Sitten löysin nykyisen lempparikanavani. Kyseinen kanava kuulostaa juontoineen ja visailuneen ihan tuikitavalliselta kaupalliselta radiokanavalta, mutta se musiikki! Ne soittaa Coldplayta, The Black Keysiä, The Killersiä, Of Monsters and Meniä, Mumford & Sonsia, Florence and The Machinea, Arctic Monkeysia, Arcade Firea, HAIMia, The Cardigansia, RHCP:tä, Two Door Cinema Clubia and the list goes on and on...

Mä olen kuullu tuolta biisejä, joita en olisi ikinä uskonut voitavan soittaa radiossa (esimerkkinä Smash Mouthin All Star, joka siis soi Shrek ykkösen alussa, oikein hauska biisi). Olen syvästi ihastunut kyseiseen kanavaan.

Kun pääsen kotiin yhdeksän jälkeen, teen itselleni aamupalaa ja lueskelen blogeja. Sen jälkeen nukun päikkärit, käyn juoksemassa, tapaan tyttöjä kahvin merkeissä tai lähden tutkimaan Lontoota. Vapaata mulla on aina kolmeen asti, jolloin lähden hakemaan lapsia koulusta.

Ollaan kotona lasten kanssa neljän aikaan. Lapset vaihtaa koulupuvut normivaatteisiin, syödään välipalaa ja tehdään läksyt. Sen jälkeen alan kokkailemaan illallista. Sen aikana lapset leikkii keskenään tai katsoo telkkaria. Syödään illallinen puoli kuuden maissa (mä tosin yleensä vain istun seurana) ja sitten leikitään kunnes vanhemmat tulee seitsemän aikoihin kotiin. Yleensä vanhempien tullessa kotiin ollaan vaihdettu pyjamat päälle ja pesty kasvot ja hampaat.

Seitsemän jälkeen mulla on "omaa aikaa" kun vanhemmat viettää aikaa lasten kanssa. Skypeilen rakkaiden kanssa, luen tai surffailen netissä. Yhdeksän jälkeen me syödään kolmistaan vanhempien kanssa (perheenisä yleensä kokkaa), katsellaan telkkaria ja vaihdetaan kuulumisia. Välillä juodaan lasilliset viiniä ja viime päivinä perheenisä on sytyttänyt takkaan tulen. Noi illat on tosi mukavia ja rentouttavia ja meillä on kaikilla jo omat vakkarispottimme olkkarissa. Näiden tekemä ruoka on tosi hyvää ja me syödään paljon hyörytettyjä vihanneksia.

Mulla on tosi vähän mitään kotihommia, mikä vähän aluksi hämmensi mua. Tietysti huolehdin yleisestä siisteydestä, onhan tää mun koti. Muuten mä yleensä tyhjentelen ja täyttelen tiskikonetta ja huolehdin, ettei lasten leluja pyöri joka paikassa. Mua ei ole pyydetty pyykkäämään ja no, siivooja meillä käy kerran viikossa huolehtimassa talon siistiin kuntoon.

Samoin kuin illat, mulla on myös viikonloput aina vapaata, ihan satunnaisia (iltapainotteisia) babysittaus-keikkoja lukuunottamatta. Aika leppoisaa siis.

Toki pitää nyt painottaa, että puhun vain ja ainoastaan omasta koekmuksestani omassa host-perheessäni. Tapoja tehdä näitä hommia on ihan yhtä monta kuin on au paireja ja perheitäkin. Mulla kävi mieletön tuuri, kun löysin itselleni näin mahtavan ja rakastavan perheen.

Ohessa kuvallinen todiste karjalanpiirakoista, joita leivoin viime perjantaina. Ne onnistui JA maistui ihan oikeilta karjalanpiirakoilta. Todellinen suksee siis. Vanhemmat tykkäsivät, lapset vähän oudouksuivat. Mä söin noita aika monta. Mua kun ei todellakaan ole millään kodinhengetär-taidoilla siunattu, niin tää oli ja on edelleen melkoinen ylpeilyn aihe.

Mun tekisi kamalasti mieli käydä juoksemassa, mutta keho taitaa olla eri mieltä. Ehkä reippailen tohon lähihuoltsikalle ostamaan jotain hyvää (lue: jäätelöä, eiks kylmä toimi hyvin kipeälle kurkulle?).

Kuvat on eräältä lämpimältä päivältä joku aika takaperin kun täällä hitsi vieköön tarkeni shortseissa!! Nyt täällä on viilennyt, mutta mä en oo ehkä vielä ihan sisäistänyt sitä. En sentään enää juoksentele pelkissä shortseissa, mutta en mä kyllä mun parkaakaan ole vielä ottanut esille. Mistä lie tää mun flunssa sit johtuu?

Asudetailsit:

Neule: Sisley
Shortsit: Seppälä
Kengät: Converse
Helmet: lahja ystävältä
Aurinkolasit: Ray Ban Wayfarer

Nyt sitä jäätelöä!

xx,

Anna