keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Yksi pettymys, kaksi kipeää jalkaa mutta puhelimessa tosi paljon kauniita sanoja


Oon elossa ja mua sattuu jalkoihin ja silmiä väsyttää ja sydäntä painaa.

Hain menneenä syksynä salassa ja hiljaa yhteen kouluun ja nyt tulosten tultua julki kävi ilmi, että mä en vieläkään aloita uutta elämänvaihetta opiskelijana. Onneksi rakas ystäväni ja vaimokkeeni AH oli täällä viime viikonloppuna, kun sunnuntain ja maanantain välisen yön pimeinä tunteina kieli poskella googlasin mahdollisia tuloksia (joita en siis olettanut löytäväni, mutta jotka löysin). Ensin iski suru, jota pääsin purkamaan vierailemassa olleelle ystävälle, sitten melkein kaksi vuorokautta kestänyt neutraalius aiheen suhteen ja sitten, tänä iltana uudestaan suru.

Sanomattakin lienee selvää, että se listan skrollaaminen ja oman sukunimen alkukirjaimen kohdalle pääseminen, sen kohdan, jossa sun nimi olisi ollut, katsominen ja oman nimen listalta puuttumisen tajuaminen, tuntui todella pahalta. Tuntuu vähän edelleen.

Tollasina hetkinä sitä alkaa todella kyseenalaistaa itseään, omaa taitamattomuuttaan ja sopimattomuuttaan. Omaa riittämättömyyttään. Jokainen, joka on koskaan torjuttu, oli kyse sitten opiskelupaikasta, ihmissuhteesta tai "Hei, mä myisin näitä Pikkuveljen toffeemakeisia luokkaretkeä varten --- ei ette osta?" -tyyppisistä tilanteista, tietää tasan tarkkaan, minkälaisessa tunteiden taifuunissa mä olen pyörinyt. (No okei, viimeinen esimerkki oli ehkä kevyesti liioiteltu, heh. Mutta ah ne kultaiset ala-asteajat!)

Niin vaikealta ja (ihan suoraan sanottuna) vittumaiselta kuin se tuntuukin, ei auta kuin yrittää ajatella, että tällä kaikella on jokin suurempi tarkoitus. Että kaikki tää shaiba, noiden hylkäyskirjeiden saaminen ja niiden aiheuttaman pettymyksen läpikäyminen kerta toisensa jälkeen, on osa jotain isompaa kuviota, jota mä en vain vielä nää. Että ehkä mua ei vain ole tarkoitettu tähän kyseiseen kouluun.

Että asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä.

"Musta tuntuu että sä onnistut sitten kun sä haluat sitä tarpeeksi paljon.", totesi yksi lähimmistä ystävistäni. Ja viisaasti totesikin.

Enkä mä tällä hetkellä haaveile kovin monesta asiasta yhtä palavasti kuin siitä, että mä oikeasti tietäisin, mitä mä haluan. Faktahan on se, että jokaiselle alalle (miinus ehkä lääkärit ja lakimehet) on olemassa lukemattomia eri polkuja. Ja jos mun ystäviä on uskominen, mä en vain ole löytänyt sitä omaa polkuani vielä. Vähän kuin seikkailisin labyrintissä. Sitä tietää, että kultaa, kunniaa ja mainetta odottaa toisessa päässä (ja jos ei Kolmivelhopokaalia heru, niin no, se unelmien ala on ihan hyvä vaihtoehtopalkinto), mutta oon vain osunut sivupoluille. Mä en halua sanoa, että olisin eksynyt harhapoluille tai väärään suuntaan, koska jokainen kokemus kasvattaa ja muovaa meitä. Ehkä mä vain tarvitsen näitä sivupolkuja kasvaakseni ihmisenä siihen pisteeseen, että oon "valmis" kouluun.

Ja kyllä, aika ajoin mulle tulee hetkiä, kun haluaisin kirjoittaa noi edellisen kappaleen rauhallisen viisaat sanat paperille, rypistää paperin tolloksi, repiä sen, hyppiä silpun päällä tasajalkaa ja lopuksi valelisin ne öljyllä ja sytyttäisin palamaan. Ja koko ton ajan kiljua kuinka "Mä en jaksa enää odottaa, voisinko mä nyt vaan tietää mitä mä oikein haluan, PLEASE!"

Onneksi niitä hetkiä varten, kun usko omaan itseen on tilapäisesti hukkunut massiivisen pahan mielen patjan alle, on olemassa perhe ja ystävät. Oon tänään saanut kuulla niin valtavan määrän kauniita ja tsemppaavia sanoja, että liikutuin uudelleen jo pelkästään niiden lukemisesta. Viesti toisensa jälkeen sain lukea iPhonen näytöltä juuri niitä sanoja, joita en tajunnut tarvitsevani, mutta joiden tajusin heti lukemisen jälkeen olleen täysin oikeita ja joita ilman en olisi pärjännyt. Siitä vaan universumi, siinähän yrität horjuttaa mun tasapainoa, mutta ei auta, koska mulla on maailmankaikkeuden parhaat ihmiset tasapainoilemassa mun kanssa. Mun lempparijengi eli lähipiiri on vaan painonsa arvosta täyttä, puhdasta kultaa.

Sitäpaitsi elämä kantaa ja asiat järjestyy aina. Jotenkin.

Jalkoihin sattuu siksi, että aloitin eilen urheilemisen kolmen viikon flunssaputken jälkeen. Tänään lenkkitossuja jalkaan kiskoessa reisissä poltteli vähän edelleen, mutta taistelunhalu ja tarve päästä purkamaan omia fiiliksiä voittivat. Jalat olikin sellasissa liekeissä, kun pääsin kotiin, etten muista koska viimeksi olisin kokenut vastaavaa. Ja kaiken järjen vastaisesti nautin noista tuntemuksista ihan satasella. Ei tässä paljon puhutussa "terveessä kivussa" ole mitään järkeä ja silti siinä kuitenkin on.

Ja ai niin! Brysselin reportaasi olisi tosi kivasti kuvia vaille julkaisuvalmis. Pikkuisen mutkan matkaan tuo mun kameran usb-johdon täydellinen katoamistemppu. Mulla ei ole, ei siis pienintäkään aavistusta siitä, missä se voisi olla. Kovin turhauttavaa.

Sormet ristiin että löytäisin 1) no sen usb-johdon 2) selvyyttä siihen, missä suunnassa mun tuleva opiskelupolkuni mahdollisesti olisi.

xx,

Anna

6 kommenttia:

  1. Oi voi. Oon kyllä samaa mieltä että ystäväsi on sanonut viisaasti tuosta ajankohdasta, kyllä se sitten nappaa, kun on nappaakseen. Kuinka kauheelta se kuulostaakin,etenkin kun se sen kaiken tahtoisi heti.

    Osaan tosi hyvn samaistua tohon, että mitä ihmettä sitä tajuaisi haluta niin kovasti, että tekis kaikkensa sen onnistumisen eteen ja olis niin hemmetin Valaistunut että Dalai Lama jäisi helposti kakkoseksi. Mut oon nyt tässä vuosikaudet uskotellut itselleni, että mielummin ajelehtii, kokeilee kaikkea ja etsii itseään, kun tekisi jotain mikä on vain semisti kivaa mutta tietää jo ettei tää oo se mun juttu. Voi opiskella tutkintoja jotka ei varsinaisesti kiinnosta, mutta onko niistä oikeesti mitään hyötyä myöhemmässäkään vaiheessa? Oon suunnattoman kateellinen niille jotka ovat aina tienneet mitä haluavat, ja sävelet on ollu selvät vuosikausia ja ne etenee niitä kohti, kun ite vaan ajelehtii. Mut loppujen lopuks, mitä sitten? Me ollaan nuoria ja koko maailma on meille auki. Kokeillaan kaikkea, niin tiedetään, mitä ei ainakaan haluta! Uskon myös siihen et kun näin pitkään etsii sitä oikeesta elämänsuuntaa ja -suunnitelmaa, et kun sen lopulta joskus tajuaa, se tuntuu niin oikealta kun olla ja voi.

    Tsemppii Anna ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis nimenomaan, ei vaan jaksaisi enää "odottaa", etenkin jos yhtään kärsimätön luonne. Kai se on vaan tää ihmismieli ja se ikuinen "Missä mun kuuluu olla?" -kysymys. Näinä hetkinä pitäisi vaan itse muistaa nauttia myös siitä matkasta, se on aivan yhtä tärkeä (ellei jopa tärkeämpi) kuin itse päämäärä.

      Kirjoitit tossa lopussa suoraan kuin mun ajatuksista. Koska siinä oon täysin samaa mieltä sun kanssa, että koskaan ei pitäisi tyytyä "ihan kivaan", oli kyseessä sitten mikä tahansa elämän osa-alue, iso tai pieni. Ja toi viimeinen lause oli yksi sykähdyttävimmistä, joita oon vähään aikaan lukenut.

      Kiitos kaunis Lotta <3

      Poista
  2. Hei apua, mun on nyt pakko kysyä - haitko sä Haaga-Heliaan opiskelemaan journalismia? Stalkkasin tuolta sun Helsinki-postauksesta, että pääsykokeet ainakin oli samana päivänä. Jos kävit, niin täällä toinen lontoolainen joka kävi samoissa pääsykokeissa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, kyllä vain, juurikin sinne olin laittanut hakupaperit menemään! Jos näit ruskeatukkaisen, isoa mustaa laukkua ympäriinsä raahaavan, Batterya loputtomasti litkivän tytön, se olin minä :D Mä jäin tosiaan nuolemaan näppejäni, mutta toivottavasti sä onnistuit paremmin! :)

      Poista
    2. Jos näit blondin tytön istumassa väsyneenä nurkassa valtavan käsimatkatavaran kanssa, se olin mä :D Mä saavuin paikalle vähän kahta kättä heiluttaen, mokasin yleistiedon (en tajunnut että vääristä vastauksista menee miinuspisteitä) ja jossain rakennuksen ulkopuolella tajusin pitäväni kädessäni yhtä persoonallisuustestin kaksipuoleista tehtäväpaperia... Ihmekään kun varasija oli jossain kymmenennen paikalla! Tosin mua ei niin harmita, opiskelu Suomessa kun ei ole hetkeen tuntunut enää kovinkaan ajankohtaiselta :)

      Poista
    3. Musta ne ohjeistukset koskien sitä yleistiedon koetta oli snadisti hämärät, mulle nimittäin jäi myöskin vähän epäselväksi, että menikö niistä vääristä vastauksista miinuspisteitä vai ei. (Ja joo, myöhemmin tosiaan selvisi, että menihän niistä :D) Aika hyvälle varasijalle kuitenkin pääsit! Ja hyvä ettei sullekaan jäänyt loputtoman huonot fiilikset vaikkei nyt napannutkaan. Sinnehän oli hakenut ihan jäätävän paljon jengiä, musta voidaan taputtaa itseämme selkään jo siitä hyvästä, että oltiin niiden 140 ihmisen joukossa, jotka sai kutsun pääsykokeisiin! Tapu tapu me!

      Poista