Uutisia

No niin. Olen monta päivää miettinyt, miten muotoilisin asian, jonka kohta kerron. Kertoisinko vain epämuodollisesti jonkun postauksen lomassa? Omistaisinko sille oman postauksen ja paljon huutomerkkejä ja capslockilla kirjoitettuja sanoja?

(Ei hätää, teille tämä ei ole iso juttu, mutta minulle henkilökohtaisella tasolla on.)

Jokainen idea on tuntunut hiukan väärältä, jotenkin tilanteeseen sopimattomalta. Niinpä tänä aamuna totesin, että jospa vain kertoisin asiasta omana itsenäni, ilman tarvetta korostaa mitään tai jättää mitään sanomatta.

Juttu on nyt nimittäin niin, että mulle on tarjottu vaihtopaikkaa ensi syyslukukaudeksi Uppsalan yliopistosta. Olen ottanut paikan vastaan ja tehnyt kurssisuunnitelman. Asuntohaku aukeaa tulevana viikonloppuna.

Olen luonnollisesti hyvin, hyvin innoissani, sillä vaihtopaikka Ruotsissa on ollut unelmani jo ennen kuin olin edes sisällä yliopistossa. Valitsin maaksi Ruotsin, koska ensisijainen tavoitteeni (opintopisteiden keräämisen lomassa, hehe) on kehittää oma ruotsin kielen taitoni mahdollisimman sujuvaksi.

Hain pelkästään Uppsalaan, vaikka yliopiston vaihtokoordinaattori suosittelikin pohtimaan myös pienempiä yliopistoja, koska onhan aivan selvää, että isommat yliopistot (kuten Uppsala, Tukholma ja Göteborg) ovat myös suosituimpia eli sisäänpääsy on vaikeampaa kun hakijoita on enemmän.

Kahlasin läpi jokaikisen mahdollisen hakuohjelmassa olevan ruotsalaisyliopiston ja totesin, että ensinnäkin pienissä yliopistoissa opintotarjonta oman pääaineeni kohdalla on melko olematon ja toiseksi kunnianhimoni koputteli takaraivossa. Uppsala on yksi Ruotsin vanhimpia ja arvostetuimpia yliopistoja, miksi en siis hakisi parhaimpaan mahdolliseen? Niinpä otin riskin ja laitoin kaiken yhden kortin varaan (dramatic much?) ja se onneksi kannatti. Olen kuullut Uppsalasta paljon hyvää, sekä ystäviltäni että blogin lukijoilta. Itseasiassa yhden lukijan kommentti sai minut alunperin edes miettimään Uppsalaa, koska suunnittelin tuolloin hakemavani pelkästään Göteborgiin. Mutta sitten Göteborg sai rinnalleen Uppsalan. Mietin pitkään, hakisinko molempiin (Nordlys-ohjelma, jonka kautta lähden, sallii haun maksimissaan kahteen eri yliopistoon), mutta lopulta alkuperäinen vaihtoehtoni Göteborg tippuikin kokonaan pois.

Ja hyvin kävi. Kiitos siis sille ihanalle ja avualiaalle lukijalle, joka talvella mainitsi mulle Uppsalasta!

Mutta mua myös jännittää. Aivan saakelisti, to be honest.

Jännittää lähtö uuteen, tuntemattomaan paikkaan. Jännittää, löydänkö sieltä kaltaisiani ihmisiä, joiden kanssa ystävystyä. Jännittää, paraneeko ruotsin kielen taitoni ollenkaan. Jännittää, pärjäänkö ruotsinkielisillä luennoilla.

Mutta ennen kaikkea mua jännittää olla erossa poikaystävästäni. En pelkää sitä, etteikö suhteemme kestäisi erossa olemista. Pelkään omaa ikävääni, siihen hukkumista.

Koska olemme tavallaan yhä melko tuore pari, elän edelleen sitä vaihetta jossa haluaisin viettää mahdollisimman paljon aikaa poikaystäväni kanssa. Toki on mahdollista, että syksyllä olen jo "itsenäisempi", mutta on myös hyvin mahdollista, että en ole. Tällä hetkellä jo muutaman päivän erossa oleminen tuntuu sietämättömältä ja pelkään siksi ajatella, miltä monen viikon tai jopa kuukausien erossa oleminen tulee tuntumaan.

Jossain syvällä sisimmässäni on myös pieni ääni, joka sanoo, että huoleni on naurettava. Paitsi siksi, että ikävä on ulkomailla ollessa varmasti erilaista, koska silloin ei ole samanlaista mahdollisuutta viettää aikaa yhdessä fyysisesti samassa paikassa.

Mutta myös siksi, että tuntuu hölmöltä valittaa tällaisestä asiasta, jos mietitään kuinka kokonaisvaltaisen onnekkaassa asemassa kuitenkin olen. Olen länsimaalaisessa hyvinvointivaltiossa elävä nuori nainen, joka saa opiskella valtion tuella Suomen parhaassa yliopistossa ja joka on saanut mahdollisuuden suorittaa osan opinnoistaan ulkomailla. Mutta on se niin rankkaa, kun joutuu olemaan vähän aikaa erossa poikaystävästä kun samaan aikaan maailmassa on edelleen nuoria tyttöjä ja naisia, joilla ei ole minkäänlaista sananvaltaa mihinkään ja jotka naitetaan ennaltavalitulle miehelle.

Yritän kuitenkin ajatella niin, että ei se, että minä koen pahaa mieltä jostain paljon pienemmästä asiasta, vähennä noiden naisten ja tyttöjen ongelmia.

Olen valtavan kiitollinen siitä, että mulle on suotu mahdollisuus lähteä vaihtoon Ruotsiin ja siksi kaikki nämä negatiiviset tunteet tuntuvat jotenkin vääriltä. Ikään kuin mulla ei olisi oikeutta ja lupaa tuntea niitä, vaikka tietenkin mulla on. Mäkin olen vain ihminen. Tunteineni kaikkineni.

Olen täysin rehellinen, jos sanon, että joinain hetkinä ajatus vaihtoonlähtemisestä saa vatsan muljahtamaan hieman ikävällä tavalla, mutta onneksi useammin on niitä hetkiä kun ajatus syksystä Uppsalassa saa hymyni ulottumaan korvasta korvaan.

Mutta sellaista siis. Vaihtojuttuja ja -pohdiskeluita on siis varmaan kesän mittaan luvassa ja tietenkin kirjoitan Uppsalasta ja arjesta siellä, jahka sinne asti päästään. Tässä on kuitenkin koko kesä edessä ennen sitä.

Kuvituksena minä Arlandan lentokentällä. Paikka käynee syksyn aikana entistä tutummaksi.

Ja hei, Uppsala-vinkkejä ja yliopisto/amk-vaihtokokemuksia otetaan ilolla vastaan!

xx,

Anna

ps. Myös postaus koskien mun yliopisto-opiskelujani ja ajatuksiani välivuosista on viimeistelyä vaille valmis!

Miksi?

Miksi läppärini luulee olevansa Briteissä, vaikka oikeasti olen junassa matkalla Saimaan rannalta Stadiin?

Miksi pakkaan aina liikaa vaatteita mukaan, ihan sama kuinka pitkälle tai lyhyelle reissulle lähden?

Miksi junan roskis on täynnä outoja siemenen kuoria?

Miksi jonkun toisen keittämä kahvi maistuu lähes poikkeuksetta tosi hyvältä?

Miksi en ole aikaisemmin tajunnut, kuinka aivot tyhjentävä ohjelma Temptation Island Suomi 2 on?

Miksi molemmat mua miellyttävät värit laukusta, jonka ajattelin ostaa seuraavaksi, on myyty loppuun?

Miksi Game of Thrones on niin hyvä?

Miksi mulla on läppärin kuva-arkistoissa kuva pölypussipakkauksesta?

Miksi panikoin aina kun vahingossa aktivoin Sirin (puhelimen ääniohjausominaisuuden)?

Miksi olen ollut viime aikoina kovin mieltynyt hempeän vaaleanpunaisiin vaatekappaleisiin?

Miksi ensi syksyn Vain Elämää -tähtiä ei ole vielä paljastettu?

xx,

Anna

Sadepäivän fiiliksiä

Vaikka koko päivän on satanut ja onnistuin saamaan itseni tilanteeseen, jossa kotiavaimeni olivat lähimmilläänkin yli 70km päässä minusta, en jotenkin osannut olla ärsyyntynyt. En tänään. Vaikka taivas on ollut harmaa, mieli on ollut kirkas.

On ihan fakta, että jokaisen päivän ja sattuman voi nähdä joko hidasteena tai seikkailuna. Sade tuntuu niskassa kylmältä, mutta voi vitsi sitä fiilistä kun pääsee viimein sisälle, saa ottaa kosteat vaatteet pois ja heittää päälle poikaystävältä omitun ylisuuren t-paidan. Istua sisällä ja kuunnella sadepisaroiden osumista ikkunaan kun vieressä toinen on jo ehtinyt nukahtaa.

"The Earth is five billion years old

how god damn lucky am I

to be alive 

at the same time as you."

Tällaisia suuria asioita sisältävien sitaattien jälkeen tuntuu jotenkin hassulta edes ajatella että mistä kaikesta sitä voikaan ärsyyntyä, kun on olemassa myös niin paljon asioita, joista olla kiitollinen. Sen kun aina vain muistaisi.

xx,

Anna

Vastoinkäymisistä ja siitä, miten elämän kauneuden löytää katsomalla

Luin bloggaajakaimani, Vihervaaran Annan, erään vanhan blogipostauksen, joka sai minut ajattelemaan.

Anna kertoi ärsyntyneensä yhteen postaukseensa saatuun kommenttiin, jossa anonyymi kommentoija kritisoi kaimani tapaa "antaa elämänohjeita". Anna puhui postauksessaan siitä, kuinka hänen mielestään kannattaa luottaa siihen, että elämässä asiat tapahtuvat juuri silloin kun niiden kuuluukin. Kommentoija kritisoi Annaa siitä, ettei hän naiiveista teksteistään päätellen ole juurikaan kokenut vastoinkäymisiä elämässään (kommentoija mainitsi juuri menettäneensä toisen vanhempansa ja saaneensa tietää sairastavansa parantumatonta sairautta, mikä on tietenkin kamalaa ja kovin surullista).

Aloin kuitenkin pohtia, miten kenelläkään on varaa arvottaa toisen kokemia vastoinkäymisiä. Kaimani blogi perustuu positiivisuuteen, mutta ilman, että hänestä rakentuisi feikkimäisen oloista kuvaa täydellistä kiiltokuvaelämää elävänä naisena. Minä näen blogin ja etenkin kirjoittajan sen takana niin, että hän on vain päättänyt keskittyä katsomaan elämää positiivisten asioiden kannalta ja niihin keskittyen. Kaunis ja mielestäni ihailtava asenne, jota pyrin myös itse omassa elämässäni toteuttamaan.

On totta, että kohtaamme kaikki vastoinkäymisiä, suuria ja pieniä. Mutta mikä oleellisinta, kohtaamme kaikki erilaisia vastoinkäymisiä. Se, mikä tuntuu toiselle maailmanlopulta, voi olla toisen silmissä aivan mitätön asia. Minusta ei ole kenenkään ulkopuolisen asia arvottaa toisen vastoinkäymisen suuruutta, eihän se ole mitään kilpailua. Aivan kuten ei onnellisuuskaan ole. Toisen onnikaan ei ole sinulta pois, joten miten jotain toista ihmistä voi liikuttaa se, minkä kokoisia vastoinkäymisiä itse kohtaa.

Aivan kuten kaikki muutkin ihmiset, minäkin olen kokenut vastoinkäymisiä, joista osa on ollut suurempia ja osa pienempiä. Osasta en ole puhua pukahtanutkaan täällä, osasta olen kertonut.

En sitten tiedä onko se vain asenteesta kiinni, mutta koen kuitenkin, etten ole onnekseni joutunut toistaiseksi käymään läpi mitään sellaista, mikä olisi ollut liikaa minulle. Yritän pääosin keskittyä asioiden positiiviseen puoleen ja löytää tapahtuneista asioista jotain hyvää. Aina se ei ole helppoa, ja joskus asioiden hyvät puolet näyttäytyvät vasta pitkän ajan päästä, mutta niitä kuitenkin aina lopulta löytyy.

Aivan kuten toinen Annakin, minäkin uskon positiivisuuden voimaan ja siihen, että elämässä kannattaa etsiä ja arvostaa etenkin niitä pieniä iloa ja kauneutta tuovia juttuja. Elämä ei ole aina kivaa ja reilua, ei kenellekään. Emme aina voi valita, mitä elämä tuo eteemme, mutta voimme valita, miten jatkamme eteenpäin. Vastoinkäymisten, sekä isojen että pienten kohdalla voi valita katkeroituuko niistä vai antaako niiden koulia ja vahvistaa itseään.

Koskaan ei kuitenkaan pidä unohtaa, mikä elämässä on oikeasti tärkeää. Minulle oikeasti tärkeitä asioita ovat pyrkiminen onnelliseen elämään; rakkaus, jota koen minulle tärkeitä ihmisiä kohtaan ja jota vastaanotan heiltä sekä kaikki ne tuokiot, kun ymmärrän miten paljon hyvää ja kaunista elämän pienissä hetkissä on.

Ne ovat minussa virtaavan elämän pohja.

xx,

Anna

Hei me seilataan!

Olen paraikaa laivassa matkalla Tukholmasta Helsinkiin, sillä lupauduin joitain kuukausia sitten valvojaksi nuorimman pikkusiskoni wanhojen risteilylle. (Kyllä nykyään on lukiolaisten elämä helppoa. Silloin kun meikämandoliini oli lukioikäinen, valvojien oli oltava vähintään 30-vuotiaita, kun tänä päivänä riittää 25v. Haha.). Istun eräässä (myös mahdollisesti ainoassa) laivan kahvilassa ja ihailen Tukholman saaristoa ja hiljalleen laskevaa ilta-aurinkoa. 

En ole ollut laivalla vuosiin ja lienee enemmän kuin mahdollista, että tämän reissun jälkeen en aivan heti edes haaveile uudesta matkasta. Kärsin eilisellä menomatkallamme Tukholmaan lievästä ”matkapäänsärystä", vaikka en edes tiedä onko sellaista oikeasti olemassa. 

Helsinki näytti satamasta irtautuessamme ja seisoessani laivan yläkannella samanlaiselta, mutta kuitenkin hieman erilaiselta. Kauniilta kuitenkin, ja kovin rakkaalta. Nautin meren läheisyydestä, mutta en keinunnasta. Liekö päänsärkyni ollut orastavaa matkapahoinvointia. Tai sitten olen vain tulossa vanhaksi. Tai ehkä olen vain liian tottumaton laivalla matkustamiseen. Mene ja tiedä. 

Minulla on kokonaan oma hytti, mikä on yhtä aikaa mukavaa ja hieman jännittävää. Eipähän tarvitse kysyä keneltäkään, saanko lakata kynnet tai miettiä, soiko jonkun herätyskello aamulla. 

Ostin ensitöikseni eilen travel-kokoisen pussin Pollyja. Miksi laivalla tulee aina sellainen olo, että pitäisi ostaa kamalasti karkkia? Vähän lakupiippuja ja jättisuklaalevyn ja Tobleronea ja pingviinikarkkeja ja ties mitä vielä. Ihan höpsöä. Eihän karkki ole edes juurikaan halvempaa kuin maissa.

Pikkusisko ystävineen on onnekseni ottanut mut porukkaansa, joten yksinäistä täällä ei ole ollut. Olin jotenkin optimistisesti ajatellut opiskelevani kovasti reissun aikana, mutta no, se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. 

Olen aika väsynyt, tanssittiin yläkerran diskossa siskon ja tämän ystävien kanssa pitkälle yöhön. Mutta onneksi lähdin tyttöjen kanssa tänään aamulla Tukholmaan. Kirsikkapuut kukkivat ja voi taivas miten iloiseksi ne minut saivat! Tajusin niitä ihaillessani, etten ole ehkä koskaan aikaisemmin nähnyt kerralla niin paljon kukkivia kirsikkapuita. 

Haltioiduin niistä suuresti. Niiden keskellä oli kuin kävelisi maailman kauneimmassa satumaailmassa.  

xx,

Anna

Ajatuksia meikkaamisesta

En ole tainnut erikseen mainita tästä blogissa, mutta päätin uutena vuotena muutamasta tavoitteesta tälle vuodelle. Yksi niistä oli, että opettelen meikkaamaan paremmin. Mun meikkaaminen oli aikaisemmin aivan mitätöntä, en osannut enkä täten siis myöskään jaksanut meikata enempää kuin mitä tuolloin osasin. Eli tuskin mitään. Käytin päivittäin noin kolmea meikkituotetta. Päätin kuitenkin, että näin "aikuisena" (kröhöm no iällisesti oon ainakin jo nuori aikuinen) olisi hyvä osata meikata huolellisemmin. Niinpä kyselin neuvoja ystäviltä, jotka tykkää meikkileikeistä ja katselin joitain Youtube-videoita.

Niiden seurauksena tein listan jutuista, joita voisin hankkia ja uudistin meikkausrutiiniani. Vaikka esimerkiksi contouring-jutut on mulle edelleen yhtä suurta kysymysmerkkiä ja hc-kamaa (ihan oikeasti, siinä siis vielä superdupermegavarjostetaan naamaa? Joo? Ei?). Viimeiset meikkihankinnat aion toteuttaa kuluvana viikonloppuna, sillä vietän ystäväni kanssa pari päivää Tukholmassa. Sieltä löytyy lähin Sephora, jonne meikäläisenkin tie vie. Mä en ole ikinä ollut Sephorassa riehaantuvaa tyyppiä (no ylläri), kun en ole ikinä tiennyt, että mitähän ihmettä noilla kaikilla tuotteilla oikein tehdään eikä mulla ole edes suteja tarpeeksi jne jne.

Nykyään mun arkimeikki on jo paljon huolitellumpi, mutta suurin ero onkin syntynyt meikkipohjan suhteen. Teen sen nykyään paljon tarkemmin, jolloin ihosta tulee tasaisen näköinen ja jolloin lopputulos näyttää viimeistellyltä. Yksi huippuostoksistani on ollut Beauty Blender. Mä olin hyvin skeptinen sen suhteen. Haloo, se on vaan yksi sieni, what's the fuss? Mutta siis paitsi että sillä saa tehtyä tosi ohuen meikkipohjan, mikä on mulle tosi tärkeää, koska mikään ei ole kauheampaa kuin tunne viiden sentin pakkelikerroksesta naamalla, sillä on myös hyvä levittää vaaleaa peitevoidetta silmänalusten alle. Mulla lähti aina rullaamaan se tai no, peitevoide meni aina juoviksi silmänalusten alle kun levitin sitä sormin. BB:llä levitettynä tätä tapahtuu paaaaaaljon vähemmän. En oikein tiedä millä sitä juovittumista voisi ehkäistä.

Puuteria etsin vielä. Sekin on yksi viidakko. Mua harmittaa tosi paljon, että Stockmann Beautyja ei enää ole. Siis sellaisia pieniä, kuten esimerkiksi Kampissa oli, joissa on kaksi myyjää, mutta jotka tuntevat kaikki tuotteet. Mä kävin aina Kampin Stockmann Beautyssa just tästä syystä. Koska auta armias kun menen keskustan meikkiosastolle, niin tietenkin jokaisen merkin myyjä kehuu omaa tuotettaan ja koita siinä sitten arpoa, että mikähän sopisi mulle parhaiten. Sama Sokoksella. Mä haluan kaupan, jossa on monta eri merkkiä, mutta vain yksi myyjä.

Silmämeikkiä en ole vielä edes alkanut harjoitella. Arkisin en koe tarvetta meikata niitä ollenkaan, edes ripsarilla, kiitos ripsienpidennysten. Mutta jonkinlaisen iltameikin haluaisin harjoitella, luomiväreineen kaikkineen. Ehkä joku kevyt smokey eye tai muu klassinen meikki?

Kuvassa lähes ikuisia meikkilemppareita. (YSL:n paketissa on aurinkopuuteri.)

xx,

Anna

Kaikenlaista

Siis mä en vieläkään käsitä, että on muka huhtikuu ja rehellinen kevät. Ja vappukin on ihan parin viikon päästä. Justhan vuosi vasta vaihtui.

Mulla on menossa perinteinen perjantai-siivous. Mulla on tapana aina perjantaisin siivota koti, niin on sit kiva tehdä illalla ruokaa ja aloittaa viikonlopun vietto. Pari kaveria tosin nauraisi varmaan kuollakseen tässä kohtaa, koska monen mun ystävän mielestä täällä on aina sen näköistä, että voisi vaikka tasavallan presidentti tupsahtaa kylään. Nojaa. Onhan täällä toki yleensä aina siistiä, mutta se johtuu kahdesta syystä: ensinnäkin, mä olen tosi siisti luonne (siis sillee en-sotkuinen) ja kun koti on järjestyksessä, mieli on järjestyksessä. En pysty keskittymään sotkun ja kaaoksen keskellä oikein mihinkään. Ja toiseksi, kun nyt vielä asun tässä yksiössä niin tää yksi iso huone alkaa aika nopeasti näyttää epäsiistiltä. Ei tarvita kuin petaamaton sänky ja vaatteita vähän siellä sun täällä. Ja kutsukaa hulluksi, mutta musta siivoaminen on oikeastaan ihan kivaa.

Viikon jännittävin juttu lienee se, kun kävin alkuviikosta lääkärissä kipeän alaselän takia. Onnekseni mun kohdalle osui mitä valloittavin lääkäri, joka asiani kerrottuani kaivoi esiin "The Atlas of Human Body" -nimisen opuksen ja näytti mulle, miten ihmisen selästä löytyy juttuja kolmesta eri kerroksesta. Musta oli aivan tajuttoman liikuttavaa, kun hän innoissaan selasi kirjaa ja näytti mulle ihmisen selästä löytyvien lihasryhmien kuvia. As if mä nyt olisin niistä mitään ymmärtänyt tai muistaisin niitä enää. Mutta se, mikä musta oli ihanaa, oli se, miten tää kyseinen lääkäri otti mut mukaan siihen. Toki kävin yksityisellä, jossa olen kyllä poikkeuksetta saanut hyvää palvelua, mutta tämä kyseinen lääkäri oli erinomainen. En enää muista mikä sen pienen lihasryhmän nimi oli, josta lääkäri arveli mun kipuilun johtuvan, mutta jutustelun ja liikkuvuusharjoitusten jälkeen hän vakuutti mulle, ettei kyse mitä todennäköisimmin ole mistään vakavasta.

Mä olen ollut sikäli onnekas, ettei mulla ole elämäni aikana juurikaan mitään isompia sairauksia tai ongelmia kropan kanssa. En ole koskaan murtanut mitään tai joutunut olemaan yötä sairaalassa (kopkopkop). Niinpä pieni selkäkipukin tuntuu aika isolta, kun sitä ei osaa omalla kohdalla suhteuttaa mihinkään. Sain lääkäriltä ohjeeksi tehdä kotona päivittäin rotaatioharjoituksia, joiden on tarkoitus vahvistaa niitä pikkuisia selän lihaksia ja toivottavasti jo parin viikon sisällä nää vähäisetkin seläkivut ovat jääneet unholaan.

Yliopistolla on menossa viimeinen periodi (yliopistolla vuosi jakautuu neljään periodiin/jaksoon eli aina kaksi periodia per puoli vuotta) ja mulla on ollut pari rästitenttiä, joihin olen siis päivisin opiskellut. Meillä on yliopistolla menossa todella kiinnostava kurssi, jossa käsitellään supersuosittuja nuortenromaaneja ja 14-vuotias teini-Anna hykertelee sisäisesti, kun "pitää" lukea muun muassa Twilighteja ja Nälkäpelejä uudelleen. Tai no toki ei tarvitsisi, jos on ne jo kerran lukenut, mutta musta on kiva virkistää muistia. Ja on mielentöntä, miten paljon uusia näkökulmia toi kurssi on noihinkin kirjoihin antanut.

Olen myös jo vähän pohdiskellut mahdollista kandi-aihettani, vaikka sen kirjoittaminen onkin edessä vasta keväällä 2017, vuoden päästä siis. Mutta kun mä olen vähän tällainen kaikkimulleheti-tyyppi ja kun keksin jonkun asian, haluan "ajatella" sen loppuun asti mahdollisimman pian. Siksi kandin mielessäpyöriminen onkin osaksi tuskastuttavaa. Mulla ei rehellisesti sanottuna ole minkään maailman käsitystä siitä, mistä jengi kirjoittaa niiden kandeja. Joo, kai sen voi kirjoittaa about mistä vaan, mutta ei se nyt ainakaan tätä helpota. Yliopistolla lienee jonkin sortin arkisto, josta vanhoja kandeja voisi käydä kaivelemassa ja samalla inspiroitua vähän. Pitää tutkia asiaa.

Pohdin kandiani osaksi nyt jo myös siksi, että ensi syksynä on luvassa pieniä muutoksen tuulia opiskelujen saralla, mutta palaan siihen myöhemmin. En kuitenkaan ole jättämässä yliopistoa, sen voin paljastaa, haha.

Kuvituksena puhelimen kameran räpsyjä viime päiviltä. Eiranrannan auringonlaskut on hullun kauniita, olin ihan unohtanut miten vaikuttavia ne on! Ja leivottiin tossa eräs päivä onnistuneesti mokkapaloja. Allekirjoittaneen kärsivällisyys ei tosin meinannut riittää kaikkien kuivien aineiden siivilöimiseen, mutta selvisin voittajana. Joskin sitten myöhemmin kuulin ystävältäni, että "siis eihän kukaan niitä siivilöi. Paitsi meidän mummi."

Nyt lähden käymään kirjastossa ja Postissa. Mä suuntaan tosiaan varhain huomenaamulla Tukholmaan, mutta ajastin yhden postauksen viikonlopulle, joten palataan livenä luultavasti ensi viikon alussa.

Ihanaa viikonloppua!

xx,

Anna