Apeuspäivä, mutta onneksi se on ohimenevää

Mä olen jotenkin ollut ihan loppu tänään. Mulle tulee aina välillä, sanotaan että kerran kuukaudessa tällaisia päiviä, kun oon vaan puhki. Oon väsynyt ja apea ilman mitään kunnollista syytä. Voimia ei tunnu löytyvän mihinkään, eikä mikään oikein jaksa innostaa niin kuin yleensä.

Jos olisin saanut valita, olisin nukkunut koko päivän, enkä varmasti olisi poistunut talosta ennen kuin olisi pitänyt lähteä hakemaan lapsia koulusta, mutta meidän siivooja tuli tänään ja jotenkin tuli inhan ahdistunut olo, kun ei saanut olla yksin.

Niinpä raahauduin kaupungille kävelemään, ulkona oli kuitenkin mielettömän kaunis sää. Sinänsä huvittavaa, koska siellä en todellakaan ollut yksin. Mutta silti sain olla rauhassa. Mun ei tarvinnut puhua kenellekään ja sain olla itsekseni omien ajatusteni kanssa.

Erään kosmetiikkamyyjättären kanssa kävin kuitenkin lyhyen keskustelun, jonka tuloksena poistuin kaupasta Cliniquen cc-voiteen kanssa. Mä en tykkää meikkivoiteista, koska musta tuntuu aina että mulla olisi paksu maski naamalla kun käytän niitä (it's only in my head, tiedän). Rakastan keveyttä ja luonnollisuutta, mitä omaan meikkiin tulee. Mun vanha bb-voide (jota olen sitäkin sekoitellut kosteusvoiteeseen, koska sekin tuntui yksinään liian paksulta) vetelee viimeisiään ja jotain pientä tasoitusta mäkin kuitenkin kasvoilleni kaipaan. Katsotaan miten ton kanssa käy.

Kiertelin kauppoja, mutta en etsinyt mitään. (Paitsi mustia nahkahousuja!) Ostin hyvänmakuisen halloum-juusto-patongin, jota mutustin tyytyväisenä junassa matkalla kotiin.

Jotenkin itse miellän nää apeuspäivät sellaisiksi "energiankeruupäiviksi". Mä olen kuitenkin 95% ajasta hyvin iloinen, pirteä ja naiivin innostunut suunnilleen kaikesta. Mut tekee iloiseksi lehtien läpi siivilöityvä auringonpaiste, lintujen laulu, taivaalla näkyvä lentokone, rakkaan ihmisen hymy, onnistunut kuppi kahvia tai se, että saan laittaa lempikengät jalkaan.

Jotenkin tykkään ajatella nää ajoittaiset apeuspäivät sellaisiksi hetkiksi, jolloin oon kuluttanut kaiken henkisen iloisuusenergiani loppuun ja sinä aikana, kun se kerääntyy uudelleen, mä olen jotenkin hiipunut versio itsestäni.

Onneksi tämä, kuten niin monet muutkin asiat, on vain väliaikaista.

Ja kuten eräässä kappaleessakin sanotaan: "only know you've been high when you're feeling low".

Välillä oon ihmetellyt, miksi pitää olla sadetta, että osaisi arvostaa aurinkoa - mä tiedän olevani onnekas saadessani ja voidessani olla niin onnellinen kuin mitä yleisesti ottaen olen ja osaan arvostaa sitä, yleensä juuri niinä hyvin onnellisina hetkinä. Mutta ehkä sitä omaa perus(hyvin)onnellista olotilaansa osaa arvostaa vielä vähän enemmän kun on myös niitä vähän harmaampia hetkiä. Tai ainakin asian osaa nähdä vähän erilaisesta näkökulmasta.

Kuvituksena mun sängynpääty, huoneessa oleva suuri ikkuna ja ikkunasta avautuva maisema puutarhaan - asioita, jotka jokaikinen päivä tuo hymyn huulille.

xx,

Anna

Note to self: on ihan okei mennä joskus aikaisin nukkumaan

Missäköhän sammiossa mä olen taas oikein elänyt kun olen vasta tällä viikolla löytänyt kreikkalaisen jogurtin luvatun maan? Perhe oli ostanut kreikkalaista jogurttia sellaisissa pakkauksissa, joissa tulee mukana pieni osio vadelmakompottia ja niitä kun miksaa, niin on taivaiden aukeaminen ja enkelikuoron laulun kuuleminen lähellä. Ei varmaan yllätä ketään, että mä oon syönyt meidän kaikki jugut.

Mä olen ollut myös tällä viikolla äärimmäisen hölmö ja valvonut ihan tarpeettoman myöhään jokaikisenä iltana. Päivisin oonkin sitten vedellyt päikkäreitä oikein antaumuksella ja samaa kaavaa toistanen myös tänään.

Mutta eilinen valvominen oli enemmän kuin tarpeen, koska kello 00.31 rakas AH ilmoitti ostaneensa lentoliput tänne!! Se saapuu tänne pidennetyksi viikonlopuksi marraskuussa JEEE!

Me ostettiin myös tällä viikolla rakkaan Brysselissä asuvan ystäväni kanssa Eurostar-junaliput, minä Brysseliin ja takaisin ja se Lontooseen ja takaisin. Marraskuusta tulee varsinainen reissukuukausi. Mahtavaa päästä näkemään rakas E ja käymään Belgiassa ja Brysselissä, enpähän ole sielläkään aikaisemmin päässyt vaikuttamaan.

Ja geez, viikon päästä äiti, nuorin pikkusisko ja pikkusiskon paras ystäväkin saapuvat jo tänne neljäksi päiväksi.

Oon myös tänään illalla luvannut leipoa perheelle karjalanpiirakoita. Ja leipomisella en tarkoita sitä, että käyn ostamassa pakastepiirakoita Suomi-kaupasta ja työnnän uuniin vaan mä leivon ne ihan alusta asti ja teen taikinan itse. Jep. En sitten mitään helpompaa keksinyt. Miksen saman tien luvannut tuoda kuuta taivaalta? Perhe on odottanut tosi innoissaan että mä tekisin niille jotain suomalaista ruokaa ja sen sijaan, että olisin tyytynyt lihapulliin, perunamuusiin ja korvapuusteihin, niin minäpä se aion leipaista karjalanpiirakoita. Mä oon tasan kerran aikaisemmin leiponut karjalanpiirakoita: kahdeksan vuotta sitten yläasteen köksäntunnilla. Just eilen hyvä ystävä (joka ensin nauroi itsensä kipeäksi) antoi vinkin, että riisipuuro palaa sitten helposti pohjaan ja että sitä pitää sekoittaa melkein kokoajan. Ihan totta, saanko vedota johonkin tilapäiseen mielenhäiriöön? A-p-u-a.

Ja ainiin. Ylikohteliaat ja söpöt brittimiehet on waaaayyy tooooo overrated.

Nyt on pakko mennä nukkumaan ne päikkärit, ajatukset on kuin puuroa.

xx,

Anna

NO OLI JO AIKAKIN, JUSTIN

Tästä maanantaista ja aamusta tekee erinomaisen hyvän uutinen, jonka löysin juuri äsken.

Mä kuuntelen vähän kaikennäköistä musaa, mutta kahdella Justinilla on erityinen paikka mun sydämessäni. Näistä kahdesta nuoremman, Justin Bieberin, näin viime keväänä Hartwallilla, mutta vielä JB:täkin kauemmin, en edes tiedä montako vuotta, mä olen odottanut ja odottanut, että saataisiin myös toinen Justin Suomeen. 

Ja nyt se tapahtuu.

Vihdoinkin.

Justin Timberlake tulee Suomeen!

Ah tätä onnen päivää! Mä oonkin useampaan otteeseen ehtinyt pohtia, että hitto vie, se on juuri julkaissut uuden albumin eli sen on pakko lähteä kiertueelle. Ja että saataisko me se vihdoinkin uuden kiertueen myötä myös Suomeen. Ja me saadaan. 

Mä olen kuunnellut Justinia aika kauan, varmaan ekasta sooloalbumista asti (N'Sync meni multa jotenkin ohi Bäkkäri- ja Spaissari-fanituksen takia), mutta tietysti Anna 12 vuotta ei aikoinaan fiilaillut musaa samalla tavalla kuin ehkä nyt. Musta on myös mieletöntä, että Justinin uusin albumi, The 20/20 Experience, nosti Justinin "siistien artistien" listalle myös sellaisissa musapiireissä, joissa Timberlakesta ei oo aikaisemmin juurikaan diggailtu. Useampikin mun tuntema musaan oikeasti perehtynyt tyyppi on kertonut fiilistelevänsä Justinia uuden albumin kuuntelun jälkeen.

Ja onhan Justin myös visuaalisessa mielessä elävä esimerkki hyvästä geeniperimästä (lue: se on aivan järkyttävän kuuma ja hyvännäköinen). 

Toukokuuta odotellessa.

JEE JEE JEE JEE!

xx,

Anna

ps. kuva ryanseacrest.com

Käsittämättömiä asioita

Käsittämätöntä, että on jo perjantai. Musta tuntuu, että justhan viikko vasta alkoi. Mihin nää päivät oikein juoksee?

Mä oon ollut täällä jo neljä viikkoa. Sekin tuntuu käsittämättömältä.

Käsittämätöntä on myös se, että PMMP:n viimeiseen keikkaan on tasan kuukausi. Tämä tuli mieleen siitä, kun kuuntelin Matkalaulu II -biisin tänään. Mä oon menossa tolle keikalle rakkaan AH:n kanssa, meillä kävi ihan mieletön mäihä että ko. keikka osui just sille viikonlopulle, jolloin mä olen pikavisiitillä Helsingissä.

Mä ostin eilen valkoiset lyhytvartiset Converset. Se on sikäli käsittämätöntä, koska vielä kaksi vuotta sitten mä kirjoitin "jos ikinä alan haaveilla omista Consseista, mut pitää viedä hoitoon". Harvoin sitä tulee ajateltua, miten paljon (tai vähän) sitä onkaan muuttunut. Ja vielä harvemmin tulee mietittyä, onko muutoksen suunta hyvä vai ei. Mä oon kuitenkin edelleen se sama baltsuja ja korkkareita syvästi rakastava tyttö. Ja mitäs mun ei annettu ottaa tänne enempää kenkiä mukaan (haha).

Mulla oli myös käsittämättömän (onko tolle olemassa synonyymeja?) hyvä tuuri kun löysin pitkän metsästyksen jälkeen ne kauniin vaaleansiniset, punaisella sydämellä varustetut Vivienne Westwood for Melissa -korkkarit. Oikeassa koossa ja melkein puoleen hintaan. Käsittämättömän tyhmähän sitä olisi pitänyt olla, jos olisin jättänyt ne kauppaan. Nyt olen siis kaukana käytännöllisyydestä olevien kenkien kertakaikkisen onnellinen omistaja. Näytin kenkiä muun muassa faijalle Skypessä ja se vaan nauroi ja pudisteli päätään. "Melkoiset sydämet! Odota mä kirjoitan sen merkin ylös, jos avovaimo tietää sen."

Olen huomannut olevani käsittämättömän herkkä, mitä tulee suhtautumiseeni joihinkin ihmisiin. Herkkä tai hölmö. Tai molempia. Mutta sallittakoon se mulle, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Inhimillisiä olentoja, joiden sydän tuntee ajoittain myös hölmöjä asioita. Jotkut harvemmin, jotkut jatkuvasti ehkä vähän muita useammin.

Täällä on paistanut aurinko melkein koko viikon ja mä tarkenin tänään ulkona shortseissa. Siis c'mon, nyt on kuitenkin syyskuun loppu! Shortseissa! Käsittämätöntä. Lisäksi mä tuun tosta auringonpaisteesta niin iloiseksi, ettei siinäkään ole oikeastaan järkeä juuri lainkaan.

Onneksi elämässä ei aina tarvitse olla järkeä. Muuten voisi olla aika tylsää.

xx,

Anna

ps. käsittämätöntä on myös se, että käytin kyseistä sanaa tässä entryssä kokonaiset 10 kertaa.

Tiistai - hämmentymisen ja uuden lempiherkun päivä

Tiistai-ilta ja mulla vieressä pala Jamaica Ginger Cakea. Tota pitäisi myydä Suomessa, siis ihan totta. Kyseessä on pitko, joka maistuu ihan piparilta, mutta on sellaista pehmeää. Mä itse henk. koht. rakastan raakaa piparitaikinaa paljon enemmän kuin itse paistettuja pipareita (en tykkää siitä pipareiden "kovuudesta" yhtään) ja tossa Jamaica Ginger Cakessa yhdistyy täydellisesti molemmat! Se on ihan jumalattoman hyvää.

Me juhlittiin eilen host-äidin synttäreitä ja mä kävin iltapäivällä ostamassa sille kukkia. Halusin ostaa jotain, mutta sitten en oikein tiennyt mitä ostaa. Ja no, musta itsestäni on kiva saada kukkia. Mä valitsin kukkia siihen kimppuun hartaasti ja huolella, pääväreinä vaaleanpunainen, pinkki ja valkoinen. Ja täällä kukat on vielä ihan naurettavan halpojakin. Kimpusta tuli kaunis ja host-äiti oli iloisesti yllättynyt. Lapset oli tietysti askarrelleet vaikka mitä kortteja ja väkerryksiä ja me koristeltiin kakkukin (joka myöhemmin myös syötiin, of course).

Iltapäivällä oltiin pikkupojan kanssa leikkipuistossa kun odoteltiin tytärtä koulusta ja voi elämä miten paljon mä tosta kuusivuotiaasta pojankoltiaisesta pidänkään! Me laskettiin yhdessä liukumäkeä, kiipeiltiin, keinuttiin ja etsittiin täydellisiä pähkinöitä, jotka sitten jätettiin hyvin esille oraville, että ne voi syödä ne.

Ja kun eilen illalla pikkutyttö kiipesi mun syliin meidän istuessa keittiössä ja me "eskimopussailtiin" eli hierottiin neniämme vastakkain ja tehtiin yhdessä sormilla "Batman-face", joka näytettiin myös host-isälle, joka nauroi ja matki perässä, mä tunsin olevani kotona ja mä olin kovin onnellinen.

Tänään aamupäivällä mä kävin kahvilla muutaman ihan naapurustossa asuvan ulkomaalaisen au pair -tytön kanssa. Suloisen oloisia tyttöjä, tavataan varmaan joukolla uudestaan.

Mun pitäisi mennä kohta nukkumaan, musta tuntuu että tänne saapumisen jälkeen oon tarvinnut vielä normaaliakin enemmän unta.

Ääh. Huolimatta kaikesta ihanoista ja kivoista asioista mun ympärillä, mä oon just nyt jotenkin tosi hämmentynyt JA ärsyyntynyt samaan aikaan. Hämmentynyt siitä, miten suuresti ihminen, jonka oon vasta tavannut, voi muhun tietämättään vaikuttaa. Ja ärsyyntynyt täysin samasta syystä. Asiaa ei auta myöskään se, että olin jo valmiiksi sekaisin kun oon alkanut pohtia haluaisinko mä ehkä siirtää elämäni tänne oikeasti pidemmäksi aikaa. Tuntuu kuin olisin taas 13 enkä pysty hallitsemaan ajatuksiani yhtään.

Pohdiskelin juuri että hitsit, siitä on kyllä pitkä aika kun oon viimeksi ollut tällä tavalla ajatuksistani sekaisin jonkun toisen takia. Sitten aloin kelaamaan elämääni taaksepäin ja taivaan vallat siitä mikään pitkä aika ole. Viimeksi männä (hehe, mä en kestä miten hauska toi sana on) kesänä juuri taisi ainakin yksi henkilö sekoittaa mun päätä. Jotenkin oon tässä ihan onnessani viime vuodet kelaillut, että kauheen hyvä kun tätä päänsekoittumista ei onneksi tapahdu usein. No eipä vissiin, herätys tahvo! Tai no, usein ja usein. Mikä nyt sitten lienee sellainen keskiarvo tälle johon voisi verrata? Maailmassa tehdään niin paljon tieteellisiä (ja "tieteellisiä") tutkimuksia, että kai nyt jostain löytyy tutkimus sille, kuinka usein keskivertoihminen menee hippasen sekaisin ajatuksistaan jonkun toisen ihmisen takia.

Tavallaan on mieletöntä, että on törmännyt ihmiseen, joka oikeasti tekee vaikutuksen. Ja samalla ah-niin-ärsyttävää.

Onneksi on olemassa hyviä bändejä. Cvrchesin löysin ehkä viime keväänä(?), enkä enää yhtään muista miten tai mistä. Lonkalta heittäisin, että varmaan jonkun musiikkiin enemmän perehtyneen ystäväni soittolistoilta. Mutta oli miten oli, tykkään kovasti.




Kannattaa kuunnella myös We Sink. Ja maata sohvalla. Ja pitää olla jo hämärää, tää ei oo sellasta "kirkas auringonpaiste" -musaa.

xx,

Anna

Elämä on sarja oppitunteja, jotka ymmärtääkseen ne täytyy elää

Ei-niin-mukavia hetkiä kuluneelta viikolta:

- monen päivän paha mieli erään tahattomasti aiheuttamani vahingon takia

- neljän tunnin yöunien jälkeen koko päivän vainonnut univelka

- se suunnaton koti-ikävä, joka mut valtasi kun tänään illalla istuin junassa matkalla keskustasta kotiin, kuuntelin Radio Helsinkiä puhelimesta ja muistin, että mun suosikkiklubi viettää tänä iltana 4-vuotissynttäreitään 1800 kilometrin päässä. Ilman mua.


Ihania hetkiä kuluneelta viikolta:

- kävin ensimmäistä kertaa yksin paikallisessa isommassa ruokakaupassa, ihan vain ihmettelemässä ja ostin keksisuklaalevyn. Karkkivalikoima täällä on surkea, joten oli vähintäänkin oikeus ja kohtuus että suklaa oli ihan laittoman hyvää.

- perheen tyttärellä oli eräänä aamuna paha mieli ja ensimmäistä kertaa hän turvautui muhun. Pikkuinen nyyhkytti ja halasi mun reittä ja häntä lohduttaessani iski suunnaton ilo siitä, että ehkä vihdoinkin olen ylittänyt pikkutytön suojamuurin.

- muistin jälleen kerran, että rehellisyys maan perii ja että se kannattaa aina

- Suomi-girls ja sushia. Oon tutustunut muutamaan mielettömän kivaan suomalaiseen tyttöön ja oltiin torstaina susheilemassa JA drinkeillä JA vähän vahinkobailaamassa. Hyvä ilta.

- Skype-puhelut rakkaiden ihmisten kanssa

- tajusin välillä takaraivossa hiljaa jyskyttäneen pelon siitä, että mun täällä olo vaikuttaisi jotenkin negatiivisesti mun ystävyyssuhteisiin, täysin turhaksi, kiitos parin yksinkertaisen tekstiviestin. Tätä seurasi muutama väistämätön onnenkyynel ja hiljainen niiskutus.

- lämpimät, aurinkoiset päivät Lontoossa

- no ne suosikkiklubin synttärit (...ja mikäköhän lauantaisin Kampissa pyörivä disko mahtaakaan olla kyseessä? TÄÄ ON VAIKEE). Ihanaa, että se on pyörinyt jo neljä vuotta aikakaudella, jolloin baareja kaatuu pari kuukautta avaamisen jälkeen.

- erään kiinnostavan henkilön tapaaminen (hihi ja apua ja katellaan ja no siis se on aika kiva)

xx,

Anna

ps. kuvia ilmaantuu jahka vaan se usb-johto saadaan tänne perille

Viime päivien netittömyys ja muita koettelemuksia

Ylistys ja hallelujaa, MUN NETTI TOIMII TAAS!

Viime keskiviikkona jotain napsahti jostain keskellä kaunista iltapäivää ja yhtäkkiä ei ollut talossa a) toimivia puhelinlinjoja (näillä on vieläkin vanha kunnon kotipuhelin kolmessa eri huoneessa, mikä on musta hyvin liikkistä) eikä b) toimivaa nettiä. Ja since yours truly älypuhelimineen oli tuolloin yhä täysin riippuvainen talon wifistä, ei auttanut muuta kuin ruveta pakon edestä ns. nettilakkoon. Seuraavat kolme päivää kuluivat periaatteessa aika tuskattomasti. Katselin aamupäivisin BBC:n tunnin kestäviä uutislähetyksiä pysyäkseni edes vähän kartalla siitä, mitä maailmassa oikein tapahtuu. Kaipasin sosiaalisia medioita yllättävän vähän, mutta sitäkin enemmän yhteyttä rakkaisiin (lue: Skypeä ja WhatsAppia). Oli mulla toki Suomi-liittymä edelleen toiminnassa ja aina joka paikassa mukana, mutta oli silti jotenkin aika eristäytynyt ja ulkopuolinen olo.

Torstai-iltana sain muuta ajateltavaa kun tapasin pari juuri Lontooseen saapunutta Suomi-tyttöä. Käytiin myöhäisellä dinnerillä Islingtonissa yhdessä tosi viihtyisässä pubissa ja tuhottiin pari viinipulloa. Ja meitä palveli koko illan yksi aivan tuhottoman söpö tarjoilija. Kyllä siinä oli kuulkaa keskittyminen koetuksella. Tytöt oli mahtavia ja vaikka olinkin joukon seniori (kertakaikkisen kammottava sana, siis kammottava) vanhin, ei se haitannut menoa ollenkaan.

Lauantaina mun alkuviikosta tilaamani sim-kortti lävähti postista. Tsiigasin ohjeita sen aktivoimiseksi ja siis tottakai mä tarvitsen wifi-yhteyttä pystyäkseni aktivoimaan tuoreen liittymäni. Olin joka tapauksessa ajatellut viettää päivän Lontoon keskustassa ja otin sim-kortin ohjeineen mukaan, koska loogisesti kelasin, että keskustasta on pakko löytyä ilmaisia wifejä joka paikasta. Jenkeissäkään ei tarvinnut kuin kävellä Starbucksin/minkä tahansa raflan ohi ja johan tarjottiin wifiä. Olin ihan varma, että sama homma Lontoossa. VÄÄRIN. Ilmaisia wifi-verkkoja on semivähän ja niihinpä ei liitytäkään vaan sormia napsauttamalla. Ehei. Ne kysyy sulta kaiken mahdollisen osoitteesta sukkien väriin ja äidin tyttönimeen ja sitten pitää rekisteröityä jajaja. (Tai sitten mulla oli erinomaisen huono tuuri wifi-verkkojen suhteen.) Kahden tunnin kärsivällisen tappelun (lue: melkein vaivuin epätoivoon ja heitin sim-kortin mäkeen) löysin vihdoin wifi-verkon, joka ei saman tien heittänyt mua ulos JA jonka avulla sain sim-kortin aktivoitua. Vihdoin oli puhelimessa 3G-liittymä.

Älypuhelimestani lähes riippuvaisena 2000-luvun kansalaisena luonnollisesti tarkistin ensimmäiseksi WhatsAppin, naamakirjan ja Instan. Valtakunnassa kaikki hyvin, enkä selvästi ollut missannut mitään.

Paitsi yhden suuren uutisen.

Uutisen, jossa kerrottiin Radio Helsingin pelastuneen ja löytäneen uudet omistajat!!! Sitä riemun ja ilon määrää, joka mut valtasi. Valtakunnassa todellakin kaikki hyvin. Mun on vaikea kuvailla miten kertakaikkisen onnelliseksi toi uutinen mut teki.

Yhden sijasta kaksi toimivaa puhelinta laukussa ja mieliala korkealla suuntasin Oxford Streetille katselemaan ja ihmettelemään. Oli muuten pari muutakin ihmistä päättänyt tulla lauantain ratoksi kaupungille. Sitä ihmisten määrää. Väkijoukon määrästä kertoo jotain ehkä se, että musta tuntui että ihan kuin joka paikassa, siis joka ainoassa kaupassa olisi ollut Hullut Päivät menossa. Sitten muistin, että niin joo, Lontoossahan taitaa sitä populaa olla jo muutenkin hintsusti enemmän kuin Stadissa. Päätin ton päivän jälkeen, etten enää mee Oxford Streetille, en ainakaan shoppailemaan jos ei oo ihan pakko. Host-äitikin totesi illalla mun kertoessa päivästäni meidän syödessä kaksin, ettei paikalliset juurikaan shoppaile siellä. Enkä ihmettele.

Tunnit hurahti mun kävellessä ja välillä poikkesin kauppoihin sisäänkin. Mitään ei vielä tarttunut mukaan, mutta oli kiva ihan vain katsella, "ikkunashoppailla". Vaikka jalkoja kivisti (kuinka järkevää laittaa jalkaan juuri kesäteloilta esiin otetut nahkasaappaat?), jossain hulluudenpuuskassani päätin, että minäpä olen aktiivinen ja kävelen Oxford Streetiltä Victoria Stationille. Mun kotimatkani keskustasta koostuu siis metromatkasta Victorialle, jossa vaihdan junaan. Katsoin karttaa ja kelasin, ettei matka edes ole kovin pitkä. Joo eipä. Nyt voi klikata Google Mapsin auki ja todeta, että kyseessä ei ole ihan "kaksi korttelia ja perillä"-tyylinen matka. Puoli tuntia myöhemmin, enkä vieläkään ollut perillä ja mä olen sentään aika reipas kävelijä. Lisäksi päästyäni melkein perille aseman jättimäiset rakennustyöt hämäsi mua pahemman kerran ja lähdin kävelemään katua ihan väärään suuntaan vaikka olin melkein aseman vieressä (kuten myöhemmin tajusin). Kävin ostamassa eräästä ketjukahvilasta jäämochalaten, joka ei maistunut kovin hyvältä ja puolen kilometrin jälkeen kävelin kartan ohi ihan vain pysähtyäkseni toteamaan, että asema on samassa suunnassa kuin mistä olen tulossa. Tässä vaiheessa jalkoja kivisti ja väsytti jo niin paljon etten mä voinut kuin pahanmakuinen kahvijuoma kädessäni nauraa hekottaa sille kaikelle.

Kotona odotti, kiitos ihanan host-äidin, ruokaa ja pari lasia viiniä. P-a-r-a-s-t-a. Koska lapset oli jo nukkumassa, me syötiin kaikessa rauhassa ja juteltiin paljon. Puhuttiin yliopistoista, Suomen ja Englannin eroista, mun elämästä Helsingissä ja perheen aikaisemmista elämänvaiheista.

Vähän ennen yhtätoista mä kipitin ulos ovesta ja suuntasin Brixtoniin tapaamaan muita lähellä asuvia au paireja. Meitä oli viisi tyttöä, yksi poika ja minä ja kaksi noista olin tavannut jo kerran aikaisemmin. Käytiin kahdessakin eri baarissa, mutta ei onnistuttu löytämään meitä miellyttävää (toinen baareista soitti jotain jamaikalaista sambamusaa ja toinen housea, not really my cup of tea). Kehnoista baarivalinnoista huolimatta meillä oli kivaa keskenämme ja nykyään osaan jo sumplia itseni oikeaan yöbussiin, joten kotiinpaluukin sujui aika mutkattomasti. Lukuunottamatta sitä, että olin näköjään onnistunut tuhlaamaan Oyster-cardini tyhjäksi (siis mulla ei ihan totta ole minkään maailman käsitystä, paljonko matka kulkuvälineellä x, y tai z täällä maksaa. Bussi maksaa 2,4 puntaa, sen tiedän.) Onneksi mulla oli vähän käteistä (2,10 puntaa) ja liian pienestä rahasummasta huolimatta mukava bussikuskisetä antoi mun nousta kyytiin.

Sunnuntai kului kotona. Nukuin myöhään, hengasin abiverkkareissa, olin paljon yksin kotona (lapsilla oli kahdet synttärijuhlat), söin ja luin. Ja katselin ulkona maahan tippuvaa sadetta, joka alkoi myöhään iltapäivällä, puhelinpiuhojen korjaajan visiitin jälkeen.

Ja siis tosiaan, jostain tyhjästä kesken hiljaisen sunnuntai-päivän, meidän ovelle ilmestyi kauan kaivattu hieman vanhempi korjaajamies. (Siis hyvänen aika, sunnuntaina!!) Hän kiersi talon ulkoa mun kanssa, näytti missä vika on ja lupasi laittaa asiat kuntoon.

"It won't take long, love. Maybe 15 minutes."

Musta mikään ei oo suloisempaa kuin se, että mua kutsutaan nimellä "love". Tai "darling". Kaikki toi saa mun hymyn ulottumaan korvasta korvaan, musta toi on vaan kertakaikkisen IHANAA. Mä tuun siitä aina, siis aina, niin hyvälle tuulelle. Etenkin kun se tulee kaikilta niin luonnostaan, kuulostamatta yhtään teennäiseltä tai sarkastiselta. Tietenkin, se kun on osa tätä näiden kulttuuria. Mä päästäisin varmaan mafian ykkösjehutkin muitta mutkitta sisään, jos ovelta kuuluisi "Would you be so kind and let us in, darling?"

Kyllä, mä olen kertakaikkisen parantumaton romantikko ja höpsö. Kunnes kuolen ja luultavasti vielä sen jälkeenkin.

xx,

Anna

ps. tänään paistoi aurinko ensimmäistä kertaa en edes muista kuinka moneen päivään. Olin jo melkein unohtanut kuinka kertakaikkisen pysäyttävä ja upea asia auringonpaiste kaikessa tavallisuudessaan ja arkisuudessaankin on.