tiistai 17. syyskuuta 2013

Viime päivien netittömyys ja muita koettelemuksia

Ylistys ja hallelujaa, MUN NETTI TOIMII TAAS!

Viime keskiviikkona jotain napsahti jostain keskellä kaunista iltapäivää ja yhtäkkiä ei ollut talossa a) toimivia puhelinlinjoja (näillä on vieläkin vanha kunnon kotipuhelin kolmessa eri huoneessa, mikä on musta hyvin liikkistä) eikä b) toimivaa nettiä. Ja since yours truly älypuhelimineen oli tuolloin yhä täysin riippuvainen talon wifistä, ei auttanut muuta kuin ruveta pakon edestä ns. nettilakkoon. Seuraavat kolme päivää kuluivat periaatteessa aika tuskattomasti. Katselin aamupäivisin BBC:n tunnin kestäviä uutislähetyksiä pysyäkseni edes vähän kartalla siitä, mitä maailmassa oikein tapahtuu. Kaipasin sosiaalisia medioita yllättävän vähän, mutta sitäkin enemmän yhteyttä rakkaisiin (lue: Skypeä ja WhatsAppia). Oli mulla toki Suomi-liittymä edelleen toiminnassa ja aina joka paikassa mukana, mutta oli silti jotenkin aika eristäytynyt ja ulkopuolinen olo.

Torstai-iltana sain muuta ajateltavaa kun tapasin pari juuri Lontooseen saapunutta Suomi-tyttöä. Käytiin myöhäisellä dinnerillä Islingtonissa yhdessä tosi viihtyisässä pubissa ja tuhottiin pari viinipulloa. Ja meitä palveli koko illan yksi aivan tuhottoman söpö tarjoilija. Kyllä siinä oli kuulkaa keskittyminen koetuksella. Tytöt oli mahtavia ja vaikka olinkin joukon seniori (kertakaikkisen kammottava sana, siis kammottava) vanhin, ei se haitannut menoa ollenkaan.

Lauantaina mun alkuviikosta tilaamani sim-kortti lävähti postista. Tsiigasin ohjeita sen aktivoimiseksi ja siis tottakai mä tarvitsen wifi-yhteyttä pystyäkseni aktivoimaan tuoreen liittymäni. Olin joka tapauksessa ajatellut viettää päivän Lontoon keskustassa ja otin sim-kortin ohjeineen mukaan, koska loogisesti kelasin, että keskustasta on pakko löytyä ilmaisia wifejä joka paikasta. Jenkeissäkään ei tarvinnut kuin kävellä Starbucksin/minkä tahansa raflan ohi ja johan tarjottiin wifiä. Olin ihan varma, että sama homma Lontoossa. VÄÄRIN. Ilmaisia wifi-verkkoja on semivähän ja niihinpä ei liitytäkään vaan sormia napsauttamalla. Ehei. Ne kysyy sulta kaiken mahdollisen osoitteesta sukkien väriin ja äidin tyttönimeen ja sitten pitää rekisteröityä jajaja. (Tai sitten mulla oli erinomaisen huono tuuri wifi-verkkojen suhteen.) Kahden tunnin kärsivällisen tappelun (lue: melkein vaivuin epätoivoon ja heitin sim-kortin mäkeen) löysin vihdoin wifi-verkon, joka ei saman tien heittänyt mua ulos JA jonka avulla sain sim-kortin aktivoitua. Vihdoin oli puhelimessa 3G-liittymä.

Älypuhelimestani lähes riippuvaisena 2000-luvun kansalaisena luonnollisesti tarkistin ensimmäiseksi WhatsAppin, naamakirjan ja Instan. Valtakunnassa kaikki hyvin, enkä selvästi ollut missannut mitään.

Paitsi yhden suuren uutisen.

Uutisen, jossa kerrottiin Radio Helsingin pelastuneen ja löytäneen uudet omistajat!!! Sitä riemun ja ilon määrää, joka mut valtasi. Valtakunnassa todellakin kaikki hyvin. Mun on vaikea kuvailla miten kertakaikkisen onnelliseksi toi uutinen mut teki.

Yhden sijasta kaksi toimivaa puhelinta laukussa ja mieliala korkealla suuntasin Oxford Streetille katselemaan ja ihmettelemään. Oli muuten pari muutakin ihmistä päättänyt tulla lauantain ratoksi kaupungille. Sitä ihmisten määrää. Väkijoukon määrästä kertoo jotain ehkä se, että musta tuntui että ihan kuin joka paikassa, siis joka ainoassa kaupassa olisi ollut Hullut Päivät menossa. Sitten muistin, että niin joo, Lontoossahan taitaa sitä populaa olla jo muutenkin hintsusti enemmän kuin Stadissa. Päätin ton päivän jälkeen, etten enää mee Oxford Streetille, en ainakaan shoppailemaan jos ei oo ihan pakko. Host-äitikin totesi illalla mun kertoessa päivästäni meidän syödessä kaksin, ettei paikalliset juurikaan shoppaile siellä. Enkä ihmettele.

Tunnit hurahti mun kävellessä ja välillä poikkesin kauppoihin sisäänkin. Mitään ei vielä tarttunut mukaan, mutta oli kiva ihan vain katsella, "ikkunashoppailla". Vaikka jalkoja kivisti (kuinka järkevää laittaa jalkaan juuri kesäteloilta esiin otetut nahkasaappaat?), jossain hulluudenpuuskassani päätin, että minäpä olen aktiivinen ja kävelen Oxford Streetiltä Victoria Stationille. Mun kotimatkani keskustasta koostuu siis metromatkasta Victorialle, jossa vaihdan junaan. Katsoin karttaa ja kelasin, ettei matka edes ole kovin pitkä. Joo eipä. Nyt voi klikata Google Mapsin auki ja todeta, että kyseessä ei ole ihan "kaksi korttelia ja perillä"-tyylinen matka. Puoli tuntia myöhemmin, enkä vieläkään ollut perillä ja mä olen sentään aika reipas kävelijä. Lisäksi päästyäni melkein perille aseman jättimäiset rakennustyöt hämäsi mua pahemman kerran ja lähdin kävelemään katua ihan väärään suuntaan vaikka olin melkein aseman vieressä (kuten myöhemmin tajusin). Kävin ostamassa eräästä ketjukahvilasta jäämochalaten, joka ei maistunut kovin hyvältä ja puolen kilometrin jälkeen kävelin kartan ohi ihan vain pysähtyäkseni toteamaan, että asema on samassa suunnassa kuin mistä olen tulossa. Tässä vaiheessa jalkoja kivisti ja väsytti jo niin paljon etten mä voinut kuin pahanmakuinen kahvijuoma kädessäni nauraa hekottaa sille kaikelle.

Kotona odotti, kiitos ihanan host-äidin, ruokaa ja pari lasia viiniä. P-a-r-a-s-t-a. Koska lapset oli jo nukkumassa, me syötiin kaikessa rauhassa ja juteltiin paljon. Puhuttiin yliopistoista, Suomen ja Englannin eroista, mun elämästä Helsingissä ja perheen aikaisemmista elämänvaiheista.

Vähän ennen yhtätoista mä kipitin ulos ovesta ja suuntasin Brixtoniin tapaamaan muita lähellä asuvia au paireja. Meitä oli viisi tyttöä, yksi poika ja minä ja kaksi noista olin tavannut jo kerran aikaisemmin. Käytiin kahdessakin eri baarissa, mutta ei onnistuttu löytämään meitä miellyttävää (toinen baareista soitti jotain jamaikalaista sambamusaa ja toinen housea, not really my cup of tea). Kehnoista baarivalinnoista huolimatta meillä oli kivaa keskenämme ja nykyään osaan jo sumplia itseni oikeaan yöbussiin, joten kotiinpaluukin sujui aika mutkattomasti. Lukuunottamatta sitä, että olin näköjään onnistunut tuhlaamaan Oyster-cardini tyhjäksi (siis mulla ei ihan totta ole minkään maailman käsitystä, paljonko matka kulkuvälineellä x, y tai z täällä maksaa. Bussi maksaa 2,4 puntaa, sen tiedän.) Onneksi mulla oli vähän käteistä (2,10 puntaa) ja liian pienestä rahasummasta huolimatta mukava bussikuskisetä antoi mun nousta kyytiin.

Sunnuntai kului kotona. Nukuin myöhään, hengasin abiverkkareissa, olin paljon yksin kotona (lapsilla oli kahdet synttärijuhlat), söin ja luin. Ja katselin ulkona maahan tippuvaa sadetta, joka alkoi myöhään iltapäivällä, puhelinpiuhojen korjaajan visiitin jälkeen.

Ja siis tosiaan, jostain tyhjästä kesken hiljaisen sunnuntai-päivän, meidän ovelle ilmestyi kauan kaivattu hieman vanhempi korjaajamies. (Siis hyvänen aika, sunnuntaina!!) Hän kiersi talon ulkoa mun kanssa, näytti missä vika on ja lupasi laittaa asiat kuntoon.

"It won't take long, love. Maybe 15 minutes."

Musta mikään ei oo suloisempaa kuin se, että mua kutsutaan nimellä "love". Tai "darling". Kaikki toi saa mun hymyn ulottumaan korvasta korvaan, musta toi on vaan kertakaikkisen IHANAA. Mä tuun siitä aina, siis aina, niin hyvälle tuulelle. Etenkin kun se tulee kaikilta niin luonnostaan, kuulostamatta yhtään teennäiseltä tai sarkastiselta. Tietenkin, se kun on osa tätä näiden kulttuuria. Mä päästäisin varmaan mafian ykkösjehutkin muitta mutkitta sisään, jos ovelta kuuluisi "Would you be so kind and let us in, darling?"

Kyllä, mä olen kertakaikkisen parantumaton romantikko ja höpsö. Kunnes kuolen ja luultavasti vielä sen jälkeenkin.

xx,

Anna

ps. tänään paistoi aurinko ensimmäistä kertaa en edes muista kuinka moneen päivään. Olin jo melkein unohtanut kuinka kertakaikkisen pysäyttävä ja upea asia auringonpaiste kaikessa tavallisuudessaan ja arkisuudessaankin on.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti