sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Sunday and a burst of happiness

On sunnuntai (jos vaikka joku ei osannut otsikosta päätellä TAI on vajavainen mitä tulee englannin kielen osaamiseen, hehe) ja mä tulin just kotiin. Lapset oli yökylässä isovanhempiensa luona, joten mulla ja hostmamalla oli sekä hyvin rauhallinen ilta eilen että rauhallinen aamu tänään. Ihan mukavaa vaihtelua. Hostmama on itseasiassa hakemassa lapsia paraikaa kotiin.

Mä nukuin myöhään, söin kaikessa rauhassa aamiaista ja kulutin iltapäivän käveleskellen ympäriinsä tossa Crystal Palacessa, yhdessä meidän lähi-villagessa (miten ton voi suomentaa? Kylä tuntuu jotenkin oudolta, kun kyseessä on yhden asuinalueen "keskusta". Tai no, ehkä se kylä on ihan hyvä). Etsin itselleni lähikahvilaa, toistaiseksi tuloksetta. Vaeltelin ympäriinsä ja nappasin kahvin eräästä Bambino-nimisestä kahvila/sekatavarakaupasta. Hyvin mielenkiintoinen paikka (ja maailman ihanin nimi!), mutta ei muuten herättänyt mussa mitään suuria tunteita. Etsintä jatkukoon.

Mua harmittaa ihan vietävästi, että unohdin sen samperin kameran usb-piuhan Suomeen. Onneksi AH lupasi laittaa sen tulemaan postissa. Täällä on niin paljon asioita, joita kuvata ja yksi mun ehdottomista lempiasioista on näkymä Lontoon keskustaan tosta Crystal Palacen "keskustasta". Se on jotain ihan mielettömän kaunista. Tää mun asuinalueeni on tämmösen ison mäen päällä, jonka ansiota täältä näkee kauas aika lailla joka suuntaan. Mun ei tarvitsella kävellä kuin kymmenen minuuttia ja mä näen koko Lontoon.

Oon nyt jo täysin rakastunut, se on mun ikioma näköala ja joka kerta yhtä henkeäsalpaava. Sen katselu ja ihailu tänään teki mut hyvin onnelliseksi.

Ensi viikolla ajattelin vihdoin suunnistaa Lontoon keskustaan, koska en oo sinne vielä ehtinyt (alkuviikon palkkapäivä ei luonnollisesti vaikuta asiaan yhtään, kröhöm).

Nyt käyn vähän juoksemassa enkä toivottavasti eksy ihan niin pahasti kuin ekalla kerralla. Olin mä silloinkin about koko ajan kartalla, mutta juoksin vähän eri reittiä kuin mitä olin alunperin suunnitellut. Ulkonakaan ei oo vielä pimeää, joten käyn nauttimassa vikoista auringonsäteistä.

Tää on ollut hyvä sunnuntai ja tänään tuli ensi kertaa todella sellainen olo, että jonain päivänä mä voin kutsua tätä paikkaa kodiksi ja todella tarkoittaa sitä.

xx,

Anna

lauantai 7. syyskuuta 2013

Kun sitä vain ikävöi


Mulla oli eilen ensimmäisen kerran ikävä kotiin. Ikävä Helsinkiin, ikävä rakkaiden luokse. Tällä mun englantilaisella perheellä on eräs suomalainen ystävä, jonka olen tavannut pari kertaa ja hän tuli eilen pyörähtämään. Ja kaikki se suomen puhuminen edessä seisovan ihmisen kanssa oli vaan liikaa. Skypeily ystävien kanssa vielä menee, siitä nautin, osaksi koska tiedostan kuitenkin koko ajan, että ei olla samassa tilassa, ei edes samassa maassa. Mutta nyt, tämän perhetutun, ainoan Suomi-kontaktini kanssa puhuessani, muistin taas miltä tuntuu puhua suomea face-to-face. Tuntui kuin mulle olisi annettu Helsinki ja rakkaat takaisin ja yhtä nopeasti ne olisi viety multa.

Mä olen pääni sisällä yrittänyt kieltää tän tunteen koti-ikävästä. Musta tuntuu, ettei mulla ole lupaa tuntea niin, ettei mun pitäisi tuntea niin. Mähän olen kuitenkin Lontoossa, mikä on yksinomaan siistiä ja ihanaa ja mageeta! Ei mulla pitäisi olla mitään valittamisen aihetta. "Nainen, sä olet herranjumala Lontoossa, älä nyt saatana ikävöi kotiin!"

Ja sitten mieli mustui entisestään, koska tunsin olevani hölmö ikävöidessäni kotiin. Ihan pianhan mä siellä taas olen. Ei mun pitäisi ikävöidä kotiin, mun pitäisi vaan nauttia tästä ajastani Lontoossa. Toisin sanoen mä tunsin syyllisyyttä tästä koti-ikävästä.

Pienen päänsisäisen taistelun ja faijan kanssa käydyn keskustelun jälkeen totesin, että hitot kaikesta, mulla on lupa potea koti-ikävää. Mulla on lupa tuntea miltä ikinä musta tuntuu. Jotenkin sitä vaan on tyhmästi ajatellut, että varmasti kaikki vaan tuijottaisi mua kuin idioottia ja että ei kukaan kuitenkaan voisi ymmärtää, miten mulla voi nyt jo olla koti-ikävä.

Mun on vaikea uskoa, että mä olen muka ollut täällä vasta viikon, koska hyvällä tavalla tuntuu, että olisin ollut täällä paljon pidempään. Ja yhtä vaikea mun on uskoa, että mä olen ollut poissa Helsingistä vasta viikon. Koska ei-niin-hyvällä-tavalla tuntuu että mä olen ollut poissa ikuisuuden. Mun sisintä kaivaa aina välillä pieni pelko siitä, että entä jos Helsinki ja kaikki muuttuu ja mä en ole siellä ja kun mä palaan, se ei enää olekaan se mun Helsinki.

Noina hetkinä yritän vakuuttaa itseni siitä, että mihin se Helsinki ja ihmiset siellä nyt näin lyhyessä ajassa (neljä kuukautta on kuitenkin aika lyhyt aika) muuttuisi.

Tää kaikki kuulostaa varmaan tosi järjettömältä, mutta mulle oli todella, todella iso asia repiä itseni pois Helsingistä. Mä rakastan sitä kaupunkia ja ihmisiä siellä niin tavattoman paljon. Mä olen ensimmäiset 17 vuotta elämästäni ollut aika juureton. Asunut siellä, täällä ja tuolla, muuttanut parin vuoden välein ja aina uuteen kaupunkiin, tottunut sellaiseen "matkalaukkuelämään", tottunut siihen ettei mihinkään tulla jäädäkseen. Nykyään kun asiaa mietin, tuntuukin, että mun elämässä on kaksi ajanjaksoa: elämä ennen Helsinkiä ja elämä sen jälkeen kun Helsinki astui kuvioihin.

Mä olen pala palalta rakentanut itselleni elämän Helsingissä, luonut kontakteja, saanut ystäviä, löytänyt sieltä oman kodin. Mä loin juuret Helsinkiin. Juuret, joita mulla ei koskaan ole oikein ollut. Koko suku vanhempia myöten on kotoisin Pohjanmaalta, mutta mä en ole syntynyt siellä, enkä koe samalla tavalla olevani kotoisin sieltä. Kerron kyllä kysyttäessä ylpeänä suvun pohjanmaalaisuudesta ja aina sinne matkustaessa tiedän tulevani tietynlaiseen kotiin: Pohjanmaalla suku on hyvin, hyvin tärkeä ja aina pidetään huolta omista.

Mä olen eilisestä asti pidätellyt kyyneleitä, joiden olen alitajuisesti tiedostanut olevan tulossa, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun vihdoin annoin itselleni luvan koti-ikävään, luvan siihen, että mä saan tuntea mitä ikinä haluan, pari kyyneltä vieri alas poskia pitkin. Yksi kyynel ikävälle, toinen onnellisuudelle, sille että mä tiedän mitä kaikkea kallisarvoista jätin taakseni kun lähdin ja että ne on mulla aina mukana, mä kannan niitä sydämessäni. Mulla on juuret tiukasti Helsingissä ja Suomessa, mutta oksat vapaina täällä uudessa maailmassa.

Muuten kaikki on hyvin. Perheenisä on työmatkalla, hostmama ja lapset ovat ostoksilla ja synttäreillä, mä olen yksin kotona ja on niin rauhallista. On mun ensimmäinen kokonainen vapaapäiväni. Taidan mennä keittämään kupin kahvia, pukea päälle ja lähteä haahuilemaan ja tutustumaan lähiympäristöön. Olen jo hyvin tuttu joidenkin alueiden kanssa ja sitten taas osa lähialueista on vaan isoa entiedäyhtäänmitätuollaon-aluetta mulle.

Sitäpaitsi ulkona paistaa aurinko. Se on hyvä merkki.

xx,

Anna

tiistai 3. syyskuuta 2013

Anna of Greenbanks

Hello world, this is London calling!

Suomeksi siis: täällä ollaan! 

Ja voi juku.

En oikein edes tiedä mistä aloittaa.

Viimeinen Helsinki-viikko hurahti ohi nopeammin kuin mikään laki sallii. Yhtäkkiä olikin jo perjantai-iltapäivä, mun viimeinen työvuoroni oli ohi ja edessä kyyneleiset heipat kollegoille. Ne oli kaikki niin ihania ja ei varmaan tuu minkään sortin yllätyksenä se, että yours trulyhan se siellä itkeä niiskutti eniten. Oon kuitenkin ollut noissa hommissa yli kaksi ja puoli vuotta, se on niin tuttua ja turvallista ja mulla on siellä maailman parhaat duunitytöt ja nyt mun piti lähteä. Voi toki olla, että palaan takaisin, mutta ei sitä koskaan tiedä.

Töiden jälkeen hoidin vielä viimeisiä juoksevia asioita jonka jälkeen kotona mua odotti kaksi tyhjää matkalaukkua. Tolloin lähtöön oli aikaa noin 12 tuntia. Kyllä sitä saattoi jälleen kerran taputtaa itseään selkään tästä hienosta suorituksesta. Ilmeisesti pakkaamista on vaan kerrassaan mahdoton aloittaa edes suunnilleen ajoissa. Hölmö mikä hölmö. 

Oh well, kuusi tuntia ja kolme kahvikupillista myöhemmin mulla oli kaksi pakattua matkalaukkua ja paaaaaljon tyhjää tilaa ympäri kämppää mun alivuokralaista varten. Ja välissä ehdin nähdä erästä vanhaa frendiäkin, joka tuli retkottamaan mun sohvalle ja nauramaan mun pakkaamiselle. Joskus yhdeksän jälkeen Sofia tuli mun avuksi raahaamaan laukkuja Punavuoresta Kamppiin eli mun luota Sofian luo. Ylemmille voimille tai pikemminkin jollekin neropatille kiitos nelipyöräisen matkalaukun keksimisestä, en tiedä miten me oltaisiin päästy mihinkään kaksipyöräisillä laukuilla.

Enkä pysty millään ymmärtämään, miten ikinä kuvittelin lähteväni reissuun yhdellä matkalaukulla kun tuntui että kaksikaan ei riitä (etenkin kun otetaan huomioon että jostain tulee täältä ehkä ostettuakin ja nekin pitäisi saada kotiin..).

Kun oltiin saatu laukut Sofian eteiseen, kirmasin Bulevardille moikkaamaan T:tä. Juteltiin ja naurettiin ja kun lopulta tuli viimeisten halien aika, nyyhkistelyksihän sekin meni. Mieli haikeana kävelin takaisin Sofian luo ja jätin samalla hiljaisia väliaikaisjäähyväisiä Helsingille. Katselin Bulevardia, ihailin kantakaupunkia ja samalla kuitenkin tiesin, että palaan takaisin hyvin pian. Neljä kuukautta on silmänräpäys.

Sofian luona me istuttiin Sofian, sen poikkiksen, kämppiksen ja parin meidän yhteisen ystävän kanssa. Soitettiin musaa Spotifysta, juteltiin ja heitettiin läppää, muut joi viiniä tai bisseä, me kiskottiin Sofian kanssa Batteryja. Jossain vaiheessa mä pääsin musapuikkoihin ja annoin palaa. Soitin kaikki mun lempparibiisit Justineista (Bieberista ja Timberlakesta) M83:een ja Two Door Cinema Clubiin. Ja ilman vastalauseita, mun annettiin soittaa. Mun annettiin fiilistellä. Arvostin sitä kaikessa hiljaisuudessa kovasti. Jossain vaiheessa jengi suuntasi baariin, mutta kuin yhteisestä päätöksestä me jäätiin Sofian kanssa kotiin. Lojuttiin vierekkäin sohvalla, puhuttiin, käytiin välillä partsilla tuulettumassa ja puhuttiin lisää. Otettiin kaikki irti niistä kultaakin kalliimmista siskohetkistä, jotka meille suotiin. Nukuttiin reilu tunti ennen kuin vähän ennen aamuviittä hypättiin taksiin, napattiin AH kyytiin ja ajeltiin Helsinki-Vantaalle. Siellä tavattiin äiti ja nuorin pikkusisko.

Mulla oli toisessa matkalaukussa pari kiloa ylipainoa (maailman huonoin pakkaaja tässä terve), mutta check in -tiskille sattui mun kohdalle supermukava nainen, joka punnittuaan mun laukun (ja ehkä nähtyään mun väsyneen naamani) vaan sanoi hymyillen että "eihän tästä nyt viitti mitään velottaa, antaa mennä vaan". Tolloin se tuntui suurelta jutulta, siltä että Karma on mun puolella, että tää lähtö on hyvä päätös. Haukkukaa taikauskoiseksi, mutta mulle tuli tosi hyvä fiilis.

Itse lähdön hetki oli luonnollisesti hyvin tunteikas. Kaikin puolin.

Mä itkin perjantaina (ja lauantaiaamuna) paljon. Mä en itkenyt niinkään omaa lähtöäni vaan enemmin sitä kaikkea tunneryöpyn määrää. Sitä lähtemisen aiheuttamaa haikeutta, irrottautumista kaikesta tutusta ja turvallisesta. Sitä, että olenko mä täysi sekopää kun elämässä on oikeastaan kaikki hyvin ja siltkin on ihan pakko mennä ja ravistaa pakkaa. Sitä, että kuluu paljon aikaa ennen kuin pääsen seuraavan kerran halaamaan ja rutistamaan mun rakkaita.

Turvan jälkeen mä halusin vaan mahdollisimman nopeasti koneeseen, melkein 24 tuntia hereillä olleena ei juurikaan mitkään taxfree-shoppailut jaksaneet kauheasti kiinnostaa. Koneessa pysyin hereillä nousun ja sitten tipahdin. Heräsin mustaan Acnen huiviini kääriytyneenä jossain Englannin yllä vähän ennen laskeutumista.

Off topic: toi Acnen Canada-huivi, jonka kävin Fredalla sijaitsevasta Gaudetesta (tuen mielelläni kivijalkaputiikkeja jos niistä kerrankin löytyy jotain mitä ostaa) ostamassa pari viikkoa sitten, on ollut ihan nappiostos. Se on paksu ja muhkea ja lämmin. Eikä materiaali (lampaanvilla) tunnu menevän yhtään miksikään. Rakastan rakastan rakastan. Ja suosittelen. On todellakin jokaisen euron arvoinen.

Lontoon päässä saapuminen meni aika sumussa. Mua oli onneksi vastassa sellainen kiva taksikuski, joka kuskasi mut perheen luo ja höpötteli kaikkea maan ja taivaan väliltä koko matkan. Mä kuuntelin sitä, vastailin kysymyksiin ja ihailin maisemia.

Perheen (ja lasten) tapaaminen sujui tosi hyvin! Perheessä on siis äiti, isä ja kaksi lasta, viisi- ja kuusivuotiaat tyttö ja poika. Vanhemmat on ihan huippuja ja lastenkin kanssa yhteinen sävel on löytynyt aika helposti. Toki mä olen ollut täällä vasta reilut kolme päivää, mutta so far, so good.

Mä asustelen tosiaan Etelä-Lontoossa ja tää kyseisen perheen asunto on aika huikee. Mun makuuhuoneen ikkunasta näkyy puutarhaan (rakastan mun huonetta!) ja näillä riittää sitä puutarhaa vaikka muille jakaa. Pihalta löytyy niin tenniskenttä kuin uima-allaskin (...no mitäpä) ja luonnollisesti myös kasvimaa, jossa kasvaa yrttejä ja vihanneksia.

Mun reaktio saapuessani: Öö anteeksi, siis what the what?!

Mun reaktio nyt: Öö anteeksi, siis what the what?!

(Tajusin just että taisin unohtaa kameran usb-johdon Suomeen. Dammit.)

Mä olen jopa ehtinyt opetella ajamista väärällä puolen tietä. Mun olisi nimittäin tarkoitus viedä lapset päivittäin kouluun ja iltapäivällä hakea ne kotiin. Matka ei oo superpitkä (kuitenkin aika pitkä käveltäväksi, lapset kun on vielä aika pieniä), mutta onhan tää silti aika jännittävää. Lohduttavaa oli, että kun ekan kerran täällä hyppäsin manuaalivaihteistolla varustetun auton (mun "käyttöauton") rattiin, kaikki autolla ajamiseen liittyvä käynnistyksestä vaihteiden vaihtamiseen tuli jostain selkärangasta eikä mun tarvinnut miettiä niitä ollenkaan. Tää on onneksi semirauhallista taajama-aluetta, jossa on matalat nopeusrajoitukset. Perheenisä on jopa meidän harjoitellessa kehottanut mua painamaan lisää kaasua, eli aika ujo kuski oon vielä ainakin toistaiseksi. Mutta mielummin pikkusen liian rauhallisesti kuin päättömästi suhaillen. Toki mäkin ajokortin omistavana ihmisenä tajuan, että liika alinopeus on ihan yhtä vaarallista kuin ylinopeuskin. Mutta kuten sanottu, toistaiseksi ajan mielummin kolme kilomteriä alle sallitun nopeuden kuin yli.

Ja ei, autoon ei ole ainakaan vielä tullut naarmuja. Koputan puuta.

Tällä hetkellä kuuntelen radio Helsinkiä perheen keittiössä ja valvon ruoan valmistumista, lapset leikkii olkkarissa. Aika mukavaa.

Koitan päästä back on the track tän bloggailun kanssa, kaipaan kovasti sitä että saan selostaa tapahtumista ja omista fiiliksistä yksityiskohtaisemmin kuin mitä Instagram tai FB mun sallii tehdä. Viime päivinä (lue: viikkoina) on vaan elämä ollut yhtä hullunmyllyä, vähän kaikin puolin. Eiköhän se tästä vihdoin rauhoitu ja tasoitu kun pääsen täällä arkeen ja rutiineihin kiinni.

Ah ja niin. Mä asun talossa, jonka nimi on käsittääkseni Greenbanks. En oo ihan varma, onko kaikki talot tällä meidän kadulla nimetty, koska meidän talolla ei oo omaa talonnumeroa. Siksi mä olen täällä Anna of Greenbanks. Mikä on musta ehkä maailman siistein juttu, koska yksi mun kaikkien aikojen lempparikirjasarjoista on Anne of Green Gables - Vihervaaran Anna. Kyllä sitä ihminen voi olla käsittämättömän fiiliksissä pienistä asioista.

Mulla on tosi hyvä fiilis Lontoon ja tän kaiken suhteen.

xx,

Anna

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Tj 5 päivää ja jokunen tunti

Tässä hektisyyden määrässä, joka mun elämässä ja arjessa on viime aikoina vallinnut erittäin voimakkaasti, ei ole mitään järkeä. Mutta ei anneta sen haitata.

Vietin eilen viimeisen lauantai-iltani hetkeen Helsingissä ja etkoiltiin tyttöjen kanssa ensin Iguanassa (ne mansikkamargaritakannut on vaan something to die for!) ja loppuilta kului, tietenkin, Tavastialla. Mä kävin toivomassa enemmän biisejä kuin laki sallii ja biisitoiveiden kohokohtana oli ehdottomasti kun kävin kysymässä pojilta, kuultaisko me ehkä vielä Justinia ja jopa Sexyback.

"Mä soitan sen ihan kohta!"
-Justinia vai Sexybackin?
"Sexybackin."

Ja kun noin neljä minuuttia myöhemmin kuulin vessan ovelta kyseisen biisin alkutahdit, voi sitä riemunkiljahdusten määrää! Mä suorastaan syöksyin tanssilattialle ja hymy ylsi korvasta korvaan, vähintäänkin.

Meitä oli siellä pieni, mutta sitäkin rakkaampi porukka bailaamassa ja mun viimeinen lauantaini Helsingissä oli kovin onnistunut. Kun toiseksi viimeisenä kappaleena soi Pave Maijasen Lähtisitkö, jonkun olisi pitänyt olla kuvaamassa se, kun minä ja AH annettiin taas kerran palaa ja tanssittiin (ja huutolaulettiin, ah-niin-kauniisti) sen tahdissa. Ja viimeinen hidas oli sitten vaan liikaa meille molemmille. Tanssittiin sekin yhdessä (tietysti) ja jossain vaiheessa mua alkoi itkettää ja mä tunsin miten AH:kin nyyhkytti olkapäät täristen ja sitten itkettiin yhdessä. Tanssittiin ja itkettiin mun lähtöä, sitä että seuraavaan yhteiseen lauantaihin on hyvin pitkä aika, sitä ettei pian enää nähdä. Pyyhittiin toistemme kyyneleitä vielä valojenkin sytyttyä ja lopulta onnistuttiin taas hymyilemään. Mä kävin kiittämässä ja moikkaamassa poikia ja yhtä pokea, joka on aina mulle tosi mukava. Se lupasi pitää Tavastian pystyssä, toivotti hyvää reissua ja totesi, että "nähdään sitten tammikuussa".

AH:n lähdettyä jo kohti kotia mä onnistuin löytämään itselleni vahinkojatkopaikan yhden frendin luota. Jatkot sisälsivät mielettömiä keskusteluja mm. seuraavista aiheista: hipstarelli-app, hipsteriharrastukset, vippinä juhliminen ja (omakohtainen) toteamus siitä, ettei se oikeasti ole yhtään niin coolia kuin miltä se vaikuttaa ja mun bailuhistoriani.

Great times, great times.

Loppupäivä onkin kulunut osin ulkona nauttimassa auringosta, osin sisällä salaatin, kahvin ja Mulanin parissa. Kohta me mennään AH:n kanssa powerwalk-lenkille fiilistelemään tota kaunista iltaa.

Päivän kohokohta: mun avonaisesta ikkunastani kantautui äsken Daft Punkin Get Lucky, yksi mun kesän ultimatelempparibiiseistäni. Istuin tässä sohvalla, katselin ulos ja kuuntelin ko. biisiä. Mä rakastan näitä elämän pieniä onnen hetkiä.

Mun ajatukset hyppii vähän sinne sun tänne kun on kuitenkin sunnuntai ja vähän väsymystä päällä, eikä siis kannata ihmetellä jos tässä postauksessa ei ole oikein päätä taikka häntää.

xx,

Anna

perjantai 16. elokuuta 2013

Salaisuus paljastuu (oli jo aikakin)

Nyt on sellanen juttu, että saa jäädä kaikki Flow-päivitykset ja kuvatulvat ja tarinat elämästä viimeisten viikkojen ajalta. Niiden aika olkoon vaikka viikonloppuna.

En tiedä muistaako kukaan, kun tossa joku aika sitten mainitsin sivulauseessa että nyt on tapahtumassa ns. siidei juttui eli jotain kivaa ja että kohta kerron kaiken ja läpätilää.

No.

Nyt kun mä vihdoin voin paljastaa että

MEITSI LÄHTEE NELJÄKSI KUUKAUDEKSI LONTOOSEEN!!!

!!!

Kyllä. Kyllä. VITTU KYLLÄ.

AAAAAAAAAA.

!!!

Oon niin valtavan innoissani, etten tiedä miten päin olisin. Menolento varattiin tiistaina ja kahden viikon päästä lauantaina koittaa lähtö.

Oon toki itse tiennyt asiasta jo pitkään, mutta nyt vihdoin kaikki on niin sataviisitoista prosenttisen varmaa, että uskallan siitä vihdoin ulkomaailmallekin hehkuttaa. Mä oon jotenkin salaa pelännyt, että entä jos koko juttu jostain käsittämättömästä syystä x kaatuukin, enkä pääsekään lähtemään. No, lähtö on kahden viikon päästä ja mulla pidennetty matkavakuutus että eiköhän tässä nyt aikalailla olla menossa.

Niin siis joo, pitäisi tässä varmaan kertoakin että mitäs mitäs. Mä tosiaan lähden Lontooseen au pairiksi. Mun perheessä on kaksi lasta, 5- ja 6-vuotiaat tyttö ja poika ja koko perhe vaikuttaa ihanilta kun ollaan niiden kanssa skypeilty. Ekalla "tapaamiskerralla" lapset esitteli niiden uusia tennismailoja ja sanoinkin host-vanhemmille että lapset on ihan varmasti parempia tenniksessä kuin mä. Mähän oon siis ihan kädetön, mitä tulee mihinkään pallopeliin. Mun osumatarkkuus on suunnilleen yhtä hyvä kuin Tansanian sijoittuminen jääkiekon MM-kisoissa. (Ja kyllä, tiedostan, ettei ko. maalla ole edes kisajoukkuetta.) Se kertoneekin ehkä tarpeeksi mun motorisista taidoistani.

Oon näillä näkymin Lontoossa vuodenvaihteeseen ja sen jälkeen oon luvannut vuokranantajille tulla takaisin, eli ainakin kääntymään tuun. Suunnitelmia on ja ei ole, mutta mä en jaksa stressaa!

Nyt pakko mennä nukkumaan, huomenna lähtö suoraan töistä isin luo. Luvassa koko sisarusparven voimin vietettyä kultaakin kalliimpaa perheaikaa, ruokaa, viiniä ja lojumista isin ja sen avovaimon lukaalissa. Me vietetään myös samalla kevyesti mun läksiäisiä.

Herranjumala mä lähden Lontooseen!

Vain taivas tietää, mitä kaikkea mulla on edessäni. Mutta yksi asia on varma:

it's gonna be goddamn amazing!

xx,

Anna


sunnuntai 11. elokuuta 2013

Yhden onnellisen tytön pikaentry

Mä en oikein tiedä mistä aloittaa. Mä olen taas niin onnea täynnä, että pakahdun.

Koko tää viikko on ollut yhtä juoksemista paikasta toiseen. On ollut niin paljon kaikkea, että oon tarkistanut mailitkin puhelimesta, mitä en yleensä ikinä tee koska en vaan tykkää lukea mitään pitkiä juttuja pikkunäytöltä. Mutta kun en oo ehtinyt ees vilkasemaan läppäriin päin, saati sitten avaamaan sitä. Paljon on ollut töitä ja lisää töitä ja sitten on pitänyt tiukalla deadlinella hoitaa pari yhteen megasiistiin juttuun liittyvää asiaa (tästä kerron ensi viikon alussa jahka saan Flow'n "pois alta").

Keskiviikkona normitöiden jälkeen juoksin suoraan Flow-duunivuoroon, torstai meni töiden lisäksi hoidellessa kaikenmaailman juttuja ja töistä Flow-töihin -kuvio toistui myös perjantaina. Hain tosiaan kesän alussa ensimmäistä kertaa elämässäni vapaaehtoiseksi Flow-hommiin ja mulla kävi mieletön mäihä kun pääsin ylipäätään vapaaehtoiseksi ja vielä kutsuvieras-/pressi-akkreditointiin. Maailman 1) helpointa 2) kivointa hommaa. Siellä mä istuin akkre-kopissa pääsisäänkäynnin luona, pyysin henkkarit, tarkistin järjestelmästä mikä lippu/ranneke henkilölle kuuluu ja ojensin sen hänelle. Mulla oli superihana multitasking-mimmi esimiehenä ja tosi leppoisat duunikaverit ja festarikansa oli niin hyvällä tuulella, että mikäs siinä töitä tehdessä. Työvuorot (jotka vielä nekin natsasi mulle ihan täydellisesti) suorastaan lensi. Perjantai-loppuilta (Alicia Keys livenä!!), eilinen ja tää päivä meni/menee sit vapaalla kun palkkana sain tosiaan ilmaiset festariliput koko viikonlopuksi.

Flow'ta on vielä tosiaan tää päivä jäljellä ja kasaan varmaan jonkinlaisen yhteenvedon (repslol käytinkö oikeesti just tota sanaa?) jahka tääkin päivä saadaan pakettiin. Mutta so far, so goddamn good!

Tällä hetkellä kun istun tässä mun sohvalla ja juon kahvia (tai siis kahvinmakuista sokerimaitoa) ja katson mun keittiön pöydän vieressä nököttävää Nalle Puh -ilmapalloa (Flown antimia, great times!) ja mietin mennyttä viikonloppua ja eilistä Lauantaidiskoa (puhdasta rakkautta, en mä osaa eilistä muilla sanoilla kuvailla) ja fiilistelen edessä olevaa päivää, mä olen yksinkertaisesti vaan häkeltynyt siitä, kuinka valtavan onnellinen mä saan olla ja kuinka suurella määrällä kaikkea hyvää ja kaunista mun elämää on siunattu.

Jos mä tietäisin ketä tästä kaikesta on kiittäminen, sanoisin nöyrästi kiitos.

xx,

Anna



sunnuntai 4. elokuuta 2013

Aivan kuin kesäloma ei olisi ikinä loppunutkaan

Heissan!

Mulla on ihan järkyttävän pitkä stoori luonnoksissa, joka odottaa loppuunkirjoittamista, jonka teen huomenna, toivottavasti. Mulla on ollut kauhea ikävä blåggailua, etenkin kun tässä on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista ja ihan sydäntä raastaa kun en oo päässyt raportoimaan mistään mitään.

Niin naurettavalta ja "siis toi selitys on kuultu tuhat kertaa" -fraasilta kuin seuraava saattaa kuulostaakin, mä ihan totta tarvitsisin lisää tunteja vuorokauteen. Tai vaihtoehtoisesti sihteerin, joka laatisi mulle joka viikko päiväkohtaisen aikataulun, koska siinä jos missä oon välillä aika toivoton: oman elämän aikatauluttamisessa. Kaiken "pakollisen" kuten työt osaan kyllä priorisoida, mutta sitten vapaa-ajalla meen kyllä niin sellasella "joo eihän tässä mikään kiire, onhan tässä aikaa" -asenteella että letkeinä tunnetut espanjalaiset häviäisi ihan kuus-nolla.

En oo myöskään selvästi sisäistänyt vielä(kään), että kesäloma on ohi ja että unirytmi pitäisi ihan oikeasti saada nyt jonkinlaiseen kondikseen. Tänäkin viikonloppuna nukuttujen yöunituntien yhteismäärä kahdelta viime yöltä on noin kuusi plus kahdet eilen nukutut päikkärit. Mutta kun on niin paljon kaikkea kivaa tekemistä ja tapahtumaa etten millään vaan malta mennä nukkumaan!

(Ei tarvinne varmaan erikseen mainita, että täällä nakuttelee tällä hetkellä yksi aika väsähtänyt neiti.)

Nyt mä poikkean tohon lähi-Alepaan hakemaan jotain iltapalaa ja sit otan äkkilähdön höyhensaarille.

Mutta siis sen verran voin kyllä kertoa, että elämä on todella hyvää. Todella arvaamatonta, mutta todella hyvää.

Niinku vanha kunnon Avitsiikin laulaa, I'll be coming back for you one day on Monday.

xx,

Anna