maanantai 30. tammikuuta 2017

Sateisen maanantain juttuja


Sitä huomaa laiskistuneensa, kun neljän kuukauden rilluttelun (lue: töissä käymättömyyden) jälkeen kolme työpäivää viikossa tuntuvatkin niin kovin raskailta. No jaa, onhan sitä tässä tullut tehtyä ylitöitä ja sen semmoista. Liekö ehkä sittenkin ainoastaan niin, että työrytmiin tottuminen vie vain oman aikansa. Jalkani ainakin ovat sitä mieltä. "Siis mitä? Ensin lööbailtiin neljä kuukautta Ruattissa ja nyt sitte taas ollaan ja kävellään ja seisotaan ja ryntäillään eessuntaas ja vielä monena päivänä viikossa! Ai kauhia!"

Urhoollisesti eteenpäin, jalkakullat, kyllä se siitä.

Päivä päivältä vahvistuvien jalkojeni lisäksi muita iloisia juttuja taivaanrannassa on ollut muunmuassa se, että keksin ehkä itselleni kandiaiheen! En vielä kerro sitä, koskan tapaan kandiohjaajani loppuviikosta ja tahdon ensin kuulla hänen suustaan, että ollaanko tässä menossa kohti pöpelikköä vai maaliviivaa.

Viime viikko meni suureksi osaksi kandin pauloissa. Jouduin siirtämään edellistä tapaamistani ja tuskailin aiheiden puuttumattomuuden kanssa päivästä toiseen. Ei kauheasti auta, kun sanotaan, että kandin voi kirjoittaa melkein mistä vaan (oman pääaineen raameissa, toki). "Melkein mistä vaan" on kirjallisuustieteessäkin aika helkkarin iso laatikko kahlattavaksi. Viime torstaina lopulta kyllästyin ja päätin lakaista koko pohdinnan maton alle. Ja kappas, kuusi tuntia myöhemmin sain koko kandi-prosessini ensimmäisen orastavan älynväläyksen aiheen valintaan liittyen. Niinhän sitä on kai joku viisas ihminenkin joskus sanonut, että harva (hyvä) asia syntyy pakottamalla.

Tänään Helsingissä satoi melkein koko päivän jotain, jota voisi nimittää lumen ja veden kompromissiksi. Juuri näitä päiviä varten ostin aikoinani Hunterit, viralliset (ja ainoat) citykumpparini, enkä voinut olla hymyilemättä kun kiskoin niitä jalkaan. Töiden jälkeen puhuin äidin kanssa puhelimessa ja tihkuisesta sateesta huolimatta päätin sporan sijaan kävellä kotiin. En osannut päättää reittiä, joten haahuilin menemään. Onneksi ei ollut kiire minnekään. Aivan kuten ei ollut viime lauantainakaan, jolloin myös muistin miten paljon pidänkään isoissa ruokakaupoissa haahuilusta. Haahuiluun sisältyy aina ostoslista, mutta kulutan varmaan puolet ostosreissuistani, no, siihen haahuiluun. Bulevardin S-Market on tähän täydellinen. Kivasti pitkiä ja lyhyitä hyllyjä, joiden tuotteita jaksan edelleen ihmetellä, vaikka olen käynyt siellä ostoksilla jo kuusi vuotta.

Iltaisin katsomme poikaystävän kanssa Westworldia ja ei mene jaksoakaan, ettemmekö pysäyttäisi kuvaa ja spekuloisi hetken mahdollisia tulevia juonenkäänteitä. Samaisen (ja kovin lämpöisen) poikaystävän vieressä nukkuminen on yksi elämäni suuria pieniä ilonaiheita.

Samoin on myös Toton Africa-biisi. Pitkän tauon jälkeen kollega soitti sen tuossa iltana eräänä töissä ja oli kuulkaa meikäläisen soitettava se heti seuraavana päivänä. On se vaan melkoisen hyvä kappale ja sitä on kiva laulaa mukana, vaikka oma ääniala ei riitä lähellekään. Mutta kuulkaa, ei se oo niin justiinsa. (Tämä sanomisesta ehkä saan ehkä pahoja katseita, mutta jossain syvällä sisimmässäni fiilistelen myös sitä uutta Africa-remix-jumputusta. Joku siinäkin vaan viehättää.)

xx,

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti