perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kesällä kerran


"Musta vähän tuntuu, että sun pitäis blogata", totesi poikaystäväni ohimennen eilen illalla.

Ajatukset ovat käyneet blogissa lähes päivittäin, mutta viime päivät tai no, oikeastaan melkeinpä viime viikot ovat olleet hyvällä tavalla melkoista hulinaa ja hälinää. Sellaista aikaa, kun ollaan ulkona, valvotaan myöhään, nauretaan, maistellaan lettuja (Lätty-torikahvila Fredrikintorilla on the best thing ever), veneillään, tehdään roadtrippejä, ihaillaan auringonlaskuja ja -nousuja ja käydään kotona lähinnä nukkumassa, vaihtamassa vaatteet ja ehkä jopa syömässä.


Kävin tuossa eräänä lauantaina juuri ennen kesälomani alkamista katsomassa Kerro minulle jotain hyvää. Ihan vain itsekseni, koska jokin sisimmässä kertoi sen olevan hyvä idea. Ja se olikin. Salissa oli niin tyhjää, ettei kummallakaan puolellani istunut ketään. Niinpä saatoin heittää jalat käsinojan yli ja nojautua nauttimaan elokuvasta.

Itkin, aika paljonkin. Itse elokuvan ja sen liikuttavien kohtausten lisäksi itkin ehkä myös vähän väsymystä, stressiä ja lähestyvää lähtöä. Mutta voi veljet miten hyvältä ja puhdistavalta tuntui itkeä, kyynel ja niiskutus toisensa perään. Kyyneltulvan vastapainoksi myös nauroin monessa kohtaa, jopa ihan ääneen. Kuvailisin filkkaa hyvän mielen elokuvaksi.

Rakastin rainan soundtrackia ja sitä fiilistä, joka minulle jäi kun kävelin ulos Kinopalatsista pimenevään Helsingin yöhön. Meinasin ottaa sporan kotiin, mutta onneksi päätin kävellä. Kun pääsin Bulevardin ja Fredan risteykseen, hidastin vauhtiani. Hitain askelin kävelin Punavuoren ytimessä ja tajusin, miten hurjan paljon tulen tätä paikkaa kaipaamaan kun noin kuukauden päästä lähden. Hengitin syvään ja jokaisella henkäyksellä koitin imeä itseeni niin paljon Punavuorta kuin suinkin kykenin. Ja kun viimein käännyin kotikadulleni, silmiä vetisti taas.

Viidessä ja puolessa vuodessa Punavuoresta on tullut minulle koti. Se ikioma, turvallinen paikka, johon aina palata ja jonne aina tahtoo palata. Ja tuona iltana tajusin, että pian katselen näitä kadunkulmia viimeistä kertaa moneen kuukauteen.


Lähestyvä lähtö jännittää. Asuntooni muuttaa alivuokralaiseksi eräs kaverini, joten vaihdon aikana ei tarvitse stressata ainakaan siitä, muuttuuko kämppäni esimerkiksi crack-luolaksi. Olen jo pakannut pois lähes kaikki sellaiset varastoon menevät tavarat, joita en tämän viimeisen kuukauden aikana tarvitse. Isi toi pari isoa matkalaukkua ja olen jo lajitellut vaatehuoneessani mukaan lähtevät ja Helsinkiin jäävät vaatteet. Se oli yllättävän helppoa, etenkin kun muistelin, kuinka paljon turhia vaatteita otin aikoinani mukaan Lontooseen. Kai senkin asian suhteen olen hiukan kasvanut ja aikuistunut, oppinut tuntemaan itseni paremmin.

Pakkaaminen ja tavaroiden inventointi tuntuu hyvältä, etten jopa sanoisi puhdistavalta. Olen surutta heittänyt tai antanut pois tavaroita ja papereita, joita en enää tarvitse. En ole lukenut KonMaria, mutta olen tietoinen sen perusajatuksesta ja liikun oman siivoamiseni kanssa hyvin paljon samoilla linjoilla. Vähemmän on enemmän. Olen myös karsinut kaikenlaista esillä olevaa pikkuroinaa. Joskus yläasteikäisenä olin juuri niitä tyttöjä, joilla oli hyllyllinen posliiniesineitä (?! miksi, SIIS MIKSI mä olen haalinut itselleni jotain 50 pientä posliinieläintä ja -asiaa, haha). Nyt kodistani löytyy muutama kasvi, parit valokuvakehykset kuvineen, maljakko koruille ja hiukan kynttilöitä. Jostain syystä pikkusälä omassa kodissa tekee mut levottomaksi.

Aika ajoin mulle tulee kuitenkin hetkiä, kun ajatuskin lähtemisestä tuntuu sietämättömältä. Yksi sellainen hetki oli eilen illalla, kun katsoimme ennen nukkumaanmenoa jakson Billionsia (löytyy HBO:lta, suosittelen jos bisnesmaailma ja Wall Street kiinnostavat!) ja makasin poikaystävän kainalossa. Katselin sarjaan keskittynyttä miestä vieressäni ja ajattelin, miten hyvin kaikki on. Miten onnellinen olen, tässä ja nyt. Mistä kaikesta luovun neljäksi kuukaudeksi. Vaikka se on lyhyt aika, noina hetkinä se tuntuu pieneltä ikuisuudelta.

Mutta en myöskään ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos en lähtisi. Jos en edes yrittäisi.

Niinpä yritän olla ajattelematta lähtöä sen kummemmin ja pyrin nauttimaan jäljellä olevista Helsinki-päivistä parhaani mukaan.





Kävin juhannuksen jälkeen kampaajalla ja yhteistuumin saksimme kuontalostani lähes 10cm pois. Kampaajani lähes hihkui saksiessaan tukkaani, vaikka muutosta huomaa tuskin kukaan muu kuin minä itse, sen verran pituutta tukkaan kuitenkin vielä jäi.

Olen myös totaalisen koukuttunut Pokemon Go -peliin. Ysärilapsena Pokemon oli yksi suosikkipiirretyistäni, mutta en nuorempana ollut kovin innokas pelailija, oli kyseessä sitten Game Boy, Nintendo, Pleikkari tai X-box (broidi piti lippua korkealla meidän muiden puolesta, haha). Niinpä nyt jahtaan pokemoneja ympäri Stadia aivan superinnoissani! Olen jo levelillä 14 ja käytän sujuvasti sanoja evolvaaminen ja lurepartyt. En tosin ole vieläkään valinnut itselleni joukkuetta, joten se pitänee tehdä seuraavaksi että pääsen valtamaan gymejä. On jotenkin ihanaa olla taas hetki kuin pieni lapsi ja iloita vilpittömästi kun vihdoin onnistuu nappaamaan esimerkiksi Ponytan. Terkkuja niille, jotka pääsivät viime viikolla todistamaan kun allekirjoittanut hyppi ja hihkui ääneen keskellä kirkasta päivää ja vilkasta Manskua, kun onnistuin nappaamaan en enää edes muista minkä uuden Pokemonin. Äiti nauroi ja pudisteli päätään vieressä. Mä olen tosiaan aika kilpailuhenkinen, mutta onneksi tässä ei voi oikeastaan kisata kuin itseään vastaan. (Ja todellakin aion napata kaikki 150 Pokemonia!)

Mitä teidän kesään kuuluu? Nappaako Pokemon Go vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Onko paras kesäherkku jätski, mansikat vai herneet?

xx,

Anna

2 kommenttia:

  1. Siis tämä postaus teki mut niin onnelliseksi! Ja tulikin pikku lista asioista, joita kommentoida..

    1) Kesäinen Helsinki on yksi mun lempijutuistani. En malta olla keskustasta pois ja isi kyselee, mitä ihmettä mä siellä oikeastaan joka päivä teen..
    2) .. totta kai, mä vain pelailen Pokemon Go:ta, koska kukapa ei pelaisi? Siis vihdoin saan ihan rauhassa olla se lapsuuteni pokekouluttaja, joka aina toivoin olevani. ❤︎
    3) Voi vitsi kuin villiltä sun vaihtojuttu kuullostaa! Varmasti tuntuu haikealta, mutta kohta tuut jo taas kotiin. :)
    4) Me Before You (= Kerro minulle jotain hyvää) on mun yksi mun lempparikirjoista ja voi kyllä se elokuvakin oli ihana. Rakastuin siihen soundtrackiin niin paljon! ❤︎
    5) Asuisinpa mäkin Punavuoressa. Se on niin ihana ihana ihana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vilma, mä en kestä miten ihana sä oot! Tuun aina superiloiseksi kun huomaan, että oot kommentoinut! :)

      Mä en oo lukenut tota kirjaa, ehkäpä laitan sen mun lukulistalle! Ja oot ihan oikeassa, pianhan mä oon taas jo kotona vaikka näinä viimeisinä Helsinki-päivinä olo onkin ollut lähinnä haikea.

      Ps. Punavuoressa on aina tilaa. <3

      Poista