Oodi Helsingille ja myötätunto-jet lag

Mä olen tänään herännyt ennen kahdeksaa, mikä on todella poikkeuksellista, onhan kyseessä sentään sunnuntai, mun ikuinen vapaapäiväni.

Myöskin eilen, siis hyvänen aika lauantaiaamuna heräsin iloisesti ennen seitsemää töihin. Eihän tää oo missään määrin normaalia.

(Mulla on ihan oikeasti vuorokausirytmi lähes sekaisin, olin aamupäivällä ihan varma, että kello on vähintään kuusi illalla. Mutta ehkä näin päin tää ei oo kovin ikävää.)

Onneksi kyseessä onkin vähän epätavallinen viikonloppu. Menin tosiaan aikaisin lauantaiaamulla töihin (tapahtuu: ei ikinä) ja duunin jälkeen kävin nappaamassa siskon mukaan ja junailtiin itsemme Rixbyhyn. Käytiin familyn kanssa ulkona syömässä ja juhlistettiin äidin (ja mun) synttäreitä.

Illalla tapasin ihanaa tyttöäni E:tä, jonka kanssa oltiin kerrankin osuttu huudeille samaan aikaan. Istuttiin niillä neljä tuntia ja "pidettiin teekutsuja", kuten E:n veli totesi. Puhuttiin elämästä ja paljon kengistä (erityisesti Minna Parikoista) ja jonkun verran miehistä ja rakkaudesta. Ei päädytty oikein mihinkään, mutta eipä se yleensä se pointti ookaan. Tunteiden ja ajatusten purkaminen auttaa yleensä jo itsessään.

Yhdentoista jälkeen kävelin kotiin, ihailin valoisaa iltaa ja tajusin, kuinka kovasti mun sydämeni, sieluni (ja alkoholisoitunut maksani, hehe) huusivat kaikki päästä ulos, mutta ehei. Olin aika väsynyt ja ihan väärässä kaupungissa. Kotikotona katsoin kaksi jaksoa Greyn Anatomiaa ja menin nukkumaan.

Tänään aamulla äiti herätti meidät puoli kahdeksan jälkeen. Hypättiin äidin ja Sofian kanssa autoon ja otettiin suunnaksi Helsinki-Vantaa. Tänään oli nimittäin se päivä, kun isi, juniori-sisko ja isin avovaimo palasivat Suomeen. Ilmassa oli iloa, riemua ja kyyneleitä. Mun on vaikea käsittää, että ne ihan oikeasti on Suomessa. Että ensi kerralla kun meen kotikotiin, juniorisisko on siellä. Ettei mun tarvitse enää miettiä, mitä kello on Jenkeissä tai onko isi Skypessä jos haluan soittaa sille.

Kun päästiin Sofian kanssa takaisin keskustaan, käveltiin hitaasti kotiin ja puhuttiin paljon. Puhuttiin ihmisistä, suhteista ja siitä, mikä tässä elämässä kenenkin mielestä on tärkeää. (Mun ikuiset vastausvaihtoehdot on rakkaus ja onnellisuus.)

Viisi minuuttia sen jälkeen kun mä pääsin kotiin, alkoi sataa vettä. Sadetta kesti monta tuntia.

Sinä aikana mä luin loppuun Riikka Pulkkisen Rajan. Lainasin sen kirjastosta ja ekan luvun puolivälissä tajusin, että oon lukenut sen aikaisemmin, muistaakseni lukiossa. Päätin kuitenkin lukea sen uudelleen. Se oli edelleen hyvä, aihe on koskettava ja kerronta kaunista, yksityiskohtaista ja herkkää. Kokonaisuudessaan toi(kin) on kuitenkin ehkä liian melankolinen mun makuuni. En tiedä onko sellanen yleinen melankolisuus joku suomalaiskirjailijoiden juttu, koska ulkomaalaisissa teoksissa en muista törmänneeni samaan, en ainakaan samalla mittakaavalla. Seuraavaksi aloitan Aamiaisen Tiffanylla.

Keitin just kahvia. En oo ihan varma, onko järkevää juoda sitä näin "myöhään", mutta mulle tuli kamala mieliteko saada kupillinen ja onko järkevä käytös ennenkään ollut mun prioriteettilistan kärjessä? No niinpä. Sitäpaitsi oon aika varma, että oon tänään kärsinyt myötätunto-jet lagista (selittäisi väsymyksen ja sekavuuden), joten sallittakoon mulle myöhäinen kahvikupillinen.

Toim. huom. myötätunto-jet lag tarkoittaa siis jet lag -tyyppistä olotilaa, josta mä kärsin tänään, koska isi, sen avovaimo ja juniorisiskokin kärsi. Musta toi on hyvä termi. Pitänee harkita sen panttaamista.

Muuten oon tällä viikolla ollut vaan paljon töissä, auttanut kaveripoikaa shoppailuhommissa, juonut monta lasillista viiniä ja riemuinnut siitä, että oon vuosia sitten löytänyt itselleni kaupungin, jota rakastan suunnattoman paljon vielä tänäkin päivänä. Niin paljon kuin vain pieni ihminen voi kiintyä elottomaan betoni- ja kivikasaan, juuri niin kiintynyt mä olen Helsinkiin. Mikään paikka maailmassa ei oo Helsingin veroinen, ei mikään.  Tässä kaupungissa on mulle niin paljon rakkaita katuja, puistoja ja kadunkulmia, ettei oo tosikaan. Harva asia tekee mut jatkuvasti yhtä onnelliseksi kuin se fakta, että mä saan joka ikinen päivä hengittää ja elää yhdessä Helsingin kanssa, olla helsinkiläinen.

Mä oon elämäni aikana muuttanut suunnilleen kymmenisen kertaa ja asunut aika monessa eri kaupungissa ympäri Suomea ja ulkomaillakin on tosiaan tullut pyörähdettyä. Kun multa kysytään, mistä mä olen kotoisin, mun on tosi vaikea sanoa siihen mitään. Välillä vastaan, että "no oon syntynyt siellä ja asunut sen jälkeen täällä ja tuolla". Mä en myöskään koe olevani rixbyläinen, en oo koskaan kokenut, vaikka siellä monta vuotta asuinkin. Mulle se oli aina vain yksi kaupunki muiden joukossa, kaupunki, johon me nyt vaan satuttiin muuttamaan. En oo syntynyt siellä, enkä koskaan ajatellut että jään sinne pysyvästi. Välillä oon jopa vastannut, että oon kotoisin vähän kaikkialta, mikä on tavallaan totta. Koen, että mulla on juuret monessa eri paikassa.

Ja sitten tuli Helsinki. Mä olen asunut täällä kahdesti aikaisemmin, mutta olin molemmilla kerroilla aika pieni, alle 12-vuotias. Kuusi vuotta sitten mä aloitin lukion täällä ja sen jälkeen oon päivä päivältä kasvanut enemmän ja enemmän kiinni Helsinkiin. Siinä missä osa Helsingin ulkopuolelta tulleista lukiokavereista alkoivat inhota Helsinkiä, mä rakastuin siihen joka päivä enemmän. Vähän kerrallaan mä opin tuntemaan sitä ja kun vihdoin tuli tilaisuus ja sellainen elämäntilanne, joka mahdollisti kotoa pois muuttamisen ja Helsingin lopullisen valloittamisen, mä lähdin. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin täällä oon yhä, enkä vaihtaisi päivääkään. Kun ihmiset sanoo, ettei ne tykkää Helsingistä, mä katson niitä oudosti ja en edes yritä ymmärtää. Meitä on moneen junaan.

Välillä mietin, ettei tässä mun rakkaussuhteessani Helsinkiin oo mitään järkeä, täähän on vain kaupunki. Mutta sitten toisaalta, pitääkö kaikessa aina olla jotain järkeä? Musta tunneasioissa ei koskaan edes tarvitse olla järkeä.

Välillä mietin, kuvitteleeko jengi mun hehkuttavan Helsinkiä, koska oon muuttanut tänne Kehä III:n ulkopuolelta. Että hehkutan tätä, koska "nyt oon aivan sairaan cooli stadilainen" ja "sinne jäi lande". Musta on ihanaa olla helsinkiläinen, mutta ei sen "stadilaisuuden" takia. Musta on ihanaa olla helsinkiläinen, koska mä rakastan tätä kaupunkia. Sen jokaista asfaltinpätkää, rakennusta ja puuta. Tätä ilmapiiriä. Mä olen elänyt elämäni onnellisimpiä vuosia täällä ja löytänyt elämäni tärkeimpiä ihmisiä täältä. Miten mä voisin olla rakastamatta kaupunkia, jossa on tapahtunut niin paljon upeita asioita?

Ehkä mä osaan arvostaa Helsinkiä enemmän kuin jotkut muut, koska tiedän millaista on olla ilman. Elämäni aikana mä olen kiintynyt asuinkaupungeistani vain Stuttgartiin samalla tavalla kuin Helsinkiin. Mitään kaupunkia en oo toki inhonnut ja kaikista paikoista, including Rixby, mulla on paljon kauniita muistoja. Mutta ennen Helsinkiä mua ei oo koskaan vallannut sellainen sydäntä pakahduttava onnellisuuden tunne, kuin mut valtaa aina saapuessani junalla Helsinkiin. Kun juna liukuu Rautatieaseman laituria kohti ja mä näen Tokoinrannan ja kauempana siintävän Tuomiokirkon ja edessä kasvavan asemarakennuksen, mä saavun kotiin.

Nyt mun tekisi mieli vaan hymyillä ja huokailla ihastuneesti ja haltioissani.

Ah ja niin. Oon myös viime aikoina ollut kovasti innoissani Instagrammista (näin puoli vuotta kaikkien muiden jälkeen). Mutta onhan se nyt hauska sovellus, vaikka valokuvaajan uraa varten pitää vielä vähän treenata.

xx,

Anna

ps. kuvia Koffista Helsinki-päivänä, koska siellä oli ihana valo ja eräs vuoden takainen "turisti"-otos Tuomiokirkon edessä