perjantai 31. toukokuuta 2013

Syntymäpäivän jälkeinen aamu



Mä täytin eilen 23 vuotta. (Mun syntymäaika, klo 13.13, on aina huvittanut mua. Tuplat sitä kuuluisaa epäonnen lukua, enkä silti koe olevani epäonnekas. Päinvastoin.)


Mulle synttärit on aina aika iso juttu. Tai siis, kun kyseessä on kuitenkin se vuoden ainoa päivä, jolloin kyse on vain minusta. Vaikka nyt kun mietin, niin hassu ajatus toikin on. Täähän on mun elämä ja mun elämän jokaisessa päivässä on (enemmän tai vähemmän) kyse minusta itsestäni. Tai pitäisi olla, mun mielestä. Enkä nyt tarkoita sellaista omaan napaan tuijottamista ja "minäminäminä"-ajattelumallia. Vaan sitä, että tää on mun elämä, jota kukaan muu ei voi elää mun puolesta. Mun pitää itse tehdä elämästäni elämisen arvoinen ja merkityksellinen. Syntymäpäivä vaan ehkä vielä korostaa sitä.

Mulla oli ihana ja onnellinen päivä eilen, mutta mä olin myös surullinen eilen. Kinastelin viestien välityksellä yhden rakkaan ihmisen kanssa syntymäpäivistä ja niiden merkityksistä ja tää kaikki päättyi siihen, että mä pahoitin mieleni. Vietin aamupäivän duunissa ja vuoron loputtua mä itkin pari lohdutonta kyyneltä takahuoneen vessassa. Mä itkin pahaa mieltä ja sitä valtavaa yksinäisyyden tunnetta, joka mut oli vallannut. Mä olin täysin valmis ostamaan litran jäätelöä, sulkeutumaan yksin kotiin ja viettämään loppupäivän Sinkkis-maratonin parissa.

(Ja jos ollaan rehellisiä, osasyy itkemiseen oli myös mun pääsykoestressin aiheuttamaa. Mä oon henkisesti niin herkkä tällä hetkellä, että se on melkein järjetöntä. Mä oon aina ollut herkkä ja tunteellinen, mutta nyt mä oon sitä potenssiin kymmenen.)

Mutta kun elämä haluaa kampittaa sut nokka edellä mutalammikkoon, se ilmeisesti haluaa myös auttaa sut ylös. Yksi ihana duunityttö tuli töihin juuri kun mä olin lähdössä ja mä sain päivän ekan "paljon onnea vaan" -laulun. Ja mua melkein parikymmentä vuotta vanhempi kollega vain katsoi mua kun kerroin täyttäväni 23.

"Siis kaksikymmentäkolme? Herranen aika. Sä oot niin nuori."

(Juniori-sisko lähetti tän kuvan mulle onnitteluviestin kera. Liikutuin suuresti.)

Mä sain osakseni hymyjä, onnentoivotuksia ja iloisia kasvoja. Mulla on niin ihania tyyppejä duunikavereina, että oksat pois. Ja mä muistin, että T oli töissä, jolloin voisin siis käydä tervehtimässä tätä hurmaavaa tyttöihmistä. Lopulta vietin yli tunnin T:n duunipaikalla norkoillen: vastaanotin toisen onnittelulaulun, join kahvia, välillä nauroin T:n kollegan kanssa (myös T:llä on tosi kivoja duunikavereita) ja välillä viestittelin pikkusiskon kanssa.

Sofia itseasiassa soitti juuri kun mä pääsin kotiin ja kertoi istuvansa Vapianon terassilla erään vanhan ystävänsä kanssa ja käskytti mua ilmestymään paikalle. Niinpä mä otin suunnaksi Mikonkadun ja pöydässä mua odotti lasi valkkaria. ("Tilaanko sullekin jo valmiiksi lasin viiniä?") Mä pyysin sitä tilaamaan makeinta, mitä talosta löytyy (en oo kuivien juomien ystävä) ja siis oumaigudness miten hyvää se kyseinen valkkari oli! Aivan mielettömän makuista! Ja oli vielä mun eka terdekerta tänä kesänä (ai että vähän venynyt myöhäiseksi?)


Me istuttiin siinä neljä tuntia, puhuttiin elämästä, miehistä, kaikesta. Jossain vaiheessa Sofian kämppis ilmestyi paikalle ja jossain vaiheessa me vilkutettiin heipat Sofian vanhalle ystävälle, joka suuntasi käymään kotikotonaan. Kellon lähestyessä yhtätoista päätettiin lähteä syömään tyttöjen luo ("meillä on kolme kanankoipea, yks menee hukkaan josset tuu syömään sitä").

Kanojen valmistuessa mä skypeilin isin kanssa ja isi kyseli jo toisen kerran saman päivän aikana, onko niiden kortti jo tullut perille. Se ei tullut vielä eilen, mutta mun uteliaisuus heräsi: onkohan se joku erityinen kortti. Jännää! Ehkä se tulee tänään! Musta on nimittäin ihanaa saada postia (miinus laskut, haha).

Me syötiin vatsat täyteen, löhöttiin, naurettiin ja vaan oltiin. Lyhyellä kotimatkalla mä en voinut kuin kävellä hiljaksiin, ihmetellä kaunista Bulevardia, bongailla citypupuja typötyhjässä Koffin puistossa ja miettiä, kuinka mahdottoman paljon mä tätä mun kotikaupunkia ja elämää itseään rakastan. Kotona mä söin vähän mun lempparijätskiä (Aino Maitosuklaata) ja menin onnellisena nukkumaan.

Mä mietin eilen, mitä mä olen saavuttanut tähänastisessa elämässäni ja päädyin siihen, että mun suurin ja hienoin saavutukseni on, että oon saanut, voinut ja osannut elää onnellista elämää.

Mä en tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Välillä ajatus siitä, tietämättömyydestä ja usvaisesta tulevaisuudesta, pelottaa mua. Mutta sitten mä muistan, että mä voin itse valita, kohtaanko mä suuren ja tuntemattoman korvat luimussa vai urheasti ja pystypäin. Uusi päivä koittaa aina, aurinko nousee ja laskee, halusin mä sitä tai en. Ja voin asennoitua uuteen päivään joko kokien sen uhkana tai seikkailuna. Mä voin vaan päättää, mitä mä teen sillä ajalla, joka mulle on täällä annettu. Ja vaikka mä en itsekään täysin vielä tiedä, mitä mä haluan elämälläni tehdä, mä voin vaan suunnata katseen eteenpäin ja hymyillä kaikelle sille, mitä sieltä on tulossa.

Koska mun mielestä ei koskaan pidä valita negatiivisuutta positiivisuuden sijaan.

Sitäpaitsi, asiat menee niin kuin niiden kuuluu mennä. Ja kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Aina.



xx,

Anna, 23vee ja onnellinen (kuten kuvasta näkyy)

ps. Ja niin. Eilisen päivän aikana mä myös tajusin, että vaikka mä kuinka ajattelisin niinä joinain lohduttomina ja synkeinä hetkinä, että mä olen yksin, en mä ole. Mä olen niin rakastettu, etten tiedä mitä oon tehnyt sen kaiken rakkauden ja välittämisen ansaitakseni. Lucky me.



2 kommenttia:

  1. Kaikkeni yritin, mutta tää ei suostu muuta kuin lisäämään linkit, joten here we go!

    http://i.qkme.me/35p3bp.jpg

    http://www.discountpartysupplies.com/blog/wp-content/uploads/2012/03/bieber_birthday.jpg

    http://www.youtube.com/watch?v=evohmu6MTic

    Onnea onnea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liti! Mä en kestä, noi on ihania! Kiitos <3

      Poista