Mä oon niin fashion victim eli kun ostin kiilakorkotennarit

NE LÖYTYI NE LÖYTYI NE LÖYTYI!

Oon ehkä maailman onnellisin (ja väsynein myös). En oo ehkä täällä blågin parissa siitä muistanut mainita, mutta mä olen siis jo hyvän tovin etsinyt itselleni kiilakorkotennareita. Kyllä. Kiila-korko-tennareita.

Silloin kun ekat kiilakorkotennarit (oisko noille olemassa joku lyhyempi lempinimi? Kauheen pitkä sana) tuli kauppoihin joitain vuosia sitten, mun teki mieli raahata ne kaikki kasaan ja sytyttää ne tuleen, niin hirvittävän kamalina mä niitä pidin. En oo muutenkaan kiilakorkojen ylin ystävä, koska ne saa lähes poikkeuksetta mun muutenkin isohkon jalan näyttämään vielä entistäkin isommalta. Muistan kun kokeilin kerran kiilakorkoja, jotka jalassa näytin siltä, että mun jalkoihin on sidottu viisi kiloa painavat tiiliskivet. Kovin imartelevaa.

Ja sitten joku neropatti saa idea ja yhdistää kiilakorot ja tennarit. Voi jeskamandeer. "MIKSI?", muistan silloin pohtineeni. Mä en edelleenkään perusta tennareista (siis omissa jaloissani) ja en perusta kiilakoroistakaan, niin voitte vaan kuvitella miten paljon ihastuin (eli en) kiilakorkotennareihin. Jep.

No mitä sitten tapahtui? Mikä sai mun pään kääntymään?

No muotihan se.

Yhtäkkiä kiilakorkotennareita alkoi näkyä kaikkialla: netissä, lehdissä ja kaduilla. Ja mikä hämmentävintä, ne oli tosi hyvännäköisiä! Ne yhdistettynä pillifarkkuihin ja neuleeseen, ne yhdistettyinä nahkahousuihin ja farkkupaitaan, ne yhdistettyinä Celinen Mini Luggageen.

Ja sitten, pikkuhiljaa, mäkin aloin pohtimaan, miltä ne näyttäisi mun omissa jaloissa.

Seuraavaksi huomasin pohtivani, mistä kyseiset kengät itseäni miellyttävässä mallissa ja värissä löytäisin.

Ja sitten. Viime lauantaina ne täydelliset osuivat mun silmieni eteen Dinskossa. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Joskin ylemmät voimat selvästi halusivat heittää parit esteet mun ja mun tulevien kenkien yhteiselon tielle. Kampin Dinskossa ei ollut jäljellä kuin kokoa 39, joka oli mulle snadisti ahdas. Ystävällinen myyjä soitti Itiksen liikkeeseen, jossa olisi pitänyt olla yksi pari nelikymppisiä jäljellä. Ei kuulemma löytynyt.

Niinpä viikonloppuna kulutin useamman tunnin netissä etsien noita kenkiä. Mikä tahansa pulju kävisi, mutta mun oli saatava noi kengät. Ei tärpännyt, ei siis mistään. Niinpä tänään aamulla kävin läpi suunnilleen kaikki mahdolliset keskustan kenkiä myyvät liikkeet Stockaa myöten. Tuloksetta.

Päivän opiskeluhetken jälkeen päätin vielä poiketa Kampin liikkeeseen kysymään, josko pk-seudun ulkopuolelta löytyisi niitä mun kenkiä. Olin valmis maksamaan kaikki mahdolliset postimaksut, kunhan mä vaan saisin ne kengät omakseni. (Kuten huomata saattaa, kehitin niistä aikamoisen pakkomielteen.) Kampin myyjä totesi, että Itiksessä näyttäisi edelleen olevan yksi pari kokoa 40 jäljellä. Vähän surullisena selitin, kuinka hänen kollegansa oli jo lauantaina soittanut sinne, huonolla menestyksellä.

"No jos tehdään kuitenkin tuplavarmistus?"

Ja sitten tämä ihana naismyyjä soitti Itikseen ja viisi minuuttia myöhemmin ilmoitti mulle, että kenkäni olivat löytyneet, "oli kuulemma hyvässä piilossa". Että nyt Itiksessä olisi mua odottamassa yksi pari kiilakorkotennareita koossa 40.

Sitä autuuden ja säteilyn ja hymyilyn määrää.

Lähellä oli etten syöksynyt halaamaan kyseistä myyjää. Kiittelin häntä vuolaasti ja lähes tulkoon juoksin metroon. Ei haitannut edes matka kauas itään (hehe). Itiksessä toinen ihana naismyyjä ojensi mun kengät mulle, kokeilin niitä ja ne oli täydelliset. TÄYDELLISET. Viimeinen pari mun kokoa, joka pk-seudulla oli jäljellä. Kohtaloa, sanon minä.

Jos mahdollista, kassalla mun hymy sen kuin leveni, kun myyjä kertoi mulle iloisesti, että "niin näähän on alekengät ja tästä alehinnasta lähtee vielä 50% pois tässä kassalla". Ei tämä nyt ole mahdollista. Mun uusille popoille jäi hintaa alle 20e. Mulle ei koskaan käy näin.

Voitte siis vaan kuvitella sitä riemun määrää, kun 1) kävin moikkaamassa T:tä sen duunipaikalla ja hehkutin mun kenkiä, 2) kun sen jälkeen törmäsin AH:n ja hehkutin mun kenkiä ja 3) kun käväisin vielä illalla pyörähtämässä Sofian luona ja hehkutin mun kenkiä. Siskoa, sen poikkista ja siskon kämppistä treffatessani aloinkin olla jo niin väsyneen iloinen, ettei nauramisesta tullut loppua. Kaikki nauratti, siis ihan kaikki.

Mutta onneksi nauraminen kuulemma pidentää ikää.

Oon saanut vähän kuittailuja näistä, koska oon kuulemma "viimeinen ihminen maailmassa, jonka vois kuvitella ostavan kiilakorkotennarit". Ymmärrän pointin. Mä en tosiaan oo tennarityttöjä, mutta jokin noissa mua kiehtoo. Ehkä se on just se kun ne ei oo rehelliset tennarit, mutta ei mitkään peruskiilatkaan. Noi mun yksilöt on siis mustat ja niissä on sekä keinomokkaisia että keinonahkaisia yksityiskohtia. Ne on myös suht sirot ja näyttää lähinnä siltä, kuin mulla olisi jalassa "korkeareunaiset" tennarit (sillee kun Consseja on matalia ja korkeita, niin ne korkeat). Mutta koska niissä on piilotettu kiila, ne jalassa voi kävellä kuin korkkareilla, eli sirosti ja naisellisesti.

Ne tuo mun tyyliin ehkä sellasen pienen lisän sitä jotain. Vähän niin kuin classy with an edge. Ja kun noi niitit (joita on muuten nykyään joka perhanan vaatteessa ja laukussa) yms. ei koskaan oo ollut se mun juttu, niin noi kengät toimii hyvin vähän sellasena edgempänä yksityiskohtana.

Mä niin otan ne mukaan Nykiin.

xx,

fashion victim Anna