yskivä paluu oikeaan elämään ja yksi hämmentävä puhelu

Helou!

No niin, aika hypätä mukaan tähän elämään. Kesä on virallisesti alkanut, sillä pääsykokeet olivat eilen.

Vihdoinkin.

Tosin jonkun stressi-erkin kroppa ja vastustuskyky sitten päättivät pettää 24 tuntia liian aikaisin. Maanantai-iltana tuli fiilis, että nyt oon tulossa kipeäksi ja seuraava ajatus olikin sitten paniikinomainen "EI EI EI ei vielä, vasta huomenna illalla, ei nyt vielä!"

Huuto kaikui aikalailla kuuroille korville. Tiistai-aamuna päätä jomotti (Buranasta huolimatta) ja olo ei ollut superkaksinen. Itse pääsykokeessa noiden lisäksi myös palelin puolihorkassa lähes koko viisituntisen. Mulla ei oo mitään muistikuvaa siitä, mitä oon siellä kirjoittanut. Muistan vaan istuneeni siellä ja muistan ne paperit mun edessä.

En oo liian toiveikas, mutta en myöskään jaksa stressata. En tuloksia tai tulevaa vuotta. Kyllä ne asiat aina jotenkin tosi kivasti järjestyy.

Etin itselleni jotain ton tyyppisiä aurinkolaseja.
Vielä ei oo tärpännyt.

Tää kevät on kyllä ollut jännittävää aikaa seurata, miten mun kroppa reagoi tiedostamattomaan stressiin (oon ilmeisesti niin sellaista "pää pilvissä ja elämä on kivaa" -tyyppiä, etten vaan osaa tietoisesti stressata). Täysin käsittämättömistä asioista (telkkarissa nähdyt kaninpoikaset tai Gleen ekan tuottiksen ekan jakson loppu, jossa ne laulaa "Don't Stop Believin'" ja mä muistan miettineeni miten ne laulaa sen mulle) johtuneet itkukohtaukset on ehkä se hienoin juttu.

Mutta tiedänpähän ainakin, mitä odottaa ensi keväänä (ja mikä tärkeämpää, miten ennaltaehkäistä noita), jos yliopiston ovet eivät tänä syksynä aukea.

Toivon vaan, että tää ilmeisen rutinoitunut "apua miksi en oo opiskelemassa?!" -fiilis haihtuu hiljalleen. Nytkin on hyvin outoa ajatella, että mun ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään. Voin ihan luvan kanssa vaan olla. Tietysti oon listannut itselleni tässä kevään mittaan vaikka mitä pientä projektia kesäksi, mutta ne on ihan eri juttu.

Eiköhän tää tee ihan hyvää. Enää kaipaan niitä kunnon lämpöasteita.

Siinä vaiheessa kun ulkona paistoi aurinko ja lämpöä
oli +25, päätin etsiä itselleni lukusopen ulkoa.
Päädyin tällaiseen Eiran maailman söpöimpään
pikkupuistoon.

Tässähän oli siis viime viikonloppuna ennen pääsykokeita pikkuveljen ylppärit ja samaan syssyyn mun rakkaan ystävän valmistujaiset.

Lisäksi täytin tosiaan viikko sitten eli viime keskiviikkona 22! Onnea minä!

T:n rakkaudella askartelema synttäripallo.

Ja ikäkriisistä ei tosiaan ole tietoakaan. Miten oon edes ikinä aikaisemmin jaksanut kriiseillä mun iästä? Se on vaan numero. Oon nuori ja kaunis (ja itserakas, heh) ja mulla on koko elämä edessä! Niinku Sofia mun synttäriviestiinkin laittoi "don't tell me our youth is running out when it has only just begun".

Couldn't have said it better myself.

Mun virallinen synttäripäiväni oli vaan kertakaikkisen mahtava. Vietin lähes koko päivän mun lempparityttöjen kanssa. Ensin synttäriaamiaista kuorrutettuna keskustelulla ihmissuhteista, ripsipidennyksistä ja festaritelttailusta. Sitä seurasi tuntikausia kestänyt kauppojen kiertely ja shoppailu kröhöm, eikun siis opiskelu.  Sitten treffasin T:n, mentiin mun Penthouse Punavuoreen juomaan kahvia ja lojumaan ja vaihtamaan gossippeja also known as kuulumisia. Illalla pyrähdin AH:n luo yökyläilemään, juomaan punkkua ja syömään patonkia ja juustoja ja herkkuja.

Hipsteriluomuaamupalaa Sis. Delissä. Kahvi ja pähkinät maistui
extrahyviltä!

Mulla oli niin kivaa ja olin vaan ihan järjettömän onnellinen.

Ja sitten se tapahtui. Mä huomasin, että eräs aikoinaan sydäntäni sekoittanut henkilö oli soittanut. Mulle.

Oh my god.

Oh my god.

Oh my god-damn god.

Saatoin alkaa hyperventiloimaan ja kikattamaan hysteerisesti ja hyppelemään levottomasti ympäriinsä. Oli siinä T:lla kestämistä. En oikein ymmärrä mikä muhun meni.

EI NÄIN ANNA. Täysin väärä reaktio. Ton teinityttömäisen kikatuksen sijaan mun olisi pitänyt olla vaan coolisti sillee "no just, evvk". Koska ei mua enää kiinnosta. Ei oikeesti. Ihan menneen talven lumia koko juttu.

Rauhoituttuani soitin sille takasin, mutta se ei vastannut. Eikä siitä oo kuulunut enää sen jälkeen. Yllätys allatus.

Tää on niin tätä oikeesti. Tyyppi, josta et ole kuullut aikoihin ja jonka olet melkein jo unohtanut, soittaa sun syntymäpäivänä, sekoittaa sun pasmat hetkellisesti ihan täysin, jonka jälkeen se jättää sut langoille soittelemaan eli miettimään että mitä helvettiä täällä taas tapahtuu.

Loogisin (ja luultavasti se ainoa oikea) syy sen soittoon olisi, että se varmaankin halusi vain toivottaa mulle hyvää syntymäpäivää. Kyllähän mä tietysti mietin, että miksei se vain laittanut viestiä (niinkuin mä tein kun sillä oli synttärit) tai onnitellut naamakirjassa. Oon vaan hämmentynyt. Siis ei mitään järkeä taas missään.

Ja sitten myös mietin, miksei se enää soittanut takasin. Tai laittanut edes viestiä "soitin vaan toivottaakseni kivaa synttäriä". Tai yhtään mitään.

Ton jälkeen me päädyttiin tyttöjen kanssa siihen lopputulokseen, että se oli vaan soittanut väärään numeroon. Luojan kiitos en uhrannut ton asian vatvomiselle kuin kaksi päivää kahden viikon tai kuukauden sijaan. Oon selvästi kasvanut ja kypsynyt ihmisenä. Hyvä minä.

Nyt menen purkamaan laukkuni kuin kunnon kuuliainen ihminen ainakin. Vastahan ne on tossa kolme päivää lojuneet. Sen jälkeen jatkan sairastamista.

Rauhaisin terveisin nykyään jo oikein kypsä ja aikuismainen,

Anna

ps. Juhlin tänä lauantaina mun synttäreitä ystävien kanssa ja voin luvata että "it's time to drink champagne and dance on the tables". Ellen yski keuhkojani ulos ennen sitä.

Kävelin tänään töiden jälkeen Fredrikintorin ohi kun joku tuntematon semihipsterijäbä
pysäytti mut: "Ota leivos, meiltä jäi yli kun alkoi sataa ja muuten nää menee roskiin."
Only in Helsinki <3