Sunnuntai, mikä ihana tekosyy tehdä ei-yhtikäs-mitään

Terveisiä sängyn uumenista. Kello tikuttaa neljää iltapäivällä ja mä olen hädin tuskin noussut ylös. I-ha-naa. Ja mikä parasta, viime yönä nukuin niin syvää ja keskeyttämätöntä ja palauttavaa lapsen unta, etten muista milloin viimeksi olisin herännyt niin raukeana kuin tänä aamuna.

Käytiin eilen AH:n kanssa yhden vintage-vaatekaupan kolmevuotissynttäreillä ("Taasko jotain sun hipsterijuttuja?" oli vaimokkeen eka kommentti kun kerroin kekkereistä. Lol.). Kyseisissä synttärikemuissa vieraille tarjottiin naposteltavien lisäksi mahdollisuutta piirtää terveisensä liikkeen kattoon uv-kynällä. Me (ja about kaikki muutkin vieraat) innostuttiin tästä tietenkin kovasti ja toki uv-valojen kanssa piti pelleillä muutenkin.

Ylläolevassa kuvassa allekirjoittaneen hehkeä hammasrivistö, alapuolella taas ei-mun-kirjoittamat sydänterveiset, joihin sain ystävältäni mulle hyvin sopivan tulkinnan "Toihan on niinku Anna sydän Justin Timberlake".

Annoin tulkinnalle pisteiksi 5/5.

Itse pirskeet olivat mukavat ja putiikin omistaja ja kemujen isäntä mitä sydämellisin ja ystävällisin mieshenkilö. Näitä lisää!

Oltiin itseasiassa vähän kelailtu, että jatkettaisiin synttäreiltä syvälle Helsingin yöhön. Mutta vielä mitä. Päästiin Kamppiin, käytiin yhteistuumin nauttimassa erään amerikkalaisen pikaruokaketjun aikaansaannoksia ja sitten iski väsymys. Hypättiin bussiin juuri ennen kuin mun lippuni umpeutui (latasin Kaisaniemen metriksellä markakorttiani, jolloin metron portaita ylöspäin tullut, minulle täysin tuntematon mieshenkilö koputti mua olkapäähän ja tarjosi kertalippuaan "Tää on vielä voimassa, ota sä tää." ja totta tosiaan. Lippu oli vielä melkein 50 minuuttia voimassa. Kyseinen herrasmies piristi iltaani suunnattomasti, enkä voinut kuin hymyillä ja lausua vilpittömän kiitoksen.)

Kun päästiin kotiin, katsahdettiin toisiamme ja päätös oli sinetöity. Mä käväisin kotona vaihtamassa kotivaatteet päälle ja suuntasin kohti AH:n lukaalia. Siellä me lojuttiin, minä sohvalla, AH sängyllä, kissat missä milloinkin ja telkkari päällä, vaikka ei me sitä katsottu kuin ehkä toisella silmällä. Parannettiin maailmaa ja pohdittiin sinkkuutta ja parisuhteita ja välillä kikatettiin kissakaksikon tekemisille.

Puolen yön jälkeen alettiin molemmat torkahdella, joten mä katsoin parhaaksi kuiskuttaa AH:lle ja kissoille hyvät yöt, sammuttaa valot ja hiipiä kotiin. Nukuin melkein kellon ympäri ja vanha klassinen "My home is where my heart bed is" ei voisi pitää enemmän paikkaansa.

Perjantaina juoksinkin sitten ympäri Helsingin iltakohteita eilisenkin puolesta. Käytiin yhden frendin kanssa Puttesissa lasillisilla ja Tavastialla yhdellä keikalla. Perjantai-ilta oli ihmeitä täynnä, kyseinen frendi nimittäin sai mut ylipuhuttua lähtemään kanssaan Kallioon. Mä en edes muista koska olisin viimeksi käynyt baarissa keskustan ulkopuolella (Pitkänsillan pohjoispuolta ei vaan mitenkään voi laskea keskustaksi) ja vaikka suosinkin keskustan anniskeluravintoloita ylitse muiden niiden läheisyyden ja kotiin pääsemisen helppouden takia, olin oikeastaan lopulta aika innostunut meidän Kallio-plääneistä. Kalliolla on kuitenkin aina erityinen paikka mun sydämessäni, kiitos siellä vietettyjen lukioaikojen. Olin myös erittäin hämmentynyt ja positiivisesti yllättynyt siitä, että metrot kulkivat vielä pitkään puolen yön jälkeen, se oli mulle jotain ihan uutta. Hyvä HSL! (Voisko joku nyt kertoa, että tää ei oo mikää uusi juttu, vaan täyttä totta since jotain 2011. Se ois musta jotenkin hauskaa ja kuvastaisi hyvin sitä, kuinka perillä oon joistain asioista.)

Resepti onnistuneeseen Kallio-iltaan sisälsi muun muassa seuraavia asioita:

*Siltanen
*monta jallu-ginger ale -drinkkiä (kts. kuva)
*hyvää musaa
*hauskat DJ:t
*kikatusta (koska minivinyylilevyt oli musta tosi söpöjä)
*vakavaa (....) keskustelua teemabileistä
*meno sekä mieliala: excellent
*aikomus käydä tsekkaamassa Kaiku
*"Tää on Justin Timberlake, ei mennäkään vielä!!" -yours truly
*kadehdittavia (....) tanssimuuveja
*no lopulta se Kaiku
*elektrobileet
*puolikas vodka-shotti (jonka liitän lähiaikoina julkaistavaan teokseeni "Aina hyvä idea eli kuinka luopua turhasta järjen käytöstä")
.
.
*loputonta kreisibailausta
.
.
*tunteja myöhemmin yöbussi
*oma hima, paras hima

Seuraavana aamuna käytiin tyttöjen kanssa brunssilla Ekbergillä. Kahvi maistui enemmän kuin ruoka, mistä lie johtui. Good ol' Kallio, sinä se et vaan petä.

Ja aijai, entiseltä duunikaverilta, nykyiseltä hyvältä ystävältäni tuli juuri viesti, jossa hän kutsui minut banana breadin maistamistilaisuuteen myöhemmin illalla. Kylläpäs mua nyt hemmotellaan.

Suunnitelmatonta ja oman fiiliksen seuraamisen täyteistä viikon viimeistä päivää itse kullekin!

xx,

Anna

Joitain lupauksia vuodelle 2014

Mä en oikeastaan tykkää kirjoittaa negistelystä ja pahasta mielestä, mutta kun fakta on se, että elämässä on ja tulee aina olemaan niitä hyviä, kauniita hetkiä jolloin oot onnellisimmillasi ja sitten on niitä päiviä, kun universumi, maailmankaikkeus ja kaikki mahdolliset jumalat on sua vastaan. Tulee niitä päiviä kun tuntuu, että saat loputtoman saavillisen elämän ikiomaa kuravettä niskaan ja tekee vain mieli itkeä ja lyyhistyä maahan ja kaikki tuntuu enemmän tai vähemmän ihan helvetin surkealta.

Mun vuoden alku on tiivistettynä ollut juuri tota: aivan saatanan perseestä siis. En mee sen kummemmin yksityiskohtiin (paitsi että KERRANKIN ei ole kyse ihmissuhdedraamasta. Kivaa vaihtelua siis tavallaan tämäkin, hehe), mutta siis vuosi 2014 ei todellakaan ole alkanut mun kohdalla ruusuisesti. Oon näiden muutaman päivän aikana ollut henkisesti enemmän hajalla kuin aikoihin.

Onneksi on olemassa ystävät ja perhe. Ja kun vihdoin on päässyt purkamaan asioita sydämeltään ensin ystäville ja sen jälkeen viettänyt erinomaisen hauskan ja hymyilyn ja cokiksen täyteisen lauantai-illan upeiden tyyppien kanssa ysäribileissä (kyllä, voi kyllä!!) ja sitten päässyt faijan lellittäväksi tänne Itä-Suomen sydämeen, alkaa olokin vihdoin helpottaa. Istuin eilen illalla faijan sohvalla ja silloin radiosta soi Alicia Keysin Girl on Fire ja sitä yksin kuunnellessani tuli ensimmäistä kertaa vuoden vaihteen jälkeen oikeasti sellainen olo, että kyllä tää tästä. Että kyllä ne asiat järjestyy. Että pitää vaan nostaa se pää taas pystyyn ja kohdata kaikki tämä seikkailuna ("Koita suhtautua tähän seikkailuna" on ehkä yksi viisaimmista asioista, joita lauantaina erään rakkaan ystävättäreni suusta kuulin. Kiitos muru.).

Ja muistin taas yhden kauan aikaa sitten lukemani lauseen, jonka olin ehtinyt lähes unohtaa:

"Life is not about how many times you fall down. It's about how many times you get back up."

Ja nyt on aika nousta ylös.

Mä pohdiskelin hyvän aikaa, haluanko tehdä mitään spessuja uudenvuoden lupauksia. Me luvattiin AH:n kanssa toisillemme, että pysytään yhtä hölmöinä kuin ennenkin. Mutta siis sen lisäksi.

Kuitenkin tää koko tilanne, vuoden vaihtuminen, paluu takaisin Suomeen ja tietynlainen uusi elämä lomittuvat niin hyvin yhteen, että jotenkin tuntuu, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus ravistaa pakkaa vielä vähän lisää ja tuoda elämään niitä asioita, joita siihen haluaisi, koska kaikki on muutenkin niin auki ja levällään.

Näin ollen, tässä tulevat mun uudenvuoden lupaukseni:

1. Mä lupaan syödä paremmin.

Mä en koe, että mulla olisi tarvetta muuttaa mun kaikkia elintapojani. Mä nautin urheilusta, mutta nautin myös karpalolonkeroiden lipittämisestä, Robinin Puuttuvan palasen popittamisesta etkoilla ja tanssilattian valtaamisesta. Enkä halua mistään edellämainituista luopua.

Mutta tänä vuonna mä aion vihdoin opetella syömään paremmin. Mun ruokailut ovat olleet niiiiiiin retuperällä jo aivan liian kauan, johtuen ihan vaan siitä, että mä olen käsittämättömän laiska kokki. Siis sarjaa "jos voisin, söisin makaronitkin keittämättä" -laiska. Mä rakastan hyvää ruokaa ja syömistä, mutta se kokkaaminen. Tiedän, että kyse on ihan vaan mun omasta asenteestani, joten aion yrittää suhtautua ruoanlaittoon rentouttavana, kivana asiana. Ja yritän myös etsiä helppoja, yksinkertaisia ohjeita, koska mikään ei lannista enempää kuin ohje "heitä joukkoon kasvikset ja 15 eri maustetta". Just joo. Multa kun löytyy suolan ja sokerin lisäksi tyyliin pippuria ja currya. Mutta muutos lähtee pienestä ja ennen kaikkea oman pään sisältä.

Sitäpaitsi mulla on vain tää yksi kroppa, miksi mä en haluaisi sen voivan hyvin?


2. Mä lupaan nukkua tarpeeksi.

Jotenkin tuntuu ihan älyhienolta huomata, että sitä alkaa pikkuhiljaa esimerkiksi hoksaamaan, miten oma pää ja keho reagoivat erilaisiin asioihin, oli kyse sitten ruoasta, unesta tai elämäntilanteesta. Tää on varmaan tätä iän mukanaan tuomaa viisautta (perheenjäsenet lienevät eri mieltä, hehe).

Allekirjoittanut ei esimerkiksi kykene minkäänlaiseen tuottavaan aivotyöskentelyyn, jos mä en ole nukkunut tarpeeksi. Ja niin käsittämättömältä kuin se ehkä kuulostaakin, oman unentarpeen ymmärtäminen on fakta, jonka tajuamiseen multa on mennyt hyvät öö, neljä vuotta (ainakin) ja josta faija on toitottanut mulle niin kauan kuin jaksan muistaa ja jonka rakkaudelliset "Anna, sun pitää ihan oikeasti nukkua" -neuvot mä olen aina kättä heilauttaen sivuuttanut. Mutta vielä mitä. Niin se faija vaan tietää.

(Itse nukkuminen/nukahtaminen ei siis oo ongelma, vaan se, että oon yökukkuja ja tykkään valvoa.)

Kaivetaanpa siis muistilokeroita ja otetaan esimerkiksi vanhat kunnon ylioppilaskokeet. Kevät 2010 ja hissan ylppärit. Viimeinen kuusituntinen rutistus ennen edessä koittavaa vapautta, jonne villivarsan lailla olin suunnitellut kirmaavani kiitettävä todistus kourassani lepattaen. No, pienehkö stressi oli tehnyt tehtävänsä ja koska olin (who am I kidding? Oon vähän vieläkin) kevyt perfektionisti, opiskelin viimeiset viikot ennen koetta aika maanisesti ja valvoin ihan liian monena iltana ihan liian myöhään.

Muistan menneeni istumaan saliin, saaneeni koepaperit eteeni ja kysymyksiä silmäillessäni tajuan pääni humisevan tyhjää. Se oli, kuten olettaa saattaa, aivan kamalaa. Mä olin aina ollut suhteellisen hyvä hissassa ja tykännyt aineesta ja nyt sain raapustettua pari säälittävää sivua vastauksia. Olin niin rikki kun vihdoin sallin itseni lähteä salista.

Tulosten tullessa teki mieli vältellä kansliaa kuin ruttoa. Tiesin, että pahoitan mieleni kun astun sinne ja niinhän siinä kävikin. Pisteistä mulla ei ole mi-tään muistikuvaa, mutta kirjain B kertonee tarpeeksi. Ilmoittauduin siltä seisomalta syksyn ylppäreihin ainoana päämääränäni hissan uusinta. Hissan feilaus tolla tavalla oli iso asia mulle myös siksi, että mä olen aina ollut aika lailla kiitettävä oppilas (niitä feilattuja pitkän matikan kursseja ei muista kukaan, haha). Onneksi ehdin toipua tästä järkytyksestä lakituspäivään mennessä, jolloin olin taas oma aurinkoinen itseni ja nautin juhlista, valokeilassa olemisesta ja eritoten sen jakamisesta rakkaan pikkusiskon kanssa.

(Kävin tosiaan uusimassa hissan seuraavana syksynä ja vaikka jälkeenpäin pidin itseäni höyrypäisenä - kuka oikeasti jaksaa opiskella KESÄLLÄ kun sulla on se lakkikin jo - korotin silti arvosanaani kahden pykälän verran. Ihmeitä tapahtuu, kun ei ole stressiä ja nukkuu.)

Sitäpaitsi onhan nukkuminen ihan megaihanaa.


3. Mä lupaan ostaa uudet silmälasit.

Vaikka en siitä juurikaan missään huutele, mä olen ilman piilareita/laseja sokea kuin myyrä. Miinusta löytyy molemmista silmistä enemmän kuin pakkasasteita keskimäärin helmikuisesta Helsingistä. Käytän piilareita aina, koska inhoan mun silmälaseja. Ne on vuosia vanhat ja eikä yhtään mun tyyliset. Niinpä aion vihdoinkin tänä vuonna ostaa itselleni silmälasit, joita vapaaehtoisesti kehtaisin haluaisin käyttää myös julkisesti.


4. Mä lupaan opetella käyttämään mun kameraa edes vähän (ja sitä kautta panostaa myös blogin kuviin).

Mulla on ihana ja söpö valkoinen kamera. Olisi jo korkea aika opetella käyttämään muutakin kuin sen automaattiasetuksia. Just viimeksi uutena vuotena mun rakkaat kamerahifistelijäystäväpojat (joita löytyy koko joukko) naurahtivat rakastavasti, kun kerroin edelleen kuvaavani automaatilla. Kamerani on saanut paljon hyväksyviä nyökkäyksiä heidän keskuudessaan, seuraavaksi aion häikäistä mun valokuvaajan taidoillani. No okei, sitä joudutaan ehkä odottelemaan, mutta eiköhän niitä riitä hämmästyttämään jo ihan vaan sekin, että ymmärtäisin manuaaliasetuksista edes puolet. Tai siis suomeksi: että osaisin niitä säätäessäni sanoa etukäteen, mitä kuville tapahtuu.

Aion myös pysyä avoimena elämälle ja siihen ilmestyville ihmisille, kohdella muita niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan (ts. olla kiltti muille, koska ihan totta, Karma does strike back) ja sanoin tai elein kertoa tarpeeksi usein sen ansaitseville ihmisille, kuinka onnellinen heidän olemassaolostaan olen.

xx,

Anna

ps. ai että oliko mieletöntä katsoa eilen telkkarista kun pikku-Leijonat voitti MM-kultaa? Me oltiin faijan kanssa ihan hurjina, tietenkin itse peliasetelman (Suomi-Ruotsi never dies) ja hieman kyseenalaisen tuomaripelin takia. Oon ihan todella ylpeä meidän pikku-Leijonista, jee ja onnea ja hyvä pojat!

pps. vuodenvaihteen paha mieleni ei myöskään johdu paluustani Helsinkiin eli mistään Suomi-masistelusta ei todellakaan ole kyse. Ei ei ei, Helsinki on harmaassa säässäkin mulle yhä se kaupungeista rakkain. Puspus, sinä kaunis kaupunkini.

ppps. kuva weheartit.comista

Hän on tehnyt comebackin, hän on tullut takaisin

Tuntuu lähes mahdottomalta yrittää kuvailla sanoin, kuinka mielettömän hyvältä tuntuu olla kotona taas. Ja mikä tärkeintä, tuntuu oikealta olla taas Helsingissä.

Täällä on ollut aika harmaata, joskin yhtenä päivänä paistoi aurinko. Mutta kaikesta harmaudesta ja taivaat päivästä toiseen täyttävästä pilvimassasta huolimatta oon nauttinut ihan luvattoman paljon täällä kantakaupungissa kävelystä, rakennuksien ihailusta ja suolaisen meri-ilman hengittämisestä (en tiedä kuvittelenko mä vaan, mutta voi veljet miten ihana ja hintsusti suolaisen raikas ilma täällä Stadissa on). Ei ole ollut kovin vaikea muistaa, miten tavattoman paljon mä tätä pientä suurkaupunkia rakastan.

Pääsin takaisin omaan asuntooni uudenvuoden aattona ja avatessani kotiovea ensimmäistä kertaa kuukausiin, oli olo kovin levollinen. Sama rakas pieni asunto, hieman vajavaisen näköisenä joidenkin tavaroiden puutteesta johtuen, mutta kuitenkin niin tuttuna.

Sunnuntai-ilta, Nälkäpeli vol. 2 ja kaveri-combo. Näillä ei voi mennä pieleen. 

Sain tänään vihdoin matkalaukut kokonaan purettua ja taifuunin jälkipyykkiä viimeiset kolme päivää muistuttanut vaatehuonekin on taas inhimillisen näköinen. Toki pieniä puutteellisuuksia täällä on edelleen. Mun on esimerkiksi ihan pakko saada ne kaksi netistä löytämääni taulua tohon seinälle, se suorastaan huutaa tyhjyyttä.

No mutta kuinka se kuuluisa lähtö sitten sujui?

Tosiaan. Sanoin heiheit perheelle perjantai-iltana (onko siitä muka jo viikko?) ja haikeutta oli ilmassa, puolin ja toisin. Lauantai-aamuna seisoin talon edessä klo 5.30 odottamassa vuorokautta aikaisemmin tilaamaani minicabia. Mukava intialaismies vei mut Gatwickille ja antoi mun istua rauhassa takapenkillä koko matkan ajan. Kuunneltiin jotain rauhallista musiikkia soittavaa radiokanavaa ja mä katselin ikkunasta ohi vilahtavia maisemia, ajattelin menneitä kuukausia ja taisinpa hetken niiskuttaakin hiljaa.

Gatwickilla koneautomaatti-check inin tehtyäni kävelin suoraan Norwegianin asiakaspalvelu-tiskille bag dropin sijaan. Perheellä ei ollut vaakaa kotona, mutta jo ihan terve maalaisjärki sanoi, ettei tästä selvitä ilman ylipainokiloja. Aspa-tiskillä mun kohdalla osui jäykkä naishenkilö, joka ei antanut mulle yhtään armoa kummankaan matkalaukun ylipainokilojen kanssa: kouraan lävähti maksu kuudesta ylipainokilosta. "Mene tuolle tiskille tuolla, maksa ja tule kuitin kanssa takaisin. Saat sitä vastaan sun boarding-passin."

Siinä vaiheessa katkesi kamelin selkä: mä olin niin väsynyt ja hajalla lähtemisestä ja muutoksesta ja väliaikaisten hyvästien sanomisesta kaikille, etten voinut kuin itkeä muutaman kyyneleen kävellessäni naisen osoittamalle tiskille. Toki tiesin, että jokainen ylipainokilo oli täysin omaa syytäni, mutta jotenkin se naisesta huokunut välinpitämättömyys sattui.

Pyyhin edelleen kyyneleitä päästessäni minulle osoitetulle tiskille. "Anna nyt et jumalauta itke. Kerää itsesi, sun pitää nyt puhua tolle henkilölle tuolla tiskin takana. Nyt skarppaat!" Hiljaisella äänellä tervehdin naishenkilöä tiskin takana, joka lämpimästi hymyillen otti mun laskun, kertoi että he hyväksyvät myös korttimaksun tätä tiedustellessani ja otti vastaan mun maksukortin. Hän näpytteli konettaan hetken ja jopa sen aikana jouduin kääntymään pois, koska kyyneleet eivät vain ottaneet loppuakseen. Nainen hymyili edelleen lämpimästi ojentaessaan korttini ja kuitin ja oli hurjan kohtelias, vaikka emme vaihtaneet kuin muutaman sanan. En tiedä onko edes tarpeellista huomauttaa, miten paljon se lämmitti. Lähtiessäni hymyilin naiselle takaisin ja toivoin hänen ymmärtävän vienosta kiitoksestani, että hän suunnilleen pelasti päiväni.

Haahuilin kentällä, hain kahvia ja voileivän ja mutustin sitä jonkinsorttisessa puolikoomaisessa tilassa. Lento oli puoli tuntia myöhässä ja mun käsimatkatavarat painoivat kuin hiekkasäkit, joten haahuilu kuihtui heti alkuunsa. Jossain vaiheessa hoksasin tarkistaa, olisiko lentoni uusi lähtöaika jo kenties ilmoitettu. Kyllä vain, portin sulkeutumiseen kepeät 12 minuuttia. Kuka ikinä oletkaan vastuussa porttien sijainneista, kiitos siitä, ettei mun portti ollut kuin parin kulman takana. Kipitin viimeisenä koneeseen (koska menin ensin väärään porttijonoon..........mites se puolikooma?), mutta ah ja voih sitä onnenpäivää kun tajusin 1) että mulla on ikkunapaikka hätäuloskäynnin kohdalla = sitä jalkatilan määrää ja 2) että meidän kolmen hengen rivin keskipaikalla ei istu ketään. Melkein pistin tanssiksi.

Tänään kuvasarjassamme: ensimmäinen laatuaan. Mutta ainakin aurinko paistoi.

En tiedä olenko vain vähän omalaatuinen, mutta musta oli, jälleen kerran, todella todella outoa kuulla joidenkin matkustajien puhuvan suomea. Mä luonnollisesti puhua pupelsin englantia penkkirivini käytäväpaikalla istuneelle miehelle, kun jouduin pahoittelemaan sitä että hän joutuu väistymään hieman minun takiani. Tietenkin noin minuutin päästä käy ilmi, että hän puhuu suomea kun lentoemo tuli muistuttamaan meitä paikoistamme hätäuloskäynnin kohdalla ("Puhutteko molemmat suomea?" -Öh, joo...).

Lento meni tosi nopeasti. Nukuin suurimman osan ajasta ja nenä melkein liimautui ikkunaan kun kapteeni ilmoitti, että alamme laskeutua. Sain tosin katsella pelkkiä pilviä, mutta fiilis koneen laskeutuessa sateiselle Helsinki-Vantaalle oli mieletön.

Ja kun pääsin äidin rutistukseen, mä itkin kuin pikkulapsi.

Kissa kakkonen tuli tervehtimään mua ja matkalaukkuja.

Ensimmäiset päivät kuluivat vaimokkeen sängyllä makoillen, Punavuorelle rakastavia katseita luoden, tärkeitä ihmisiä halien ja onnellisena hymyillen. Toki ehdittiin jo samana viikonloppuna krebaillakin ja mä olin lauantai-iltana luultavasti iloisin ihminen, joka Kampista löytyi (Eräs ystävättäreni: "Anna sä oot ihan kauheessa jurrissa." Vaimokkeeni: "Eikun tollanen se on ollut koko päivän."). Sallikaa kliseinen ilmaisuni, mutta se ilta jos mikä oli täynnä sitä kuuluisaa syntymähumalaa. Toki karpalolonkeroitakin katosi parempiin suihin jokunen, mitäpä sitäkään kieltämään.

Astetta rauhallisemman, mutta sitäkin enemmän ystävien seuralla varustetun uuden vuoden jälkeen otin itseäni niskasta kiinni ja aloin hoitaa muutamia käytännön asioita kuntoon parhaan taitoni mukaan. Such as tän kämpän muuttamista kaaoksesta rauhan ja siisteyden tyyssijaksi.

Ja kyllä muuten taas joku ylempi, laillani mieskauneutta arvostava voima oli äsken liikkeellä, kun käväisin lähi-Alepassa hakemassa aineksia iltasapuskaan. Pakatessa ostoksiani kassalle saapuu mitä hyvännäköisin miesolento joka kysyi, jaetaanko hänen ostamansa Aakkos-pussi ja eletään onnellisina elämämme loppuun saakka kiitti kohteliaasti pitäessäni hänelle ovea auki. Ja aivan kuin kohtalon vasamat eivät olisi sinkoilleet jo tarpeeksi, hän harppoi edelleni ja kääntyi samalle kadulle kuin allekirjoittanut kaksikymmentä sekuntia myöhemmin!

On the next episode of "The amazingly amazing life of Anna": stay tuned...... (käsis ei oo vielä ihan valmis hehe).

Mutta jos me ei esim. mennä naimisiin, niin olipahan edes (silmän)iloa mulle hetkeksi. Aika win-win -situation siis.

Tarinan opetus: Iso Roban Alepassa on mitä oivimman jätskivalikoiman lisäksi (mun suosikkia, Aino Maitosuklaata, löytyy about AINA) myös mitä silmäämiellyttävin miesasiakaskunta. Plussaa superkivoista myyjistä. Tänne kannattaa tulla kauempaakin.

xx,

Anna

ps. otsikosta kiitos eräälle kaksilahkeiselle, Kummeleista kovin pitävälle ystävälleni.

pps. alla olevasta iltasapuska-kuvasta, joka sisältää lasillisen kirkasta (no vodaa) ja annoksen feta-kasvis-pähkinäpaistosta, ei tarvitse kiitellä. My pleasure. Moni kakku päältä noaikaruma mutta täyttä kultaa makunsa puolesta!

Vuosi 2013, high five eli kiitti ja kuitti.

Musta oli hauskaa kun tajusin, että tää mun asunto muistuttaa ihan mua juuri nyt, vuoden vaihtuessa. Kaikki on maantieteellisesti siellä missä pitääkin (lue: kamat ylipainoisine matkalaukkuineen kaikkineen tän kämpän seinien sisällä ja minä Helsingissä), mutta kaikki muukin onkin sitten vähän hujan hajan.

Sain tosiaan vihdoin asuntoni avaimet ja nyt voin sanoa olevani niin kotona kuin vain koskaan voin olla.

Ja mikä parasta (tai pahinta, jos haluaisi negistellä. Onneksi en halua), en tiedä yhtään, mihin kaikki tulee lähiaikoina siirtymään. Tämän kyllä-nyt-olisi-lukion-äikänmaikka-ylpeä-metaforan takana piilee tietenkin kaksi merkitystä: mun sisällä on jo pitkään kytenyt halu muuttaa tän asuntoni järjestystä. Tai no tän yhden ainoan huoneen, mutta kuitenkin. Epäilemättä heti huomenissa jahka darraltani jaksan, alan raahaileman huonekaluja ympäri ämpäri. Tässä kämpässä ei tällä hetkellä ole mitään muuta valmista kuin sänky ja senkin paikkaa tosiaan arvon. Sen kuitenkin petasin, että olisi aamuyön pimeinä tunteina mukava sukeltaa puhtaisiin lakanoihin, ihan sama missä päin kämppää tuo ihana untuvakasani sijaitsee.

Toinen merkitys on tietenkin oma elämäntilanteeni. Olen siellä missä tahdonkin, Helsingissä, mutta mistään muusta en sitten tiedäkään mitään. En osaa määritellä tulevaisuuttani edes kahden viikon päähän ja se tuntuu tälle rutiineja osittain rakastavalle tytölle samaan aikaan kamalalta ja silti ihan vähän ihanalta.

Elämää pitäisi lähteä viemään johonkin suuntaan, monessakin mielessä, mutta vielä en osaa sanoa minne. Enkä sanoa "pitäisi" velvollisuudentunnosta, vaan siksi, että itse haluan. Haluan, että elämäni löytää jonkun suuremman suunnan, tai vaikka kaksikin.

Mutta kuten olen aina ennenkin olen sanonut, sanon taaskin: asiat menevät niin kuin niiden kuuluu mennä. Sekä mun, että kaikkien muidenkin elämissä.

Toiveikkaana, onnellisena ja edellisistä vuosista tajuttoman kiitollisena jään utelias katse silmissäni odottamaan, mitä vuosi 2014 tuo tullessaan.

I got a feeling it's gonna be good.

Ihanaa uutta vuotta, muistakaa osoittakaa rakkautta niille jotka koette sen arvoisiksi (oli uusivuosi tai ei) ja iisisti rakettien kanssa. Me heittäydyttiin rakkaan ystäväni kanssa ihan villeiksi ja ostettiin kokonaiset kaksi pakkausta tähtisädetikkuja. Ja voin paljastaa jo etukäteen, että ei harmita katsoa kun kolme euroa rätisee tuhkana ilmaan.

xx,

Anna

Museoiden ihmeellisyydestä

Kollarit, villasukat ja pannullinen kahvia. Niistä on iisi sunnuntai-ilta tehty. Olen tässä viimeiset kolme päivää viettänyt viimeistä viikonloppuani täällä Lontoossa. Perjantaina näin viimeisen kerran ihanaa suomi-tyttöäni K:ta ja käytiin ulkona Camdenissa ja osuttiin erääseen täyteen ahdettuun kuubalaisbaariin, mutta kun seura oli erinomaista, ei sitä kuumankosteaa ilmapiiriä (sanan kaikissa merkityksissä) edes oikein huomannut. Eilisen ja tämän päivän olen viettänyt omassa seurassani ja olen nauttinut niistä hetkistä ihan satasella. Eilen seikkailin Victoria&Albert -museossa ja tänään British Museumissa ja voi miten kovasti fiilailin sitä, että sai kulkea ihan rauhassa ja kuulostella ainoastaan omia tuntemuksia ja ajatuksia.

Dinosaurus Natural History Museumin eteisaulassa.

Mä olen täällä Lontoossa ollessani ihan hurahtanut museoihin. Siis aivan totaalisesti. Ne on musta noin miljoona kertaa parempaa ajanvietettä kuin shoppailu ikinä. Toki syynä tähän saattaa olla myös, että kiinnostusprosentti lähteä aina melkein tungokseen asti täynnä oleviin lontoolaisputiikkeihin luomaan vähän vielä lisää tungosta, on mulla hyvin matala. Museoissa sen sijaan harvemmin jengiä on niin paljon yhdessä paikassa, että se rupeaisi ahdistamaan.

Suosikkiteokseni Dulwich Picture Gallerysta.

Mä olin taas ihan tulessa tänään kun kävin British Museumissa. Mä saan niin paljon kylmiä väreitä, kun vain ajattelenkin, että mä olen ollut kosketusetäisyydellä patsaista ja hieroglyfeistä, jotka on monta TUHATTA vuotta vanhoja. Se on musta niin mieletön ajatuskela ja siinä sitä jotenkin tulee ihan eri tavalla muistettua, kuinka käsittämätön asia tää meidän maapallo ja koko ihmiskunta on. Että joku ihminen, mahdollisesti kaltaiseni nuori naisen alku, on koskettanut samaa patsasta tai nakuttanut hieroglyfejä tai maalannut kuvia maljaan, joka on silmieni edessä, niin kauan aikaa sitten, että mä en pysty sitä edes käsittämään. (Ikävä kyllä ei liene kovin todennäköistä, että noihin aikoihin nuoret tai ylipäätään naiset olisivat puuhailleet mitään noin "älykästä". Mutta varmaan pointti tuli selväksi.)

Mutta vaikka British Museum on puitteiltaan yksi hienoimmista museoista jossa olen käynyt, jotenkin silti tuli siellä sellainen olo, että katselen nyt asioita, jotka eivät kuulu sinne. Että ei nää Parthenonin osat kuulu tänne, keskelle hälyisää Lontoota, vaan Kreikkaan, sinne mistä ne on lähtöisin. Tokihan munkin järki (ja joku alkukantainen, todella vahva museoesineiden suojeluvietti) sanoo, ettei noin historiallisia esineitä voisi vain jättää lojumaan oman onnensa nojaan "johonkin Parthenonin huudeille" ja että tottakai niitä tarvitsee suojella ja varjella. Mutta jotenkin oli sellainen fiilis, että nää asiat on nyt väärässä paikassa. Museothan on kyllä sikäli aivan todella hyvä konsepti, koska ne kokoaa sulle historiallisia elämyksiä yhden katon alle ilman, että sun tarvitsee matkustaa erikseen ensin Väli-Amerikkaan inkojen ja atsteekkien historiaa ihmettelemään, josta pyrähtäisit Egyptin, pyramidien ja muumioiden kautta Kreikkaan patsaita töllistelemään (ja käyttää tohon todella paljon rahaa. Mutta jos jollain sattuu olemaan ylimääräistä sukanvarressa, niin täältä löytyy yksi vapaaehtoinen lähtemään edellä mainitun kaltaiselle reissulle!!). Sä voit vaan mennä yhteen museoon ja parin tunnin aikana tehdä vaikka maailmanympärysmatkan. Ja se on musta tosi hienoa. Muiden, olkoonkin jo "kuolleiden" kulttuurien opiskelu ja tietämys, on aina hyvästä. Se auttaa ymmärtämään edes vähän, miksi maailma on nyt tällainen kuin se on ja se myös avartaa omaa mieltä ja auttaa hyväksymään sekä jo tapahtuneita että nykyäänkin vielä ajankohtaisia asioita.

Kivoimpia löytöjä...

....V&A -museosta.

Mutta. En vaan voi sille mitään, että musta tuntui kuin katsoisin jotain varastettua. Tämäkään ei toki pätenyt kaiken näkemäni kohdalla, mutta etenkin Kreikan, Rooman ja Egyptin osastoilla kävellessäni oli niin syyllinen olo. Että miksi, miksi noi valtavat hieroglyfi-taulut on pitänyt hakata irti siitä seinästä tai missä ikinä ne ovatkaan olleet ja raahata tänne tuhansien kilometrien päähän? Miksi toi kreikkalaispatsas on täällä, eikä siellä kreikkalaispalatsin sisällä, jossa se ton esittelytekstin mukaan on alunperin ollut? Niiden näkeminen täällä tuntui vaan niin väärältä.

No vihdoin se British Museum.

Tavallaan tää on vähän hassua, koska esimerkiksi maalaustaiteen kanssa mulla ei ikinä ole tullut tätä fiilistä. Se voi tosin johtua siitä, että maalaukset harvemmin ovat kiinnittyneet mihinkään tiettyyn paikkaan, kaupunkiin tai edes maahan samalla tavalla kuin esimerkiksi se roimasti yli mun kokoinen Gizan Sfinksin parran palanen (kyllä, luitte oikein: parran palanen), jonka "loppuosa", itse sfinksi, majailee vielä tänäkin päivänä Egyptissä kolmen pyramidin lähettyvillä.

Toi aula/eteinen oli aika wow.

Toki tiedostan, että suurin osa tonkin museon kokoelmista on hankittu sinne vuosikymmeniä, jotkut jopa vuosisatoja sitten (iso osa käsittääkseni kolonialismin aikana), kun seilattiin ympäri maailmaa ja nopein käsi voitti ja oman käden oikeus päti kaikkialla eikä noiden esineiden historiallista arvoa ymmärretty ehkä samalla tavalla. Tai varmasti ymmärrettiin, mutta ei sillä lailla "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt laitetaan tähän puomit ympärille että jengi pääsee katsomaan mutta että ne ei tuhoa tätä" vaan enemmänkin "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt napataan äkkiä parempaan talteen ennen kuin muut ehtii". Musta henkilökohtaisesti vain tuntuisi luonnollisemmalta nähdä Parthenonin osat Ateenassa, hieroglyfit Egyptissä ja moai-patsaat Chilen Pääsiäissaarilla.

Että sitä "Anna kulttuurimatkalle maailman ympäri" -sponsoria odotellessa!

Bongaa Ramses.

Oon varmaan aikaisemminkin tullut maininneeksi, että käyn kovin mielelläni museoissa yksin. Mä olenkin täällä Lontoossa myös oppinut nauttimaan omasta seurastani aivan eri tavalla kuin aikaisemmin ja tätä pidän vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Toki jo pelkästään yksinasuminen ennen tänne tuloa on mun kohdalla tehnyt tehtävänsä ja omaa seuraa on osannut arvostaa jo pitkään, mutta aikaisemmin se on pätenyt lähinnä omassa kämpässä hengailuun ja sitten ulkomaailmaan lähdettäessä on aina tuntunut kivalta, että on joku frendi, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on sekin muuri ylitetty ja murrettu, enää ei tunnu yhtään pöllömmältä viettää koko päivä yksin kaupungilla. Päinvastoin, nykyään melkein mikä tahansa itsekseen puuhailu on täysin verrattavissa omalla "arjen luxusta" -listallani siihen, että saan maata kotona yksin sohvalla ja katsoa telkkarista kaksi jaksoa Sinkkuelämää. Edellä mainitusta traditiosta nautin satasella viime talvena joka maanantai-ilta.

Ja jotta nyt katoaisi se vähäkin loogisuus, jota olen mahdollisesti onnistunut ylläpitämään, en kuitenkaan malta odottaa ensi lauantaita, Helsinki-Vantaalle saapumista ja kaikkien niiden rakkaiden kasvojen näkemistä ilman tätä välissä olevaa kuvaruutua. Jos oma aika on kullan arvoista, niin rakkaiden ihmisten kanssa vietetyt hetket vastannevat sitten timantteja - molemmat kun ovat aivan korvaamattomia voimavaroja.

Ja ei, en ole aloittanut pakkaamista. Lähtöpäivää olen ajatellut tasan sen verran, että päätin juuri bookata itselleni minicabin (näiden edullinen versio taksista), koska paikallinen Reittiopas, TFL, kertoi, että jos haluan lauantaiaamuna päästä kentälle, joudun vaihtamaan kulkuneuvoa neljä kertaa. NELJÄ. Kahden aivan liian ison matkalaukun ja kässärin kanssa. Joo kiitos ei.

Seuraavaksi olisi vuorossa Skype-sessarit ensin äidin ja sitten siskon kanssa. On tää pakkaamisvelvollisuuksien välttely vaan ihanan helppoa.

Kuvituksena niitä harvoja museo-kuvia, joita olen vierailuillani muistanut/jaksanut/ehtinyt/viitsinyt ottaa ja joita en viitseliäisyyttäni (tai sen puutetta, köhköh) ole instaankaan upannut. Koska onhan ne sellaiset jatkuvat "täs ois näit mun viimeaikasii insta-kuvii pusmoi" -postaukset jotenkin vähän, hmm, tylsänmakuisia.  

Anyways. Nyt on kuitenkin se hetki, kun on aika kirjoittaa koko postauksen tärkein virke:

Jos joskus tuut Lontooseen, niin mene museoihin, et varmasti pety. Ja nyt tähän sellainen heristävä etusormi ja sydän ja monta huutomerkkiä.

xx,

museot_rox_plus_ne_on_siistei

Päätösten aika

Mä mietin pääni puhki, miten mä tän asian muotoilisin. Pyörittelin ja vatvoin ja ja pohdin, että mikä nyt olisi magein ja fiinein ja coolein tapa muotoilla asia. Mutta voi kiesus oikeesti, milloin sitä on aikaisemminkaan oikeasti pohtinut, kuinka sanoa asia x, y tai z. Ei milloinkaan. Pointtihan koko tässä bloggaamisessa on, että saan kirjoittaa asioita just niillä sanoilla, jota sillä hetkellä tuntuu oikealta ja hyvältä, koska silloinhan ne on sitä ominta mua. Eli hitsi vie, miksi mä en vaan läväytä sitä tähän näppäimistölle.

Mä tulen yhden päivän ja kahden viikon päästä takaisin Suomeen. Jäädäkseni.

En oikeastaan osaa sanoa, milloin tää päätös syntyi. Todennäköisimmin oon kypsytellyt sitä tiedostamattani koko tän ajan hiljaa mielessäni ja kun kävi ilmi, että portit opiskelijaelämään eivät vieläkään auenneet, tuli vain ajankohtaiseksi konkreettisesti pohtia seuraavia askeleita. Mä tulin tänne alunperinkin sillä asenteella, että asun täällä vain vuodenvaihteeseen asti ja sitten palaan Suomeen (ja aloitan mahdollisesti koulun). Mutta vaikka koulupaikkaa ei sitten herunutkaan, en mä oikeastaan juurikaan miettinyt Suomeen lähtemisen ja tänne jäämisen välillä. Jokin vahva tunne syvällä sydämessä (intuitio ehkä?) sanoo, että nyt on aika palata Suomeen ja viedä elämää eteenpäin siellä. Mun on aika alkaa todella pohtimaan, mitä mä elämältäni haluan ja sitten laittaa suunnitelmat toteutukseen ja koen, että se on helpompaa kotona Helsingissä kuin täällä Lontoon-kodissa.

Saatan kuulostaa vajaamieliseltä, mutta kyllä mun mielessä vilahti ajatus siitä, kuinka tyhmää mun tavallaan on palata Suomeen. Mulla olisi kaikki maailman hyvät syyt jäädä tänne. Täällä on ihana perhe, rauhallinen arki, ihanat ystävät ja Lontoo. Miksi mä siis haluaisin taas repiä itseni irti tutusta ja turvallisesta ja hypätä jälleen kerran tuntemattomaan ainoana laskuvarjonani toivo siitä, että päädyn lopulta jaloilleni? Mä myös mietin huolissani noin sekunnin sadasosan ajan, että pitääkö jengi mua ihan kajahtaneena kun mä tulen takaisin vaikka mulla ei tavallaan ole mitään "oikeaa" syytä palata takaisin. Mun ainoa syyni on, että mä itse haluan tehdä niin, mä haluan tehdä niin koska musta tuntuu siltä.

Ja sitten mä onneksi ymmärsin muistaa kelata, että hetkinen Anna, elätkö sä tätä elämää muille vai itsellesi. Ja sillä hetkellä mun vähäisimmätkin huolet siitä, mitä muut ajattelee mun päätöksestä, haihtui savuna ilmaan. Koska jos ei mitään muuta, niin mulla on järkyttävän monta rakasta ihmistä odottamassa mua ja mun paluuta ja mä saan muuttaa takaisin vanhaan asuntooni Punavuoreen. Ja jos jonkun on vaikea ymmärtää, mitä tarkoittaa termi "mä kuuntelin sydäntäni" niin mä en voi kuin kohauttaa olkapäitäni ja todeta, että henkilökohtaisesti koen tärkeämmäksi toimia niin kuin tuntuu oikealta, niin kuin sydän sanoo kuin ajatella asioita liikaa järjellä ja toimia sen mukaan.

Sydämen äänen seuraaminen on aina tehnyt mut onnelliseksi, enkä saata uskoa, että tää olisi mikään poikkeus.

(Ainoa järkiperäinen fakta, joka lähtöni syihin liittyy, on se, että täällä Lontoossa ei kauheasti järjestetä valmennuskursseja esim. Helsingin yliopistoa varten.)

Mä en tosiaan vielä tiedä, mitä elämän siirtäminen takaisin Helsinkiin tuo tullessaan. Toivottavasti työpaikan ja selvyyttä tällä hetkellä kovin usvaiselle polulle, jonka yläpuolella roikkuu kyltti "Tulevaisuus".

On kuitenkin yksi asia, jonka haluan tehdä selväksi. Mun lähtöön ei millään tavalla ole syynä mun host-perheeni. Mä olen hehkuttanut sitä paljon ja tulen varmasti hehkuttamaan jatkossakin, mutta mä en olisi voinut kuvitella parempaa host-perhettä kuin omani. Mä en olisi voinut kuvitellakaan, että vajaassa neljässä kuukaudessa kiintyisin neljään mulle ennestään täysin tuntemattomaan ihmiseen näin paljon. Mä välitän todella paljon tästä pikkuperheestäni ja en voisi olla onnellisempi sanoessani, että vastavuoroisesti koen, että hekin välittävät pyyteettömästi musta ja mun hyvinvoinnistani. Mut on alusta alkaen hyväksytty ja otettu osaksi perhettä ja perhe on pyytänyt mua aina mukaan, oli kyseessä sitten rento lounas, kyläily naapureilla tai Halloweenin karkki-vai-kepponen-kierros. Kaikki se huolenpito ja välittäminen, jota olen täällä saanut osakseni, saa mut edelleen liikuttumaan melkein kyyneliin. Mun suurin murheeni olikin, ettei perhe vain kuvittelisi, että päätökseni palata takaisin Suomeen johtuu jotenkin heistä. Me ollaan kuitenkin keskusteltu pitkin syksyä paljon (tää avoimuus puolin ja toisin on ollut mulle tosi tärkeä juttu) ja uskon ja toivon, että perhe tietää lähtöni syiden olevan jossain ihan muualla kuin heissä.

Vietän siis joulun täällä host-perheen kanssa ja palaan juuri ennen vuodenvaihdetta Suomeen. Sitä ennen luvassa on vielä rakkausaikaa ystävien ja Lontoon kanssa, tuskailua pakkaamisesta ja tietenkin englantilainen joulu.

Ja vaikka mielessä edelleen vähän myllertää ja pieniä stressinpoikasia meinaa puskea esiin milloin mistäkin syystä ja vaikka en vielä halua suoda ajatustakaan alati lähenevälle lähdön hetkelle, pohjimmiltani mä olen kuitenkin hyvin onnellinen juuri nyt.

Tukka näyttää jotenkin tosi vaalealta (ehkä ens kerralla photoshoppaan sen tummemmaksi HAHA), mutta tsekedi-tsek, MULLA ON HUULIPUNAA!

xx,

Anna

aPod - Suomipainos

Koska olen ystäväpiirissäni laajalti tunnettu erinomaisesta, korvia hivelevän mielekkäästä musiikkimaustani, ajattelin jakaa vähän musiikkitajuani myös täällä.

Suomen kieltä ja suomenkielisiä kappaleita hehkutetaan nykyään aivan liian vähän, etenkin kun kyseessä on kuitenkin lähes kuoleva kieli.

(Taustatiedoksi: Tapasin täällä erään henkilön, joka kysyi mistä olen ja mikä mun äidinkieli on. Kerroin olevani Suomesta ja heittäväni sujuvimmin läppää suomeksi. Tämän tietoiskun jälkeen hän kysyi, puhutaanko suomea muualla. Vastasin, että eipä oikeastaan. "Kuinka paljon Suomessa asuu ihmisiä?" -Viisi ja puoli miljoonaa. "Mutta eikö teitä sitten pelota kielenne puolesta? Eikö se ole kuoleva kieli?")

.....että nyt sitten kaikki yhdessä rakkaan, kuolevan kielemme puolesta liputtamaan! Ilmeisesti reilut viisi miljoonaa ihmistä ei riitä pitämään kieltä elossa.

....siis ihan totta, en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa, joten kompromissinä valitsin sellaisen "ööö MITÄ?" -tuijottavan, hämmentyneen ilmeen. Nyt tietää sitten kyseinen henkilökin, ettei suomi ole ihan "loppu lähestyy" -kielilistan kärkipäässä. Taas on maailmassa yksi vähä fiksumpi ihminen, ei ole kuulkaa helppoa olla tällainen yhden naisen sivistyskaarti.

Ja kun itsenäisyyspäiväkin jo kolkuttaa ovella, aion tänään keskittyä vain suomalaisiin populaarikulttuurin helmiin. Vaikka tuota mainiota pienen, mutta sitäkin rakkaamman Pohjoismaan syntymäpäivää ei täällä ihan samassa mittakaavassa juhlistetakaan kuin siellä kotimaassa, en itse ajatellut joulukuun kuudetta täysin skipata.

(Lue: luultavasti lipitetään viiniä ja parannetaan maailmaa mun lempparityttöjen kanssa)

Mutta otetaanpa silti pieni varaslähtö aiheen tiimoilta.

Varaslähtö jää tosin vain kirjoitusasuksi, koska juoksijaksi musta ei just nyt ole. Olen nimittäin paraikaa pienellä kipulääkekuurilla, koska onnistuin viime viikolla ilmeisesti ylirasittamaan vasemman polveni. Polvea vihloi perjantaiaamuna viikon neljännelle lenkille lähtiessäni, mutta laskin sen vain lihaskipujen piikkiin. Reidet kun oli muutenkin jumissa kun oon rääkännyt niitä. Vuorokautta myöhemmin sain huomata, ettei tainnut olla pelkkä pikkuinen lihaskipu kyseessä. Sunnuntaina kävely, etenkin portaita alas tai ylös, oli hyvin tuskallista, enkä pystynyt laskemaan polvelle kunnolla painoa. Onnistuttiin kuitenkin viettämään kiva päivä minua lauantaina tervehtimään saapuneen brysselittäreni kanssa. Kaunis blondiinoni lähti sunnuntai-iltapäivällä takaisin Belgiaan (vinkkiviitoset Brysseliin -postaus coming up!) ja siinä metroon vaappuessani päätin mennä National Portrait Galleryyn. Kyllä, kävelemään ympäriinsä vammaisen polveni kanssa, hieno päätös Anna. Ihan vain koska kieltäydyin viettämästä kaunista sunnuntaipäivää kotona neljän seinän sisällä, sattui polveen tai ei.

Tykkäsin edellä mainitusta muotokuvagalleriasta kovasti. Siellä oli aika rauhallista ja kulutin lähes kolme tuntia erilaisia muotokuvia tuijotellen ja ihaillen. Yksin museoissa käyminen on vaan parasta. Saa edetä juuri niin loogisessa tai epäloogisessa järjestyksessä kuin itse haluaa ja kaikkein kivoimpien kuvien kohdalle saa pysähtyä moneksi minuutiksi, jos siltä tuntuu.

Mulle tulee aina kaikissa museoissa järjetön mielihalu päästä kokeilemaan sitä teoksen pintaa. Jotenkin se ajatus, että koskettaa jotain, mikä on ollut mahdollisesti jopa monta sataa vuotta olemassa ja jota vuosisatoja sitten eläneet ihmiset ovat katselleet aivan kuten minä nyt joulukuussa vuonna 2013, on mieletön ja pään sisällä vaan kihelmöi. Sitä tuntee itsensä niin pieneksi ja kuitenkin eläväksi. Mä oon aina tosi häikäistynyt kun mietin noita.

Museot on vaan tosi vau.

Seuraavaksi museoista musahommiin.

Löysin oman pikkujoulubiisini tossa pari päivää takaperin.

Mä en tiedä mikä mua tässä biisissä lämmittää eniten: biisin sanoma (no se "joulu sinkkuna, muttei lonelyna" -kohta tietenkin), sujuva fingslishin käyttö (kts. edelliset sulkeet), se, että siinä mainitaan mun kaksi lempparisuomikaupunkia vaiko tajunnanräjäyttävä Wham! -suomennos biisin loppupuolella.

Ehkä ne kaikki yhdessä. Propsit myös useista leopardiasusteista. Jätkäthän on vielä kaiken lisäksi trendikkäitäkin.

Kuten jo naamakirjassa eräällä ystävälleni julistin, on olemassa hyviä biisejä, on loistavia biisejä ja sitten on täysin päättömiä, kreisejä "ei-mitään-järkeä-mutta-silti-tää-on-niin-huikee-etten-kestä" -biisejä.

Nyt voi sitten arvailla, mihin kategoriaan nää kaksi seuraavaa kuuluu.




"Joulu sinkkuna, muttei lonelyna, omanlaisia, kaikki kuninkaita"

Siis onhan toi nyt vaan aivan järkyttävän hieno biisi.

Seuraava biisi on erityisen merkityksellinen mulle ja wifey-AH:lle. "What does the fox say" oli meidän kahden popitetuin biisi sen neljän päivän ajan kun AH oli käymässä täällä. Ja voitte vaan kuvitella mikä riemu siitä repesi kun löydettiin Topshopista jonkun japanilaisen merkin valmistamia (ja snadisti suolaisen hintaisia) eläinhaalareita! Sitä naurun määrää, joka raikasi sovarissa kun AH riehui harmaana kissana ja minä kettutamineissa. Molemmilta löytyi hupusta vanhaan kunnon nousevan auringon maan tyyliin animesilmätkin.

Ja meillä oli molemmilla hännät!!

Ne haalarit olisi ihan totta maailmankaikkeuden paras uuden vuoden asu. Ei tiukkoja kimallemekkoja, ei korkeita korkoja vaan ihan reilusti XL-kokoiset haalarit päälle ja baanalle.

Tää haalari-idea kuuluu ehdottomasti samaan sarjaan kuin meidän viime kesänä toteutettu ex tempore "ostetaan aleista molemmille samanlaiset rumimmat housut, jotka löydetään, saksitaan ne shortseiksi ja lähetään kemuttamaan" -idea. Kyseinen päivä ja ilta oli kyllä yksi hauskimmista ja onnistuneimmista naismuistiin. Onnea on ystävät, jotka tarttuu hulluihin ideoihin yhtä suurella antaumuksella ja innolla kuin Makuunin irtokarkkeihin tai hyvään pullaan.

Me ehkä ihan totta tarvitaan noi haalarit.

Toi biitti on about yhtä tarttuva kuin flunssa syyskuussa. Ja kyllä multa lähtee isot taputukset noille suomennoksille ja videon toteutukselle. Suomi go-go!

Pohjolassa me otetaan itsemme toisinaan ehkä vähän turhan vakavasti ja just tälläiset videot on omiaan piristämään pimeää syksyä JA muistuttamaan siitä, ettei kaikkea tarvitse eikä pidä aina ottaa niin vakavasti. Mä jaksan aina vaan ihmetellä niitä, jotka nillittää jostain huonosta laadusta tai ei-ihan-oopperatasoisesta-lauluäänestä. Siis hyvänen aika, nyt sitä nutturaa tai krakaa vähän löysemmälle, täähän on niin kieli poskella tehty kuin vain mikään voi olla!

Ei ne partiolaiset todellakaan oo ihan turhia janttereita, jotka vaan kauppaa joulukalentereita ja käyttää värikkäitä huiveja.




"Kala pul" on muuten eräs omista henkilökohtaisista suosikkikohdistani.

Ihana, ihana suomen kieli. (Ja tämä ei sitten ollut sarkasmia.)

Enpä oo ennen tätä (ja alkuperäistä) biisiä kuunneltuani miettinyt, että mitä kettu oikeasti sanoo. Aika äänettömiä kavereita taitavat olla.

Mukavaa keskiviikkoa!

(Ja ei kuulkaa kestä kiittää näistä musavinkeistä!)

xx,

musiikkialan ammattilaisenakin joissain piireissä tunnettu Anna

ps. Entryn ensimmäinen kappale oli sitten sarkasmia capslockilla. Kukaan ei ikinä anna mun toimia dj:nä (ellei kyseessä sitten oo joku special case such as mun läksärit), koska kuulemma mulla on vaan yksinkertaisesti maailman kehnoin musiikkimaku. Kannan tätä viittaani hyvin ylpeänä.

pps. Kertokaa mulle, että jonkun muunkin mielestä Joulu Sinkkuna -biisissä esiintyvä Koditon Mies ja toi Ylviksen Kettu on ihan samannäköisiä?? Mä oon aika varma, että ne on vähintään kaksoset, jos ei yksi ja sama henkilö.

ppps. Oon tosi yllättynyt, jos tän postauksen myötä en muka saa "tule meille töihin kappalekriitikoksi" -tyyppisiä työtarjouksia levy-yhtiöiltä.