sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Museoiden ihmeellisyydestä


Kollarit, villasukat ja pannullinen kahvia. Niistä on iisi sunnuntai-ilta tehty. Olen tässä viimeiset kolme päivää viettänyt viimeistä viikonloppuani täällä Lontoossa. Perjantaina näin viimeisen kerran ihanaa suomi-tyttöäni K:ta ja käytiin ulkona Camdenissa ja osuttiin erääseen täyteen ahdettuun kuubalaisbaariin, mutta kun seura oli erinomaista, ei sitä kuumankosteaa ilmapiiriä (sanan kaikissa merkityksissä) edes oikein huomannut. Eilisen ja tämän päivän olen viettänyt omassa seurassani ja olen nauttinut niistä hetkistä ihan satasella. Eilen seikkailin Victoria&Albert -museossa ja tänään British Museumissa ja voi miten kovasti fiilailin sitä, että sai kulkea ihan rauhassa ja kuulostella ainoastaan omia tuntemuksia ja ajatuksia.

Dinosaurus Natural History Museumin eteisaulassa.

Mä olen täällä Lontoossa ollessani ihan hurahtanut museoihin. Siis aivan totaalisesti. Ne on musta noin miljoona kertaa parempaa ajanvietettä kuin shoppailu ikinä. Toki syynä tähän saattaa olla myös, että kiinnostusprosentti lähteä aina melkein tungokseen asti täynnä oleviin lontoolaisputiikkeihin luomaan vähän vielä lisää tungosta, on mulla hyvin matala. Museoissa sen sijaan harvemmin jengiä on niin paljon yhdessä paikassa, että se rupeaisi ahdistamaan.

Suosikkiteokseni Dulwich Picture Gallerysta.

Mä olin taas ihan tulessa tänään kun kävin British Museumissa. Mä saan niin paljon kylmiä väreitä, kun vain ajattelenkin, että mä olen ollut kosketusetäisyydellä patsaista ja hieroglyfeistä, jotka on monta TUHATTA vuotta vanhoja. Se on musta niin mieletön ajatuskela ja siinä sitä jotenkin tulee ihan eri tavalla muistettua, kuinka käsittämätön asia tää meidän maapallo ja koko ihmiskunta on. Että joku ihminen, mahdollisesti kaltaiseni nuori naisen alku, on koskettanut samaa patsasta tai nakuttanut hieroglyfejä tai maalannut kuvia maljaan, joka on silmieni edessä, niin kauan aikaa sitten, että mä en pysty sitä edes käsittämään. (Ikävä kyllä ei liene kovin todennäköistä, että noihin aikoihin nuoret tai ylipäätään naiset olisivat puuhailleet mitään noin "älykästä". Mutta varmaan pointti tuli selväksi.)

Mutta vaikka British Museum on puitteiltaan yksi hienoimmista museoista jossa olen käynyt, jotenkin silti tuli siellä sellainen olo, että katselen nyt asioita, jotka eivät kuulu sinne. Että ei nää Parthenonin osat kuulu tänne, keskelle hälyisää Lontoota, vaan Kreikkaan, sinne mistä ne on lähtöisin. Tokihan munkin järki (ja joku alkukantainen, todella vahva museoesineiden suojeluvietti) sanoo, ettei noin historiallisia esineitä voisi vain jättää lojumaan oman onnensa nojaan "johonkin Parthenonin huudeille" ja että tottakai niitä tarvitsee suojella ja varjella. Mutta jotenkin oli sellainen fiilis, että nää asiat on nyt väärässä paikassa. Museothan on kyllä sikäli aivan todella hyvä konsepti, koska ne kokoaa sulle historiallisia elämyksiä yhden katon alle ilman, että sun tarvitsee matkustaa erikseen ensin Väli-Amerikkaan inkojen ja atsteekkien historiaa ihmettelemään, josta pyrähtäisit Egyptin, pyramidien ja muumioiden kautta Kreikkaan patsaita töllistelemään (ja käyttää tohon todella paljon rahaa. Mutta jos jollain sattuu olemaan ylimääräistä sukanvarressa, niin täältä löytyy yksi vapaaehtoinen lähtemään edellä mainitun kaltaiselle reissulle!!). Sä voit vaan mennä yhteen museoon ja parin tunnin aikana tehdä vaikka maailmanympärysmatkan. Ja se on musta tosi hienoa. Muiden, olkoonkin jo "kuolleiden" kulttuurien opiskelu ja tietämys, on aina hyvästä. Se auttaa ymmärtämään edes vähän, miksi maailma on nyt tällainen kuin se on ja se myös avartaa omaa mieltä ja auttaa hyväksymään sekä jo tapahtuneita että nykyäänkin vielä ajankohtaisia asioita.

Kivoimpia löytöjä...

....V&A -museosta.

Mutta. En vaan voi sille mitään, että musta tuntui kuin katsoisin jotain varastettua. Tämäkään ei toki pätenyt kaiken näkemäni kohdalla, mutta etenkin Kreikan, Rooman ja Egyptin osastoilla kävellessäni oli niin syyllinen olo. Että miksi, miksi noi valtavat hieroglyfi-taulut on pitänyt hakata irti siitä seinästä tai missä ikinä ne ovatkaan olleet ja raahata tänne tuhansien kilometrien päähän? Miksi toi kreikkalaispatsas on täällä, eikä siellä kreikkalaispalatsin sisällä, jossa se ton esittelytekstin mukaan on alunperin ollut? Niiden näkeminen täällä tuntui vaan niin väärältä.

No vihdoin se British Museum.

Tavallaan tää on vähän hassua, koska esimerkiksi maalaustaiteen kanssa mulla ei ikinä ole tullut tätä fiilistä. Se voi tosin johtua siitä, että maalaukset harvemmin ovat kiinnittyneet mihinkään tiettyyn paikkaan, kaupunkiin tai edes maahan samalla tavalla kuin esimerkiksi se roimasti yli mun kokoinen Gizan Sfinksin parran palanen (kyllä, luitte oikein: parran palanen), jonka "loppuosa", itse sfinksi, majailee vielä tänäkin päivänä Egyptissä kolmen pyramidin lähettyvillä.

Toi aula/eteinen oli aika wow.

Toki tiedostan, että suurin osa tonkin museon kokoelmista on hankittu sinne vuosikymmeniä, jotkut jopa vuosisatoja sitten (iso osa käsittääkseni kolonialismin aikana), kun seilattiin ympäri maailmaa ja nopein käsi voitti ja oman käden oikeus päti kaikkialla eikä noiden esineiden historiallista arvoa ymmärretty ehkä samalla tavalla. Tai varmasti ymmärrettiin, mutta ei sillä lailla "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt laitetaan tähän puomit ympärille että jengi pääsee katsomaan mutta että ne ei tuhoa tätä" vaan enemmänkin "hei vau, tää on yli tuhat vuotta vanha, nyt napataan äkkiä parempaan talteen ennen kuin muut ehtii". Musta henkilökohtaisesti vain tuntuisi luonnollisemmalta nähdä Parthenonin osat Ateenassa, hieroglyfit Egyptissä ja moai-patsaat Chilen Pääsiäissaarilla.

Että sitä "Anna kulttuurimatkalle maailman ympäri" -sponsoria odotellessa!

Bongaa Ramses.

Oon varmaan aikaisemminkin tullut maininneeksi, että käyn kovin mielelläni museoissa yksin. Mä olenkin täällä Lontoossa myös oppinut nauttimaan omasta seurastani aivan eri tavalla kuin aikaisemmin ja tätä pidän vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Toki jo pelkästään yksinasuminen ennen tänne tuloa on mun kohdalla tehnyt tehtävänsä ja omaa seuraa on osannut arvostaa jo pitkään, mutta aikaisemmin se on pätenyt lähinnä omassa kämpässä hengailuun ja sitten ulkomaailmaan lähdettäessä on aina tuntunut kivalta, että on joku frendi, jonka kanssa tehdä jotain. Nyt on sekin muuri ylitetty ja murrettu, enää ei tunnu yhtään pöllömmältä viettää koko päivä yksin kaupungilla. Päinvastoin, nykyään melkein mikä tahansa itsekseen puuhailu on täysin verrattavissa omalla "arjen luxusta" -listallani siihen, että saan maata kotona yksin sohvalla ja katsoa telkkarista kaksi jaksoa Sinkkuelämää. Edellä mainitusta traditiosta nautin satasella viime talvena joka maanantai-ilta.

Ja jotta nyt katoaisi se vähäkin loogisuus, jota olen mahdollisesti onnistunut ylläpitämään, en kuitenkaan malta odottaa ensi lauantaita, Helsinki-Vantaalle saapumista ja kaikkien niiden rakkaiden kasvojen näkemistä ilman tätä välissä olevaa kuvaruutua. Jos oma aika on kullan arvoista, niin rakkaiden ihmisten kanssa vietetyt hetket vastannevat sitten timantteja - molemmat kun ovat aivan korvaamattomia voimavaroja.

Ja ei, en ole aloittanut pakkaamista. Lähtöpäivää olen ajatellut tasan sen verran, että päätin juuri bookata itselleni minicabin (näiden edullinen versio taksista), koska paikallinen Reittiopas, TFL, kertoi, että jos haluan lauantaiaamuna päästä kentälle, joudun vaihtamaan kulkuneuvoa neljä kertaa. NELJÄ. Kahden aivan liian ison matkalaukun ja kässärin kanssa. Joo kiitos ei.

Seuraavaksi olisi vuorossa Skype-sessarit ensin äidin ja sitten siskon kanssa. On tää pakkaamisvelvollisuuksien välttely vaan ihanan helppoa.

Kuvituksena niitä harvoja museo-kuvia, joita olen vierailuillani muistanut/jaksanut/ehtinyt/viitsinyt ottaa ja joita en viitseliäisyyttäni (tai sen puutetta, köhköh) ole instaankaan upannut. Koska onhan ne sellaiset jatkuvat "täs ois näit mun viimeaikasii insta-kuvii pusmoi" -postaukset jotenkin vähän, hmm, tylsänmakuisia.  

Anyways. Nyt on kuitenkin se hetki, kun on aika kirjoittaa koko postauksen tärkein virke:

Jos joskus tuut Lontooseen, niin mene museoihin, et varmasti pety. Ja nyt tähän sellainen heristävä etusormi ja sydän ja monta huutomerkkiä.

xx,

museot_rox_plus_ne_on_siistei

2 kommenttia:

  1. Tuun paikkaamaan kommenttivajettani! Ensinnäkin noista Suomeen paluu-ajatuksista, niin ne on oikeasti hyviä ja teet juurikin niin kun mikä tuntuu oikealta. Matkailu avartaa, mutta kotiin on aina kiva tulla. :) Kotona kuitenkin oottaa niin merkittävä osa sun elämää et onko mikään ihmekkään et niitä ikävöi ja haluaa ne ympärilleen mahdollisimman usein. Upeeta, että sulla on ollu hieno Lontoo-reissu, mitä oon täällä kateellisena vähän seuraillutkin, ja upeeta että tuut kotiin!

    Museot on must mielettömän mielenkiintoisia. Halusin joskus kauheesti antropologiks ja arkeologiks just siks et oisin päässy tutkimaan niitä ihan eri tasolla, mut sit vei hoitoala mukanaan, mut en siltikään sano et "ei koskaan", koska mul on koko elämä aikaa vaikka opiskella jos huvittaa! Oon halunnu kyl pitkään kans British Museumiin juurikin noitten fantsujen asioiden takia, mitä säkin listasit. Laitetaan "mitä tehdä Lontoossa"-listalle asap!

    Oikein hyvää ja ihanaa joulua Anna-murunen! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Lotta, oot IHANA! Mutta nyt unohdat kaikki puheet mistään kommenttivajeista!

      Ja en kestä. Mäkin halusin pienenä arkeologiksi!! En siis ole ollutkaan yksin!

      Toivottavasti sulla oli ihana (ja ruokarikas, hehe) joulu! Parasta uutta vuotta sulle! <3

      Poista