maanantai 14. marraskuuta 2016

Joskus riittää että pärjää


Mä en tänä iltana kokenut kykeneväni kuin valitsemaan, otanko falafelit ranskiksilla vai rullana.

Kun iltakahdeksalta saavuin kotiin koulun ja balettitunnin jälkeen, koko päivän tunnevyöryn vallassa velloneena, ei toivoakaan, että olisin kuvitellut käyväni vielä kaupassa ja tekeväni ruokaa.

Tulin falafelrullan kanssa kotiin, laitoin urheiluvaatteet kuivumaan ja vedin äidin kutomat villasukat jalkaan ja poikaystävän hupparin päälle.

Sitten istuin alas, laitoin Ed Sheerania soimaan ja haukkasin ekan haukun ruoastani. Ja annoin koko päivän vastusteluille periksi. Annoin periksi niille kuumille kyyneleille, jotka yrittivät vyöryä esiin iltapäivällä kampuksella, etsiessäni kynttilöitä Clas Ohlsonilta, venytellessämme balettitunnin loppupuolella, mutta jotka joka kerta tiukasti pyyhin pois.

Antauduin kaikelle sille, mikä mun sisällä velloi. Hengitin ja itkin.

Itkin valtavaa, loputtomalta tuntuvaa koti-ikävää. Itkin sitä, etten vielä moneen viikkoon pääse Punavuoren asuntooni, omaan turvapaikkaani, omaan kotiini. Itkin sitä, etten ole osannut hyväksyä omaa kykenemättömyyttäni kotiutua täysillä tähän kolkkoon huoneeseen. Itkin sitä, että olen moittinut itseäni, koska tunnen niin paljon ja vahvasti. Itkin sitä, että rakkaat ihmiset ovat puhelimen päässä, eivätkä luonani. Itkin sitä, miten vaikeaa mun on ollut hyväksyä olevani keskeneräinen.

Ja lopulta se solmu sisälläni löystyi.

Ja nyt on hyvä näin. Mä oon hyvä just näin.

Aina ei tarvitse loistaa, joskus riittää että pärjää. Se on ihan okei. Silloin kun ei pysty muuhun, se riittää.

xx,

Anna

Jälkihuomio:
Tän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaiseminen ei niinkään. Blogimaailma on mun silmissä edelleen sellainen paikka, joissa vaikeampien tunteiden käsittelemiselle ei oikein tunnu olevan sijaa. Ja ymmärränhän mä sen. Jokainen meistä kohtaa haasteita jo omassa elämässään, ei kovin moni välttämättä halua vielä lukeakin sellaisista. Mutta mä en toivoisi tän olevan teille ahdistavaa tai kurjaa, koska ei se ole sitä mulle itsellenikään, vaan enemmänkin voimaannuttavaa. Jotain sellaista, mihin ehkä joku voisi samaistua. "Hei, mustakin on tuntunut tolta."

Vaikka se somen seassa joskus pääseekin unohtumaan, me ollaan kaikki vaan ihmisiä. Vaikka instagram siltä vaikuttaisi, ei kukaan ole täydellinen eikä kenenkään elämä ole täydellistä. Ei pidä eikä todellakaan tarvitse olla. Ja sitä epätäydellisyyttä, inhimillisyyttä mä koitan välillä tuoda itsestäni esiin, en väkisin, vaan silloin kun siltä tuntuu. Tv-sarjasuositusten, auringonsäteistä ja kukista iloitsemisen lomassa. Koska mä olen tuota kaikkea. Iloinen, itkevä, paljon tunteva, keskeneräinen ihmissekamelska.

2 kommenttia:

  1. Upean avoin kirjoitus. Ei kukaan voi olla iloinen 24/7, varsinkaan paljon sopeutumista vaativassa tilanteessa ja silloin, kun joutuu jatkuvasti ulos mukavuusalueeltaan.

    Toivottavasti olosi helpottuu ja pystyt nauttimaan loppuajastasi Ruotsissa.
    Kaikkea hyvää ja tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi olotilat ja tunteet ovat (yleensä) ohimeneviä. Pieni tauko Uppsalasta teki ehkä ihan hyvää, nyt on taas kiva olla täällä. Tuntuu ihanalta, että saan olla täällä vielä kolme viikkoa. Tämä pieni huone tuntuu taas kodilta ja oma olokin on paljon seesteisempi. Mä yritän ajatella niin, että pitää olla myrskyjä, että osaa nauttia auringosta ja tyynestä ilmasta. :)

      Kiitos myötäelävästä kommentistasi, just tällaisten juttujen takia tänne on kiva kirjoittaa. Ihanaa alkavaa talvea sulle! :)

      Poista