Täällä on niiskutettu koko viime viikko. Onneksi mulla ei ole juurikaan ollut työvelvoitteita ja olenkin tunnollisena opiskelijana ja työntekijänä saanut ja voinut sairastaa lomalla.
Tuntuu siltä, etten muista viime viikosta juuri mitään. Poikaystävä lähti aamuisin töihin ja jäin itse nukkumaan tokkuraisia unia. Päivät kuluivat jotenkin hiukan sumussa, enkä oikein tahtonut lähteä ulos. Osin paukkupakkasten, osin flunssaisen olotilani takia.
Eräänä nuhaisena päivänä makasin hieman tylsistyneenä sängyssä ja muistin yhtäkkiä, että en ole vieläkään nähnyt jakson jaksoa Downton Abbeysta. Useampi ystäväni on todennut minulle suoraan, että siinä on sarja, joka on kuin minulle tehty, mutta kuten olen aikaisemminkin todennut, olen yksinkertaisesti huono katsomaan sarjoja yksin. Nyt päätin kuitenkin ryhdistäytyä ja katsoin sarjan ensimmäisen jakson! (Siis kyllä, ihan kokonaisen jakson. Se on mulle jo aika hyvä suoritus.)
Ollakseni täysin rehellinen, en ollut aluksi kovin vakuuttunut. Sarjan ensimmäisessä jaksosssa eletään vuotta 1912 ja miehet riiavat ja kosiskelevat naisia aivan samalla tavalla kuin Jane Austenin kirjoissa, jotka kuitenkin sijoittuvat, toki kirjasta riippuen, aikaan noin sata vuotta ennen Downton Abbeya. Oltiinko 1910-luvullakin oikeasti vielä noin järisyttävän jälkijunassa? Lisäksi musta oli aika kamalaa, miten kurjasti muu palveluskunta kohteli talon uutta palvelijaa Batesia. Joo, kyseessä on fiktiivinen tv-sarja, mutta mulle tuli vähän paha mieli sen puolesta. Onneksi jakson lopussa asiat kääntyivätkin hyväksi. Aionkin siis jatkaa sarjan katsomista.
Tiistai-iltana katsoimme pikku-Leijonien finaalipeliä jännittyneinä kuin viulun jouset ja onneksi lopulta pääsimme hurraamaan Kapasen ratkaisumaalille ja Suomelle. Nuorten Leijonien energisiä pelejä oli ilo katsoa, vaikka en mikään hockey-pro olekaan.
Kävin myös Ikeassa ystäväni kanssa loppiaisena ja muistin taas, miten paljon mukavampaa olisi poistua kantakaupungista omalla autolla julkisen liikenteen sijaan, vaikka muuten en yksityisautoilua koe itselleni ajankohtaisena oikein millään tasolla.
Flunssa alkoi vihdoin lauantaina hellittää ja kävimmekin poikaystävän kanssa yhteisen ystävän luona pienen porukan illanistujaisissa.
Aamuisin on keitetty kahvia ja kuunneltu Spotifysta Pyhimystä tai muuta kotimaista ug-räppiä. Ikkunan takana lumi on leijaillut hiljalleen alaspäin monena aamuna peräkkäin. Aika on tuntunut kuluvan hyvin hitaasti. Tuntuu hassulta elää tuikitavallista elämää, joka ei kuitenkaan ole sitä tavallista elämää. Tietyllä tapaa odotan jo hiukan koulun jatkumista ja rutiineihin kiinnipääsemistä. Myös balettitunnit jatkuvat parin viikon päästä, hurraa!
Sunnuntai-iltana, siis eilen, suuntasin skumppapullo kainalossa kohti Kalliota. Brunssiryhmämme, kuten minä viiden hengen ystäväporukkaamme kutsun, ei ole ehtinyt tavata koko syksynä, mutta onneksi asia korjaantui eilen. Kokoonnuimme yhden jäsenemme luo ja jokaisen tehtävä oli tuoda mukanaan pullo skumppaa ja jotain syötävää. Allekirjoittanut oli vastuussa hedelmistä ja jälkiruoasta.
Sekoitimme mimosoja ja hullaannuimme bataattiranskalaisista. Nauroimme ja välillä puhuimme toistemme päälle. Niin käy kun on paljon asioita, jotka haluaisi jakaa toisten kanssa. Olin kotona vasta maanantain puolella. Avainta kaivaessa sormia nipisteli, mutta sydämessä läikehti lämpimästi. Miten hassua onkaan ajatella, miten pienestä oli lopulta kiinni, että esimerkiksi meidän ryhmämme muodostui silloin vuosia sitten. Niin monen asian on pitänyt osua nappiin juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Todennäköisyys siihen on häviävän pieni ja silti se toteutui. Välillä ihmettelen, miten joku voi kuvitella asioiden olevan puhdasta sattumaa. Musta se vain tuntuu liian absurdilta. Maailmassa on liikaa kauneutta, että se kaikki voisi olla vain sattumalta syntynyttä.
It must be something like fate.
xx,
Anna
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti