tiistai 17. marraskuuta 2015

Paras asia, jonka bloggaaminen on tuonut mukanaan


Mä siivosin joitain viikkoja sitten tän blogin sähköpostilaatikkoa ja törmäsin vuoden takaiseen mailiin. Kyseinen maili oli mun nykyiseltä rakkaalta ystävältä Helenalta. Tosin tuolloin mä en vielä tuntenut Helenaa, luin vaan hänen blogiaan, nauroin hänen jutuilleen ja ihailin tuon nuoren naisen ottamia upeita valokuvia. Helenakin luki mun blogia, sitä kautta me "tunnettiin" toisemme. En osaa oikeastaan sanoa, miten kauan me ollaan toistemme blogeja luettu, mutta useita vuosia kuitenkin. Helena luki mun blogia jo ennen kuin aupparit ilmestyi telkkariin, sen muistan.

Tästä marraskuun 17. päivästä erityisen tekee sen, että tasan vuosi sitten me nähtiin Helenan kanssa ensimmäisen kerran ihan kasvotusten. Käytiin kahvilla ja mua jännitti ihan hirveästi. Helena vaikutti blogin perusteella siistiltä tyypiltä ja pelkäsin, että entä jos olenkin hänen mielestään tylsä ja ihan plaah.

Onneksi meillä kuitenkin synkkasi, molemminpuolisesti.

Helena on oikeassa elämässä vielä paljon huikeampi kuin mitä blogissaan ikinä. Helena on hauska, mielettömän viisas, ajattelevainen, hassu, eläinrakas. Helena on kaunis niin sisäisesti kuin ulkoisestikin ja nimenomaan Helena fiilistelee mun kanssa Taylor Swiftiä ja on yksi parhaita meikkaajia JA valokuvaajia, jonka tunnen. Helenan kanssa voi syödä aamiaista, löhötä sohvalla tai vaihtoehtoisesti bailata läpi yön. Helenan kanssa voi sekä nauraa kippurassa että pelastaa pienen palan maailmaa keskustelun äärellä.

Tuntuu jotenkin uskomattomalta, että me ollaan tunnettu ja oltu ystäviä vasta vuosi. Mutta toisaalta, ehkä sitä näin hiukan aikuisempana pystyy myös melko nopeasti sanomaan, syntyykö jonkun ihmisen kanssa sellainen erityinen yhteys. Naurattaako samat jutut, katsellaanko maailmaa samalla tavalla, ovatko pohjimmaiset prioriteetti-listat toistensa kaltaiset? (Useimmiten kyllä, mutta kriittistähän mun ystävyyssuhteissa on aina se, kestääkö toinen mun huonoja vitsejä. Helena kestää. Maailmaa me katsellaan molemmat uteliaina ja prioriteetti-listan kärkipäästä löytyy molemmilta muunmuassa eläinvideot ja hyvä ruoka. Aika hyvät kertoimet onnistuneeseen ystävyyssuhteeseen siis.)

Näin vanhemmiten (kuulostanpas keski-ikäiseltä, ahahaha) ei oikeastaan ole enää tarvetta retostella isolla kaveripiirillä, kerätä tuttuja puhelimen muistioon tai kavereita Facebookiin kuin tarroja keräilyvihkoon. Toki läpi elämän tulee tilanteita, jolloin täytyy viettää aikaa ja tulla toimeen ihmisten kanssa, joiden kanssa ei ehkä muuten hengailisi: työpaikoilla, harrastusten parissa, juhlissa. Sekin on omalla tavallaan tärkeää ja hyvin avartavaakin, mutta vapaa-aikaansa haluaa kuitenkin käyttää vain itselleen oikeasti tärkeiden ihmisten ja juttujen parissa. Laatu korvaa määrän ja se jos mikä pätee ainakin omiin ystävyyssuhteisiini.

Olen itse siitä onnekkaassa asemassa, että itselleni ystäviä, niitä ihmisiä joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut ja olla sataprosenttisesti oma itseni, on kertynyt lähes tusinan verran. Ystäviä ovat ne, joille kerron ensimmäisenä suuret ja pienet ilouutiset. Ne, joita voin pyytää piristämään kun harmittaa tai olen allapäin. Ne, jotka kannattelevat kun maailma runnoo tai sydän on lihasverellä. Ne, jotka puhuvat minulle järkeä, kun en itse siihen pysty. Ne, jotka tietävät, että olen välillä äärimmäisen hölmö ja siitä huolimatta tai jopa sen takia rakastavat minua.

Tuntuu hullunkuriselta ajatella, että me ei ehkä oltaisi koskaan tavattu, jos me ei molemmat blogattaisi. Elämässä niin moni tärkeä asia on lopulta niin pienestä kiinni. Se saa mut uskomaan entistä vakaammin, että mikään ei tapahdu sattumalta. Aivan kuten ei meidänkään ystävyyden alku ollut sattumaa.

Helena, oon maailman kiitollisin siitä, että oot mun ystävä. Sä oot täyttä kultaa.

xx,

Anna

PS. Puhun blogissa harvoin ystävistäni heidän oikeilla nimillään, sillä koen, ettei minulla ole valtaa rikkoa heidän yksityisyydensuojaansa. Ihmissuhteeni kuuluvat kaikkein syvimmin varjeltuun osaan yksityiselämääni, joka ei sen kummemmin kuulu blogiin, vaikka toki "tästä tai tuosta" ystävästäni välillä puhunkin.

Helenasta koen voivani puhua hänen oikealla nimellään, koska Helenakin bloggaa julkisesti. Hän on itse tuonut etunimensä ja kasvonsa blogiinsa, enkä täten siis koe "paljastavani" hänestä enempää kuin mitä hän on itse valinnut tuoda julki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti