keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tavallisen ihanan arjen tavallisia ihania hetkiä


Inhottavia tällaiset blogitauot. Siis mulle itselleni. Mutta selittelen sitä itselleni toteamalla että fakta nyt vaan on se, että viime viikko kului niin tiiviisti uuden duunipaikan rutiineihin perehtyessä, että kotiin lompsi aika väsähtänyt Anna, jolla ei riittänyt energia kuin sähköpostin tarkistamiseen ja satunnaisiin lenkkeihin.

Pohdiskelin tossa hetkisen elämää ja päädyin siihen, että voisin kuitenkin palata muistoissa pari päivää taaksepäin ja kelailla viime aikain kivoimpia juttuja.

Voisin fiilistellä esimerkiksi sitä, kuinka viime perjantaina vietin ystävänpäivän illan Turussa Ruisrock-porukan pikkujouluissa. Paikalla oli paljon kivoja ihmisiä, omat buffetpöydät niin vatsalaukun täyttämiseen kuin nestevajauksenkin varalta, mielettömiä yllätysesityksiä (esim. Kauko Röyhkä akustisena) mutta kaikkein parasta oli nähdä lempparifestarityttöäni, jonka kanssa ollaan jo kolmena kesänä riehuttu Ruissalossa. Ruissi-viikonloput ovat aina olleet ikimuistoisia ja ihan out of this world ja toivon kovasti, että yksi hieno viikonloppu on edessä myös tulevana kesänä.

(Plus ihana Turku. Vaikka oli pimeää ja märkää ja kalseaa, Turku oli ihana. Mutta Turun loppumaton ihanuus onkin yksi universumin kirjoittamattomista laeista.)

Sitä, kuinka lauantaina näin erästä ystävää ensimmäisen kerran sitten viime kesän ja menimme (hänen ehdotuksestaan, toim. huom.) Tavastialle. Ja me tanssibattlattiin ja naurettiin ja se nauroi mulle kun mä hypin ja kiljahtelin innostuksesta hyvien biisien aikana ja huutolauloin mukana ja me heitettiin tajuttoman huonoa läppää ja näin illan aikana montaa muutakin rakasta ihmistä. Ja meillä oli hauskaa, niin kovin kovin hauskaa. Mulla on ihania ystäviä.

Voisin fiilistellä sitä, kuinka sunnuntaina ajelin taas pitkään tunteiden vuoristoradassa, mutta mieli tyyntyi kun jostain aivojeni sopukoista esiin ponnahti muistikuva teiniaikojeni suosikkisarjasta ja tästä innostuneena kaivoin omistamani dvd-boksin esille. Kyseessä on tietenkin the one and only: O.C. Tuo Kalifornian Newport Beachin rikkaista nuorista kertova draamasarja, jonka valovoimaisin tähti oli (ja on edelleen, ainakin mun silmissäni) ihana, hieman nörttimäinen Seth Cohen. Ryania oli toki kiva katsella, mutta Sethin huumorintaju ja ikuinen sanavalmius sarkastisine kommentteineen tekivät muhun lähtemättömän vaikutuksen. Ei ole Sethin voittanutta.

Sitten haluaisin tunnelmoida sitä, kuinka löysin Death Cab for Cutien. Seth Cohenin avustuksella, tietenkin. Hauskaahan tässä on se, että mä yritin joskus monta, monta vuotta sitten kuunnella kyseistä bändiä, mutta se ei sytyttänyt. Koin sen tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi. Mutta nyt meidän aikamme on koittanut ja oon ollut ihan sairaan onnellinen tota kuunnellessani. Niin sitä ihminen vaan muuttuu.


Voisin myös fiilistellä sitä, kuinka olen jo viikossa ehtinyt tottua klo 5.45 pauhaavaan herätyskelloon.

Sitä, kuinka elän jännittäviä aikoja erään viimevuotisen proggiksen ollessa taas ajankohtainen.

Ja sitä, kuinka uskomattoman hyvältä juokseminen tuntuu. Aivojen nollausta parhaimmillaan.

xx,

Anna

ps. ja sitä mä vasta olenkin fiilistellyt, että Leijonat kaatoi Venäjän! Ai ai ai. Laitettiin eilen noi karhunkaato-luvat menemään Sotshin alueen suomalaiselle metsästyseuralle, hienoa, että ehtivät perille ajoissa!

2 kommenttia:

  1. Hei jee, onnea uudesta työpaikasta!

    Tiiän ton tunteen ku omatunto kolkuttaa blogin suhteen. Oon tässä intensiivisesti itsekin tuijotellut tyhjää kirjoitusruutua eikä vaan tiiä mitä sitä kirjoittaisi... Englannin kuvat on vielä siirtämättä koneelle ja buhuu, laiskottaa :D Mut nyt otan itteeni niskasta kiinni!

    Tsemppiä ja onnea kevään proggikseen! Jos oikein summasin 1+1, niin jännät paikat taas edessä, toivon hurjasti että nyt nappaa! Oot huippu, ja eiköhän nekin sen jo tajua :)

    ps. oc <3
    pps. death cab for cutie <33
    ppps. MITEN VOI TOTTUA 0545-HERÄTYKSIIN??? Oon monta vuotta yrittäny totuttaa itteäni mut aina sorrun esim torkuttamaan ja lopulta meikkaan pukkarissa aamulla ja huomaan et mul on housut väärinpäin ja ja ja kaikkea muuta aivojumia :D

    VastaaPoista
  2. Toisaalta mä oon myös sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi kirjottaa väkisin. Silloin katoaa se bloggaamisen ilo ja tietynlainen spontaanius, tai näin ainakin käy omalla kohdallani. Koska sit kun säkin kirjoitat, niin sitä tekstiä on kiva lukea. Mielummin harvoin ja laatua, kuin usein ja täyttä kuraa.

    Ja mä ehkä vähän huijasin ton heräämisasian suhteen. Tai no. Oon huomannut, että mun kroppa on täysin tottunut noihin kuuden herätyksiin, mutta mieli kyllä huutais kovaan ääneen "Kello kiinni ja unta kuuppaan, eihän kukaan täysjärkinen nouse tähän aikaan!" :D Että ei se nyt ihan soljuen täälläkään suju.

    Ja siis ihan totta!! Mä olen nyt viikon päivät kuunnellut megaintensiivisesti Death Cab for Cutieta ja JOKAIKINEN ihminen jolle oon sitä hehkuttanut, oli kyseessä sitten vanha ystävä tai tuore duunikaveri (ja nyt sinäkin!), on ollu sillee "aa joo, se on tosi hyvä". Siis missä tynnyrissä mä oikein oon elänyt, miksi mä löysin ton bändin hienouden vasta nyt? Asdasdasd :D

    Ja kiitos, kiitos, kiitos<3 Taas kerran. :)

    Ps. En malta odottaa, jos aiot kirjottaa Englannista! Musta on aina ihanaa lukea, mitä mieltä muut siitä on ja miten muut on kokeneet sen!

    VastaaPoista